Yeah, that's me in the Voynich manuscript

Kävin tuossa päivänä jokusena ex-puolison kanssa kaljalla. Meillä on siten mutkattomat välit että voimme, vaikkei se ero aikoinaan mikään mutkaton ollut niin aika suoristaa asiat, niin kai. On onnekasta ettei viiden vuoden jälkeen ole tilassa jossa tekee mieli vetää toista turpaan kun näkee; että on päästy kahden ihmisen välisissä tavoissa reagoida pois selkäydintasolta. Että voi kysyä mitä sun vanhemmille kuuluu.

On huojentavaa kun voi jättää asioita taakseen, enkä sano tätä helposti. Minä olen sitä lajia joka on aina tosisaan: joka ei alkaisi suhdetta yrittämäänkään ellei uskoisi sen olevan aina. Miksi ryhtyä mihinkään päättyvään? Eikö, jos ei ole varma, sokeasti pysyvyyteen uskova, suhdetta varjosta ensihetkestä asti tällöin sen päättyvyys? En kykenisi aloittamaan mitään jos "vain katsottaisiin". Se olisi kuin yrittäisi rotkon yli hypätä "jos nyt puoliväliin pääsisi".

Väsyneenä asiat näyttävät selkeämmiltä. Kulmat siloittuvat, ja totuudet, ja kuitenkin: miljoonien unimatojen kuhiseva lauma. Valkoisena massana ne luikertavat ajatuksiin, syövät pelot ja epävarmuudet, ulostavat unta, valetta ja kaiken peittävää kaunista harhaa.

Ihmisen loiseläimistä paras ja vaarallisin.

Teimme virheen kun nousimme alkumerestä maalle.

Ennustus

Kerrotaan, että jos tammikuisena yönä lähtee yksin kävelemään kohti pimeää metsänreunaa yli pellon, jonka isäntä on edellisen vuoden aikana kuollut, voi nähdä kuvajaisena sen miten itse kuolee. Raappinanmäen pappi Jooseppi Kainulainen ei tähän uskonut vaan päätti todistaa tarinan taikauskoksi.

Kainulainen valitsi päiväksi sunnuntain, jolloin hän vielä olisi Pyhän Hengen vahvistama kirkonmenojen jäljiltä. Kun ilta koitti, lähti Kainulainen kulkemaan kohti Jukaraisen peltoa, kun oli Jukaraisen vanha isäntä vain pari kuunkiertoa sitten kuollut. Pimeällä tiellä tuli Kainulaista vastaan hevosenkokoinen koira, jolla oli kaksi päätä ja tulta se sylki kummastakin suustaan. Tätä ei Kainulainen pelästynyt, vaan siunasi itsensä Herran Jeesuksen nimeen. Koira käveli Kainulaisen ohi eikä uskaltanut katsoakaan tämän suuntaan. Sitten tuli Kainulaista vastaan kaunis nuori nainen, joka piteli verta valuvaa pientä lasta sylissään ja aneli pappia pelastamaan lapsen hengen. Kainulainen näki lapsella vuohen sorkat, ja siunasi itsensä lujaan ääneen. Lapsi katosi ja kohta katosi nainenkin, sähähtäen mennessään.

Lopulta saapui Kainulainen Jukaraisen pellolle. Oli niin pimeä, ettei hän kunnolla eteensä nähnyt kun kuukin oli vain sirppi taivaalla, eikä juuri ollenkaan valaissut. Metsänreuna näkyi muurina pellon toisella laidalla. Hetken aikaa Kainulainen mietti uskaltaisiko kokemansa jälkeen lähteä peltoa ensinkään ylittämään, mutta siunasi vielä kerran itsensä ja lähti sitten matkaan. Tuskin oli hän ensimmäisen askeleen ottanut, kun alkoi pellon sisältä kuulua kova itku ja parku, semmoinen kuin olisi kymmentätuhatta ihmistä yhtä aikaa tulikivillä kiusattu. Kainulaisen askel kävi nopeammaksi, mutta mitä pidemmäs hän lumisella pellolla meni, sitä kovemmaksi kävivät tuskanhuudot. Lopulta ei hän enää kestänyt vaan lyyhistyi polvilleen ja itki. Huomaamattaan oli hän kuitenkin päässyt lähelle metsänreunaa, ja kuuli nyt kun kumiseva ääni jostain puhui:

"Jooseppi Matiaksenpoika Kainulainen, tämän olet sinä näkemään tullut."

Sitten aukeni metsään valonsäde, ja niin kuin olisi esirippu kuusten edestä auennut ja siinä valonsäteessä Kainulainen näki itsensä. Kuvassa hän istui polvillaan lumisella pellolla, ja nousi hänen selkänsä takaa siinä palavia käsiä, jotka kiskoivat hänen maan sisään. Ei ehtinyt Kainulainen huutaa kuvalleen varoitusta, kun tunsi jo kuumat sormet olkapäillänsä.

Your people are dying by the millions

Muurahaisia kuljeskeli olohuoneen lattialla. Enimmäkseen yksittäistapauksina, välillä sattui kaksi tai korkeintaan kolme olemaan yhtä aikaa liikkeellä. Tein sen mikä ihmiselle tulee luonnostaan ja marssin Vapaa valintaan ostamaan pullollisen muurahaismyrkkyä. "Ehdottomasti ei saa päästää vesistöihin." "Alle 1-vuotiaiden lasten ja vastasyntyneiden eläinten lähistöllä käyttö kielletty".

Myrkkyä siis.

Kankesin talikolla takapihan laatoitusta ylös nurmesta ja siellähän ne kuhisivat. Kaaos, paniikki, ja minä olen täälläkin maininnut miten paljon pidän muurahaisista. Pidän niiden yhteiskuntajärjestelmästä, kyvystä rakentaa, niiden hurmaavasta kollektiivisesta mielestä. Muurahaismyrkky toi mieleen tomusokerin. Se pöllähteli pesään, peitti valkeana jauhona käytävät ja kaiken sen hätääntyneen kaaoksen. Valkoisiksi värjääntyneet yksilöt eivät tienneet mitä tapahtui, ne juoksivat toistensa yli ja ali ja päin.

Sirottelin ohjeen mukaan. Pesään, kulkureiteille, aivan erityisesti siihen mistä oletetusti käyvät sisään asuntoon. Kaaos hiljeni, kansa vetäytyi maan alle kuolemaan. Jäin katselemaan. Ahdisti, sivumennen sanoen, minkä ehkä arvasittekin. Ei ole oikein tehdä näin, ja silti tein. Joukkotuhoase. Näin yhden muurahaisen kierähtävän kaivannon reunalta kopsahtaen selälleen. Nousin ylös, asettelin laatat takaisin paikoilleen ja myrkky pölähteli valkoisena tomuna lämpimään kevätilmaan. Ehkä hengittelin sitä, enkä vähempään tyytyisikään. Minun olisi reilua saada vähintään elinikäinen keuhkoinfektio.

Palasin sisälle. Olohuoneen lattialla kouristeli selällään kovakuoriainen. Katsellessani se kuoli. Lohduttaudun sillä että jos minä makaisin avuttomana pusikossa minut kaluttaisiin surutta luita myöten.

Herttaistukiryhmä

En enää kovin kummoisesti seuraa nettikeskusteluja, en tosiaan edes nettikirjoitteluja hirveästi, joten en tiedä millaisen äläkän tuo uutinen Piratebay-veikkojen linnatuomiosta on nostattanut. Olen ennakkokäsitteellinen ja kuvittelen sen aiheuttaneen vastahankaista kirskuntaa, ehkä jopa oikeusmurhaa on huudettu.

Olen silti samaa mieltä kuin Jaakob. Järki tässä tuomiossa voitti eikä ihmeellinen näkemys siitä että kun verkossa mitä vaan on mahdollista tehdä niin silloin mitä vaan saa tehdä. Yksi tuomituista ilmoitti että he ovat tämän jutun sankareita. Jaa, kas kummaa ettei minulle tullut mieleen. En ole mieltänyt sankareiksi sellaisia jotka varastavat muiden työtä ja jakelevat sitä ilmaiseksi maailman turuilla...

Kappas, Ruotsin piraattipuolue näköjään on sen "oikeusmurha"-kortin jo esiin kiskaissutkin. Mielenosoituksia järjestetään. Piraattipuolue - - mitä seuraavaksi; varkauspuolue? Kunnianloukkauspuolue? (siihen voisin liittyä...) Rattijuopumuspuolue?

Mielestäni vanha sääntö on edelleen mitä toimivin: jos varastat muilta, sinua rangaistaan. Live with it, boys.

Kesäkauden vajavaiset

No mutta, sehän kävi loppujen lopuksi helposti kun asiaan ryhtyi. Ei todeten vaan saavuttaen, tai saavutellen, aikana jolloin voin laskeskella melkein sormineni päiviä kesäloman alkuun, tai no en nyt sentään, ei sillä että kuumeisesti odottelisin, mutta kuukausi ja kolme viikkoa siihen tästä päivästä lukien enää on ja se on hyvä, herra nähköön.

Ai mihin ryhtyi, ihminenkö? Hän kiskoi kumisaappaat jalkaansa ja höyryävän savimaan poikki tarpoi ojanpenkkaan saha kourassa, kiroten tempoi sieltä risukasaa puoleensa, sahasi paksuimmat sytykkeeksi ja rannettaan ohemmat jätti sään syödä. Hän iski kipinää kiukaanpesään ja löi löylyllä itsensä unohdukseen. Hän heitti aamuvirtsansa jäiseen maahan, rastaan vielä rykiessä ääntään kuusenlatvassa kuntoon, ja hän piirsi hiekkaan kuvia, muistikirjansa lehtien sammaleensyömiä jatkeita.

Aamupuuro valmistui puuhellalla. Ei yhtään pääsiäismunaa, mutta saahan sen jokavuotisen Mignonin jälkikäteenkin.

Ajatus: melkein kuin ei koko mennyttä talvea olisi ollut, ei sitä mihinkään tarvittu.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 7:Tuomari Nurmio / Lasten mehuhetki (1981) & Punainen planeetta (1982)

Tässä vaiheessa iltaa lienee soveliasta tunnustaa että olen valehdellut teille. Tai itselleni. Tai muistini on, tai vaikeasti ilmaisten voi olla että saatan olla epätäydellisesti itseinformoitu sen suhteen millä aikatasoilla hahmotan omaa menneisyyttäni. Joka tapauksessa.

Missä olin? Ahaa, itsereflektiota. Tappakaa se! Noin! Noin! Siitäs sai, prrk.

Käyskentelin tänään kevätaurinkoisessa lähikalmistossa etsimässä sukunimisiäni vainaita. Ja löytyihän sieltä kaksi ennen huomaamatonta hautaa. Niiden äärellä ajattelin minkä mutkien kautta hekin ovat mahtaneet minun sukupuuhuni haaroittua. Lintu lauloi, aurinko osui sinne. Väsytti, mutta siihen olisi voinut jäädä. Leskenlehtiä ei täällä vielä näy, toissaviikkoinen äkäinen takatalvi ne pelotti pitkälle puoleenkuuhun varmaan. Jollain tavalla kevät on aina tuntunut tärkeältä ajalta. Jotain on aina tapahtunut keväällä, jokin asia on mennyt toiseksi tai vähintään itsestään on löytänyt jonkin uuden kyvyn, ajatuksen, tunteen. Tänä vuonna kevät tuli kuin peläten. Se ei meinannut tietään tänne löytää.

Ai niin, se vale. Anteeksi, ajatuksia harhailututtaa, mutta olen sentään pääsemässä niihin, tai mihinkö: ajatuksentapaisiin peiteyrityksiin ja tarkasti luokiteltuihin sijaistoimintoihin, sananmuodostuksiin. Nämä kaksi Nurmion levyä lainasin alunperin työpaikaltani kirjastosta, missä ne olivat c-kasetteina lukuisten muitten c-kasettien joukossa kuin huoltamon tiskillä, nuhjaantuneina ja kaiketi aika paljon lainattuina mutta silti oikein hyväkuntoisina; eivät venyneet eivätkä mankuneet ja miten kävi kun nyt tätäkin päivitystä varten nuo levyt hyllystä poimin: Lasten mehuhetki hyppi ja nyki "Kiinalaisten kastesanojen" kohdalla. Jo on kirous ja kuolema! Sadat cd:ni olen koittanut niin siivoina pitää kuin suin, ja nyt on ensimmäiseen iskenyt hivutustauti. Ah ja voi, niin vaan tämäkin äänitekokoelmani on alkamassa hajoamisensa, pikkuhiljaa se tuohon hyllyyn murenee, hiljaisuus sitten enää näiden seinien sisällä käy...

Ahaa, aivan. Piti tosiaan. Kun olen aiemmin väittänyt ettei minulla oikeastaan ollut mitään kosketusta musiikkiin ennen kuin sain cd-soittimen lahjaksi 19-vuotiaana, olen saattanut olla kiusallisen epärehellinen. Muistikuvani näistä Nurmion kahdesta albumista, kertakaikkisen häkellyttävän loistokkaasta muuten, kun eivät asetu aikajanalle sitten millään. Olinko jo alkanut nokkia helmiä mudasta progejulkaisujen muodossa? Vastako harhailin elokuvasoundtrackien luokse hivenen ujostellen? Vai sijoittuvatko nämä sittenkin johonkin aikaan ennen sitä; on mahdollista että olen lainannut nämä kaksi kasettia tarkoituksenani koostaa jotain kuunneltavaa silloiseen iki-ihanaan menopeliini, minulta varmaan usemmankin kerran melkein hengen vieneeseen pieneen Fiatiin. Näistä kahdesta rapiat 35-minuuttisesta julkaisusta sain muistaakseni nihkeästi 40:n minuutin kasetin täyteen; varsinkin Mehuhetken jälkipuolen kappaleita tuolloin vierastin. Kaipasin tarttuvaa ja selkeää melodiaa, ehdottoman ei-arveluttavia sanoituksia (mikä tarkoittaa sitä että minun piti ymmärtää mitä laulettiin), hyvin vähän instrumentaalista kikkaspeliä. Mikä kaikki tosiaan voi viitata siihen, että nämä ovat itse asiassa kaikuja esihistoriastani; musiikkia ajalta jolloin en vielä kuunnellut musiikkia.

Tai sitten voi olla, että minulla oli jo plakkarissa Nurmion vuonna 1997 julkaisema levy Luuta ja nahkaa, josta satuin näkemään hänen esittävän pari kappaletta tv:ssä ja jonka sitten tuoreena musiikinharrastajana kävin julkaisuviikolla ostamassa Epe'siltä ja johon rakastuin niin maan julmetun vimmatusti, että se oikeastaan vasta sytytti minussa mielenkiinnon suomenkielistä rock-musiikkia kohtaan sillä hauskalla lisäheitolla ettei oikeastaan ole sitä lainkaan. Siis rock-musiikkia. Ja että ehkä tosiaan vasta tämän levyn jälkeen bongasin työpaikan kasettiosastolta nämä kaksi minulle ennen mitäänsanomatonta julkaisua.

Oli miten tahansa, musiikillisesti nämä kaksi levyä, ja kaksi niitä edeltävää, mikä tarkoittaa Nurmion neljää ensimmäistä albumia kaikkiaan, ovat häkellyttävää parhautta. En usko että juuri missään juuri koskaan on artisti aloittanut uraansa niin tyhjentävän täydellisellä nelikentällä kuin Nurmio: Kohdusta hautaan, Maailmanpyörä palaa! ja nämä kaksi ilmestyivät perättäisvuosina 1979-1982 ja niistä jokainen on "klassikko" sanan vähiten inflaatiota kärsineessä merkityksessä. Niistä jokainen on myös täysin omanlaisensa levy musiikillisesti: esikoisen rautalangasta (taustabändinäkin Agents!) Maailmanpyörän urkuvetoiseen kitararockiin, sitten Mehuhetki oli lelusoittimilla soitettua terävää ja kaoottistakin räminää (lelupunkkia? melodicagaragea?), ja lopulta Punainen planeetta toi mukaan stailin basson, pehmeät rummut, torvisektion ja kaiken kaikkiaan mitä täyteläisimmän äänimaailman. Noiden levyjen sanoituksetkin miellyttävät minua edelleen suuresti: kiteytettyjä havaintoja, arvoituksiin puettua maailmankuvaa ja toisaalta jonkinlaisen laitapuolisen erakon vieraantunutta totuutta.

Pitkään kuuntelin näiden neljän levyn jälkimmäisistä koostamaani kasettia, mutta levyhyllyynhän nuo kaikki lopulta päätyivät, ellen väärin muista oli Planeetta viimeinen hankinta joskus loppukesästä 2000. Nurmion uralle näillä ensimmäisillä julkaisuilla oli kahtalainen merkitys: toisaalta hän pulttasi itsensä ikuiseksi klassikoksi suomirokin klassikoiden joukkoon, täysin syystäkin, mutta toisaalta hän ei koskaan enää kyennyt ylittämään näiden alkulevytystensä tasoa. Jos tylyjä ollaan, ei hän ole koskaan enää päässyt edes hirveän lähelle; toki hänen pitkälle uralleen on mahtunut muutamia myöhempiäkin kohokohtia (Hullu puutarhuri, Luuta ja nahkaa), mutta jokin oli vuoden 1982 jälkeen iäksi mennyt, ja liikaa on aikaa kulunut jotta noihin ensimmäisten vuosien tunnelmiin voitaisiin koskaan palata. Eikä sillä ole väliä; ehkei se koskaan ole ollut mahdollistakaan. Nurmio on silti minulle erittäin tärkeä artisti, joka ei, vaikkei täydellisyyttä hipovia albumikokonaisuuksia enää julkaisekaan, tunnu koskaan lakkaavan kokeilemasta mitä ihmeellisimpiä ideoita ja juttuja. Hän on suomirokin outsider, eräänlainen musiikkimaailman kylähullu, tai pikemminkin se vanhassa tönössään kylän laidalla asuva pelottava setä joka on nuoruudessaan tehnyt jotain tosi jännää ja jonka outouksia muutkin kyläläiset sen vuoksi yhä sietävät.

No niin, pakkohan tämän jälkeen on taas iskeä Dumaria soittimeen.

"Sun pitää kuunnella aineen ääniä / ja ääniä äänien takaa."

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 6:Kate Bush / Never for ever (1980)

Kuten etenemme musiikissa tuolta häpeämättömän korskealta 70-luvulta, niin etenemme myös minun musiikkihistoriassani, hitaammin mutta edeten kuitenkin selkein askelin ja tämän levyn myötä olemme vuodenvaihteessa 1998/1999. Olen syväsukeltanut musiikkiin melkein kolme vuotta ja leikin kaikentietäjää; äärimmäisen kapealla sektorilla toki tätä olenkin. Tuohon maailmanaikaan tein kaikenlaista muutakin vänkää, kurkistelin elämänpituisista varjoistani hämmentäviin todellisuuksiin ja auoin päätäni sanoille ja lauseille, kirjoitin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, tutustuin ihmeellisiin ihmisiin, pikkuisen rakastuinkin, vähän, ja sellaista. Viinaan en sentään vielä koskenut.

Ah, tuotakin talvea. Kliseisenä pitkätukkapoitsuna notkuin jumalantakaisen opistoasuntolan kynttilöin valaistussa olohuoneessa ja nurkassa kolhuinen cd-soitin tarjoili hämärien hetkiemme taustalle melko keskitetysti vain muutaman ihmisen suosikkiartisteja, joista itseäni hätkähdyttivät enimmin Tori Amos ja Kate Bush, joita eräskin neitokainen tuolloin lähes päivittäin meille tarjoili. Ensinmainitusta lisää myöhemmin, ja oikeastaan Tori Amos on se josta sankarimme seikkaluiden tämänkertaisen jakson olisi määrä kertoa jos etenisimme jossakin niinkin loogisessa kuin kronologisessa järjestyksessä mitä omaan historiikkiini tulee, mutta me, koska maailma on epäselvä, kuljemme musiikinmukaisessa järjestyksessä ja tämän vuoksi ensin, paljonkin aiemmin, on vuorossa Kate Bush, joka on monelle oudon pyhä olento, ja johon, mielestäni maailman epäoikeudenmukaisimmin, Tori Amosta on verrattu kautta hänen uransa. Tori Amos siis kolisi minulle lujaa, niinkin hirveän lujaa että tuolloinen progekukkoiluni näytti yhtäkkiä typerän puberteettiselta outoudentavoittelulta kun kerran tarjolla oli ihan oikeastikin hyvää musiikkia. Vuosiksi eteenpäin Torista tuli suosikkiartistini; ylittämätön jumalolento, juuri se pyhimys, jonkalalaista sädekehää Kate Bushin ylle ripusteltiin hänen uransa ensivuosina, joilta siis myös Never for ever, hänen kolmas albuminsa, on lähtöisin.

Katen kanssa asiat sujuivat kuitenkin hippaisen hitaammin, siitäkin huolimatta että hän päätyi levykokoelmaani aiemmin, juuri tämän joululomalla -98 ostamani levyn myötä. Siinä missä Tori Amos on intensiivistä, kärsivää, aggressiivista ja nujerrettunakin voimakasta, on Kate Bush ilmavaa, monimutkaista, päättäväistä ja, hmm, fantastista? Onko se oikea sana? Koska vaikka ensikuulemalta hänen sanoituksensa saattavatkin kuulostaa saduilta, ne loppujen lopuksi käsittelevät äärimmäisen maallisia asioita: armeijaa, kuolemaa, pettämistä, murhia, ydinsotaa, ja muuta mitä nyt 21-vuotiaat naiset Britanniassa vuonna 1980 ajattelivat; runouttahan tämä on sanoituksiltaan ja runoudesta ei tarvitse aina ottaa tolkkua.

Voi olla että lievä varautuneisuuteni Bushin musiikkia kohtaan johtui siitä, että tiesin hänen olevan progepiirien lempilapsi: erityisesti hänen kolme ensimmäistä 80-luvun julkaisuaan nauttivat samanlaista katu-uskottavuutta progehörhöjen parissa kuin PMMP nykyään suomirokkareiden keskuudessa. Ja ymmärränhän sen. Kate Bushin progressiivisuus ei ole musiikin vaikeaselkoisuudessa, ei sanoitusten hippiydessä eikä soitannollisessa insinööreilyssä; sen sijaan hän on sovitusten ja tuotannollisten ratkaisujen ihmelapsi. Never for ever on täynnä erikoisia soittimia, outoja perkussioita, taustaefektejä, ties mitä kaikkea joka saa levyn kohoamaan aikansa muuhun pop-musiikkiin pesiytyneestä steriiliydestä kuin ruusun paskasta. Kaikesta hämmästyttävästä sisällöstään huolimatta Never for ever on suorastaan petollisen notkeasti soljuva levy; jos sen antaa mennä, se menee huomaamatta ohi. Sen sokerilla silatut melodiat ja lauluäänet, sen hunajaiset pianot, jouset, satunnaiset rajummat kitarat, aikansa ykkösteknologiaa edustaneiden koskettimien luovat käyttöratkaisut - ne kaikki nivoutuvat yhdeksi julmetun kauniiksi auraalipitsiksi vain kun niihin keskittyy. Minullakin siinä meni aikaa. Heti hankinnan jälkeen levy oli muistaakseni pieni pettymys; pidin siitä toki, mutta se oli sittenkin vähemmän kuin olin odottanut, vähemmän kuin miltä kappaleet yksittäisinä tuntuivat siellä kynttiläntuoksussa, mitä syvällisempien yökeskusteluiden taustamusiikkina. Mutta kuukaudet kuluivat ja huomasin palaavani albumin pariin hämmästyttävän usein. Se oli kaunis, paikoitellen riehakkaan rietaskin, ja niin pirun melodinen. Niin järkyttävän upean melodinen...

Lopulta Kate Bushia oli pakko hankkia lisää. Oli kulunut aikaa, olin hamstrannut Tori Amoksen tuotannosta enimmän osan, olin musiikkimaullisesti aika kaukana siitä mitä olin ollut tuolloin jouluna 1998, oli kesä 2001 ja minä hetken hellehuumassa poimin kaupanhyllystä mukaani albumin The Dreaming. Se oli menoa, ja sen, Bushin parhaan levyn, myötä minä viimein ymmärsin kaiken Never for everinkin sisältämän potentiaalin. Ja vuodet kuluvat ja toisin kuin moni, erittäin moni, vuonna 1998 hankkimani levy, ei Kate Bush jää pölyttymään hyllyyn. Vaikka The Dreaming onkin sitä lopullista parhautta (ja albumi jota Kate ei koskaan onnistunut enää laadullisesti ylittämään), on Never for ever ensikosketus ja siinä mielessä tärkeämpi. Sen soittaminen ei palauta minua vuosissa taakse kuten jotkut toiset nuoruussuosikit tekevät. Se on edelleen yhtä taidokasta ja julmetun melodista kuin silloin; edelleen yhtä paljon antavaa musiikkia.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977)

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.