Häpeä ja paine

Teekkaribileissä juotetaan naisia humalaan ja pakotetaan sekasaunaan.

Omat opiskeluvuoteni menivät humanistiporukassa,

joka oli yleiseen yliopistomaailmaan suhteutettuna valveutunut.

Vain yhden alastomuuteen velvoittavan biletilanteen muistan:

ekavuotiset vastaan vanhat; kummankin joukkueen vaatteita laitettiin lattialle jonoksi; pidemmän aikaansaanut voitti; pidemmän sai aikaan enemmän riisuutumalla.

En osallistunut itse, olin niin monennen vuoden

opiskelija jo silloin ettei tehnyt

mieli ryhtyä leikkimään.

Ei ole jäänyt mieleen painostettiinko ketään osallistumaan.

Join paikan päällä pari mukia boolia ja poistuin kun kisailijakansa alkoi olla alusvaatteissaan.

*

Tuomalla tällaiset käytännöt julkisuuteen on toivoa

että ne poistuisivat, mutta todellisuudessa

ne vain siirtyvät toisaalle.

Jonnekin minne julkinen katse ei vielä yllä.

Maskimaa

Kävellessäni tänään kauppaan satoi hetken lunta. Sitä kesti korttelinvälin,

kinokseksi se ei jaksanut kertyä,

vaihtui vedeksi pian.

Kaupan portailla kaivoin laukustani maskin. Painelin sen rautalangan nenänvarteen tiukasti kiinni. Astuin sisään desinfioinnilta tuoksuvaan eteiseen.

Askeleeni kopsahtelivat kaikuvassa hallissa. 

Vihannesten kiiltäviltä pinnoilta heijastui kasvonsa peittäneitä ihmisiä, leipäpussit rapisivat. Soi hiljainen musiikki, nuori suomeksi laulava nainen, en tunne moderneja artisteja.

Kassajonossa pidettiin turvavälejä. Olin jonon seitsemäs, kaukana karkkien keskellä. Neljännen ja viidennen asiakkaan väliin kiilasi mummo täyteen lastattuine kärryineen.

Hänellä ei ollut maskia. Kukaan ei protestoinut, mummoa väistettiin.

Vuorollani hymyilin kassapojalle, hän ei nähnyt sitä. Ulkona riisuin maskin, käyttökerta oli ollut neljäs, joten heitin sen roskikseen.

Saatoin hengittää vapaasti. Taivaalta tuiski taas lunta,

en kaivannut kesää,

en ainakaan

myönnä.

Juonteisiisikin

Pakkasessa raitiovaunujen

kolina on terävämpi ja niiden ikkunoista

näkyvien työmatkalaisten kaulat nuokkuvat

syvemmällä mutkalla kuin 

vielä viikko sitten

Pysäkillä hehkuu tupakoiden rakovalkea

ja ilmeet katoavat maskeihin kun kyyti lopulta saapuu

Minä nousee kyytiin

Katselen vaunun jatkavan matkaansa, se kirskuu kulman taakse

kunnes ääntäkään

ei enää lopulta kuulu

Olen pysäkillä yksin

Keltaiset kumisaappaani heijastuvat kadun mustasta jäästä,

palaan kotiin ja kietoudun villapuseroon jonka olen saanut lahjaksi kaksi elämää sitten

Tuskin havaittava muutos

Kuka muka bloggaa seitsemäntoista vuotta yhteen menoon? Sellaisesta kilahtaa. Tai jos ei, niin vähintäänkin alkaa toistaa itseään. Ja sellaisesta kilahtaa.

Nämä olivat speksit kun Uguksen kanssa kahviteltiin muutama viikko sitten. Hän ilmoitti etsineensä blogilleen jatkajaa. Mille niistä, kysyin, ja kyllä nauratti.

"Silmikselle", Ugus vastasi. Siihen se hymy sitten hyytyikin. Aloimme suunnitella vallanvaihtoa tosissamme.

Lähdettiin siltä pohjalta että vältettäisiin kliseitä, ja otettaisiin päivä kerrallaan. Keitin toisen pannullisen kahvia, Ugus oli jo aamulla käynyt ostamassa kivijalasta pullan, "Isoäidin pitkon", mikä syystä tai toisesta huvitti minua. Tunsin hänen katseensa selässäni kun lapioin puruja keittimeen. Tiesin miten hän arvioi minua, ja ymmärsin epäluulon. Olin aika epävarma itsekin, siis olen. Mutta näillä mennään.

Lopun iltaa juttelimme vähän kaikesta muusta. Ei blogi sitten kuitenkaan ole niin kiinnostava aihe, että siitä seitsemäntoista vuoden jälkeenkään riittäisi tarinanjuurta varttia pidemmäksi. Hiljaisuus laskeutui lopulta, keskityin täyttämään sähköyhtiön asiakaslehden ristikkoa, Ugus raapusti vanhan kirjekuoren taakse Lainapeitteen mainoskynällä luonnostelman, jonka jätti kesken kun kysyin mitä hän kirjoittaa. Hän ojensi lapun minulle.

"Jotain tällaista", Ugus sanoi. "Siis jos siihen ensimmäiseen päivitykseen sitten laittaisit."

Lappuun oli hahmoteltu erilaisia muistikuvia seitsemäntoista vuoden ajalta. Pari ensimmäistä luettuani rutistin paperin palloksi ja kurkotin pudottamaan sen roskikseen. Ugus hymyili. Tiesin hänen juuri tätä minulta odottaneenkin.

Se siitä. Enää on jäljellä esittelyt. Minua saa kutsua nimellä Susan ja asetun taloksi tänne ainakin siksi aikaa että Ugus saa asiansa järjestykseen. Saattaapi siinä vähän kestää.

Minä ja maski, jotta muistaisimme vuoden 2020 sellaisena kuin se on ollut.
Kuvan otti Ugus.

Solujen mekaaninen liike

Polku oli vielä lämmin. Jos laskeutui polvilleen ja painoi kämmenet ruohomättäiden välistä näkyvään hiekkaan, saattoi tuntea maan sykkivän. Kasvillisuuden seassa kasvoi ohuita väreileviä karvoja. Hän ravisti päätään. Ilta oli pitkällä, aurinko laskemassa läheisen niityn takana kasvavien puiden nivelistöön. Pöllöjen vaikerrus kantautui metsän taipeista. Polku värähti, jossain kauempana avautui huokosia. Selän takana vankilan valonheittimet syttyivät ja piirsivät hänen varjonsa pitkänä kalpeanpunakkaan maan pintaan. Hälytys kajahti, ääni sai pöllöt vaikenemaan. Pako oli havaittu.

Kun hän säpsähtäen avasi silmänsä, aikaa oli kulunut, mutta oli mahdoton sanoa kuinka paljon. Täysikuun rokonarpinen pinta hehkui taivaalla. Hän oli käpertynyt rinteestä kasvavien luisten raajojen juureen. Niiden pinta oli arpinen ja rujo, siellä täällä kasvoi jäkälää, syksyn viimeiset hyttyset olivat käyneet ruokailemassa itsensä kylläisiksi; raajoja peitti punaisten paukamien suma. Kankeasti hän nousi seisaalle, muttei tunnistanut paikkaa. Vankilaa ei näkynyt, kuu oli ainoa valo, linnutkaan eivät enää äännelleet. Hän lähetti Ugukselle ajatuksen ja kiitti tätä kaikista kuluneista vuosista. Maa nousi ja laski hitaan hengityksen tahtiin. Hän astui syvänsinisen laskimosuonen yli ja jatkoi matkaa pohjoista kohti. Vanhan vankilan valot oli varmasti sammutettu pysyvästi. He olivat kaikki poissa. Mitä nyt tapahtuisi, sitä ei kukaan vielä tiennyt. Juuri sen vuoksi teki mieli jatkaa.

La torre esta en llamas

Sen jälkeen kun maailma loppui vuonna 2012, olen ottanut tavaksi merkitä muistiin niitä virheitä, joita esiintyy simulaatiossa jossa olemme sen jälkeen eläneet. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan se oli helppoa; sellaiset vielä normaalin rajoissa olevat jutut kuin uhittelevat Suomen ilmatilan loukkaukset ja  yhtäkkiä tyhjästä esiin noussut terroristijärjestö Lähi-idässä olivat niitä ensimmäisiä. Liian selkeitä ja nopeita muutoksia status quoon, joka oli jos ei nyt pysynyt muuttumattomana, niin kuitenkin etenemässä tietyn logiikan mukaan. Simulaatio on toiminut monin osin mainiosti, mutta jonnekin sen asetuksiin on jäänyt virhe, jonka myötä epätodennäköiset tapahtumat ovat alkaneet esiintyä yhä useammin ja useammin. Pandemia on yksi esimerkki monista; virheellisten tapahtumien skaala tuntuu kasvavan tiheydenkin kasvaessa.

Vuonna 2012 CERNissä onnistuttiin ensi kertaa vahvistamaan Higgsin bosonin olemassaolo. Tämä on hiukkanen, josta Stephen Hawking ehti varoittaa; hänen mukaansa sen käsittelyssä oli akuutti vaara maailman loppumiseen sellaisena kuin olemme sen tunteneet. Oletan että juuri näin kävi. Tuho on todennäköisesti ollut välähdyksenomainen, ikään kuin kytkimen kääntö: meidän universumimme on ensin ollut, sitten enää ei. Simulaatio on käynnistynyt pian sen jälkeen kun siihen mennessä meille tutuksi käynyt todellisuutemme lakkasi olemasta.

Muistan keskustelleeni vuonna 2012 maailman ylle laskeutuneen epämääräisen, ahdistavan uhan tunnusta tuon vuoden kesällä Korjaamon terassilla Taka-Töölössä ystäväni Nuutisen isännän kanssa. Ihmettelimme miten niin tasapainoiselta niin pitkään tuntunut todellisuus oli yhtäkkiä ottanut kummallisen syöksykierteen. Uutiset olivat muuttuneet ahdistavaksi raportoinniksi väkivallasta ja kasvavista levottomuuksista. Kaikilla elämän osa-alueilla oli alkanut matka kohti epävarmuutta. Simulaatio lienee ollut tuolloin hyvin tuore. Se asensi vielä itseään, mutta siihen pesiytyneet virheet jäivät.

Nyt tämäkin maailma on päättymässä. En ole varma monesko simulaatio on se joka seuraavaksi käynnistyy, mutta toivon että tämänhetkisen virheistä on otettu opiksi. Joka tapauksessa matka jatkuu. Aina on seuraava todellisuus. Joskus, ehkä, parempi.

It's a rough life being a polypore

Viime syksynä kun olisi saanut tietää, että viettää marraskuussa 2020 iltapäivää kotona keittelemässä maskeja, olisi varmaan alkanut jännittyneenä odottaa että mitähän outoa vuosi tuokaan tullessaan. Pääasiassa ihan positiivisia juttuja kohdalleni, mitä aina välillä vähän nolottaa ääneen sanoa, kun vuosi on tainnut enemmistöllä olla vähän kämäinen. Mutta kyse on vain perspektiiveistä lopulta.

No, Jura-merkkinen kahvikoneeni hajosi keväällä, joten ei tämä pelkkää nousua ole ollut. Korjaus olisi sitä luokkaa hintava, että olen vanhalla Philipsillä keitellyt sumppini sittemmin. Ja Ikea-mutteripannulla, jonka toissajouluna sain. Sen verran hifistelijää minussa silti vielä on, että alle viiden euron kahvipaketteihin päin en vilkaisekaan. Viikossa menee keskimäärin puoli kiloa, vähän enempi jos käy vieraita. Onneksi heitä sentään jonkin verran vielä on. Tai tuttujahan nuo enimmäkseen.

Lokakuun alussa täällä mainitsemani hissiremontti venyi suunnitellusta puolestatoista kuukaudesta melkein kahteen ja puoleen (remonttifirman tiedotteissaan antamat syyt olivat 1. "vaikeudet" ja 2. "lisätyö", jotka kumpikin lienivät vain kiertoilmaisuja sille, että ties mistä tänne laivattujen duunarien työluvat loppuivat ja piti saada uutta väkeä, mikä vähän kesti), joten jalkalihakset ovat mukavasti kasvaneet, kun pelkkä roskapussin vieminen on vaatinut kuuden kerroksen ravaamista alas ja ylös. Nyt sitten taas laiskistun. Pidän peukkua että uutuuttaan kiiltävässä hississä on pahoja valuvikoja ja se joudutaan poistamaan käytöstä vielä pitkäksi aikaa.

Kävelin tänään Kamppiin ostoksille, matkalla kolme henkilöä kävi iholle rahaa kinuten. Yksi tarjoutui tulemaan kanssani automaatille että voin nostaa. Toinen valitti seisseensä neljä tuntia siinä kulmassa eikä perkele kukaan auta. Se on kuulkaa semmoista kaupungissa, teki mieleni sanoa, minkä annoin sitten olla. Harpoin himaan. Tuli taas mieleen miksi on ihan kiva ettei tarvi poistua pahemmin enää kotoa.

Plight of the humblebee

1. Kävin eilen kolmessa eri kirjastossa. Yliopistolla vain henkilökunnalla oli hengityssuojain kun taas kansa kulki ilman, kaupunginkirjastossa päinvastoin. SKS:n kirjastossa en nähnyt ristin sielua (myönnettävä tosin on, etten tiedä miltä sellainen näyttää), joten käyttäjädata jäi vajaaksi. Itse pukeudun nykyään suojaimeen julkisissa sisätiloissa piipahtaessani, vaikka hengittäminen pahasti työlästyykin. Mutta teenpä vaikutuksen, kun lähestyn maski naamalla vaikeasti hinkuen.

2. Henkkamaukan kynsilakkavalikoima on yllättävän hyvä. Valitsin värikseni sävyn nimeltä "You say tomato". Siinä räiskyvät mielleyhtymät. Ensimmäistä kertaa ihmisikään peilissä ei näy kokonaan vieras olento.

3. Kun hissiremontti jatkuu nyt kolmatta viikkoa (ja vissiin vielä toiset kolme), huomaa että pikainen roskapussin vientikin tuntuu jaloissa, terv. nimim. "Kuudes kerros". Alaspäin olen toki aina kulkenut portaita. Jos muuten jotain tästä pian kymmenen vuotta kotiosoitteenani olleesta talosta jään kaipaamaan, niin se on sateen ropina; asuntoni on vinttikerroksesta aikoinaan asunnoksi muutettu, eikä yläpuolella ole kuin peltikatto ja Taka-Töölön taivas.

3,5: Peltikatto ja Taka-Töölön taivas on myös tulevan lavatanssibändini nimi. Tai runokokoelmani otsikko. Tai molempia.

4. En ole koskaan tilannut ruokaa kotiin, mutta jos silmää räpäyttämättä ottaisin vastaan minulle Wolt-lähettien kantamat ateriat, söisin hyvin noin kerran kuussa. Epäilen tähän syyksi sen, että asunnon numeroni on sama kuin talon numero kadulla. Mutta lieneekö tällainen erehtyily kovinkin yleistä alalla? Korona-aikoina on lisäksi yleistynyt tapa jättää ruoka oven taakse odottamaan ottajaansa ilman kohtaamista. Jos hissi olisi toiminut, olisin toissaviikolla saanut pizzan ja ison pullon limpsaa, mutta ehdin vielä nähdä lähetin selän hänen poistuessaan paikalta. Ensi kerralla otan mitä tuodaan enkä enää oikaise. Ehkä aloitan arvostelublogin. "Tilaamatta saadut Wolt-lähetykset".

5. Olen viimeksi käynyt uimassa vuonna 2014. Tarkoittaako se, että jos ensi kesänä käyn esim. kolmesti, on vielä neljä talviturkkia heittämättä sinä vuonna? Phuh.

6. Viitisen vuotta sitten minulla oli hyllyssä pieni osasto kirjoille, joiden kirjoittajan tunsin henkilökohtaisesti. Tuntuivat erikoisilta sellaiset. Nyt niitä on niin pirusti, ja lisää pukkaa, tänä vuonna varmaankin enemmän kuin koskaan. Toistakymmentä lähipiiristä ponnistavaa teosta on tänä vuonna jo tullut painosta ja syksyyn taitaa vielä pari mahtua. Phuh.

7. Olen aina inhonnut viherkasveja sisällä. (pidän kasveista, kunhan ne pysyvät luonnossa) Mutta nyt ikkunalaudallani on kaksi kivaa mehikasvia. Annoin niille nimiksi Eka ja Veka. En povaa niille pitkää ikää, mutta suht häiritsemättömiä ovat toistaiseksi.