Käteen oli ilmestynyt kumma jälki. Se oli terävärajainen ja musta kuin tatuointi, eteni vasemmasta kyynärpäästä sekä ylös että alas verisuonta pitkin, leveni ylöspäin tyylikkään viuhkamaiseksi kuvioksi. Sitä oli ensin, kun se oli ollut vasta pieni, luullut tahraksi, mutta koska se ei kovallakaan pesulla lähtenyt pois, päätteli että se oli mustelma. Aamulla se oli sitten levinnyt koko mittaansa. Verisuonet sen alla tuntuivat karheilta. Musta se oli kuin piki, ja tuntui katseen alta juoksevan aina pois. Hiljalleen se myös eteni, sen näki kun kiinnitti katseen syntymämerkkiin. Jälki lähestyi sitä.
Tähtitaivaan alla tulee ajatelleeksi kaikenlaista. Kolmen vanhan puurakennuksen muodostamalla tiiviillä sisäpihalla on tupakoidessa aikaa mittailla todellisuuden rajoja. Syyskesän taivas on loputon, mutta tähtien välille voi vetää viivoja, jotka muodostavat suuren, kylmän silmän. Sen katse heijastuu itsen kautta ikkunaan ja sisälle. Savusta kasvaa peili, mustasta kissasta näkyvät vain silmät. Naapuritalo on aina pimeänä, ja vintilläkin on suuret ikkunat, mutta sinne ei pääse. Tuntuu kuin joka kulman takaa joku seuraisi, kun yöaikaan korttelin ympäri kävelee. Matalien talojen mailla.
Sitä ei välttämättä
lujahermoisinkaan
kestä.
"These chicks don't even know the name of my band...
But they're all on me like they wanna hold hands"
(D12 / My band)
27.8.04
25.8.04
Lapsista kasvoi kukkia
He olivat aiemmin kesällä saaneet tietokoneen kautta yhteyden tahoihin, jotka ilmoittivat olevansa edesmenneiden tietoisuuksia, edelleen kiertelemässä meidän ulottuvuuttamme jossain sen rajamailla. Jennin kannettava Compaq tuntui olevan alttein näille kontakteille; useammin kuin kerran se käynnistyi itsekseen ja sanat tulvivat ruudulle heidän kaikkien katsellessa niitä pimeässä huoneessa liian jännittyneinä uskaltaakseen hengittää.
"EDWARD MALACHIAS ADLERCREUTZ" oli yleisin kontakti. Hänen nimensä ilmestyi ruudulle ensi kerran kesäkuun puolivälissä, ja heinäkuuhun mennessä he olivat saaneet tietää paitsi hänen elinvuotensa (1814-1859), myös hänen ammattinsa, hänen vaimonsa ja lastensa nimet ja hänen elämänfilosofiansa, mutta eivät hänen asuinpaikkaansa. "SILLÄ EI MERKITYSTÄ", Edward ilmoitti kun he sitä toistuvasti kysyivät.
Elokuun alussa Jarin tietokoneelle ilmestyi 99 ilmeisesti digikameralla otettua kuvaa mahonkisella kirjoituspöydällä makaavasta vauvasta. Kuvien päivämäärä oli 00.00.9999, eikä kukaan heistä tunnistanut sen paremmin kuvien esittämää lasta, kuin niissä vain osittain näkyvää huonettakaan. Kuvat eivät juuri eronneet toisistaan. Vain noin kymmenen oli otettu tarpeeksi kaukaa, jotta niistä kykeni erottamaan muutakin kuin pöydän, jolla lapsi makasi, ja näissä kuvissa näkyvä huone tuntui häiritsevältä. Se oli 1800-luvun maatalon tyyliin sisustettu, nähtävästi vailla nykyajan mukavuuksia kuten sähköä. Kuitenkin kuvassa vain osittain näkyvästä ikkunasta pilkisti kummallisen metallisesti kiiltävä rakennus, ja sen takana hämärästi erottuvan metsänreunan takaa kohosi epätodellisen muotoinen torni, jonka Tuomo löysi kuvasta vasta suurennettuaan sen tietokoneella nelinkertaiseksi. Samana iltana Edward tyytyi vain toistelemaan sanoja "ADLERCREUTZIN TALO".
Seuraavat kuvat ilmestyivät Jennin koneelle. Ne tulivat kuuden päivän kuluttua, niitä oli jälleen 99, ja edelleen ne oli päivätty 00.00.9999. Kuvat esittivät yhä vauvaa, ne oli ilmeisesti otettu samassa paikassa, mutta itse vauva voi nyt huonommin. Sen iho oli ensimmäisissä kuvissa kalpea, mutta muuttui kuvien edetessä harmaammaksi, kunnes siihen alkoi viidennenkymmenennen kuvan jälkeen ilmestyä vihreitä läiskiä, kuin hometta. Vauvan kasvot muuttuivat ilmeettömiksi, viimeisissä kuvissa lapsi oli laihtunut, kuihtunut rangaksi entisestään, vihreä home oli peittänyt sen kokonaan, se oli kasvanut edelleen moitteettomana kiiltävään kirjoituspöytään kiinni.
Jenni poisti kuvat tietokoneeltaan muiden vastustuksesta huolimatta. "MINULLA ON TÄÄLLÄ HYVIN KYLMÄ", ilmestyi Tuomon tietokoneen ruudulle seuraavana päivänä, ja sitten Edward Malachias Adlercreutz oli mennyt. Jenni vetäytyi muista loppukesän aikana. Hän myi tietokoneensa ja tuntui kokonaan katoavan, vaikka asuikin edelleen saman kylänraitin varrella. Tuomo muutti pois, eikä pitänyt enää yhteyttä muihin. Vain Jari ja Johanna jäivät jäljelle, he selasivat ensimmäisiä 99:ää kuvaa etsien niistä vihjeitä siitä, mitä heille haluttiin kertoa. Kontaktit loppuivat. Lokakuun alussa eräänä yönä Johannan koneelle ilmestyi teksti "EDW MAL ADL 1849 1849", ja sitten se oli ohi, ja lopun elämänsä ajan jokainen heistä muisti viimeisen kuvan joka lapsesta oli heidän luokseen lähetetty, sen jossa tämän kuolleesta vasemmasta silmästä pystyi erottamaan selvästi nupullaan olevan kukkasen.
"EDWARD MALACHIAS ADLERCREUTZ" oli yleisin kontakti. Hänen nimensä ilmestyi ruudulle ensi kerran kesäkuun puolivälissä, ja heinäkuuhun mennessä he olivat saaneet tietää paitsi hänen elinvuotensa (1814-1859), myös hänen ammattinsa, hänen vaimonsa ja lastensa nimet ja hänen elämänfilosofiansa, mutta eivät hänen asuinpaikkaansa. "SILLÄ EI MERKITYSTÄ", Edward ilmoitti kun he sitä toistuvasti kysyivät.
Elokuun alussa Jarin tietokoneelle ilmestyi 99 ilmeisesti digikameralla otettua kuvaa mahonkisella kirjoituspöydällä makaavasta vauvasta. Kuvien päivämäärä oli 00.00.9999, eikä kukaan heistä tunnistanut sen paremmin kuvien esittämää lasta, kuin niissä vain osittain näkyvää huonettakaan. Kuvat eivät juuri eronneet toisistaan. Vain noin kymmenen oli otettu tarpeeksi kaukaa, jotta niistä kykeni erottamaan muutakin kuin pöydän, jolla lapsi makasi, ja näissä kuvissa näkyvä huone tuntui häiritsevältä. Se oli 1800-luvun maatalon tyyliin sisustettu, nähtävästi vailla nykyajan mukavuuksia kuten sähköä. Kuitenkin kuvassa vain osittain näkyvästä ikkunasta pilkisti kummallisen metallisesti kiiltävä rakennus, ja sen takana hämärästi erottuvan metsänreunan takaa kohosi epätodellisen muotoinen torni, jonka Tuomo löysi kuvasta vasta suurennettuaan sen tietokoneella nelinkertaiseksi. Samana iltana Edward tyytyi vain toistelemaan sanoja "ADLERCREUTZIN TALO".
Seuraavat kuvat ilmestyivät Jennin koneelle. Ne tulivat kuuden päivän kuluttua, niitä oli jälleen 99, ja edelleen ne oli päivätty 00.00.9999. Kuvat esittivät yhä vauvaa, ne oli ilmeisesti otettu samassa paikassa, mutta itse vauva voi nyt huonommin. Sen iho oli ensimmäisissä kuvissa kalpea, mutta muuttui kuvien edetessä harmaammaksi, kunnes siihen alkoi viidennenkymmenennen kuvan jälkeen ilmestyä vihreitä läiskiä, kuin hometta. Vauvan kasvot muuttuivat ilmeettömiksi, viimeisissä kuvissa lapsi oli laihtunut, kuihtunut rangaksi entisestään, vihreä home oli peittänyt sen kokonaan, se oli kasvanut edelleen moitteettomana kiiltävään kirjoituspöytään kiinni.
Jenni poisti kuvat tietokoneeltaan muiden vastustuksesta huolimatta. "MINULLA ON TÄÄLLÄ HYVIN KYLMÄ", ilmestyi Tuomon tietokoneen ruudulle seuraavana päivänä, ja sitten Edward Malachias Adlercreutz oli mennyt. Jenni vetäytyi muista loppukesän aikana. Hän myi tietokoneensa ja tuntui kokonaan katoavan, vaikka asuikin edelleen saman kylänraitin varrella. Tuomo muutti pois, eikä pitänyt enää yhteyttä muihin. Vain Jari ja Johanna jäivät jäljelle, he selasivat ensimmäisiä 99:ää kuvaa etsien niistä vihjeitä siitä, mitä heille haluttiin kertoa. Kontaktit loppuivat. Lokakuun alussa eräänä yönä Johannan koneelle ilmestyi teksti "EDW MAL ADL 1849 1849", ja sitten se oli ohi, ja lopun elämänsä ajan jokainen heistä muisti viimeisen kuvan joka lapsesta oli heidän luokseen lähetetty, sen jossa tämän kuolleesta vasemmasta silmästä pystyi erottamaan selvästi nupullaan olevan kukkasen.
23.8.04
Slipin in my car
Demonologian alkeiskurssilla aikanaan tähdennettiin sitä, että elämän pienet vastoinkäymiset eivät välttämättä aina ole henkilöön toisen taholta kohdistettuja kirouksia, vaan ne saattavat olla osa sitä jokapäiväistä kudelmaa, josta olemisemme muodostuu. Jos olisin vaivautunut fyysisesti paikalle kyseisen kurssin tunneille, saattaisin olla nyt asian suhteen viisaampi. Minä kuitenkin suoritin sen laiskuuttani kirjekurssina, ja tietoni ovat täten rajalliset. Vain tenttipäivänä raahauduin paikalle, istuin veren tahrimaan pulpettiin ja vastasin lennokkaasti kaarrellen niihin neljään kysymykseen, joita kurssilaisilta oli katsottu aiheelliseksi kysyä. Ei demonologia koskaan ollut vahvin aineeni, mutta tulokseni oli keskitasoa, ja "muista, että vain rakkaus on kuolemaa vahvempi voima" oli ilmestynyt todistukseni alareunaan opettajan koukeroisella käsialalla raapustettuna kun valmistumispäivän iltana palasin kotiin. Se lause tulee ja menee tuolta nyt jo kellastuneelta paperilta edelleen omaan tahtiinsa, mutta opetus pysyy mielessäni. Jopa silloin kun sataa.
Paikallisen videovuokraamon tuhdin tarjouksen innoittamana (kahdeksan elokuvaa / neljä vuorokautta / kuusi euroa) olen viettänyt kuluneen vuorokauden vapaa-ajastani sivuaineen pääsykokeeseen lukemisen sijasta lähinnä leffoja katsellen. Ensimmäinen Harry Potter, Moulin Rouge ja My little eye ovat jo takanapäin, edessä vielä About Schmidt, X-Men 2, Batman, Dark water ja toinen Potter. Aivomyrskyiltä on helppo suojautua visuaalisen tarjonnan kattorakenteiden alle, ja ajattelukykyään voi yrittää lamaannuttaa vaikkapa kieltämällä itseään käsittelemästä vaikeita asioita. Kirjoittavan ihmisen ongelma on usein se, luonnostellako tekstiään etukäteen ja antautua kaavamaisen kirjoittamisen vangiksi, vai improvisoidako kaiken ja kirjoittaa juonensa, henkilönsä ja aikajatkumonsa peruuttamattomaan pattitilanteeseen. Samat ongelmat heijastuvat työn alla olevista teksteistä usein myös tosielämään, ja estävät kirjoittavaa ihmistä tekemästä konkreettisia havaintoja tyyliin "tämä päivitys on kirjoitettu kotioloissa Kokkolan vanhassa kaupungissa, mutta heitetty verkkoon kaupunginkirjaston asiakaspäätteeltä". Jos nyt koskaan pääsen sinne asti, sillä askeleeni on tänään sattuvista syistä huolimatta laiska, ja kaupunki houkuttelee minua moninaisilla viivemahdollisuuksillaan, jotka kutsuvat kadulla kävijää puoleensa eri tavoin. Jopa silloin kun sataa.
(Omistettu Carmabalille. "More than life itself.")
Paikallisen videovuokraamon tuhdin tarjouksen innoittamana (kahdeksan elokuvaa / neljä vuorokautta / kuusi euroa) olen viettänyt kuluneen vuorokauden vapaa-ajastani sivuaineen pääsykokeeseen lukemisen sijasta lähinnä leffoja katsellen. Ensimmäinen Harry Potter, Moulin Rouge ja My little eye ovat jo takanapäin, edessä vielä About Schmidt, X-Men 2, Batman, Dark water ja toinen Potter. Aivomyrskyiltä on helppo suojautua visuaalisen tarjonnan kattorakenteiden alle, ja ajattelukykyään voi yrittää lamaannuttaa vaikkapa kieltämällä itseään käsittelemästä vaikeita asioita. Kirjoittavan ihmisen ongelma on usein se, luonnostellako tekstiään etukäteen ja antautua kaavamaisen kirjoittamisen vangiksi, vai improvisoidako kaiken ja kirjoittaa juonensa, henkilönsä ja aikajatkumonsa peruuttamattomaan pattitilanteeseen. Samat ongelmat heijastuvat työn alla olevista teksteistä usein myös tosielämään, ja estävät kirjoittavaa ihmistä tekemästä konkreettisia havaintoja tyyliin "tämä päivitys on kirjoitettu kotioloissa Kokkolan vanhassa kaupungissa, mutta heitetty verkkoon kaupunginkirjaston asiakaspäätteeltä". Jos nyt koskaan pääsen sinne asti, sillä askeleeni on tänään sattuvista syistä huolimatta laiska, ja kaupunki houkuttelee minua moninaisilla viivemahdollisuuksillaan, jotka kutsuvat kadulla kävijää puoleensa eri tavoin. Jopa silloin kun sataa.
(Omistettu Carmabalille. "More than life itself.")
18.8.04
Eläinkontakteja
Mitä minusta kertoo se, että kun herään toisena perättäisenä päivänä täsmälleen samaan kellonaikaan (noin kakskyt yli seitsemän) linnun paukahtaessa voimalla vasten makuuhuoneen ikkunaa, on ensimmäinen unesta vasta osittain selvennyt ajatukseni, että tästä pitää kirjoittaa Silmänkääntövankilaan? Näin minä nykyään jo maailman näen. Mutta outoa se kyllä oli. Kertaakaan aiemmin siinä asunnossa asumieni vuosien aikana ei ole lintu paukahtanut ikkunaan. Ja nyt kahtena päivänä peräkkäin, vielä samaan kellonaikaan. Miksi juuri siihen ikkunaan? Se on pitkä talo ja ikkunoita on huimat rivit; paukkuiko kaikkia vasten lintuja näinä aamuina? Mutta eivät nämä kaksi vielä riittäneet. Tuskin oli puoli tuntia kulunut kun ikkunaan osui äänestä päätellen norsu - tosin linnuksi tämäkin paljastui uuden, jo kolmannen, höyhentupon jäätyä ikkunaan kosketuksesta muistoksi. Joka kerta on höyheniä jäänyt enemmän; jokainen isku on ollut edellistä voimallisempi. Yrittääkö ne sisään sieltä? Pitäisikö alkaa pelätä? Ei kai, ainakin toinen tämänaamuisista törmäilijöistä istuskeli hiukan poissaolevan ja varsin vaarattoman näköisenä parvekkeella, kun kävin kurkistamassa oliko nurmikolle ilmestynyt lintuvainaita. Räkätti se oli, iso ja pökerryksissä. Katseli minua tarkasti jonkin aikaa, ja lensi sitten aika hyvinvoivan näköisesti puuhun. Huojensi se vähän.
Toinen eläinkontakti tapahtui noin minuutti sen jälkeen kun palasin parvekkeelta sisälle. Otin kaapista ruisleivän, läiskäsin sen leikkuulaudalle ja katseeni kiinnittyi pieneen mustaan itikkaan, joka liikuskeli leivän lähellä. Ellen olisi pari päivää aiemmin huitaissut samanlaista leikkuulaudalta pois, olisin suhtautunut tähän olankohautuksella, tai ehkä en. Joka tapauksessa nyt se kiinnitti huomioni olemalla toinen samanlainen samanlaisessa paikassa, ja koska sattumia ei ole, minä avasin leipäkaapin uudelleen, nostin siellä olevan pienen olkisen leipäkorin ja - koko kaapin pohja vilisi niitä samoja otuksia. Tajusin aamiaisen viivästyvän. Hapankorput ja näkkileivät olivat kyseisten hyönteisten peitossa. Nostin katseeni yhtä hyllyä ylemmäs; kyllä vain. Avonaisessa makaronipussissa liikuskeli muutama, sen ympärillä huomattavasti useampia. Vasta seuraava hylly paljasti syyllisen, joka oli levittäytynyt puurohiutaleisiin, soijarouheeseen ja jauhoihin. Ja kaikkeen. Mutta siis ennen kaikkea niitä kuhisi (huomatkaa sanavalintani; leipähyllyllä niitä vielä vilisi, mutta nyt niitä ihan rehellisesti jo kuhisee) riisipussissa. Mielenkiintoisen tästä havainnosta teki se, että riisipussi oli avaamaton. Tiivis muovipussi oli lähes yhtä täynnä näitä ötököitä kuin riisiä, siellä täällä pussissa oli pieniä neulanpiston näköisiä reikiä, mistä ne olivat ryömineet ulos ja lähteneet valloittamaan ruokakaappini käymättömiä korpimaita. Riisi oli merkkiä X-tra, Valintatalosta vain jokunen viikko sitten ostettu. Parasta ennen -päiväykseen oli aikaa vielä pitkälti toista vuotta, mutta enpä sitten ajatellut jäädä odottamaan, siitäkään huolimatta, että pussissa luki "laadunvalvonta: Nordic Foods". Jos kerran kyseinen tuote oli laadunvalvonnan käynyt läpi, niin eipä kai minulla kuluttajana mitään valittamisen aihetta olisi pitänyt olla, siitäkään huolimatta että tämä X-tra -tuote oli päättänyt levitä (mukavan omatoimisesti vielä, kun ei pussia ollut tarvinnut edes avata) kaikkiin muihinkin kuivaruokiini. Jotka piti kaikki heittää pois viimeistä purkkia myöten, ja siellä oli paljon hyvää, käyttökelpoista ja kallista tavaraa. Olen ennen naureskellut väitteille siitä, että halpasarjojen tuotteet olisivat jotenkin huonompia kuin ne wanhat hyvät perinteiset. En naura enää. Lupaan pyhästi, että tuo riisipussi jäi viimeiseksi koskaan ostamakseni X-tra -tuotteeksi.
Nyt jätän kuitenkin itikoita, ruumiinvammoja, sadetta ja ahdistusta tulvivan Turun taakseni taas piiitkäksi aikaa, nousen junaan ja lähden, niin, mihinkäs muualle minä kuin Kokkolaan. Siellä mun kultani jo mua odottaa.
Toinen eläinkontakti tapahtui noin minuutti sen jälkeen kun palasin parvekkeelta sisälle. Otin kaapista ruisleivän, läiskäsin sen leikkuulaudalle ja katseeni kiinnittyi pieneen mustaan itikkaan, joka liikuskeli leivän lähellä. Ellen olisi pari päivää aiemmin huitaissut samanlaista leikkuulaudalta pois, olisin suhtautunut tähän olankohautuksella, tai ehkä en. Joka tapauksessa nyt se kiinnitti huomioni olemalla toinen samanlainen samanlaisessa paikassa, ja koska sattumia ei ole, minä avasin leipäkaapin uudelleen, nostin siellä olevan pienen olkisen leipäkorin ja - koko kaapin pohja vilisi niitä samoja otuksia. Tajusin aamiaisen viivästyvän. Hapankorput ja näkkileivät olivat kyseisten hyönteisten peitossa. Nostin katseeni yhtä hyllyä ylemmäs; kyllä vain. Avonaisessa makaronipussissa liikuskeli muutama, sen ympärillä huomattavasti useampia. Vasta seuraava hylly paljasti syyllisen, joka oli levittäytynyt puurohiutaleisiin, soijarouheeseen ja jauhoihin. Ja kaikkeen. Mutta siis ennen kaikkea niitä kuhisi (huomatkaa sanavalintani; leipähyllyllä niitä vielä vilisi, mutta nyt niitä ihan rehellisesti jo kuhisee) riisipussissa. Mielenkiintoisen tästä havainnosta teki se, että riisipussi oli avaamaton. Tiivis muovipussi oli lähes yhtä täynnä näitä ötököitä kuin riisiä, siellä täällä pussissa oli pieniä neulanpiston näköisiä reikiä, mistä ne olivat ryömineet ulos ja lähteneet valloittamaan ruokakaappini käymättömiä korpimaita. Riisi oli merkkiä X-tra, Valintatalosta vain jokunen viikko sitten ostettu. Parasta ennen -päiväykseen oli aikaa vielä pitkälti toista vuotta, mutta enpä sitten ajatellut jäädä odottamaan, siitäkään huolimatta, että pussissa luki "laadunvalvonta: Nordic Foods". Jos kerran kyseinen tuote oli laadunvalvonnan käynyt läpi, niin eipä kai minulla kuluttajana mitään valittamisen aihetta olisi pitänyt olla, siitäkään huolimatta että tämä X-tra -tuote oli päättänyt levitä (mukavan omatoimisesti vielä, kun ei pussia ollut tarvinnut edes avata) kaikkiin muihinkin kuivaruokiini. Jotka piti kaikki heittää pois viimeistä purkkia myöten, ja siellä oli paljon hyvää, käyttökelpoista ja kallista tavaraa. Olen ennen naureskellut väitteille siitä, että halpasarjojen tuotteet olisivat jotenkin huonompia kuin ne wanhat hyvät perinteiset. En naura enää. Lupaan pyhästi, että tuo riisipussi jäi viimeiseksi koskaan ostamakseni X-tra -tuotteeksi.
Nyt jätän kuitenkin itikoita, ruumiinvammoja, sadetta ja ahdistusta tulvivan Turun taakseni taas piiitkäksi aikaa, nousen junaan ja lähden, niin, mihinkäs muualle minä kuin Kokkolaan. Siellä mun kultani jo mua odottaa.
17.8.04
Phone me up, you're dead anyway
Kuluneen vuorokauden aikana olen soittanut kolmeen eri paikkaan, jossa automaatit ja jonotustoiminnot ovat arkipäivää. Näistä kokemuksistani voisin kirjoittaa kirjan, jota myytäisiin juoksuhaudantiemäisesti, jonka elokuvaoikeudet Markus Selin ostaisi, josta tehtäisiin irrallisilla seksikohtauksilla varustettu elokuva jota kriitikot haukkuisivat, jonka otsikolla varustettu soundtrack-levy tulisi pian kauppoihin (Killer olisi tehnyt siihen radiohitin) vailla mitään yhteyttä itse kirjaan.
En kirjoita teosta. Sen sijaan kirjoitan hauskan pienen pakinankaltaisen tänne verkkoon. Ensimmäinen kohteeni oli Saunalahti. Espoon alueella sattuneen massiivisen sähkökatkon vuoksi linjat olivat tukossa, mutta ei se mitään, pelailin odotellessani Tetristä, ja keskityin kuuntelemaan tasaisin välein toistuvaa nauhoitusta, jonka lukijaksi lieni pakotettu kaikkeen siis niinku vitun kyllästyny murrosikäinen tyttö, joka jauhoi purkkaa ja haistatti kaikelle paskan. Häneltä se ainakin kuulosti; mielenkiintoista oli myös suomenkielisten ja erikielisten toisistaan poikkeava kohtelu. Kun minulle jonotustiedotteessa todettiin tylysti "odota hetki", saivat englanninkieliset kuullakseen "we will answer your call as soon as possible". Tai saattoi tämä tietysti tarkoittaa sitäkin, että ulkomaanelävät ovat etusijalla palveluissa, mutta mistä hitosta ne tietävät minkä kielinen ihminen soittaa? Ihmeitä täynnä tämä maailma.
YTHS oli vuorossa sittemmin. Puhelin soi ensin monta kertaa normaalisti, sitten mieleeni tuli Simpsonien jakso Kamp Krusty. (ne jotka muistavat, ymmärtävät) Heleä ja reipas naisääni kertoi yhtäkkiä kaikkien linjojen olevan käytössä, mutta jatkoi sitten: "Olette jonossa sijalla [/slash!] [ääni vaihtuu huomattavasti matalammaksi kolkoksi naisääneksi] yksi. [/slash!] [alkuperäinen reipas puhuja palaa] Olkaa hyvä ja odottakaa!" Olipa absurdia. Puhelin soi jälleen kerran ja siihen vastattiin. Miksi tämä tyylikkäästi editoitu tiedotus oli katsottu aiheelliseksi minun kuultavakseni saattaa, kun puhelimen olisi vain voinut antaa rauhassa soida, sitä en tiedä. Toisaalta eipä haluamani asianikaan hoitunut alkuunkaan, joten se siitä.
Kolmantena ja viimeisenä kohteenani Auria, entinen Turun puhelin. Jätän kaikki urea-vitsit väliin (saatan toki olla myös ainoa, joka sellaisia mielleyhtymiä Aurian nimestä saa) ja siirryn suoraan puhelinpalvelun teräväkatseiseen analyysiin. Ensimmäiseksi huomio tietenkin kiinnittyi puhujan ääneen. Aurialla on ollut varaa palkata joku tv-mainoksiakin takuulla elämänsä varrella tehnyt lihaksikkaalta, sporttiselta, purjehduskampauksiselta ja hohtavahymyiseltä kuulostava mies, joka innosta puhkuen antoi minun ensin valita muutamista mahdollisista asioimisaiheista haluamani. Painoin kakkosta. Puhelin soi hetken, sitten äskeinen mies palasi linjoille ilmoittaen: "olemme kaikki varattuja". Tylyä kuittailua mielestäni, mutta toisaalta informatiivista; hänen äänensä kyllä tihkui sellaista unelmakarpaasihormonia, että ehkä turhien toiveiden välttämiseksi tämä tiedotus ei-sinkkuudesta oli paikallaan. Kun haaveeni näin oli iäksi romutettu, mies jatkoi kertomalla, että Aurian palveluihin voi tutustua myös internetissä, tai halutessani voisin jatkaa jonottamista. Puhekielellä tämä tarkoittaa suurinpiirtein painupa poju helvettiin sieltä linjojamme tukkimasta. Mutta sinnikkäästi minä odotin. Ja oli se palvelu lopulta ihan asiallista ja toimivaa.
En kirjoita teosta. Sen sijaan kirjoitan hauskan pienen pakinankaltaisen tänne verkkoon. Ensimmäinen kohteeni oli Saunalahti. Espoon alueella sattuneen massiivisen sähkökatkon vuoksi linjat olivat tukossa, mutta ei se mitään, pelailin odotellessani Tetristä, ja keskityin kuuntelemaan tasaisin välein toistuvaa nauhoitusta, jonka lukijaksi lieni pakotettu kaikkeen siis niinku vitun kyllästyny murrosikäinen tyttö, joka jauhoi purkkaa ja haistatti kaikelle paskan. Häneltä se ainakin kuulosti; mielenkiintoista oli myös suomenkielisten ja erikielisten toisistaan poikkeava kohtelu. Kun minulle jonotustiedotteessa todettiin tylysti "odota hetki", saivat englanninkieliset kuullakseen "we will answer your call as soon as possible". Tai saattoi tämä tietysti tarkoittaa sitäkin, että ulkomaanelävät ovat etusijalla palveluissa, mutta mistä hitosta ne tietävät minkä kielinen ihminen soittaa? Ihmeitä täynnä tämä maailma.
YTHS oli vuorossa sittemmin. Puhelin soi ensin monta kertaa normaalisti, sitten mieleeni tuli Simpsonien jakso Kamp Krusty. (ne jotka muistavat, ymmärtävät) Heleä ja reipas naisääni kertoi yhtäkkiä kaikkien linjojen olevan käytössä, mutta jatkoi sitten: "Olette jonossa sijalla [/slash!] [ääni vaihtuu huomattavasti matalammaksi kolkoksi naisääneksi] yksi. [/slash!] [alkuperäinen reipas puhuja palaa] Olkaa hyvä ja odottakaa!" Olipa absurdia. Puhelin soi jälleen kerran ja siihen vastattiin. Miksi tämä tyylikkäästi editoitu tiedotus oli katsottu aiheelliseksi minun kuultavakseni saattaa, kun puhelimen olisi vain voinut antaa rauhassa soida, sitä en tiedä. Toisaalta eipä haluamani asianikaan hoitunut alkuunkaan, joten se siitä.
Kolmantena ja viimeisenä kohteenani Auria, entinen Turun puhelin. Jätän kaikki urea-vitsit väliin (saatan toki olla myös ainoa, joka sellaisia mielleyhtymiä Aurian nimestä saa) ja siirryn suoraan puhelinpalvelun teräväkatseiseen analyysiin. Ensimmäiseksi huomio tietenkin kiinnittyi puhujan ääneen. Aurialla on ollut varaa palkata joku tv-mainoksiakin takuulla elämänsä varrella tehnyt lihaksikkaalta, sporttiselta, purjehduskampauksiselta ja hohtavahymyiseltä kuulostava mies, joka innosta puhkuen antoi minun ensin valita muutamista mahdollisista asioimisaiheista haluamani. Painoin kakkosta. Puhelin soi hetken, sitten äskeinen mies palasi linjoille ilmoittaen: "olemme kaikki varattuja". Tylyä kuittailua mielestäni, mutta toisaalta informatiivista; hänen äänensä kyllä tihkui sellaista unelmakarpaasihormonia, että ehkä turhien toiveiden välttämiseksi tämä tiedotus ei-sinkkuudesta oli paikallaan. Kun haaveeni näin oli iäksi romutettu, mies jatkoi kertomalla, että Aurian palveluihin voi tutustua myös internetissä, tai halutessani voisin jatkaa jonottamista. Puhekielellä tämä tarkoittaa suurinpiirtein painupa poju helvettiin sieltä linjojamme tukkimasta. Mutta sinnikkäästi minä odotin. Ja oli se palvelu lopulta ihan asiallista ja toimivaa.
16.8.04
X (eli "Confessions of a human lab rat")
Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä kun päätin aloittaa koeluontoisen tupakanpolton, ja on koittanut hetki arvioida tämän eksperimentin tuloksia. Kahden kuukauden kuluessa olen polttanut kolme askia, joista yksi oli vahingossa maksikokoinen, kun painoin marketin kassalla väärää painiketta sellaisesta jännästä masiinasta. En kehdannut peruuttaa ostostani, mutta toisaalta tulipa sekin kokeiltua. Nyt on menossa neljäs, sinisen Chesterfieldin jälkeen siirryin vihreään Belmontiin, ja tulen näin kuluttaneeksi 15 euroa rahaa tämän kesän aikana näihin hitaan syanidikapselin lailla vaikuttaviin silti kaikkialla myytäviin tuotteisiin. Mukana on hyviä muistoja, kuten Seilin saarella korkealla rantakalliolla juhannusyönä suoritettu ankara ketjusavutus, jonka aikana puhuttiin asioita halki. Meri oli avarampi kuin taivas. Lähes jokailtainen parvekesavu oli mukava päätös päivälle vielä niihin aikoihin kun Big brother pyöri Subbarilla, nyt siitä on kadonnut terävin potku; ei tahdo aina jaksaa vaivautua. Baarissa polttaminen oli jännittävää; oikein sisätiloissa pääsi. Siinä tupakanpolton imagokysymykset nousivat äärimmäisen vahvoina esille. Oli otettava reteä maailmankansalaisen asento ja savun keskeltä tuimin ilmein tuijotettava.
En ole toistaiseksi saanut sanottavia fyysisiä oireita, toisaalta en näin hitaalla tahdilla niitä ole odottanutkaan. Kiinnostavana sivuseikkana on mainittava, että kaikki askit ovat tyhjenneet jossain muualla kuin Turussa - siis Nauvossa, Kokkolassa ja Porissa. Missä seuraava?
Kun ensi kerran ostin tupakkaa kesäkuun puolivälissä, tunsin oloni kovaksi jätkäksi, koska kovat jätkät ostavat tupakkaa. Tämä virhearvioni on sittemmin osoittautunut endorfiinitasapainon häiriöksi, mutta ei se mitään. Oli se silti mukavampaa kuin kondomien ostaminen, joka on kiusallista, muistan ikuisesti sen tavaramäärän jonka lastasin maalaiskunnan Ruokavarastossa ostoskoriin minuuttia ennen sulkemisaikaa vain voidakseni vaivihkaa heittää kuormaan myös paketillisen kumeja. Ja tietenkin kassalla suurinpiirtein ikäiseni tyttö, joka katsoi minua pitkään ja arvioiden. Mutta tästähän minut ei nyt tietenkään pitänyt kertoa.
Sananen myös toisesta projektistani. Siitä on pikapuoliin neljä vuotta kun lakkasin syömästä eläimiä, mutta mielenkiinto kohotti päätään tämän rujon ruumiini sisällä, ja kun eilen olin juhlan kunniaksi korkannut siiderin, päätin korkata myös kaapin perälle ilmestyneen tonnikalapurkin. Sekoitin sitä keitetyn makaronin sekaan sellaisen kevyen haarukallisen verran ja söin. Maistui juuri siltä kuin muistinkin tonnikalan maistuvan, mutta samalla myös aivan hirveältä. Raskas kuvotus levisi ympäri kehoani. Pelkäsin oksentavani. Kävin pitkäkseni sohvalle, tupakkaakaan ei tehnyt mieli. Tunsin pilanneeni hyvän humalan, joka tosin ei ollut sanottavissa määrin humala. En oksentanut, vaikka vielä aamullakin etoi. Miksi minä söisin kaloja, eivät nekään syö minua.
Raportoin taas kun olen keksinyt uusia tapoja rääkätä itseäni muita viihdyttävästi.
"Welcome to the world of random noise
where you simply haven't got a choice..."
(Rick Wright / Night of a thousand furry toys)
En ole toistaiseksi saanut sanottavia fyysisiä oireita, toisaalta en näin hitaalla tahdilla niitä ole odottanutkaan. Kiinnostavana sivuseikkana on mainittava, että kaikki askit ovat tyhjenneet jossain muualla kuin Turussa - siis Nauvossa, Kokkolassa ja Porissa. Missä seuraava?
Kun ensi kerran ostin tupakkaa kesäkuun puolivälissä, tunsin oloni kovaksi jätkäksi, koska kovat jätkät ostavat tupakkaa. Tämä virhearvioni on sittemmin osoittautunut endorfiinitasapainon häiriöksi, mutta ei se mitään. Oli se silti mukavampaa kuin kondomien ostaminen, joka on kiusallista, muistan ikuisesti sen tavaramäärän jonka lastasin maalaiskunnan Ruokavarastossa ostoskoriin minuuttia ennen sulkemisaikaa vain voidakseni vaivihkaa heittää kuormaan myös paketillisen kumeja. Ja tietenkin kassalla suurinpiirtein ikäiseni tyttö, joka katsoi minua pitkään ja arvioiden. Mutta tästähän minut ei nyt tietenkään pitänyt kertoa.
Sananen myös toisesta projektistani. Siitä on pikapuoliin neljä vuotta kun lakkasin syömästä eläimiä, mutta mielenkiinto kohotti päätään tämän rujon ruumiini sisällä, ja kun eilen olin juhlan kunniaksi korkannut siiderin, päätin korkata myös kaapin perälle ilmestyneen tonnikalapurkin. Sekoitin sitä keitetyn makaronin sekaan sellaisen kevyen haarukallisen verran ja söin. Maistui juuri siltä kuin muistinkin tonnikalan maistuvan, mutta samalla myös aivan hirveältä. Raskas kuvotus levisi ympäri kehoani. Pelkäsin oksentavani. Kävin pitkäkseni sohvalle, tupakkaakaan ei tehnyt mieli. Tunsin pilanneeni hyvän humalan, joka tosin ei ollut sanottavissa määrin humala. En oksentanut, vaikka vielä aamullakin etoi. Miksi minä söisin kaloja, eivät nekään syö minua.
Raportoin taas kun olen keksinyt uusia tapoja rääkätä itseäni muita viihdyttävästi.
"Welcome to the world of random noise
where you simply haven't got a choice..."
(Rick Wright / Night of a thousand furry toys)
14.8.04
Pyy
Se lähti pyrähtäen. Oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, ettei kerta kaikkiaan enää ollut tilaa, ja siitä seurasi ajatus jättää hoidettavat asiat muille. Se oli tullut tietoiseksi muista ympärillään, ja tajunnut miten jokaisen sana vaikutti jonkun toisen sanaan jos ei suoraan niin mutkan kautta. Oli tuntunut hiljaista kytemistä pinnan alla, lämpöä. Jokainen toi ajatuksiaan julki, päivittäin, otsikoi nasevasti, jätti toisten arvioitavaksi. Niin oli ollut jo pitkään. Se oli loputtoman kiinnostunut siitä rämeiköstä, joka näistä ajatuksista oli muodostunut. Ne osoittivat toisiinsa, vanhojen omenapuiden oksat ne toivat helposti mieleen ja se ajatteli että tavallaan se oli kaunista.
Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.
Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.
13.8.04
Coda
Se, että niin moni tässä valkoihoisessa maassamme uskoo Tatu Vanhasen ja kumppaneiden rotujen älykkyyttä käsittelevien teorioiden pitävän paikkansa, osoittaa ne kiistatta perättömiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)