Eliittimestojen kaksintaistelu!eli "Kahvila-arviointeja osa 9, Bulevardin kahvisalonki vs. Espa 2"

Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.

No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.

Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.

Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.

Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.

Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.

No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?

Koiran vuonna

Hankin uudet silmälasit. Te lasittomat ruojat! Voisitte tälläkin kolmesatasella (ja runsaat rapiat) viettää leveää elämää, sivellä syntejä arkenne ylle kuin toffeeta pullansiivulle. Mutta me nelisilmät, ehei, me joudumme kitsaasta palkastamme nipistämään uusiin linsseihin harva se vuosi. Tai no, viisi ja puoli vuotta nämä edelliset jaksoivat. Sanon "nämä", koska puoli päivää käytettyäni siirsin uudet koteloonsa ja asetin vanhat kakkulat nenälle. Painoivat, uudet mokomat, sangoillaan jotakin päänsivun hermonpäitä siihen malliin että kipunat silmistä sinkoili. No, jahka jaksan, käyn optikolla ruikuttamassa. Ehkä lähiviikkoina, oman aikaansaavan luonteenlaatuni tuntien.

Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.

Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:

1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.

2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.

3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.

4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.

5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.

Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:

Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie

Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.

Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.

Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.

Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.

"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.

"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.

Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne

Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.

Suulinpieleen

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

Kolme hetkeä osoitteessa Kryptalon 3

1. Njunah katseli lähestyvää prekdiittiä etsimen läpi. Se räpytteli siipiään, kimalteli sinisenä kuiden hohteessa ja sen nivelet iskivät hämärässä ilmassa kipinää. Njunah oli nähnyt noin ison prekdiitin viimeksi lapsena. Suuri sinipunainen yksilö oli laskeutunut hänen kuorensa palasten päälle. Silloin oli ollut aamu, nyt ilta lähestyi, Njunah tiesi kohta päättyvänsä. Hän lipui seinämästä työntyvien antennien eteen. Ne käpertyivät kokoon, rullaantuivat. Hänen lapsena näkemänsä prekdiitti oli hajonnut palasiksi pian laskeuduttuaan. Sinisenä kuultava neste oli virrannut sen katkenneesta nokasta. Njunah oli syönyt prekdiitin palasia, muistanut asioita. Väitettiin, ettei hän ollut sen vuoksi mennyt sinne minne muut menivät hämärän koittaessa. Njunah ei ollut koskaan kokenut varjoa, ei täydellistä, ei mustaa. Hän katsoi lähestyvää prekdiittiä ja syöksyi kohti etsimen siniseen ihoon piirtämää pistettä.

2. Maailman viimeinen tunnettu badatiankielinen katkelma oli heidän työpöydällään. Sen kirjaimet olivat jo muuttuneet kuviksi, sen sisältämä asia oli läpitunkeutumaton nyt, se oli enää materiaan piirrettyjä painanteita, ja silti siitä tiesi: joku oli sen joskus ymmärtänyt. He olivat kumartuneet tekstin ylle. Se värisi hiljaa. Se kertoi lentävästä olennosta, kuoriutuvista toukista, ja kaikki tulivat palasista kokoon, hajosivat lopussa taas palasiksi. Niin he sen tulkitsivat. Siltä kirjaimet näyttivät. He nauroivat. "Lähdetäänkö kävelylle?", toinen kysyi. "Siellä on kuutamo." Toinen nyökkäsi. He pitivät kuutamokävelyistä. Puolivälissä peltotietä jokin lensi matalalla heidän ylitseen. He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja ulvoivat kuin sudet. Niitä tuli lisää ja lisää, lentäessään ne sihisivät.

3. He olivat suunnitelleet Kryptalonin vahingossa. Sen rujous johtui ennen kaikkea suunnittelemattomuudesta, sen taipumuksesta romahtaa kasaan sieltä, missä sitä ei jatkuvasti huollettu ja ylläpidetty, kuunneltu ja ymmärretty, silitelty päälaelle ja annettu karkkia. Ehkä rakkaudesta syntynyt ei koskaan voinut olla täydellinen. Sen taustalla oli harkitsematon kiihko, tunteella sokaistu välttämättömyys, halu ilman tarkoitusta. Joka tapauksessa, omalla tavallaan, Kryptalon kukoisti. He näkivät sen kaarevalle taivaalle heijastuvan öisin valoja ja he pitivät siitä. Se palkitsi heidät toisinaan maailmoilla, tähdillä, kulttuureilla. "Katso nyt sitä", M sanoi syvältä sohvansa sylistä osoittaen pitkällä sormellaan näyttöruutua, jolla Kryptalon vaelsi loputonta rataansa. "Edelleen se on kaunis", N vastasi. He sytyttivät kynttilän ja viettivät sen hetken kuunnellen tulen ääntä. Joku olisi ehkä toivonut heidän suutelevan, mutta tämä ei ollut sellainen elokuva.

Sun Silmistä mä nään

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.

Lampare

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.

Taannehtiva

Vuonna 2021 Adobe viimein julkaisi innolla odotetun Realshop-ohjelmistopakettinsa, Photoshopin luontevan jatkon, joka muokkasi valon heijastumista todellisten objektien pintamolekyyleistä. Vaikka ohjelma oli alunperin tarkoitettu vain ammattilaiskäyttöön, sen leviäminen piraattikopioina ilman asianmukaista dokumentointia johti nopeasti visuaaliseen anarkiaan, ja Adobelle esitettyjen korvausvaatimusten kasvamiseen hallitsemattomiin summiin. Yhtiö päätyi uniikkiin ratkaisuun: se julkaisi Realshopista yksinkertaistetun ja helppotajuisin tutoriaalein varustetun version lähinnä nimelliseen hintaan toivoen ohjelman väärinkäytön vähenevän. Näin ei käynyt. Sen sijaan todellisuutemme visuaalinen ilme jatkoi muuttumistaan hitaasti mutta varmasti, ja sitä mukaa kun ihmiset tottuivat näkyvän maailman hetkellisyyteen ja pysymättömyyteen, myös korvausvaateet vähenivät kunnes lopulta niiden virta tyrehtyi kokonaan.

Realshopin ensimmäisen ammattilaisversion rajoittimet mahdollistivat pintamolekyylien muuttamisen vain suhteellisin pieniltä alueilta käsiskanneria tai digitaalista osoitinta apuna käyttäen. Paineen alla valmistuneesta yksinkertaistetusta versiosta nämä rajoittimet unohtuivat kuitenkin pois. Ensimmäinen harmaa kerrostalolähiö oli muuttunut vääntyileväksi fantasiamaailmaksi vain muutamia tunteja uuden ohjelmiston julkaisun jälkeen, ja on todennäköistä, että Adoben pääkonttorissa tiedettiin kaiken mahdollisen kontrolloinnin livenneen heidän käsistään jo siinä vaiheessa. Kului kaksi päivää siihen, että eräs innokas hakkeri onnistui muokkaamaan Realshopin koodin käsittelemään myös epätasaisia ja orgaanisia pintamateriaaleja. Arkipäiväisen näköiset ihmiset katosivat hiljalleen katukuvasta joko itsensä, tovereidensa tai satunnaisten kulkijoiden muokkaamina. Realshopin käyttö oli tarpeeksi yksinkertaista tapahtuakseen muutamissa sekunneissa kohdetta esimerkiksi digikamerasta muokatulla tähtäimellä osoittaen. Etenkin, jos ohjelmaan oli ennakolta ladattu valmiita kasvotemplaatteja, saattoi innokas realshoppaaja muuttaa satojen ihmisten ulkonäköä kaupungilla muutamassa hetkessä. Eräs Realshopin kritisoiduista ominaisuuksista oli undo-toiminto. Muokkauksen peruuttaminen oli mahdollista vain sillä ohjelman kopiolla, jolla muokkaus oli tehty, ja suurimmassa osassa tapauksista tekijä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset jatkoivat muuttumistaan, kaupungit olivat joka päivä uudenlaisia, kadut, autot, hiljalleen jopa merenrannat ja vuorenseinät alkoivat elää kuin maailma itse olisi ollut kiehuva värien, muotojen ja mielikuvituksen soppakattila.

Kolmessa vuodessa maailman muuttuvuus oli tullut pysyväksi. Kun ihmiskasvojen muoto ja väri vaihtuivat loputtomasti, katosi luokittelu yhteiskunnasta. Rikkauden symbolit, kuten upeat autot ja vaatteet menettivät merkityksensä. Toki tuloerot ja varallisuuden jakautuminen aluksi säilyivät, mutta pian se miltä maailma näytti, muuttui siksi mitä maailma oli. Rajat katosivat, ihmiset saivat kulkea miten halusivat, yksilö muuttui moneksi ja monesta tuli yksi. Nimet eivät enää merkinneet niin kuin ennen, liput ja vaakunat, tunnetut rakennukset ja taideteokset olivat kadottaneet alkuperäisen ilmeensä tuhansien ja miljoonien muokkausten alle. Valuuttojen keskinäisestä arvovaihtelusta luovuttiin seteleiden muuttaessa ulkonäköään ensin todellisiksi, arvokkaammiksi, rahoiksi, lopulta jokainen haluava alkoi jaella omanlaistaan rahaa ja yritykset hallita kaaosta osoittautuivat epäonnistuneiksi. Pankit kaatuivat.

Adobe harkitsi julkista anteeksipyyntöä ihmiskunnalta, mutta ajatuksesta luovuttiin. Yhtiössä päätettiin odottaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vakiintumista tilaan, jossa anteeksipyynnöt olivat mielekäs korporaatiokäyttäytymisen muoto. Kului muutama vuosi, ja eräänä päivänä satelliittikuvat kertoivat koko planeetan muodon avaruudesta nähtynä vaihtuneen toiseksi. Ihminen oli muuttanut olemisensa suunnan, ja kun mikään ei enää ollut ikuista, oli alettu elää elämänmittaista elämää. Uskonnot ja muut ikuisuuden symbolit unohdettiin. Adobe ei koskaan julkaissut sen paremmin anteeksipyyntöään kuin Realshopin kakkosversiotakaan. Maailma jatkoi muuttumistaan.