Non-traffic

Vuoden aikana asuntoni museoitui. Kävin säännöllisesti katsomassa miten remontti eteni. Ei juurikaan. Asiat tapahtuivat nopeina nykäyksinä pitkien seisahtuneiden taukojen väleissä. Kaipasin sohvaani, joka ei väistöasuntoon mahtunut. Se peittyi pölyyn ja unohdukseen. Lapsen piirrokset seinällä kävivät vanhoiksi. Yleensä piirrokset elävät; joku lähtee pois, uusi tulee tilalle. Nämä olivat pysähtyneet syksyyn 2014. Keittiön nurkkiin oli pinoksi kerätty astioita. Vaatekaapit olivat puolillaan vaatteita. Kaikki kirjat, kaikki cd-levyt, vuoden ajan jossain muualla. Pärjäsihän niitä ilmankin, sen sain huomata. Se oli tavallaan huojentava huomio. Sitten joskus kun on aika, voi surutta antaa kaiken mennä.

Nyt palasin kotiin ja olen heitellyt tavaraa roskiin säkeittäin. Tai ainakin varastoinut sitä menemään pois: yksi kaapillinen tyttären pieneksi jääneitä vaatteita. Purkkeja ja kippoja joiden olemassaolokin oli unohtunut. Kirjoja. Mutta on myös kuusi pahvilaatikollista paperitavaraa, oma kertomukseni, sanoin ja piirroksin tehty, ja kaikki ne seinältä poistetut piirrokset, nelivuotiaan näkemys iskästä ja kissasta tanssimassa, valokuvia kaikista elämänvaiheista, sarjakuva joka ei loppunut, muistikirjoja joiden ensimmäiset sivut on käytetty, lappuja, ostoslista jonka alareunaan on kirjoitettu "kiva olla sun muru", lehtileikkeitä joiden tärkeys ei enää avaudu, luentomonisteita ja romutustodistus, kutsu tilaisuuteen ja maksamaton lasku.

Kaksi päivää tuntui oudolta, nyt tutulta. Kissakin voi tänne nyt halutessaan palata. Pitää kysyä haluaisiko.

X-Files 3.6: 2shy

En tiedä mikä on syy siihen että toistuvasti agenttiemme eteen putkahtavat samankaltaiset tapaukset eivät tunnu herättävän heissä mitään muistamisreaktioita (tai tiedänpä: ei-niin-pilkuntarkka käsikirjoittajatiimi), mutta taas niin käy. 2shy on monin tavoin kuin Squeeze, eikä sen paremmin Mulder kuin Scullykaan edes ohimennen mainitse tuosta jaksosta tuttua ja jo kerran sen jälkeenkin esiintynyttä Toomsia. Tälläkin kertaa tapaamme erakkomaisen mieshenkilön, joka melko mielikuvituksellisen mutaation vuoksi tarvitsee yhtä ja tiettyä ravintoainetta muista ihmisistä, jota sitten kerää sarjamurhaamalla. Vaikea sanoa olisiko tämä jakso toiminut paremmin jos Squeezea ei olisi koskaan ollut. Ehkä ei. Juoni oli hyvin geneerinen trilleri, joskin toki internet-chat paikkana josta murhaaja uhrinsa poimi on vuonna 1995 ollut vielä melko eksoottinen. Siitä kai plussaa, monesta muusta ei: jakson naiskuva oli outo, tai sanotaanko suoraan että vanhentunut, siis jo -95 hyvin elähtänyt. Mutatoitunut murhaaja oli toki sopivan epäilyttävä, mutta hänestä puuttui se kriittinen ripaus epäinhimillisyyttä joka teki Eugene Victor Toomsista niin ikimuistoisen. Virgil Incanto on toki nimeään myöten omaperäinen luomus hänkin, muttei aikakirjoihin jäävä. Ei tämä jakso ole X-klassikoita, ja varsinkin viimeinen kohtaus vankilassa, jossa Incantosta yritetään yhtäkkiä kuvakulmilla, filosofisilla julmuuksilla ja italiankielisillä sitaateilla tehdä jonkinlaista Hannibal Lecteriä... Ehei, ei uppoa.

Visuaalisissa efekteissä mennään taas kohtuullisesti äärirajoilla kun vatsahapoilla kokonaan tai osittain sulatettuja ruumiita on ruudun täydeltä. Muuten tunnelma taas oli, kuten yllä kuvailinkin, geneerinen. Aika perus poliisisarjaote tässä jaksossa kyllä oli, minkä Mark Snowkin vissiin oli kyllästyneenä pannut merkille, ja revittelipä sen vuoksi tosi nyrjähtäneillä soundeilla loppukliimaksin aikana. Paras hetki koko jaksossa.

X-Files 3.5: The List

Ensimmäisen kauden kuluessa nähtiin kuusi "paluu kuolleista"-aiheista jaksoa, kakkoskaudellakin aihetta sivuttiin - joskaan ei yhtä suoraan - ja nyt sitten taas. Mitä arkipäiväisintähän tämä alkaa jo olla, mikä mielessä pitäen on vähän hölmöä että Scully alussa naljailee mahdollisuudelle että sähkötuolissa teloitettu vanki palaisi lupauksensa mukaan kostamaan. Mutta palaahan hän tietenkin; hänellä on viiden nimen lista, ja sitä sitten edetään samaan aikaan kun tunnelma vankilassa kiristyy. Henkilökunta saa yhtäkkiä tuntea miltä tuntuu olla "kuolemansellissä", mikä on hyvä idea, ja loppujen lopuksi, vaikka koko ajan yritin vakuuttaa itselleni katsovani aika geneerisellä juonella varustettua täytejaksoa, on pakko myöntää että pidin tästä. The List on tyylikäs jakso, trillerimäinen, hieman kuin kakkoskauden Sleepless. Pääasiallinen tapahtumapaikka on vankila, joka on X-vankilaksikin kolkko. Musta ja vihertävänkelmeä ovat pääasialliset värit, valo tulee jatkuvasti vain säikeinä milloin minkäkin ristikon välistä, kaikuvia kolahduksia ja huutoja ääniraidalla, ja musiikki on lähinnä bassotaajuista jylinää. Vallan hienoa! Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, pelon ja epätoivon sekainen kuolemansellin tunnelma välittyy kyllä, mukaan lukien Scullyn hermostus ylipäätään olla paikan päällä.

Lopuksi agentit, Mulderin epäluulosta huolimatta, päätyvät löytämään ihan ei-yliluonnollisen syyllisen kuolemille, mutta hänkin ehtii heittää henkensä. Pidin tästä lopusta. Pyyhkeen kehään heittäneet agentit palaavat turhautuneina mutta luovuttainena takaisin Washingtoniin, ja katsojille näytetään kun vielä listan viimeinen kohde brutaalisti kuolee. Saavatko Mulder ja Scully koskaan edes tietää siitä? Eivät kai, koska tapaukseen ei enää palata. Siinä mielessä tyylipuhdas loppu, ja uskaliaskin kai; agentit eivät ainoastaan päätyneet väärään lopputulokseen, vaan he eivät koskaan edes saaneet tietoonsa tapauksen loppuhuipennusta. Näinhän kai elämässä asiat menevät, tv-sarjoissa harvemmin.

X-Files 3.4: Clyde Bruckman's Final Repose

Nythän ollaan klassikon äärellä. Tämä on, ainakin minulle, mutta veikkaisin että monelle muullekin niitä ikonisia jaksoja - samassa kastissa kuin ykköskauden Squeeze. Samalla tavalla tälläkin kertaa keskipisteessä on ikimuistoinen vieraileva tähti. Peter Boyle esittää otsikossa esiintyvää iäkästä vakuutusmyyjää, joka sattuu olemaan kirottu ennaltanäkemisen kyvyllä - hän näkee ihmisten kuoleman. Ja kuolemiahan sattuu, kun joku ottaa brutaalisti hengiltä selvänäkijöitä. Bruckman sotkeutuu mukaan kuvioon löytämällä yhden ruumiista talonsa roskiksesta, ja sitten ovat Mulder ja Scullykin mukana, ja simppeli tarina alkaa nopeasti saada oivaltavia vivahteita, hetkiä. Ei niinkään käänteitä, vaikka muutamia yllätyksiäkin toki tulee vastaan, lopussa etenkin. Mutta ennen kaikkea tämä on kertomus vanhasta miehestä joka on luovuttanut tulevaisuuden vääjäämättömyyden edessä. Upeinta tässä Darin Morganin kirjoittamassa jaksossa on komedian ja raskaan surumielisen tunnelman saumaton sekoitus. Suuri ansio tästä lankeaa Peter Boylelle, joka (samoin kuin kirjoittaja Morgan) sai suorituksestaan Emmy-palkinnon. Hän on uskottavan väsynyt, maailman ja kohtalon enimmäkseen lannistama, omaan kykenemättömyyteensä kyllästynyt.

Hiukan etukäteen pelkäsin olisiko tämä jakso menettänyt jotain aiemmasta viehätyksestään, mutta ei suinkaan. Jos mahdollista, nautin tästä groteskien näkyjen täplittämästä hitaasti ja pääosin dialogin voimalla etenevästä kolmevarttisesta nyt enemmän kuin koskaan. Jatkumoakin kehitellään: Bruckmanin yläkerran vanharouva heittää henkensä ja kun hänen jäämistöissään on pieni koira, niin Scullyllehan se päätyy, ja koiralla on ihan oma tarinankaarensa tämän kolmoskauden kuluessa.

X-Files 3.3: D.P.O.

D.P.O. on taas näitä ikonisia jaksoja, kertakaikkisen hyvin muistiin piirtyneitä. Sinällään tarina ei (varsinkaan Marvelin sarjakuvien parissa kasvaneelle) ole kovin omaperäinen: syrjäytynyt teini jolla on selittämätön kyky johtaa sähköä. Siinäpä se oikeastaan... Juoni kulkee oletettua latua alusta loppuun, mutta kyllähän tämän katsoi. Ehkä tämä on kuitenkin niitä jaksoja, jotka ovat jollain tavalla jääneet sinne 90-luvulle. Vuosikymmen näkyy ja varsinkin kuuluu mukavan grunge-voittoisella soundtrackilla; enkä silti tarkoita että D.P.O. olisi jotenkin huonosti ikääntynyt - uskon vain että tämä on ollut paljon coolimpaa nähtävää silloin joskus. Vierailivina staroina ovat tuolloin jo jostain (en kyllä muista enää mistä) varsin tuttu Giovanni Ribisi salamoita kanavoivana luuserina ja vasta myöhemmin pinnalle noussut Jack Black hänen kaverinaan. Kovin 90-lukuista tämäkin. Ja ne kolikkopelit!

Tavallaan taattua kamaa siis, mutta vaikea tästä on sanottavaa keksiä. Näppärä kertajakso, mieleenjäävä ja jotenkin sympaattinenkin vaikka loppujen lopuksi hahmot oli piirretty aika köykäisin vedoin. Nämä olivat enempi karikatyyrejä, (huonon) sarjakuvan henkilöitä. Salamaefektit olivat kyllä näyttäviä.

X-Files 3.2: Paper Clip

Ah, aivan kerta kaikkiaan täydellistä X-meininkiä tämä. Kolmiosaisen jakson finaali, oikeastaan tästä kun pätkii tunnarit väleistä pois, saa elokuvan joka on taatusti parempi kuin se (muistaakseni) hieman lattea varsinainen teatterielokuva joka vasta vitoskauden jälkeen tehtiin (tosin siinä Mulder saa sanoa fuck). Mutta tosiaan niin: se muutaman minuutin mittainen jakso alkaen M & S:n saapumisesta vanhalle hylätylle kaivokselle ja päättyen heidän pakenemiseensa ulos sieltä... Liekö ikimuistoisin X-kohtaus? Hyvin voi olla. Ne loputtomiin jatkuvat arkistokaapit, pimeyttä halkovat taskulampun valokeilat, hämärästä ryntäävät humanoidinpenteleet ja lopulta - avaruusalus. Nyt Mulder on konkreettisesti sellaisen nähnyt, mutta kauaa hän ei ehdi olla vaikuttunut, kun tappajakaarti kurvaa paikalle ja aseet paukkuvat, ja jumaliste onpa toimintakohtauskin tehty televisiotuotannoksi poikkeuksellisen hyvin. Vanhan kaivoshallin tila otetaan majesteettisesti haltuun.

Toimintaa ja tapahtumia on siis enemmän kuin edeltävässä osassa. Salaliiton pääjehuja nähdään lisää (hupaisaa miten nuo tärkeät vanhat herrat ilmeisesti viettävät aikansa vain hengaamalla hämärässä huoneessa nahkaisissa nojatuoleissaan) ja tupakkamies, tuo tähänastinen julman vallankäytön ylipappi, onkin yhtäkkiä alakynnessä: tässä porukassa hän on vain yksi monista, eikä se korkea-arvoisin edes. Kohtaus jossa hän hetkeksi ajautuu hysteriaan Walter Skinnerin toimistossa on mahtava, eikä vähiten sen lähes aavistuksenomaisen hymynkareen vuoksi, joka käy Skinnerin huulilla. Tuo paljon pompotettu FBI:n pikkupomo on yhtäkkiä niskan päällä, ja miten siitä nauttiikaan. Skinner on tässä kolmiosaisessa tarinassa tärkeässä osassa, mistä huomaan tykkääväni suuresti. Loistava hahmo, jotenkin upean fyysinen (hänen tappelunsa näyttävät aina aidoilta, toisin kuin 99% tv- ja elokuvatappeluista) ja mulkvisti, mutta ehdottoman oikeamielinen ja pientä puolustava mulkvisti. Onneksi hahmo pysyi sarjassa mukana hamaan loppuun asti, mutta Mitch Pileggi sai muistaakseni nimensä alkuteksteihin vasta kaudella kahdeksan tai yhdeksän. Pöh.

Lopputulos tälle kaikelle oli kuitenkin synkkä: Mulderin isä kuoli, Scullyn sisko kuoli (Alex Krycek tappoi itse asiassa molemmat - tätä en muistanut!) ja totuus, se jäi saavuttamatta tietenkin taas. Mutta pahin uhka on agenttien yltä Skinnerin nerokkaan bluffipelin vuoksi nyt väistynyt, ja on aika siirtyä yksittäisjaksojen pariin. Muutamia ihan klasareita näyttää olevan tulossa, mitä tuossa jaksoluetteloa vähän silmäilin. Good times.

X-Files 3.1: The Blessing Way

Hiukan ehkä odotusten vastaisesti kolmoskausi ei ala samankaltaisella tihenevän pyörteen tunteella kuin kakkonen (ja jollainen kakkoskauden päättävä Anasazikin oli) vaan pikemminkin tunnelma on harras. Tämä on tosiaan aika yllättävä ratkaisu, mutta hyvä. Sivuhenkilöitä vilisee jälleen, ja oikeastaan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista tässä jaksossa on kyse. Hämmästyttävää että X-Filesin kaltainen toiminta/scifi-sarja on kahden tuotantokauden aikana (no, ne ovat pitkiä kausia - tämä oli tasan viideskymmenes X-jakso) kyennyt hitaasti kasvattamaan sivuhenkilöistään ihan oikeita hahmoja. Jopa Deep Throat vilahtaa, kun kuolinvuoteellaan houraileva Mulder saa tämän piipahtamaan luonaan... ja siitä päästäänkin sitten The Blessing Wayn ongelmapuoleen. Jakso on ehdottomasti Scullyn show; tällä kertaa on hänen vuoronsa olla epätietoisen epäluulon vallassa, jota ei yhtään auta se, että FBI:kin heittää hänet jäähylle. Juonen tällä puolella on hienoja kohtauksia Skinnerin ja niin Scullyn kuin Mulderinkin perheenjäsenten kanssa, mutta sitten on se toinen osasto: intiaaniheimo hoitamassa rituaaleineen Mulderia kuntoon New Mexicon autiomaassa. Nämä eri etnisten ryhmien eksoottisia uskonnollisia menoja esittelevät jaksot ovat aina vähän kyseenalaisia, ja niinpä tälläkin kertaa jää vähän eksploitatiivinen vaikutelma koko kuviosta. Mutta menköön nyt, onpa Mulder saatu taas kuoleman rajalta henkiin, rankkaa tuo agentin homma.

Pääasiassa kuitenkin siis pidin tästä kolmospilotista. Hidas tempo oli Scullyn osuuksissa oivallinen keino kasvattaa surumielistä, väsynyttä tunnelmaa, ja kappas, itse megajuonikin sai ihan oikeasti uusia kiintoisia kuvioita, kun Tupakkamiehen ydinryhmä esiintyy ensi kerran - joukko samanlaisia iäkkäämpiä pukumiehiähän he ovat, mutta muistan kyllä nämä naamat: tyypit ovat tulleet jäädäkseen. Myös Mulderin isän jäämistöstä löytynyt valokuva 70-luvulta oli hieno, vaikka vain vilahtikin: siellähän ne nuorina seisoivat samassa rivissä ainakin isukki-Mulder, Deep Throat ja Scullya tässä jaksossa uhkaillut "Well Manicured Man", kuten häntä jostain kumman syystä krediiteissä kutsutaan. Olikin suoraan sanoen aika että tämä kuvio ihan oikeasti johonkin päin eteni.

Hyvä cliffhangerkin taas - eli juoni sen kun jatkuu!

X-Files 2.25: Anasazi

No niin, toinen kausi saavutti finaalinsa ja teki sen jo tutuksi tulleeseen tapaan, eli kerrassaan eeppisesti. On kuin viimeaikaiset harharetket kanafarmeilla ja tappavien varjojen perässä olisivat tosiaankin vain epämääräisiä hairahduksia totuuden tieltä. Se Suuri Salajuoni jatkuu jälleen, tietenkin, ja oikeastaan X-Files on kuin kaksi limittäin elävää sarjaa: se moniosaisempi kertoo agenteista jotka kulkevat eri puolille Yhdysvaltoja mitä oudompien tapahtumien kutsumana, se toinen (johon kuuluu tällä kaudella kuusi jaksoa) taas kertoo salaliitosta, johon sotkeentuneita tahoja alkaa olla enemmän ja enemmän. Tunnelma on täysin erilainen tässä jaksossa jälleen kuin muutamassa aiemmassa, ja mukavan ympyrällisesti Anasazi muistuttaa eniten kauden avausjaksoa Little Green Men sikäli, että taas kerran väkivaltaisen vainoharhainen Mulder (tällä kertaa tosin hänen asuintalonsa vesijärjestelmään pumpattujen hallusinogeenien syytä) on yksinäisellä ristiretkellä ja päätyy jonnekin jumalan selän taakse, New Mexicoon tarkkaan ottaen, josta löytyy paitsi joku joka osaa tulkita Mulderin haltuun päätyneen koodatun tiedoston hallituksen ufovehkeilyistä, myös junanvaunullinen humanoidinruumiita.

Mielenkiintoisin osuus oli Mulderin isän liittäminen mukaan tähän kuvioon. Hän tuntee tupakkamiehen, ja jotain kovasti ikävää on männävuosina tapahtunut, jossa isukki on ollut osallisena... Mutta mitä, se ei selviä kun myös Krycek palaa ja teloittaa pappa-Mulderin kylmästi. The Lone Gunmen on mukana, Skinner ja Mulder ottavat rajusti yhteen, Scully joutuu pysäyttämään Mulderin ampumalla ja tosiaan taas kerran mennään pykälää lähempänä rajanylitystä kuin ennen. Hienoa kyllä, mutta loputtomiin ei ruuvia voi kiristää. Mitään varsinaisia vastauksia kun ei taaskaan tippunut, ehei, sen sijaan jakso päättyi julman kutkuttavaan cliffhangeriin ja jäi sellaisena kuukausiksi kesätauolle aikoinaan. Tylyä!

Ja näin on tosiaan tultu kakkoskauden päähän, ja on aika rankata viisi onnistuneinta jaksoa tästä kerrassaan oivallisesta kavalkadista. Näin:


1. Little Green Men
Kauden avausjakso oli paras. Ylitsevuotavan angstin ja paranoian riemujuhlaa, jonka nosti oksalle ylimmälle lopulta erittäin onnistunut kuvaus ja musiikki. Sademetsässä sijaitseva observatorio ja sinne saapuvat kutsumattomat vieraat on X-historian parhaita kohtauksia.

2. Humbug
Pitkään harkitsin tätä ykköseksi, mutta menköön nyt vielä toistaiseksi vakava jakso humoristisen edelle (myöhempinä kausina asetelma tulee kääntymään nurin, voin luvata). Lämmöllä ja hienosti kirjoitettu jakso joka tapauksessa kyseessä.

3. Ascension
Lisää paranoiaa ja turhautunutta Mulderia. Alex Krycek on tässä jaksossa hahmona parhaimmillaan, Mulder luisuu romahduspisteen yli ja julma epätoivo, voi miten se pursuaakaan joka käänteestä.

4. Die Hand die Verletzt
Niin kornista lähtöasetelmasta kuin startataankin, mutta voi peijakas miten ikimuistoisen tykki jakso saadaan aikaan. Upeaa musiikkia, ylettömän hyviä kohtauksia jotka koettelevat niin karmeuden kuin mustan huumorinkin rajoja, mikä saa jakson pysymään näppärästi tasapainossa. Hyvä dialogi ansaitsee erityismaininnan.

5. One Breath
Scullyn paluu kuoleman rajalta on psykologista ja "ei-action"-filesia parhaimmillaan. Vaikka käyhän Herra X riehumassa muistettavimmassa kohtauksessaan toistaiseksi. David Duchovny vie roolihahmonsa taas uusille rajoille, mutta epätoivon ja vainoharhan sijasta nyt ollaan lohdullisen, huojentavan puhdistuksen äärellä. Ehkä muutama muukin jakso olisi ansainnut paikan top viidessä, mutta ihan vain aiheuttamansa tunnereaktion ansiosta tämä päätyi listalle.