13.10.08

Ne tietävät kuka olen, ne katsovat kun kuljen

Se mitä ensin luultiin tajuttomuuskohtaukseksi oli fyysisestä kantajastaan irronnut tietoisuus. Kiertoradoille se lähti. Etsi, katsoi ja pyöritteli, oli mukavanaan ja sitten taas ei ollut; se ei pitänyt säännönmukaisuuksista eikä siitä että sen olisi jokaisena tiettynä hetkenä pitänyt olla jokaisen tietyn hetken määritelmän alle sopiva. Tietoisuus otti suunnan ja hätkähdytti, sen ratkaisusta keskusteltiin ja joillekin tietoisuus edusti suurinta vapautta. Itselleen, tietenkään, ei. Se oli vain tietoisuus - vain yksi piste miljardeista jotka maailman kukin omalla tavallaan näkivät ja tekemänsä ratkaisu oli lopulta vain ja ainoastaan sen. Tietoisuus päätti katsoa miten pitkälle pääsisi. Se ohitti maailmankantoja ja juurakkoja, pieninä kihisivät syntyvät todellisuudet jossain elämän kiehuvissa alkuliemissä kun tietoisuus meni. Sitä kodissaan kiinni pitävä lanka venyi ja venyi. Vain vähän sen jälkeen kun jossain alkoi avautua silmiä, miljoonia suuria silmiä, lukumäärättömiä, maailmojen kokoisia, ne alkoivat aueta kuin tuuli olisi niiden yli käynyt ja tietoisuus napsahti takaisin kotiinsa, avasin silmäni enkä muistanut missä olin ollut, minulla oli hieman huono olo mutta itsevarma. Ehkä hyväkin. Hymyilytti joka tapauksessa.

4.10.08

Oi sinun mitättömyytesi

Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.

Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.

Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.

Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.

30.9.08

Toiset kymmenen vaahtopäätä

(VAROITUS: SISÄLTÄÄ INTOHIMOISTA TEKSTIÄ MUSIIKISTA)

Kun vuotisen sitten laadin listan Absojen kymmenestä parhaasta kappaleesta, oli tarkoitus jatkaa prosessia muidenkin suosikkiartistien parissa; ei siksi että tämänkaltaiset listat olisivat millään tavoin merkityksellisiä tai edes erityisen lopullisia, senhetkisiäkään, välttämättä, sillä kompromisseja joutuu laatija toki aina tekemään. Aika senkuin virtailee, kuten tiedetään, ja pääsen jatkamaan artikkelisarjaani vasta nyt mutta kiirekös ihmisellä.

Lapinlahden Linnut on Suomen populaarimusiikin historian aliarvostetuimpia yhtyeitä musiikillisesti. Toki bändi on tunnettu ja onhan niillä ne hittinsäkin (Köyhän taivas pudotti Roxetten singlelistan ykkössijalta vuonna 1994), mutta että yhtye on myös ollut alkuhetkistään lähtien piukassa häkellyttävää musiikillista lahjakkuutta... moniko senkään tietää? Linnut mielletään puhtaasti huumoribändiksi, enkä kiellä etteivätkö he tätä ole, ja heidän pitääkin olla, sillä Luoja nähköön maailmassa tarvitaan heidänlaisiaan. Yhtyeessä on kuitenkin aina ollut paljon muutakin, ja sallittakoon siis tämä katsaukseni muutamiin ikimuistoisimpiin kappaleisiin, tarkemmin sanoen:

Lapinlahden Lintujen kymmenen parasta kappaletta:

1. Älä viskaa mua pihalle (1990)
Olen ottanut tavakseni pitää tätä hienoimpana maassamme laadittuna erolauluna, ja teksti onkin onnistunut kuvaus niistä itsetuhoisista ratkaisuista joita hirveästi rakastavakin ihminen voi parisuhteessaan täysin tietoisesti tehdä. Silti, ja tämän sanon pitäen sanoitusta hemmetin hienona, kappaleessa on parasta sen melodia. Pekka Hedkrokin, Lintujen pääasiallisen säveltäjän, ilmiömäinen melodiantaju on harvoin ollut niin kohdallaan kuin tässä kappaleessa, jonka toteutus lievästi latinohenkisellä kitaralla ja pianolla (jotka molemmat vuorottelevat viimeisen päälle hienoja pikkusooloja yllättävänkin pitkässä instrumentaaliosiossa) on paitsi upeasti soljuva, myös onnistuneen ajaton. Älä viskaa mua pihalle on yksi Lintujen tunnetuimmista kappaleista, ja syystä. Kyseessä on yksi suomirokin ehdottomia klassikoita; keveyttä ja haikeutta ja hätkähdyttävän aidosti ahdistunut viimeinen säkeistö, joka jää takuulla mieleen.

2. Kuppilan tango (1988)
Sanan ja sävelen hyväilevää yhteensopivuutta; keinahteleva laulumelodia ja kohtaamaansa naista baariin ikuisesti odottamaan jäänyt kertojahahmo ovat toisilleen luodut eikä toinen pärjäisi ilman toista. Sävellys on jälleen häkellyttävän taidokas. Se on koukuttava, mutta loppujen lopuksi hirmuisen vähäeleinen, eikä sinällään ole ihme, että myös musiikillinen toteutus on huippuluokkaa: huomasin että albumi Lauluja Nuppilasta on varsinainen Wigwam-kokoontumisajo. Pekka Pohjola bassossa, Pedro Hietanen tuottajana ja kitarassa Rekku Rechardt, joka sivumennen sanoen heittää tässä kappaleessa ei ainoastaan uransa, vaan rock-musiikin historian melodisesti hienoimman soolon. Sitä huomaa toistuvasti viheltelevänsä silloin kun on hyvällä mielellä. Mainittakoon vielä että Lintujen alkuperäinen rumpali Jan Noponen, joka tässä ei enää ole vakiojäsenenä mukana mutta kuitenkin vierailee, soitti hänkin 90-luvulla yhdessä Wigwamin comeback-kokoonpanoista. Niin ja puuhailihan Pekka Hedkrok jo 70-luvulla jossain yhteisprojektissa Jukka Gustafsonin kanssa... Phuh.

3. Kakadun laulu (2007)
Todellisuudessahan ei koskaan käy niin, että nuoruuden suosikkiartistit tekisivät enää järisyttävää vaikutusta vanhaan faniin. Vaikka miten hyvää materiaalia julkaisisi, ne jotka ovat 20 vuotta uraa seuranneet ostavat enää tottumuksesta ja ehkä ihan sopivasti tykkäävät. Kuvitelkaapa siis yllätykseni kun Lintujen "alkuperäiskokoonpanon" (no just joo...) comeback-kiekko Etiäppäin viime vuonna ilmestyi. Melankolinen mestariteos, jonka kuunteluun ei kyllästy ja mikä parasta: Kakadun laulu. Mistä kansamme kollektiivisesta alitajunnasta tällaiset kappaleet pursuavatkaan - jotain samaa tässä on kuin esimerkiksi Eppujen Pimeyden tangossa, jotain samaa pelottavan synkkää ja hirveän kaunista... Paitsi että Kakadun laulu on näistä kahdesta parempi. Jo säkeistön uhkaava haitari saa levottoman olon, mutta kun kertosäkeessä räjähtävät kuulijan kimppuun ne slaavilaista murhetta - ei vaan surua, epätoivoa - huokuvat viulut, olen minä ainakin murskattu mies. Sanoitus on sekin hieno. Timo Eränkö on tällä albumilla muutenkin paremmassa vireessä kuin ehkä koskaan, ja tämä on hänen koko sanoittajauransa kirkkain kruunu. Mistä on kyse? Pakokauhuisesta yksinäisyydestä? Halusta olla jotain muuta kuin on, mitä tahansa? Vaiko kuitenkin niistä hetkistä joina kykenee rehellisesti nauttimaan siitä että hyppää oravanpyörästä pois... En tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Pekka Hedkrok laulaa kappaleen, ja hänen normaalisti silkoisessa äänessään on yllättävä ja hieno käheys nyt, iän tuomana kenties, sopii kuin nakutettu joka tapauksessa.

4. Puissa on Absalom (1987)
Lapinlahden Linnut goes prog. Kappaleen kertoja on mies joka istuu parturintuolissa. Hän tekee havaintoja: ikkunasta näkyy tuttu portsari, kädessä on aikakauslehti. Hän elää muistoissaan: surrealistinen rakkauskohtaus hänen hiuksiaan leikkaavan parturinaisen kanssa joskus kauan sitten. Hän pohtii: pojan kasvaminen mieheksi sattuu. Ja lopulta hänen on todettava että kaiken tämän hän on joskus ennenkin elänyt, "Silmillä puihin tarttuneen Absalomin". Tapio Liinojan paras teksti Linnuille mielestäni, ja toteutus joka tekee sille oikeutta. Kolmeen minuuttiin on saatu hirveästi kaikkea, synasoolosta jylhään pianointroon - todellakin, se piano... Mielettömän onnistunut ja kertalaakista mieleen jäävä on tuo kappaleen aloittava pianokuvio. Raskas ja tumma, kuten kappale itsekin... Ja Liinojan laulusuoritus tietysti jäätävän hyvä.

5. Kuolemantutkija (1988)
Mikä tästä kappaleesta jää päällimmäisenä mieleen kun sen ensi kertaa kuulee? Teksti ehkä, sen kertomus kapakan pöydässä ahdistuvasta kuolemantutkijasta, joka pohdintoihinsa syventyneenä lopulta kauhusta horjahtaen tajuaa kuoleman turhuuden... Tai sittenkin Pekka Hedkrokin rajusti eläytyvä laulu, ellei sitten kertosäkeen "Vaan kuka koskaan tietää ketkä elävät / täällä kuolleetkin kadulla kävelevät". Kenties sittenkin mielenkiintoisen ilmava musiikillinen toteutus. Kuolemantutkija tosiaan etenee riisutusti, primitiivisestikin, mutta silti vauhdilla, jopa maanisesti. Reipasta laukkaa polkeva basso (Pekka Pohjola?) on pääasiallinen instrumentti ja myös torvisektio pääsee keskimääräistä roisimmin ääneen. Kovin kaukana tyypillisimmistä 80-luvun äänimaailmoista tässä ollaan, ja nykyisin jotkut sellaiset bändit kuin vaikkapa Elbow kuulostavat samalta. Orgaaninen, elävä kokonaisuus, jossa jokainen instrumentti on merkityksellinen eikä mitään ole liikaa ja äänivallit varsinkin ovat pannassa. Vai muistaisiko tästä sittenkin taustalle lisätyn kapakkahälyn tai epätyypillisen pitkän feidauksen lopussa? Mieleen Kuolemantutkija joka tapauksessa jää.

6. Lasten siivouslaulu (1988)
Pakko valita jo kolmas kappale samalta albumilta, Lauluja Nuppilasta tosiaan on niin hillittömän hieno teos. Tällä kertaa mennään jonnekin missä ei ole määritelmiä. Onko tämä rock-musiikkia? Ei totisesti. Laulelmaa? Ääniteatteria? Mitä lie; vain ihmisääntä, ja millaista! Tapio Liinoja on klassisesti kouluttautunut vokalisti eikä tätä seikkaa onneksi koskaan ole vakan alle kätketty. Tällaista sanoitusta vain harvemmin kuulee kenenkään esittävän a cappella. Liikkeelle lähdetään siisteyskasvatuksen tärkeydestä, siirrytään bakteereihin ja muihin tautipesäkkeisiin, edetään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja päädytään lopulta yksinäisyydestä kärsivän miespolon elämän kurjuuteen. Liinoja laulaa ja loppujen Lintujen sonnikuoro vastaa... Vain säkeistöjen välillä soi basso. Niin ja kertosäkeessä rummut... tosiaan, se kertosäe... Riipivästi sen esittää Herttoniemen eläkeläiset ry:n laulukuoro Raspikurkut. Vaikuttavaa, huh.

7. Edes kerran (1985)
Esikoisalbumin avauskappale on heti aivan parhautta. Ylipäätään tämä levy on aika irrallaan Lintujen tuotannossa, jos ei muusta syystä niin siitä, että kappaleiden sävellyksestä vastasi lähes yksin Ari Kettunen, jonka rytmikkäät ja yleensä johonkin kieroon koukkuun perustuvat kappaleet ovat tyylillisesti melko kaukana Hedkrokin soljuvasta melodisuudesta. Albumi on hyvin yhtenäinen; melkein kuin musikaali... hyvin, hyvin kummallinen musikaali: surrealistisia kohtauksia sekopäisessä maailmassa. Paikoin silkkaa avantgardea. Ja sitten myös avauskappale, hienosti eteenpäin rullaava täydellisen parisuhdeen etsintä. Kooste kaikesta siitä, jota mies haluaisi naisensa "edes kerran" tekevän, tai kuten kappale alkaa: "Veisit minut ulos syömään edes kerran / Antaisit ajaa kauniilla mopollasi". Parisuhteen valtataistelua tässä jossain on taustalla, ja lopulta on vaikea sanoa kumpi tämän laulun suhteessa on hankalampi osapuoli... Vaikka onko sillä väliä, koska kuten kertosäkeessäkin todetaan, "silti sinua rakastan". Aika rouheat kitarat muuten siinä kertsissä, minkä vasta nyt kappaletta sillä korvalla kuunnellessani panin kunnolla merkille. Kuka soittaa, en tiedä kun cd-versioon ei ole katsottu aiheelliseksi edes bändin jäsenten nimiä painaa, peijoona sentään.

8. Pienvikaisten paratiisi (2005)
1990-luvun puolivälin jälkeen Linnut lähtivät laadulliseen alamäkeen. Toki edelleen julkaistiin hienoja kappaleita satunnaisesti, mutta albumikokonaisuudet olivat paikoitellen melko väsähtäneitä aina tuohon viimevuotiseen Etiäppäin-levyyn asti, eikä Pienvikaisten paratiisi tässä mielessä ole poikkeus. Levyn avaava nimikappale kuitenkin toimii ja piru vie miten se toimiikaan. Lohduttoman melankolinen melodia on jälleen täydessä symbioosissa sanoituksen kanssa; teksti etsii kauneutta yhteiskunnan alaportailla elävien rumuudesta, mutta toisaalta se on lähes alistuva kuvaillessaan asioita jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan. Parempaan ei enää jaksa hakeutua. Paitsi kun loppupuolella kappaletta takavasemmalta ampaisee se uudestisynnyttävä c-osa... Kaunista kuin mikä. Musiikillisesti Pienvikaisten paratiisi on Lintu-kappaleeksi poikkeuksellinen; taustalla on menossa miljoona asiaa samanaikaisesti ja rytmisesti ollaan hyvinkin mielenkiintoisilla vesillä. Valittava saksofoni kuljettaa melodiaa ensisekunnista loppuun asti ja Hedkrok laulaa kappaleen niin kuin hän vuosien kuluessa on osoittanut juuri tällaiset kappaleet osaavansa.

9. Komea loppu (1992)
Kas tässä on tyrmäävän tarmokas veto. Lähtee liikkeelle kuin vimmainen kansanmusiikkiesitys eikä pysähdy vetämään henkeä ennen kuin päättyy alle kaksi minuuttia myöhemmin. Lintujen kitaristina 90-luvun alkupuolen oli Veli-Pekka Oinonen (ja on nykyisin jälleen), ja totisesti hän on monelle, minullekin, juuri se Lapinlahden Lintujen kitaristi; ehkä juuri tämän kappaleen kaltaisten folkahtavien ja häkellyttävällä taidolla & tyylillä soitettujen kappaleiden vuoksi. Mies on melkoinen virtuoosi ja toisaalta Mikko Kivisen teksti kaipaa juuri tämänkaltaista itkuvirren ja kansantassin sekasikiön mieleen tuovaa toteutusta: kuolemaa kamalampaa lohduttomuutta mutta estottomalla huumorilla höystettynä. Kertomus raikulipojan viimeisistä hetkistä on lyhyt ja silti täynnä sattuvia säkeitä: "Vielä mä tanssiksi pistän vaan, Taivaassa kohta kai tavataan / Elämä on lyhyt mutta komea on loppu, tieni päähän minulla on hoppu". Kivisen laulusuoritus on esimerkillisen voimakas. Elämä meni, mutta pää pystyssä kuollaan.

10. Ihmistä kiusataan (1986)
Nykyisin koulukiusaamisesta lienee tehnyt sydäntäviiltävän kappaleen yksi jos toinenkin, mutta 80-luvun puolivälissä, näin uskon, ei aihe ollut kovin yleinen. Ja onko kukaan tehnyt siitä vieläkään niin suoraan piinaansa tilittävää kuin mitä tämä Heikki Salomaan sanoittama kappale on? "Kansakouluun minut pakotettiin, en ymmärtänyt miksi / Silloin lapsuuteni tuhottiin, kun uudet ystävät nitisti". Vuonna 2003 yllättäen menehtynyt Salomaa on minulle ollut aina se lauluääni, johon Lapinlahden Linnut on vahvimmin henkilöitynyt. Monet yhtyeen suosituimmista kappaleista (esimerkiksi juuri Älä viskaa mua pihalle) ovat hänen esittämiään, ja siltikin Ihmistä kiusataan jäi hänen parhaaksi suorituksekseen vokalistina. Melkein sattuu kuunnella tätä tarinaa ihmisen nöyryytyksestä, aikuiseksi kasvamisesta ja lopulta vahvemmaksi tulemisesta... vai tullaanko tässä sittenkään vahvemmaksi? "Nyt vuosia on kulunut siitä kun pelätä sain / Ei mikään ole muuttunut, ihmistä kiusataan ain." Kappale on yksi Pekka Hedkrokin varhaisimpia sävellyksiä Lapinlahden Linnuille, ja pianovetoinen melodia on unohtumaton.


26.9.08

Silmä

Nyt kun on juhlavuosi ja kaikkea niin pitää varmaan tunnustaa etten ole vieläkään lukenut yhtään Waltaria. Tämä tunnustus ei ole arvolatautunut. Minun on vain koettava henkilökohtainen kiinnostus, jokin syy tarttua milloin mihinkin nimenomaiseen kirjaan, ennen kuin edes yritän. Waltarin kohdalla näin ei ole käynyt; en tiedä miksi. Ajatus Sinuhesta saa haukottelemaan. Ei siihen tee mieli koskea.

Jossakin hiljakkoin puhuttiin että interverkon käyttäjät jakaantuvat selkeästi kahteen leiriin: uuden tuottajiin ja tallentajiin. Provosoiduin taas kerran itseeni kohdistuvasta luokittelusta siinä määrin että päätin laajentaa skaalaani; kai tämä tähänastinen on enempi tuotantopuolta ollut, vaan nyt ei enää! Tai siis on. Mutta myös Vakka, joka kantensa valitsee.

Jaa mitä hä? No ei muuta kuin kulminaatiopiste, elämän eräiden linjojen vääjäämätön törmäys jota sattumaksikin sanotaan, tai tietynlainen oivallus, ja, oletettavastikin, myös harkinnan tulos. Omistan skannerin, omistan joko itse tai välillisesti (taas kävin vanhempien kirjahyllyllä) paljon vanhoja kirjoja. Irtopäätä varten kun yritin taannoin etsiä erinäisiäkin kansikuvia, en löytänyt, ja oli itse skannattava. Totesin että näitähän riittää. Ja että nämähän ovat ajankuvaakin jos mitkä. Kirjan kannet; katoavaakin tavallaan, jos eivät muuten niin siten että nykykirjojen kannet ovat jo ilmestyessään digitäytteenä myös netissä. Mutta eihän näitä vanhoja mistään löydä. Ja jos löytääkin, mitä pirun väliä sillä; Vakka on olemassa myös tietynlaisena havaintofiltterinä minun ja tomuuntuvien kirjakasojen välillä. Pointtina on että jokainen siellä julkaisemani kansi on omien käsieni kautta kulkenut skanneriin ja pois. Matskua riittää. Jos parin kolmen päivän välein päivitän, laskeskelin että vuodeksi eteenpäin on jo nyt. Kun jaksan, skannaan lisää.

Niin että kulttuuriblogien ystävät, levittäkää sanaa! Vakka on auennut.

Ja Googlen kuvahaku saa olla minulle ikuisesti kiitollinen.

22.9.08

Ja juuri tämä on sinun ongelmistasi se jonka ratkaisemiseen tulisi keskittyä

Kun kaikkea on liikaa, on kaikkea liian vähän. Ja elämä - jonnekin sinne väliin jäävä. Odottelin aikani ja harmaannuin. Mutta mikä ulkokuoressa pettää on kaikkialla muualla vielä nuorta. Olla kuin ei koskaan olisi, ja hitaasti jäädä niiden hajanaisiin muistikuviin enää joiden kanssa on joskus jakanut tilan. Kädet. Kasvot. Tänään on todempi kuin eilen, ja huominen on silti kaikkein suurinta unta. Mitään ei pyytämättä anneta. Mitään ei tekemättä saa. Kun muistaisi miksi on, ja kun kykenisi sen sanoiksi tekemään miksi toivoisi olevansa. Ja sen unohtaisi miksi on joskus kuvitellut että on, ja sen mitä on joskus tärkeänä pitänyt, ja sen kuinka monenlaisen odotuksen kohteeksi on joutunut eikä mihinkään vastannut. Jotta tietäisi miten maailma toimii olisi itsensä tunnettava täydellisesti tai kokonaan kyettävä unohtamaan. Että vanhenisi samaa tahtia kuin muut. Että jaksaisi unohtaa. Pitäisi uskaltaa kysyä oikeat kysymykset, sillä siten ja vain siten pääsee askelmalta seuraavalle. Kaikki ne ihmiset jotka tunnen, ja tämä ajatus jää kesken. Jokaisesta katoaa palasia, ja elämät muuttuvat ja ihmiset ja tilanteet, ja kaikkea katsoo kuin maisemaa. Miettien miten sellaiseen kuvaan enää itse mukaan mahtuisi.

12.9.08

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 3/3

[Esiräpellys, silvuplee: Niin on aikamme täällä pallolla lyhyt ja onneton, ja niin tulee tämäkin lomaraportti noilta kaukaisilta heinäkuun helteiltä päätökseen. Ah, Ahvenanmaa! Olit kyllä ihan kiva paikka. Silti on huomattava ettemme tietenkään ole kuin raapaisseet pintaa. Tämän kansalaisjournalismin puitteissa kun on mahdoton päästä syvemmälle niihin kenties terapeuttisiinkin lähtökohtiin, vähintäänkin oireellis-aineellistuviin, joita Nuutisen perhe lomamatkoilleen etukäteen tapansa mukaan asettaa. Se on kuin olisi pyörä pyörän sisässä ja vaskiset pitkät jalat. Tai siihen suuntaan, mutta enemmän: matemaattisesti ilmaistuna...

Jaa mutta mitäs minä nyt taas höpötän. Matkakirjallisuus on kuoleva taiteenlaji, ja vain siitä syystä minäkin näitä raporttejani tänne raporteeraan. Pitäkäämme keinotekoisesti yllä asioita jotka eivät omin voimineen enää mitenkään selviä! Se on kivaa! Nuutisen vanha emäntä, kuvassa, sukeutuu suosioonne, onpas järjetön sanonta.]




Seuraavaa aamu koittaa hiljalleen. Suihkut ovat täällä yhteiset, ja jonoahan siellä on, oven takana odottaneen emännän mukaan kaksi ruotsalaistyttöä vietti pesutiloissa pitkää kivaa keskenään; no, eihän siinä kerkiä mahdollisia muita turisteja miettimään. Väsäämme aamiaista omaan hitaaseen tavaramerkkityyliimme, ja kun viimeistä myöten ovat muut mökit tyhjänä, siirrymme suihkuun (yksi kerrallaan me sentään) ja lopulta, mökkien luovutustakarajaa kun jo kellonviisari kutittaa, me käymme helteisen aamun säkenöivässä rauhassa turpean tavaratarjontamme kimppuun. Kahvia, banaania, leipää, soijajugurttia ja kaikkea muuta sälää mitä nyt tässä vaiheessa mukana on. Tankata täytyy kun on pitkä päivä edessä.


Päivän ohjelma numero yksi: luunmetsästys. Isäntä hermostui kun sai kuulla eilen tarjolla olleista luista; pitäähän tuon pääkallonkeräilijöistä pahamaineisimman sentään kokoelmaansa kartuttaa, joten ajamme eilispäiväiselle tienvarsikohteellemme uudestaan, tällä kertaa kallioidumme kaikki kolme ja isäntä napsii luurangot parempaan talteen, eli toistaiseksi kirsikkatomaattirasiaan. Olemme kaiken yläpuolella, näkymä on jonnekin minisaarten läikyttämälle merelle ja on helle. Löydämme vaikuttavan louhoksen, hyljätyn ja syvän. Aidatun toki, mutta silti sopivan vaarallisen jotta Nuutiset tuntisivat lievää extremeäkin lomalla kokeneensa.


Ja siinä se sitten. Luonnollisesti vailla hämärintäkään käsitystä lauttojen aikataulusta Nuutiset kurvaavat halki saaristomaisemien ja pysähtymättä palaavat lauttalaiturille Åvaan. Ainoina siellä, toteavat, ja aikataulu kertoo että kaksi tuntia on aikaa hetkeen hoo. Ja mitäpä Nuutiset? Viimeiset kolme kaljaa patterista esiin, matka kauas laiturinnokkaan ja pilvettömän taivaan solariumin alle paahtumaan; ainakin vanha emäntä tunnustaan näinkin maallisen vaiheen loman huippuhetkeksi. Muistelemme hyviä ja huonoja vuosia. Elämääkin pohditaan. Ja lopulta se lautta tulee, vastentahtoisesti raahaudumme autoon ja meidät taas lähes viimeisinä sisään päästetään. Jos nyt jotain negatiivista halutaan Ahvenanmaasta sanoa, niin lauttojen autoliikenteen organisointi kyllä ihan rehellisesti sanoen kusi. Mutta se siitä; on lautalla pienoinen kahvila, minkä toki muistamme ja kahvit ja viinerit nassuun, Kustavissa piti ensin poiketa ostamaan villapaitaa mutta ei me sitten jaksettu, ajettiin suoraan Turkuun ja vanhan emännän lähipizzeriaan pizzalle, joka namilta maistui. Retkieväitä jäi pirusti yli mutta kaikille silti hyvä mieli.



11.9.08

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 2/3

[Toimittaja jankkaa: Kiitos että olette vielä seurassamme, ette usko miten mieltä virkistää nähdä teidän kasvonne siellä ruudun takaisessa hämyssä kellumassa. Ei kun mitä, matkan toista osaako? Onko tästä sanottavaa? Ei minun mielestäni, enkä oikeastaan haluakaan muuta kuin kiinnittää huomionne etenkin ensimmäisessä kuvassa esiintyviin Nuutis-paitoihin, jotka perustuvat edellisen retkemme perhepotretteihin. Isännälläkin oli omansa, ei tosin mukana. Jaa miksi? Siis huomio? No kai tästä retkestä nyt jotain ihmeellistä sanottavaa pitää keksiä.]




Koittaa toinen aamu, ja matkan ainoa täysmittainen nuutispäivä. Roheen aamiaisen jälkeen (paitsi vanha emäntä ei paljoa syö koska on heikkovointinen) paitsi siivoamme, myös tsekkailemme rantakallioita ja nuoremmat kaksi pulahtavat mereenkin, mitä vanha emäntä ei tekisi siinäkään tapauksessa että ne uikkarit olisivat, mitä ne siis eivät tee, siis ole, paitsi kotona kaapissa ovat. Tämä päivä onkin sitten tarkoitus ajella autolla kuin ei bensan hinta tekisi lainkaan heikkoa tai kuin pakokaasut ja luonnonkauneus sopisivat kovinkin hienosti toisilleen. Ja tämähän toteutetaan: toki kauas ei pääse kun kerran saaressa ollaan… mutta sinnikkäästi Nuutiset pikkuteitä kruisailevat, ja kun aika on kypsä, nousevat emännät autosta hiukan vetreytymään. Isäntä nykäisee aurinkolasit päähänsä ja ottaa takapenkillä lievää kankkustirsaa; tai ehkä vain emäntien aivokuollut kälätys käy riipimään, ja hieman herkistyneessä tilassa kun koko perhe on, niin mikäs ihme tämä sitten. Emännät kiipeävät korkealle tienvarsikalliolle vähän helevetin vaikeasta kohdasta, tutustuvat aiheeseen nimeltä ”luonto” ja löytävät pirun hienoja luita. On kiva ilma.

Brändössä ajaminen on sikäli helppoa, että siellä on vain yksi päätie saaren, eli muutaman yhteen kurotun pikkusaaren, päästä päähän. Siispä Nuutiset eksyvät. Vaikka ihmekös tuo, kun sterkassa soi vanhan emännän varta vasten laatima levy ”Nuutiset - the soundtrack”(*). Tuon ikäkulun haahkan toimiminen tämänpäiväisenä kuskina ei tietenkään auta asiaa, ja kun kartanlukijoistakin emäntä keskittyy valokuvaamaan, eli tahtoo sanoa elvistelemään pirun hienolla uudella järkkärillään, ja isäntä nuokkuu takapenkillä tuskin hereillä niin on puoli ihmettä että olemme ylipäätään missään enää. Eksymisemmekin on toisaalta melko nuutisesti suoritettu: ajamme 100 metrin päähän seuraavaksi yöksi varatusta mökistämme, teemme u:n, ajamme viisi kilometriä takaisin ja soitamme leirintäalueelta, joka siis ei ole meidän leirintälueemme, äsken ihan kulmilla majailleelle emännällemme että (ja kun muut kieltäytyivät, joutui Nuutisen emäntä puhehenkilöksi mistä reset hänelle) ”vi är i campingplats nu”. Mitä siis emme ole. Hetki kun tuumaillaan niin totuuskin paljastuu. Ja sitten mennään taas hiekka pöllyten poikki Brändön. Turismia parhaimmillaan, sano.

Niin, on se kumma ettei tämä kaunis kielemme kaikilta taivu vaikka maan rajojen sisäpuolella ollaan; toisaalta kun asiaan tottuu, niin meneehän tuo, ja mökin seinälle kiinnitetyn ohjetaulun hupaisille suomenkielivirheille naureskelemme iloisesti pitkään. Tämänkertainen asumuksemme on silmää miellyttävämmässä paikassa kuin edellinen, mutta yhdeksän neliön kopperoisemme on tunnelmaltaan melko tiivis ja tämän vuoksi päätämmekin heti hengen pelastaneet valmispasta-ateriat nautittuamme ryhtyä tosissamme syömään eli grillaamaan. Jahka siis hiilet on ostettu; taas juoksutetaan majoittajaamme, joka pyyteettä saapuu jostain kaukaa kun soitamme, pyyteettä hän tuo hiiliä tarpeisiimme ja uhrautuen niistä kovan hinnan nyhtää. Noin, olemme valmiit. Niinpä Nuutiset heittäytyvät lavitsoilleen ja sammuvat kaikki samantien kahdeksi tunniksi kuin uppotukit, missä kaunein iltapäivä sitten vierähtääkin. Herätessämme ovat naapurimökit kaikki täyttyneet, ja pöllähdettyämme hetken unirajoilta pois huomaamme auringon jo horisonttia kolkuttelevan joten eiku grilliin tuli ja kurmeet kasaan.

Ateria on jälleen mieluisa. Veden äärellä sen nautimme, ihaillen vastarannan asumuksia ja ihmisen, tuon olennoista jaloimman, niskavoittoa tuosta naurettavasta takapajuisuudesta jota ”luonnoksi” kutsutaan. Nautimme hieman lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huolettaa se, että kaljaa on vielä hyvä määrä jäljellä ja jo retken viimeinen ilta koittaa… noh noh, tsemppiä nyt, Nuutiset! Mutta on se kumma vaan miten ruoka ulkona maistuu. Ahdamme itseemme paljon; tavaraahan on sitä verta että lopun roudaaminen kotipuolen suuntaan näyttää väistämättömältä. Mutta kaikkeahan voi tapahtua…

Syötyämme lähdemme kävelylle. Ilma on kuin maidonkuulasta kananpoikaa ja kameroineen lähtevät Nuutiset hiekkaista tietä eteenpäin, kohti paitsi tuntematonta, myös auringonlaskua, joka juuri on meneillään ja joka matkan aikana salpaa henkeä tuiki tehokkaasti. Ihailemme asujaimistoa ja sijaintia, kyllä täältä mökki kelpaisi. Vaan mitenkä lienevät talvikuukaudet? Piru vie että ahdistaa, veikkaisimme, ja niinpä sitten tyydymme mannerasukkaan elämäämme, toistaiseksi. Umpikujahan tämäkin tie, tosin aika pitkä, ja haukkuvan koiran leukojen luota käännymme takaisin, jonkun hirvipukuisen paikallisenkin näimme niityllä meitä huijaavan, mutta johan me edellisellä kesäretkellämme päättelimme hirven keksityksi olennoksi; ei Nuutisia edelleenkään näin helpolla huijata. Oli miten oli, myös tuo epäkelvoksi havaittu tuote, ”luonto”, yrittää välillä parhaansa ja auringonlasku on… no, sehän tuli jo sanottua. Taas kiivetään kalliolle, taas räiskitään kuvia, aika kiva ryhmäfotokin taustalla piskuinen pala Fiskön kylää. Sit mökkiin tutimaan.






[Nuutiset - The Soundtrack sisältää seuraavat kappaleet:

1. Ennio Morricone: A Fistful of Dollars, overture
2. The White Stripes: Seven nation army
3. Muse: Time is running out
4. Absoluuttinen Nollapiste: Minä en
5. Kuusumun profeetta: Vuosisadan vaihteessa
6. Suomen talvisota 1939-1940: Vihreä valta
7. Guns n' Roses: Civil war
8. Eppu Normaali: Sadan vuoden päästäkin
9. Van Morrison: The Way young lovers do
10. Ville Leinonen & Valumo: Eriikka
11. Ahkerat simpanssit: Kirvojen kiimaneste
12. Chris Isaak: Heart shaped world
13. Risto: Discopallo
14. Nick Cave & The Bad Seeds: There she goes, my beautiful world
15. Office building: You can't win on your own
16. Chingon: Malaguena salerosa
17. Monty Python: Always look on the bright side of life

Levy soi autossa muutaman kerran ja siihen kyllästyttiin.Sille piti tehdä kansikin, mut ei vanha emäntä enää jaksanu.]

10.9.08

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 1/3

[Toimittajan esikäsittely:

No niin, nyt kun kesä mennyt on ja niin edespäin, eikä ole kauaakaan siitä kun Nuutisen perhe, tuo lihaa säästävä ja laadusta tinkivä kollektiivi, sisältäen henkilöt a) isäntä, b) emäntä ja c) vanha emäntä, päätti ottaa uusiksi taannoisen, vain kolme vuotta sitten vietetyn kesälomaturneensa, mikä olisi kai tullut paljon aiemminkin toisinne
tuksi, mutta tämän verran meni toipumiseen aikaa. Vanha emäntä, tuo muulla tavoin saamaton yksilö, onnistui matkan aikana skribaamaan asioita muistiin jopa sitenkin, että näistä harakanjaloistaan kokoonkyhäsi pian reissulta palattuaan juurikin sen raportin mitä hetikohta tämän jorinan jälkeen saatte lukea. Hän pyytää anteeksi kaikkea jne, ja kukaan ei perustu kehenkään todelliseen jne, ja sen hän tahtoo sanoa, että kuvien, joita voi katsella isompanakin joskuka kyseiseen toimintaan viehtymystä tuntee, ottajia ovat kaikki kollektiivisesti kun ei noita jaksa nyt yksitellen kreditoida. Tämän blogintapaisen arkistoista löytyvän edellisretken kuvat ovatkin kaikki jo verkosta kadonneet, mikä positiivisena seikkana kai huomioitakoon. Oli kiva loma. Pidemmittä "puheitta", asiaan.]




Vittu ku väsyttää.

Mutta mikäs ihme siinä, päivä on ollut jos ei pitkä vielä, niin melko odotuspainotteinen, tai ainakin kolmisen viimeistä tuntia siitä, ja onhan sentään koittanut mitä pisimmin odotettu hetki, Nuutisen perheen vavahduttava kesäturnee kauniin maamme saaristoon, Ahvenanmaalle, tarkemmin Brändööseen, viittikste hei toimituksessa tsekata miten toi taipuu.

Mutta että väsyttää. Ja niin vain vielä kolme tuntia sitten poseerattiin Kustavissa Sale Majakan parkkipaikalla jämäkästi kaljapatterin ja ruokakassien keskellä pahaa siitä aavistamatta että edessä olisi paitsi pitkähkö lossijono, myös kahdesti päivässä kulkeva lautta Vuosnaisista Åvaan, joista kahdesta kerrasta oli määrä ehtiä ensimmäiseen eikä muuten sitten ehditty. Ei kaukana ollut; Nuutiset kurvasivat miljardia lauttarantaan nähdäkseen lautan perälaudan juuri sulkeutuvan ja tuon virkeän venhosen ottavan ensiaskeleitaan taas kohti avarampia merireittejä. Niinpä niin, lautta lähti, me emme, ja niin alkoi Nuutisten loma mitä nuutisimmin - kolme tuntia odotusta ilman erityistä sijaintia sen viettoon. Räiskimme kuvia ympäristöstä: autoista, laiturista, läheisistä nuhjuisista puodeista, lopulta toisistamme ja takapenkillä lojuvista tavaroista. Automme vierellä sporttiset virolaiset raahasivat kanootteja mereen ja pois, soutelivat, uivat, kimalsivat jäntevinä koosteina trimmattua lihasta. Ja mitä muuta: edessämme räjähtänyt kleinbussillinen humalaisia latvialaisia, venäläisen näköisiä mahakkaita viiksivalluja sikareineen ja hirveää ölötystä. Kansojen väliset erot kävivät kyllä selviksi. Mutta miksi juuri baltialaisia on niin paljon matkalla Ahvenanmaalle? Tämä on nyt sitä Balttia-rallaa, totesi vanha emäntä nokkeluudestaan hurmaantuneena eikä muu perhe liiemmin innostunut.

Koittaahan lopulta hetki, ja kun aurinko on polttanut kolme tuntia tuhkaksi, saapuu lautta, ja melkein viimeisenä Nuutisetkin pääsevät melkein paalupaikaltaan sisään, kun ensin puoli saaristoa on kurvannut bemareillaan vasemmalta ja oikealta ohi. Säntäämme silti sitä verta reippaasti yläkerran kahvioon, että saamme kyynärpääteltyä itsellemme hyvän ikkunapöydän. Tai ehkä tilaa on siksi että muut matkustajat jäävät enimmäkseen aurinkoiselle kansiterassille… No johan sitä arskaa perkele saatiin ja eiku kaffet nassuun niin Nuutisetkin piristyvät, kun kiristyvät pinnat alkaa löystymisen taas. Kolmisen varttia halkoo lautta aavaa merta. Sinä aikana alkaa manner häipyä hengessäkin taakse. Olo on irrallisempi, on kuin olisi matkalla jonnekin suureen. Ulkomaille ehkä.

Maissa seuraamme latvialaisten Kleinbussin luvalla sanoen honteloa matkantekoa halki kauniin Brändön, kunnes saavumme leirintäalueellemme ja neuvostoväki jatkaa matkaansa, tervemenoks. Edellisen kesäretkemme telttamajoitus ei toistu, vaan keski-ikäistyneet ja varmaan monessa mielessä -luokkaistuneetkin Nuutiset ovat varanneet ennalta mökin. On saunaa, jääkaappia, kahvitkin keittyvät ja kuistin luona grilli. Ei paha. Retken ensimmäinen aito rentoutus koetaan mökin kuistilla; ovat oolantilaiset fiksusti tämän rakentaneet niin että koko heinäkuisen illan hivelee suulperi kuistin paljon nähnyttä lankkupintaa. Nuutiset istuvat alas ja nauttivat ölppää. On hiljaista, on kiireetöntä. Arkielämäsään työn ikeessä jurniva perhe myöntää että nyt on hyvä. Soitamme cd:iltä emännän mukanaan tuomia levyjä: Baddingiä ja Irwiniä. Siinä se ilta vierähtää ja jossain välissä syttyy grilliin tuli.

Mutta että ruokaako? No, jo mainituksikin tulleessa kustavilaispuodissa pistivät Nuutiset palamaan noin 120 euroa elintarvikkeisiin, mistä summasta toki pois luetaan ne pari muovikassillista jotka emännällä oli jo lähdössä mukanaan. Kiitettävästi olemme siis kahden vuorokauden retkeen varautuneet kaikki kolme, tai no, kaksi meistä, sillä vanha emäntä on taas kerran kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, eikä varmaan muiden ystävällistä vinoilua vailla olisi osannut ostaa kuin pussillisen sämpylöitä evääkseen. Grilli nyt sitten kuitenkin täyttyy vartaista, soijanakeista, maissintähkistä ja isännän miehekkäämmästä lihapuolesta, on perunaakin kattilassa. Vain naapurimökin tädin herkeämätön tuijotus häiritsee ruokarauhaamme - siis verhot ikkunaan. Ruokailun yhteydessä auringonlaskuhumala todetaan iloiseksi asiaksi, ja kun joku muistaa että se saunakin napsaistiin pari tuntia sitten päälle on syytä mennä löylyyn. Näillä main vanha emäntä huomaa ettei ole ottanut mukaansa sen paremmin uikkareita kuin pyyhettäkään. Mutta lomalla kun on, ei hän stressaa.

Yö käynnistyy taas kerran digitaalisina illuusioina kennolle tarttuen. On se pirua että ihmisen pitää räpsiä kun vain mahdollisuus on, ja suurin osa näistäkin otoksista katoaa tämän universumin takalaitumille kun varsinkin vanhan emännän rupumuistikortti alkaa täyttyä ennen retken puoliväliä. Nautimme pullon punkkuakin, ja saamme aikaan riidan siitä mitä oikeastaan on kuolema: memento mori todellakin; nuorempana olisi ehkä kinasteltu jostain hieman vitaalimmasta aiheesta. Mutta nyrkit eivät sentään heilu, ei kukaan jaksa. Emännät vetäytyvät yötupakalle, vanha emäntäkin heikkotahtoisena on tosiaan tähän jo aikapäiviä lopettamaansa touhuun saatu houkuteltua ja tokihan yönsineen savu leijuu kuin enkelin nilkkaan sidottu hopeinen köynnös.