Kesäkauden vajavaiset

No mutta, sehän kävi loppujen lopuksi helposti kun asiaan ryhtyi. Ei todeten vaan saavuttaen, tai saavutellen, aikana jolloin voin laskeskella melkein sormineni päiviä kesäloman alkuun, tai no en nyt sentään, ei sillä että kuumeisesti odottelisin, mutta kuukausi ja kolme viikkoa siihen tästä päivästä lukien enää on ja se on hyvä, herra nähköön.

Ai mihin ryhtyi, ihminenkö? Hän kiskoi kumisaappaat jalkaansa ja höyryävän savimaan poikki tarpoi ojanpenkkaan saha kourassa, kiroten tempoi sieltä risukasaa puoleensa, sahasi paksuimmat sytykkeeksi ja rannettaan ohemmat jätti sään syödä. Hän iski kipinää kiukaanpesään ja löi löylyllä itsensä unohdukseen. Hän heitti aamuvirtsansa jäiseen maahan, rastaan vielä rykiessä ääntään kuusenlatvassa kuntoon, ja hän piirsi hiekkaan kuvia, muistikirjansa lehtien sammaleensyömiä jatkeita.

Aamupuuro valmistui puuhellalla. Ei yhtään pääsiäismunaa, mutta saahan sen jokavuotisen Mignonin jälkikäteenkin.

Ajatus: melkein kuin ei koko mennyttä talvea olisi ollut, ei sitä mihinkään tarvittu.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 7:Tuomari Nurmio / Lasten mehuhetki (1981) & Punainen planeetta (1982)

Tässä vaiheessa iltaa lienee soveliasta tunnustaa että olen valehdellut teille. Tai itselleni. Tai muistini on, tai vaikeasti ilmaisten voi olla että saatan olla epätäydellisesti itseinformoitu sen suhteen millä aikatasoilla hahmotan omaa menneisyyttäni. Joka tapauksessa.

Missä olin? Ahaa, itsereflektiota. Tappakaa se! Noin! Noin! Siitäs sai, prrk.

Käyskentelin tänään kevätaurinkoisessa lähikalmistossa etsimässä sukunimisiäni vainaita. Ja löytyihän sieltä kaksi ennen huomaamatonta hautaa. Niiden äärellä ajattelin minkä mutkien kautta hekin ovat mahtaneet minun sukupuuhuni haaroittua. Lintu lauloi, aurinko osui sinne. Väsytti, mutta siihen olisi voinut jäädä. Leskenlehtiä ei täällä vielä näy, toissaviikkoinen äkäinen takatalvi ne pelotti pitkälle puoleenkuuhun varmaan. Jollain tavalla kevät on aina tuntunut tärkeältä ajalta. Jotain on aina tapahtunut keväällä, jokin asia on mennyt toiseksi tai vähintään itsestään on löytänyt jonkin uuden kyvyn, ajatuksen, tunteen. Tänä vuonna kevät tuli kuin peläten. Se ei meinannut tietään tänne löytää.

Ai niin, se vale. Anteeksi, ajatuksia harhailututtaa, mutta olen sentään pääsemässä niihin, tai mihinkö: ajatuksentapaisiin peiteyrityksiin ja tarkasti luokiteltuihin sijaistoimintoihin, sananmuodostuksiin. Nämä kaksi Nurmion levyä lainasin alunperin työpaikaltani kirjastosta, missä ne olivat c-kasetteina lukuisten muitten c-kasettien joukossa kuin huoltamon tiskillä, nuhjaantuneina ja kaiketi aika paljon lainattuina mutta silti oikein hyväkuntoisina; eivät venyneet eivätkä mankuneet ja miten kävi kun nyt tätäkin päivitystä varten nuo levyt hyllystä poimin: Lasten mehuhetki hyppi ja nyki "Kiinalaisten kastesanojen" kohdalla. Jo on kirous ja kuolema! Sadat cd:ni olen koittanut niin siivoina pitää kuin suin, ja nyt on ensimmäiseen iskenyt hivutustauti. Ah ja voi, niin vaan tämäkin äänitekokoelmani on alkamassa hajoamisensa, pikkuhiljaa se tuohon hyllyyn murenee, hiljaisuus sitten enää näiden seinien sisällä käy...

Ahaa, aivan. Piti tosiaan. Kun olen aiemmin väittänyt ettei minulla oikeastaan ollut mitään kosketusta musiikkiin ennen kuin sain cd-soittimen lahjaksi 19-vuotiaana, olen saattanut olla kiusallisen epärehellinen. Muistikuvani näistä Nurmion kahdesta albumista, kertakaikkisen häkellyttävän loistokkaasta muuten, kun eivät asetu aikajanalle sitten millään. Olinko jo alkanut nokkia helmiä mudasta progejulkaisujen muodossa? Vastako harhailin elokuvasoundtrackien luokse hivenen ujostellen? Vai sijoittuvatko nämä sittenkin johonkin aikaan ennen sitä; on mahdollista että olen lainannut nämä kaksi kasettia tarkoituksenani koostaa jotain kuunneltavaa silloiseen iki-ihanaan menopeliini, minulta varmaan usemmankin kerran melkein hengen vieneeseen pieneen Fiatiin. Näistä kahdesta rapiat 35-minuuttisesta julkaisusta sain muistaakseni nihkeästi 40:n minuutin kasetin täyteen; varsinkin Mehuhetken jälkipuolen kappaleita tuolloin vierastin. Kaipasin tarttuvaa ja selkeää melodiaa, ehdottoman ei-arveluttavia sanoituksia (mikä tarkoittaa sitä että minun piti ymmärtää mitä laulettiin), hyvin vähän instrumentaalista kikkaspeliä. Mikä kaikki tosiaan voi viitata siihen, että nämä ovat itse asiassa kaikuja esihistoriastani; musiikkia ajalta jolloin en vielä kuunnellut musiikkia.

Tai sitten voi olla, että minulla oli jo plakkarissa Nurmion vuonna 1997 julkaisema levy Luuta ja nahkaa, josta satuin näkemään hänen esittävän pari kappaletta tv:ssä ja jonka sitten tuoreena musiikinharrastajana kävin julkaisuviikolla ostamassa Epe'siltä ja johon rakastuin niin maan julmetun vimmatusti, että se oikeastaan vasta sytytti minussa mielenkiinnon suomenkielistä rock-musiikkia kohtaan sillä hauskalla lisäheitolla ettei oikeastaan ole sitä lainkaan. Siis rock-musiikkia. Ja että ehkä tosiaan vasta tämän levyn jälkeen bongasin työpaikan kasettiosastolta nämä kaksi minulle ennen mitäänsanomatonta julkaisua.

Oli miten tahansa, musiikillisesti nämä kaksi levyä, ja kaksi niitä edeltävää, mikä tarkoittaa Nurmion neljää ensimmäistä albumia kaikkiaan, ovat häkellyttävää parhautta. En usko että juuri missään juuri koskaan on artisti aloittanut uraansa niin tyhjentävän täydellisellä nelikentällä kuin Nurmio: Kohdusta hautaan, Maailmanpyörä palaa! ja nämä kaksi ilmestyivät perättäisvuosina 1979-1982 ja niistä jokainen on "klassikko" sanan vähiten inflaatiota kärsineessä merkityksessä. Niistä jokainen on myös täysin omanlaisensa levy musiikillisesti: esikoisen rautalangasta (taustabändinäkin Agents!) Maailmanpyörän urkuvetoiseen kitararockiin, sitten Mehuhetki oli lelusoittimilla soitettua terävää ja kaoottistakin räminää (lelupunkkia? melodicagaragea?), ja lopulta Punainen planeetta toi mukaan stailin basson, pehmeät rummut, torvisektion ja kaiken kaikkiaan mitä täyteläisimmän äänimaailman. Noiden levyjen sanoituksetkin miellyttävät minua edelleen suuresti: kiteytettyjä havaintoja, arvoituksiin puettua maailmankuvaa ja toisaalta jonkinlaisen laitapuolisen erakon vieraantunutta totuutta.

Pitkään kuuntelin näiden neljän levyn jälkimmäisistä koostamaani kasettia, mutta levyhyllyynhän nuo kaikki lopulta päätyivät, ellen väärin muista oli Planeetta viimeinen hankinta joskus loppukesästä 2000. Nurmion uralle näillä ensimmäisillä julkaisuilla oli kahtalainen merkitys: toisaalta hän pulttasi itsensä ikuiseksi klassikoksi suomirokin klassikoiden joukkoon, täysin syystäkin, mutta toisaalta hän ei koskaan enää kyennyt ylittämään näiden alkulevytystensä tasoa. Jos tylyjä ollaan, ei hän ole koskaan enää päässyt edes hirveän lähelle; toki hänen pitkälle uralleen on mahtunut muutamia myöhempiäkin kohokohtia (Hullu puutarhuri, Luuta ja nahkaa), mutta jokin oli vuoden 1982 jälkeen iäksi mennyt, ja liikaa on aikaa kulunut jotta noihin ensimmäisten vuosien tunnelmiin voitaisiin koskaan palata. Eikä sillä ole väliä; ehkei se koskaan ole ollut mahdollistakaan. Nurmio on silti minulle erittäin tärkeä artisti, joka ei, vaikkei täydellisyyttä hipovia albumikokonaisuuksia enää julkaisekaan, tunnu koskaan lakkaavan kokeilemasta mitä ihmeellisimpiä ideoita ja juttuja. Hän on suomirokin outsider, eräänlainen musiikkimaailman kylähullu, tai pikemminkin se vanhassa tönössään kylän laidalla asuva pelottava setä joka on nuoruudessaan tehnyt jotain tosi jännää ja jonka outouksia muutkin kyläläiset sen vuoksi yhä sietävät.

No niin, pakkohan tämän jälkeen on taas iskeä Dumaria soittimeen.

"Sun pitää kuunnella aineen ääniä / ja ääniä äänien takaa."

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 6:Kate Bush / Never for ever (1980)

Kuten etenemme musiikissa tuolta häpeämättömän korskealta 70-luvulta, niin etenemme myös minun musiikkihistoriassani, hitaammin mutta edeten kuitenkin selkein askelin ja tämän levyn myötä olemme vuodenvaihteessa 1998/1999. Olen syväsukeltanut musiikkiin melkein kolme vuotta ja leikin kaikentietäjää; äärimmäisen kapealla sektorilla toki tätä olenkin. Tuohon maailmanaikaan tein kaikenlaista muutakin vänkää, kurkistelin elämänpituisista varjoistani hämmentäviin todellisuuksiin ja auoin päätäni sanoille ja lauseille, kirjoitin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, tutustuin ihmeellisiin ihmisiin, pikkuisen rakastuinkin, vähän, ja sellaista. Viinaan en sentään vielä koskenut.

Ah, tuotakin talvea. Kliseisenä pitkätukkapoitsuna notkuin jumalantakaisen opistoasuntolan kynttilöin valaistussa olohuoneessa ja nurkassa kolhuinen cd-soitin tarjoili hämärien hetkiemme taustalle melko keskitetysti vain muutaman ihmisen suosikkiartisteja, joista itseäni hätkähdyttivät enimmin Tori Amos ja Kate Bush, joita eräskin neitokainen tuolloin lähes päivittäin meille tarjoili. Ensinmainitusta lisää myöhemmin, ja oikeastaan Tori Amos on se josta sankarimme seikkaluiden tämänkertaisen jakson olisi määrä kertoa jos etenisimme jossakin niinkin loogisessa kuin kronologisessa järjestyksessä mitä omaan historiikkiini tulee, mutta me, koska maailma on epäselvä, kuljemme musiikinmukaisessa järjestyksessä ja tämän vuoksi ensin, paljonkin aiemmin, on vuorossa Kate Bush, joka on monelle oudon pyhä olento, ja johon, mielestäni maailman epäoikeudenmukaisimmin, Tori Amosta on verrattu kautta hänen uransa. Tori Amos siis kolisi minulle lujaa, niinkin hirveän lujaa että tuolloinen progekukkoiluni näytti yhtäkkiä typerän puberteettiselta outoudentavoittelulta kun kerran tarjolla oli ihan oikeastikin hyvää musiikkia. Vuosiksi eteenpäin Torista tuli suosikkiartistini; ylittämätön jumalolento, juuri se pyhimys, jonkalalaista sädekehää Kate Bushin ylle ripusteltiin hänen uransa ensivuosina, joilta siis myös Never for ever, hänen kolmas albuminsa, on lähtöisin.

Katen kanssa asiat sujuivat kuitenkin hippaisen hitaammin, siitäkin huolimatta että hän päätyi levykokoelmaani aiemmin, juuri tämän joululomalla -98 ostamani levyn myötä. Siinä missä Tori Amos on intensiivistä, kärsivää, aggressiivista ja nujerrettunakin voimakasta, on Kate Bush ilmavaa, monimutkaista, päättäväistä ja, hmm, fantastista? Onko se oikea sana? Koska vaikka ensikuulemalta hänen sanoituksensa saattavatkin kuulostaa saduilta, ne loppujen lopuksi käsittelevät äärimmäisen maallisia asioita: armeijaa, kuolemaa, pettämistä, murhia, ydinsotaa, ja muuta mitä nyt 21-vuotiaat naiset Britanniassa vuonna 1980 ajattelivat; runouttahan tämä on sanoituksiltaan ja runoudesta ei tarvitse aina ottaa tolkkua.

Voi olla että lievä varautuneisuuteni Bushin musiikkia kohtaan johtui siitä, että tiesin hänen olevan progepiirien lempilapsi: erityisesti hänen kolme ensimmäistä 80-luvun julkaisuaan nauttivat samanlaista katu-uskottavuutta progehörhöjen parissa kuin PMMP nykyään suomirokkareiden keskuudessa. Ja ymmärränhän sen. Kate Bushin progressiivisuus ei ole musiikin vaikeaselkoisuudessa, ei sanoitusten hippiydessä eikä soitannollisessa insinööreilyssä; sen sijaan hän on sovitusten ja tuotannollisten ratkaisujen ihmelapsi. Never for ever on täynnä erikoisia soittimia, outoja perkussioita, taustaefektejä, ties mitä kaikkea joka saa levyn kohoamaan aikansa muuhun pop-musiikkiin pesiytyneestä steriiliydestä kuin ruusun paskasta. Kaikesta hämmästyttävästä sisällöstään huolimatta Never for ever on suorastaan petollisen notkeasti soljuva levy; jos sen antaa mennä, se menee huomaamatta ohi. Sen sokerilla silatut melodiat ja lauluäänet, sen hunajaiset pianot, jouset, satunnaiset rajummat kitarat, aikansa ykkösteknologiaa edustaneiden koskettimien luovat käyttöratkaisut - ne kaikki nivoutuvat yhdeksi julmetun kauniiksi auraalipitsiksi vain kun niihin keskittyy. Minullakin siinä meni aikaa. Heti hankinnan jälkeen levy oli muistaakseni pieni pettymys; pidin siitä toki, mutta se oli sittenkin vähemmän kuin olin odottanut, vähemmän kuin miltä kappaleet yksittäisinä tuntuivat siellä kynttiläntuoksussa, mitä syvällisempien yökeskusteluiden taustamusiikkina. Mutta kuukaudet kuluivat ja huomasin palaavani albumin pariin hämmästyttävän usein. Se oli kaunis, paikoitellen riehakkaan rietaskin, ja niin pirun melodinen. Niin järkyttävän upean melodinen...

Lopulta Kate Bushia oli pakko hankkia lisää. Oli kulunut aikaa, olin hamstrannut Tori Amoksen tuotannosta enimmän osan, olin musiikkimaullisesti aika kaukana siitä mitä olin ollut tuolloin jouluna 1998, oli kesä 2001 ja minä hetken hellehuumassa poimin kaupanhyllystä mukaani albumin The Dreaming. Se oli menoa, ja sen, Bushin parhaan levyn, myötä minä viimein ymmärsin kaiken Never for everinkin sisältämän potentiaalin. Ja vuodet kuluvat ja toisin kuin moni, erittäin moni, vuonna 1998 hankkimani levy, ei Kate Bush jää pölyttymään hyllyyn. Vaikka The Dreaming onkin sitä lopullista parhautta (ja albumi jota Kate ei koskaan onnistunut enää laadullisesti ylittämään), on Never for ever ensikosketus ja siinä mielessä tärkeämpi. Sen soittaminen ei palauta minua vuosissa taakse kuten jotkut toiset nuoruussuosikit tekevät. Se on edelleen yhtä taidokasta ja julmetun melodista kuin silloin; edelleen yhtä paljon antavaa musiikkia.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977)

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 4:Van der Graaf Generator / Pawn hearts (1971)

Jotenkin kireellä oudolla vireellä, niinhän se Juicekin taannoin riimitteli, ja siitä jälleen on kyse: mikä oli mielessäni ehtinyt jo muuttua 70-lukuisten progebändien tietynlaiseksi standardiksi jos ei varsinaisesti musiikissa niin tunnelmassa kuitenkin, ja kun aloin vuoden 1998 alusta purkaa joululomilla rustaamaani "Hankipa nämä" -listaani aakkosten kohdasta V, sain todeta että ennakkokäsitykset on tehty romutettaviksi.

Minulla oli tuolloin mainio musiikinkuuntelupaikka. Ikivanha ja sitäkin pehmoisempi löhösohva oli aseteltu keskelle huonettani, no toinen lyhyt pääty yhtä seinää vasten sentään, ja jonnekin katonrajaan, vastakkaisiin kulmiin tilaa, järkälemäiset kajarit, äidin vanhan Philipsin perua ja sähkömieheksi opiskelleen kaverini moderneihin stereoihin sopiviksi modaamat. Siinä sohvalla minä sitten makasin, yleensä silmät ummessa, jokaisen uuden levyn hankittuani, kuuntelin sen aina liikahtamatta alusta loppuun ja tapa jäi vuosiksi; vasta melko hiljakkoin on aika musiikinkuuntelulle lakannut olemasta erikseen päivästä poimittu ja sen myötä oikeastaan musiikin kuuntelukin on jäänyt. En ole koskaan osannut, enkä varmasti osaakaan, soittaa musiikkia taustalla tehdessäni muuta. Joskus yritän, melko menestyksettä, ja yleensä näin toimiessani musiikki muuttuu ärsykkeeksi, häiriötekijäksi jonka haluaa sulkea pois. En pidä siitä että musiikki vyöryy ylitseni ja minun on silti keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen; tämän vuoksi esimerkiksi radio on minulle kauhistus jota en koskaan kuuntele. Mutta että saa hukuttaa itsensä ääniaaltoihin, siitä minä pidän, edelleenkin, toisinaan.

Ja tammikuussa 1998 minä otin selvää miksi nettikirjoittelussa moni tuntui niin kovin fanaattiselta kirjoittaessaan yhtyeestä nimeltä Van der Graaf Generator. Peter Hamillin johtama yhtye oli se vastavoima jollaisen jokainen homogeeninen suuntaus tarvitsee. Se oli dissonantti, räkäinen, äänekäs, aggressiivinen ja väkivaltainen siinä missä muut brittiläiset progeyhtyeet olivat harmonisia, puhtoisia, sopusointuisia ja rauhaarakastavia; kärjistäen siis.

Albumi Pawn hearts sisältää kolme kappaletta. Noin kymmenminuuttisia johdantoja seuraa 23-minuuttinen "A Plague of lighthouse keepers", perinteisen kappalerakenteen kadottava kokoelma erilaisia kohtauksia epäkeskoisessa äänimaisemassa. Van der Graaf Generator on poikkeuksellinen rock-yhtye siinä, että kokoonpanoon ei kuulu kitaristia. Urku, rummut, saksofoni ja Hamillin raivolla vääntävä lauluääni - muuta ei tarvita. Välillä tuntuu että siinäkin on liikaa, "A Plague of lighthouse keepers" on jotain joka nielee sisäänsä, sen alati tihenevään, kapenevaan ja pimenevään suppiloon jää kiinni ja lopussa olo on ylijyrätty.

Tämä on musiikkia jota nimenomaan pitää kuunnella tekemättä muuta. Taustalla soimassa Pawn hearts olisi hirvitys, se tekisi kaikki hulluiksi, sen mihinkään pysähtymätön energia, sen hetkittäin esiinnousevat ja välittömästi katoavat melodiat, sen metallinen, hiomaton, säröinen äänimaailma. Mitä se minulle silloin opetti: musiikin ei tarvitse olla kaunista ollakseen vaikuttavaa. Sen ei tarvitse olla melodista ollakseen taidokasta. Ja levy voi lukeutua omiin ikisuosikkeihin vaikkei sitä sen raskauden takia voisi kuunnella kuin kerran vuodessa. Elintärkeitä oppeja jokainen, ja toistakymmentä vuotta minä nyt olen Van der Graafin sanomaa koittanut levittää. Ne jotka tästä pitävät ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä, sanokaa minun niin sanoneen.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 3:White Noise / An Electric storm (1969)

Etenenen siis lineaarisesti musiikkiteosten iän mukaan, en oman musiikillisen historiani. Olen havainnut fragmentaarisesta lähestymistavasta koostuvan kokonaisuuden yleensä antoisammaksi kuin suoraviivaisen, ja miksen siis nytkin hyppäisi sen musiikin valtameren äärellä hämmentyvän maalaispojan luota vuotta edemmäs, kesään 1997.

Näette nuorukaisen, joka on kasvattanut pitkiä hiuksia reilun vuoden verran. Hän on ollut enemmän tai vähemmän siilitukkainen yläasteen loppuvuosista asti, mutta hiljalleen heräävät yksilöitymispyrkimykset hänessä ovat saaneet sisuuntumaan; minähän en enää hiuksiani leikkaa! Eikä hän sitten leikannutkaan, moneen vuoteen, ja ne kävivät lopulta hirveän hankaliksi ylettyessään pisimmillään ristiselän alapuolelle joskus kesällä 2003. Mutta nyt emme ole vielä siellä. Olemme kesämökillä eteläisellä Pohjanmaalla, minä ja serkkupoika, minua kuusi viikkoa nuorempi ja puolitoista päätä pidempi. Ja varustettuna avantgardistisemmalla musiikki- ja elokuvamaulla kuin mihin minä koskaan kykenisin.

Hän on musiikillisesti lahjakas ja soittaa urkuja kokeellisessa undergroundjazz-kokoonpanossa, ensimmäisessä monista. Olemme hänen vanhempiensa kesämökillä, joka sijaitsee pienellä paikkakunnalla pienen ja taivaallisen kirkasvetisen järven rannalla. Nyt muistellessani mieleeni palaa aivan erityisesti kaksi levyä tuolta viikonlopulta: Miles Davisin Bitches brew ja Jimmy Castor Bunchin Troglodyte; näistä ensin mainittua luukutimme mökin sisältä helteiseen iltapäivään sillä välin kun itse iskimme toistasataa-asteista löylyä kiukaalle ja välille sukelsimme pää edellä vielä suht viileään veteen. Bassot kuuluivat veden alle.

Ja entä ne broilerinkoivet sitten! Kun olimme saunoneet, alkoi sataa: vettä tuli kuin useammasta esteristä, ja grilli oli sadekatteeton. Lisäsimme sytytysnestettä suoraan pullosta, se oli ainoa keino pitää tuli hengissä kun vesi iski sadan baarin paineella suoraan hiillokseen ja kananpoikiin. Alta hiiltyneet, päältä vettyneet, hyvää silti, muistan, ja vaikken yksityiskohtia niin varmasti silti jokin hämärämpi jazz-henkinen tuuttaus soi taustalla kun nämäkin luonnonläheiset herkkumme sisällä mökissä nautittiin. Kun viikonloppu päättyi, sain serkkupojalta kasetin, johon hän oli koonnut minua kenties kiinnostavaa musiikkia. Hyppäsin isäukon Vectran rattiin ja tungin kasetin soittimeen. Ensimmäisenä hurahti soimaan kappale Love without sound brittiläisen White Noisen albumilta An Electric storm. Nostin voimakkuutta. Olin hirveän väsynyt, emmehän sentään olleet erityisemmin nukkuneet. Jostain kohosi melodia, joka oli samanaikaisesti kaunein ja häiriintynein koskaan kuulemani. Pelottavia kuiskauksia, stereopanorointia, ketjujen kilinää, instrumentteja joista yhdestäkään ei kyennyt sanomaan mikä oli kyseessä - mikä sitten myöhemmin selittyi sillä että White Noise ei käyttänyt normaaleja instrumentteja. Kaikki kuultavat äänet koko levyllä, laulu poislukien, oli nauhaeditoitu eri nopeuksille ja korkeuksille ties mistä lähteistä.

Olin hypnotisoitu ja lakeuden satakilometriset suorat onneksi edessäni; keskittymiseni ajotilanteeseen lieni nollassa. Kappale Visitations kertoo tarinan moottoripyöräonnettomuudessa kuolevasta nuorukaisesta, joka palaa haudan takaa tyttöystävänsä luo. Ajoin juuri kohti suurehkoa risteystä kun kaiuttimista kajahti äkillinen ulvova jarrujenkirskahdus ja veret hyydyttävää kirkumista. Ajoin melkein ojaan; en pitkään hetkeen tajunnut äänten kuuluneen kasetilta, vilkuilin vauhkona ympärilleni, jarrutin, olin risteyksessä kuitenkin yksin.

Pari vuotta myöhemmin hankin levyn itselleni cd-muodossa. Levykaupan omistaja innostui vuolaaseen ylisanavirtaan nähdessäni hankintani, ja minäkin kehuskelin; olihan White Noise jo tuolloin minulle kasettimuodossa varsin tuttua tavaraa. Bondasimme kuin vain friikkimusiikin ystävät voivat, ja minä asuin tuolloin kansanopiston asuntolassa muiden friikkien ympäröimänä, ja heistä jokainen mykistyi kun heti sinne palattuani soitin levyä lämpimään kevätyöhön vain kynttilöiden yhteistä olohuonettamme valaistessa. Levyn päättää kappale The Black mass: An Electric storm in Hell, joka sai kuuntelijat hyppäämään nahoistaan. Se oli tehnyt sen minullekin aiemmin, ja se tekee sen edelleen joka kerta kun levyn kuulee. Kyseessä on, uskoisin, erittäin onnistunut kuvaus äärimmäisen väkivaltaisesta psykoottisesta kohtauksesta, joka ei pääty hyvin.

Mikään tällä albumilla ei pääty hyvin. An Electric storm on minun levykokoelmani rakkaimpia levyjä ja sen todellisuus on hirveän sairas ja kaunis.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 2:The Beatles / White album (1968)

Tietenkin tämä on ennen kaikkea musiikin kautta hajahavaittu muistelmateos kasvamisesta nuoresta maalaisklopista vähemmän nuoreksi citysnobiksi, mitä kuvittelitte? Silti, jotta löytäisin tämänkertaisestakin projektista sen ytimen, joka taannoisesta pyöräilyeepoksestanikin lopulta suodattui, on mentävä eteenpäin ja lujaa.

Minähän en teininä kuunnellut musiikkia. Kun muut yläasteella raapustelivat metallibändien logoja vihkoihinsa, luukuttivat kopioituja c-kasetteja nupit kaakossa huoneessaan ja pitivät bändipaitoja, minä, no niin, en. Minusta musiikki oli tylsää ja ennen kaikkea kovaäänistä, en pitänyt metelistä. Olin täyttänyt yhdeksäntoista ja palannut siviiliin kun sain lahjaksi cd-soittimen ja alkoi näyttää vääjäämättömältä että minunkin pitäisi jotenkin yrittää ymmärtää tätä massoja yhdistävää puolta anglosaksisen kulttuuri-imperialismin monihaaraisesta mekanismista. Eräs kaverini mainitsi Tampereella sijaitsevan pikkuliikkeen nimeltä Cosmos. Soitin sinne ja kysyin löytyykö elokuvien soundtrack-levyjä. Muuta hankittavaa en ollut keksinyt; eiväthän artistien nimet minulle mitään sanoneet, ja jotkut suosikkelokuvani sentään sisälsivät musiikkia josta olin pitänyt.

Kului muutama päivä ja posti toi cd-levyjä, ensimmäisiäni, visuaaliseen tukirakenteeseen vielä turvasin ja katselin Uma Thurmanin loikoilevan levyn kannessa samalla kun uutukaiset stereoni soittivat Misirlouta. Olin suurten asioiden äärellä, minkä ymmärsin vasta selatessani tilaukseni mukana tullutta kirjallista tuotetta, sarjan eilisessä osassakin mainitsemaani postimyyntiluetteloa. Voi Cosmos, mitäpä minunkaan musiikillisesta maailmastani olisi tullut ilman sinua? Lehteilin katalogin riekaleiksi. Levyt oli jaettu osastoihin, jotka helpottivat selailua: Pop/rock, tylsää ja tavallista. Metalli, epämiellyttävää meteliä. Rap, hirveää epämusiikkia. Soundtrack, no senhän jo tiesinkin. Vaan sitten: Proge. En ollut koskaan kuullut termiä, mutta poissulkemisperiaatteella saatoin päätellä ettei kyseessä ollut ainakaan mikään muualle luettelossa luokiteltu musiikkityyli, ja koska vajavainen käsitykseni populaarimusiikista ei kyennyt hahmottamaan mistä voisi olla kyse, minä kiinnostuin. Osa tämän osion artisteista oli sellaisia joiden nimen muistin joskus kuulleeni: Yes, Genesis, Pink Floyd. Osalla taas oli sellaisia vinkeitä otsikoita kuten Popol Vuh, Fruupp, Nektar ja Van der Graaf Generator.

Listasin nimiä joita pitäisi hankkia. Halusin tutustua Gentle Giantiin, Procol Harumiin ja Tangerine Dreamiin. Halusin tietää miksi proge on eri juttu kuin pop/rock, niin, ehkä minä olin vain tyypillinen teinikapinoitsija ja halusin olla erilainen. Minun stereoissanihan eivät metallicat ja muut tavisten bändit soisi...

Rakentelin ensimmäistä suurta levyhankintaani, ja tätä helpotti tuolloinen työpaikkani kirjastossa. Aloin laajentaa opintojani postimyyntiluettelosta myös toisaalle. Minä tosiaan syöksyin musiikin maailmaan kuin en mihinkään ennen enkä jälkeen; minä opiskelin, luin, tutustuin. Lainasin kirjastosta kilokaupalla bändihistoriikkeja, oppaita lajityyppeihin, kritiikkejä ja ylistyksiä. Kärräsin kotiin muutaman vuosikerran poistettuja Soundeja. Hitaalla nettiyhteydellä löysin kokonaan toisen todellisuuden, jossa minua opastivat ennen kaikkea edelleen olemassa olevat Allmusic ja GEPR; jälkimmäisen jo tuolloin massiiviset arkistot luin alusta loppuun kokonaan. Tein muistiinpanoja, listasin artisteja ja bändejä joista haluan tietää enemmän. Parin viikon välein tein useiden satojen markkojen tilauksia Cosmokseen; sen ohella että haalin kokoelmaani elokuvien soundtrack-levyjä ja hämärimpiä unohdukseen vajonneita progeakteja, minä myös sivistin itseäni: musiikin historiasta minua kiehtoi ennen kaikkea The Beatles.

Ennen kuin aloin tosissani tutustua yhtyeen tuotantoon, tiesin Beatlesiltä yhden kappaleen: Yellow submarinen. En ollut koskaan pitänyt siitä, ja mikä minua erityisesti oudoksutti: kyseessä oli kuulemma rock-bändi. Mutta eihän Yellow submarine ollut lähelläkään sitä mitä kaverit kuuntelivat! Ei se ollut rock-musiikkia, se oli omituinen loilotus, lastenlaulu, ihmeellinen tekele josta Spede oli tehnyt version suomeksi. Ensimmäinen Beatles-levyni oli muistaakseni Magical mystery tour, en tiedä miksi. Sen kuultuani luin pari kolme Beatles-kirjaa; tiesin yhtyeestä kaiken tietämisen arvoisen ennen kuin päädyin seuraavaan hankintaan, itsestäänselvästi se oli tuo yhtyeen hullujen vuosien ylipaisunut pullataikina, nimetön valkokantinen, Valkoinen tupla.

Lokakuu 1996, ja senkertainen tilaukseni Cosmoksesta piti sisällään ainakin Pink Floydin Dark side of the moonin, Beatlesin White albumin, sekä Danny Elfmanin johtaman Boingon viimeisen ja ainoan albumin. Järjetön laatulatinki, tietenkin, ja mini imin musiikkia sisääni kuin sieni. Olin niin tyhjä taulu että heikotti, ahmin sanoja ja säveliä, jo soittaessani näitä levyjä ensimmäistä kertaa tiesin niistä hirveästi; olinhan lukenut. Muistan millainen sää oli sinä iltana kun ensimmäisen kerran laitoin Valkoisen tuplan soimaan. Oli hirveän pimeää, satoi kaatamalla ja tuuli lähenteli myrskyä. Olin yksin vanhassa puisessa talossa, se oli ollut joskus mummula, nyt autio, sinä iltana tuuli kaatoi vanhan omenapuun pihan sähköjohtojen päälle ja minä olin suuressa olohuoneessa stereoni kanssa, tarkoituksella hakeutunut ympäristön ääniltä eristettyyn tilaan kuunnellakseni jotain minkä ilmoille saattaminen tuntui melkein pyhältä asialta.

Oleellisin mielikuva White albumista tuolta illalta on, että se oli pelottava. Levyssä oli jotain omituisen häiriintynyttä; sen ilmapiiri oli aavemaisen vieras. Siitä puuttui Magical mystery tourin iloitteleva kokeellisuus, sen jokaista humoristista tai riehakasta hetkeä vastasi ahdistunut tai pessimistinen. "Los Paranoias / Come on and join us", totisesti. Jos olisin ollut tuolloin historiallisesti valveutunut henkilö, olisin tietenkin tehnyt johtopäätöksen: hippivuodet olivat ohi, oli astuttu kapinoiden, mellakoiden, huumepidätysten ja tilinpäätösten aikaan: vuoteen 1968. Mutta minulle kyseessä oli vain kaksi cd-levyllistä hirveän jännittävää musiikkia. Vasta tämä levy avasi minulle ytimen yhtyeestä nimeltä The Beatles. Tajusin että näistä kappaleista vastannut nelikko oli edelleen relevantti, edelleen minunlaisteni ihmisten vastaanotettavissa, edelleen hirvittävän suuria tunteita ja kokemuksia välittävä.

Ja kuunnellessani Valkoisen tuplan rönsyilevää kappalemattoa minä ymmärsin miten paljon siitä on lähtenyt liikkelle. Ymmärsin miksi sadat artistit vuosikymmeniä tämän jälkeen olivat niin paljon velkaa juuri tälle nelikolle. Siihenastiset hankintanikin, vaikkapa aiemmin mainittu Piper at the gates of dawn, olivat vielä varovaista tunnustelua; tämä oli hyppy tuntemattomaan. Olin miljooniin uusiin maailmoihin virtaavan joen alkulähteillä, ja minä halusin sen joen mukana kaikkiin suuntiin. Armias luoja, minä olin tämän levyn myötä valmis ottamaan vastaan enemmän kuin mitä maailma ehtisi tarjota. Olin ylittänyt pisteen vailla paluuta.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 1:Pink Floyd / The Piper at the gates of dawn (1967)

Jotta jutun juuri ei kuivuisi, on hyvä toisinaan ravistella oman saamattomuutensa rajoja ja pyrkiä esiinnirhaamaan uusia ja pitkäkestoisia ideoita. Ja jos näitä ei yrityksistä huolimatta löydy, kelpaa aina varastaa muilta. Monasti manatun Lärvikirjan ovat nyttemmin vallanneet jos jonkinmaiset meemi-ilmiöt, jossa listataan asioita kuin viimeistä päivää. Yhden herättelevänkin sentään löysin; joku oli luetteloinut itseensä vaikuttaneimmat musiikkiteokset, "albumit", kuten vanha kansa sanoo. Muhin ajatuksissa kolme päivää. Rakentelin listaa, tajusin tämän olevan potentiaalinen blogitekohengitin, joka ehdottomasti pitää sijoittaa jonnekin Facebookin ulkopuolelle; että minä inhoankin tuota muka-yhteisöllistä sivustoa, joka hiipii nykyään mainintana jokaiseen Silmis-päivitykseenikin! Perhana, nyt loppui materiaalin tykitys sinne; on palattava olemiseni alkulähteille. Toki mietin tovin olisiko tämä sittenkin materiaalia Irtopään jauhaa, mutta ei, ehei. Sinne on omat juttunsa, kovalevy piukassa aloitettuja mutta vielä lopettamattomia artikkeleita. Kai ne joskus, ja epäilen ettenkö näistäkin joitakuita laajentaisi sinne minne ne siinä muodossaan sitten selvimmin sijoittuvat.

Asiaan silti. Kirjoittelen mielelläni musiikista, ja koska en enää muista mikä sen alunperin näkemäni listan perimmäisin idea oli, laadin uuden: omaa musiikkimakuani selvimmin jonnekin johdattaneet julkaisut. Tämä ei ole top-lista siinä mielessä että luettelisin levykokoelmani helminauhan. Tämä on muistelmahenkinen katsaus joihinkin minuun oleellisesti vaikuttaneisiin juttuihin, ja ikäjärjestyksessä mennään eli ensimmäisenä vuorossa Pink Floyd esikoisalbumeineen.

Minun ensikosketukseni Pink Floydiin tapahtui vuonna 1996, milloin tutustuin myös musiikkiin ylipäätään. Ostin yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin Division bell, joka oli minusta hieno ja jännittävä - vaikka, kuten floydistit tietävät, on oikeasti melkoista tuubaa. Ja ymmärränhän minäkin toki nykyään paremmin. Silti tuolloin halusin lisää, ehkä kokemuksista vajaa mieli kaipasi tarttumapintaa, ja koska tiesin että yhtyeen esikoislevy oli joltisessakin klassikkomaineessa, siirryin kolme vuosikymmentä diskografiaa taaksepäin ja ostin Piperin Cosmoksesta, Tampereella sijainneesta pikkuputiikista josta löytyi mitä vain halusi.

Ja olihan tämä toki hivenen muuta kuin se stadionrock, johon yhtye oli satamiljoonaa levyä myytyään taantunut. Tämä on rakkauden kesän morning after; kukkaislasten krapula-aamu, kolmen vartin hallusinaatio ja uni josta samanaikaisesti tahtoo ja ei tahdo herätä. Katalyyttinä mies nimeltä Syd Barrett. Taustat silti sikseen; yritän näissä jutuissani olla leveilemättä nippelitiedollani ja valaistua kohti sitä ydintä, joka minulle missäkin levytyksessä on mitään merkinnyt.

Minulle tämä levy ei ole 60-lukua, hippikesää, nostalgiaa eikä populaarimusiikin historiaa. Tämä on minulle 1997. Piper käväisee nykyisin soittimessa harvakseltaan, ehkä siksi että se on niin visusti leimaantunut parikymppiseen minuun. Rähjäiset kaikuvat kitarat, vaappuvat stereoefektit, maailman brittiläisimmin artikuloivat vokaalit ja toinen toistaan tripahtavammat melodiat olivat minulle ensimmäinen todellinen syväsukellus hienoon ja omaperäiseen musiikkiin. Tämä on ensimmäisiä levyjä joita ostin, ja silloin soitin tätä aivan hirveästi; autossakin kasetille siirrettynä, minkä kunnian saivat vain aniharvat artistit. Rämisevään satakakslaiskaani tämä musiikki tuntuikin aivan erityisesti sopivan - tämä ja Beatles. Olin aika 60-lukuinen pojankloppi 90-luvun puolivälin maalaiskylässä. Silti tämä musiikki ei koskaan tuntunut minusta vanhalta. Vastahan minä tämän olin löytänyt, olin hirveän innoissani, luin Cosmoksen postimyyntiluetteloa ja täpinöitsin nähdessäni miten paljon levyjä Pink Floydilta siellä lueteltiin. Niin paljon hankittavaa vielä edessä! Se odotus, jonkin uuden ja suuren äärellä oleminen, valuu Piperin hapokkaasta äänimaailmasta esiin edelleen. Nuoruuskin, ehkä. Siksi tämä saattaa tuntua jossain määrin vieraaltakin minusta nyttemmin, ja nykyinen minä pitää toki enemmän muutamista Floydin myöhemmistä levyistä. Mutta silloin tämä oli hienointa mitä maailmassa oli.

Vaan miksipä juuri Pink Floyd? Mikä sai minut alunperin valikoimaan puhelinluettelon kokoisesta levynimekeluettelosta tämän yhtyeen kohteekseni? Musiikki on huuhtonut tämän muistikuvan mennessään. Jos oli syy, se on mennyt, jos se oli sattuma, se oli merkittävä: Pink Floyd on vuonna 2009 levyhyllyni enimmin edustettu artisti. Siksi Piper saattaa olla suunnannäyttäjistä paitsi ensimmäinen, myös merkittävin. Se sytytti intohimon.