Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.
"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.
Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.
Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.
15.11.10
7.11.10
Nolkytäluvun tärpeimmät
Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.
Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:
10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)
Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.
Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?
9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)
Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.
Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.
8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)
Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.
Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.
7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)
Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.
Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.
6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)
Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.
Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.
5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)
Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.
Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.
4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)
Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.
Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.
3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)
Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.
Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.
2. Apulanta: Kiila (2005)
On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.
Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.
1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)
Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.
Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.
Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).
Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:
10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.
Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?
9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.
Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.
8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.
Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.
7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.
Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.
6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.
Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.
5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.
Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.
4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.
Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.
3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.
Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.
2. Apulanta: Kiila (2005)On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.
Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.
1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.
Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.
Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).
30.10.10
Se joka ei tiennyt hiljaisuutta
Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.
Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.
Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.
Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.
Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.
Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.
Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.
Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.
Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.
Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.
Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.
Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.
Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.
11.10.10
Hyvin riippunut
Jatkan kirjoittamista aiheista joista en tiedä juurikaan, ja siirryn olennaisesta olennaisempaan: taiteeseen. Jos jokin on Helsingissä paremmin kuin Turussa, niin museoita ja muuta sälää täällä on kuin pilviä sateella. Olen varmaan useammassa taidenäyttelyssä jo käynyt kuin Turun vuosinani yhteensä; siis tietenkään en, mutta liioittelen sujuvasti. Jotakin outoa on silti siinä United Buddy Bears -installaatiossa, joka tälläkin hetkellä nököttää viilenevän senaatintorin täytteenä. Ehkä parimetriset kirkkain värein maalatut nallepatsaat - ja tosissaan lähes neljännestuhat sellaista - ovat sitten minun sieluni värekarvoja hellimmin hivelevää taidetta, tähän ikään piti elää että senkin oppi. Kauniiltahan nuo siinä Engelin arkkitehtuurin ympäröimänä näyttävät, mutta ennen kaikkea minua miellyttää sattuman sato: nallet, yksi jokaisesta maasta joka on katsonut sopivaksi projektiin osallistua, on aseteltu riviin kotimaidensa suomenkielisen aakkosjärjestyksen mukaan, ja täten nallejen järjestys on juuri omanlaisensa sekoitus maailmaa, jossa ylevä ja naurettava, hienostunut ja maanläheinen sattuvat kirskahtaen vierekkäin. Rivi alkaa Afganistanista ja päättyy Yhdysvaltojen vapaudenpatsasnalleen - kai sekin jotain kertoo. Minun mielestäni USA on kylläkin suomeksi Amerikan yhdysvallat, mutta ehkä satunnaisgeneroinnillakin on rajansa. Hienoltahan tuo jenkkinalle siinä letkan päättävänä toki näyttää.
Toinen syksyn pysäyttävä taidepläjäys oli Isaac Julienin videoteos Ten thousand waves, joka oli viimeistä päivää Taidehallissa eilen. Pahoittelut jälkijättöisestä kirjoittelustani, eheh. Joka tapauksessa teos oli mykistävä, oikeastaan se oli jollakin tapaa silmiä avaava omassa suhteessani elokuvataiteeseen ylipäätään. Minähän olen huono katsomaan elokuvia; ehkä neljä tai viisi vuodessa katson taas nykyään (viime vuonna oli outo buusti, jossa katsoin monta kymmen
tä leffaa parin kevätkuukauden aikana - mutta siihen se taas jäi) ja niistäkin harva koskettaa. Elokuvat ovat liian pitkiä ja liian tylsiä, liian viivasuoria ja arvattavia, liian - - no joo. Minä en vain ole elokuvaihminen. Paitsi jos elokuvat olisivat sellaisia kuin Ten thousand waves; kolmessa salissa yhteensä yhdeksällä eri valkokankaalla samanaikaisesti näkyviä tarinaansa lähinnä alitajuisin aasinsilloin kuljettavia luuppina pyöriviä vajaan tunnin mittaisia pätkiä, joihin saa astua sisään ja niitä ulos juuri silloin kun itse sattuu huvittamaan... No joo, sellaisista minä pitäisin. Tai ainakin tästä yhdestä, aivan hirveästi. Vaikuttavaa kuvaa ja ääntä, pelottavia hetkiä, ja oli siinä tarinakin, vaikka mitä väliä sillä. David Lynchin Mulholland drive tuli joistakin ääni- ja kuvamaisemista mieleen. Mikä sattuma, sehän on lempileffani kautta ikuisuuden. Tai no, Tarantinon Kill Bill ehkä sittenkin. Mutta Mulholland drive on toisena. Noin yleisesti ottaen museoissa pyörivät videoteokset ovat muuten suorastaan ankeita. No, se siitä.
Kiasmassa olen käynyt kahdesti, kerran viitisen vuotta sitten, toisen kerran tänä syksynä. Kumpanakin kertana pidin itse rakennuksesta kovasti, se on sisältä vaikuttava vaikka ulospäin näyttääkin romahtaneelta maalaiskunnan jäähallilta, mutta itse näyttely jätti molemmin kerroin kylmäksi. Paitsi että olen minä siellä kahvillakin käynyt joskus, alakerrassa, ja Kiasman kirjakauppa taideopuksineen on sentään luku sinänsä. Mutta kyllä ne siellä käymäni näyttelyt ovat saaneet minut jo kohtalaisen varautuneeksi nykytaiteena markkinoidun suhteen. On se pizzanhinnan verran lompakosta pois aina kun museossa käy, ja jos näyttelystä jää vaan paha mieli niin kuka korvaa? Ei ihminen tässä iässä enää helposti riskejä ota, se vaan on niin.
6.10.10
Koko ihanamme elämin päivä
Olin lapsena satunnaisesti hirveän kiinnostunut luonnontieteistä. Joskus viitisenvuotiaana kannoin kaikkialle mukanani hyönteiskirjaa, jossa esiteltiin äklöin värikuvin raatokärpäset toukkavaiheineen ja sun seitsemänmiljoonaa eri koppista ja muuta mönkijäistä. Opettelin yhdessä kesässä koko kirjan ulkoa niin että osasin ainakin joidenkin hienoimpien ötököiden latinankielisetkin nimet. Innostus ei tainnut kestää sitä kesää pidempään, mutta uusi versio siitä pulpahti esiin jokunen vuosi myöhemmin, olisinko ollut kaksitoista tai niillä main. (siinä välissä olin friikahtanut pidemäksi aikaa suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen) Silloin niksahdin sieniin. Tavasin kotiimme hankitun kattavan sieniopuksen kannesta kanteen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa enemmän sienistä kuin kukaan normaali katsoo aiheelliseksi elämänsä aikana opetella.
Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.
Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.
Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.
Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.
Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.
Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.
Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.
Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.
Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.
Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.
27.9.10
Eliittimestojen kaksintaistelu!
eli "Kahvila-arviointeja osa 9, Bulevardin kahvisalonki vs. Espa 2"
Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.
Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.
Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.
No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?
16.9.10
Koiran vuonna
Hankin uudet silmälasit. Te lasittomat ruojat! Voisitte tälläkin kolmesatasella (ja runsaat rapiat) viettää leveää elämää, sivellä syntejä arkenne ylle kuin toffeeta pullansiivulle. Mutta me nelisilmät, ehei, me joudumme kitsaasta palkastamme nipistämään uusiin linsseihin harva se vuosi. Tai no, viisi ja puoli vuotta nämä edelliset jaksoivat. Sanon "nämä", koska puoli päivää käytettyäni siirsin uudet koteloonsa ja asetin vanhat kakkulat nenälle. Painoivat, uudet mokomat, sangoillaan jotakin päänsivun hermonpäitä siihen malliin että kipunat silmistä sinkoili. No, jahka jaksan, käyn optikolla ruikuttamassa. Ehkä lähiviikkoina, oman aikaansaavan luonteenlaatuni tuntien.
Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.
Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:
1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.
2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.
3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.
4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.
5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.
Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:
Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.
Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:
1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.
2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.
3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.
4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.
5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.
Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:
16.8.10
Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie
Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.
Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.
Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.
Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.
"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.
"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.
Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne
Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.
Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.
Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.
"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden."Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.
Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne
Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)