Jos kerran kuussa eksyy kirjastoon niin eikö sitä päädy Turun sanomien runousgallupiin. Isketään runokirjaa käteen ja sanotaan että luepa tuo, räiskitään vähän kuvia tässä samalla. Sitten pitää lukea sitä runoa kykenemättä keskittymään mihinkään, lihakset alkavat nykiä hermostuneesti, se kamera on liian lähellä koko ajan ja tekee mieli perääntyä tilanteesta mutta kun meni jo sanomaan että no joo voin mä.
Eivät muuten esitelleet itseään, toimittaja tai kuvaaja, vaikka minulta nimen kysyivät. Huomasin myös oudon piirteen itsessäni: sensuroin ajatukset. Luetettu runo oli minusta huono, mutta syystä tai toisesta en suoraan pamauttanut niin. Kyseltiin mielikuvia: mitä ajatuksia runo herättää? Miten tulkitsisit tämän? Vuosia jatkutut räpiköintini kirjallisuudenopiskelijana on vienyt minusta paitsi halun myös kyvyn lukea runoutta ja siksi en halunnut sanoa mitään. Keksin muutamia näkemyksiä: goottiromantiikkaa. Pakenemisen hetki. Silmäni etsivät sivulta sanoja joihin tarttua. Kokonaisuus ei valottunut, ajatus pätki ja lopulta toimittaja, jonka uskon tunnistaneeni vaikkei esitellyt, totesi että eiköhän tässä ja katosi, savupilveen melkein tai ehkä vain pyörryin.
Olen nyt osallistunut juuri niihin turhanpäiväisiin sivuntäytejuttuihin joita jaksan manata. Että ihminen osaa.
Eilen kun tiskasin ja muu perhe katsoi Muumeja läppäristä, keksin maailman aneemisimman vitsin, se menee näin:
"Mistä tietää sekä Tapanin että Maurin ja Tarjan katsovan Muumeja?
Karkeloi Kansa ja Kunnailla soi."
31.10.08
30.10.08
Hei sullon mun kuume
Pyörän tyhjä kumi. Korissa likainen muovikassi, pinnalla levää. Tihutti, muttei vielä ollut pimeää. Keittiön ikkunat katsoivat selkään kun räpelsin lukkoa auki. Oli myöhä tai aikainen, kenen kulmasta katsoi. Lihaksia kiristi, päätä särki, olin menossa taas, olin luvannut ja en; ja kenelle ja en.
Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".
Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.
Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".
Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.
24.10.08
Kiero
Sinusta pursuaa sanoja. Olet varmaan sellainen ettet huomaa, mutta kasvat kuin juurakko meidän kaikkien ympärille. Sinussa rimpuillaan kun et ole paikalla, ja entä kun olet, ja mistä sen enää tietää, siitä on kauan. Sinä kohoat heijastuksina tämän ruman kaupungin ylle. Minä huomaan; älä väitä ettet tietäisi mistä puhun. Sinusta säteilee, vai onko sekin vain sanoja, ja tavoilla joilla huomautuksesi livahtavat piilopaikkoihin voisi aloittaa sotia. Sanon tämän vain siksi että tietäisit mikä on varmaa ja mihin itse uskon vaikka pelkään. Sanon tämän vain siksi että aikaa on kulunut jo niin paljon, melkein kaikki aika, elämä. Sanon tämän vain siksi että - -
Ei, en sittenkään. Ei mitään niin hienoa, sinä nauraisit jos. Mutta minä olen kiero ja elävä.
Ei, en sittenkään. Ei mitään niin hienoa, sinä nauraisit jos. Mutta minä olen kiero ja elävä.
16.10.08
Joista elämäkerroissa vaietaan
Vietin tänään kolme tuntia kahvilla. Oi kunpa koskaan ei koittaisi se aika, jona korvan juuressa viuhuva oravanpyörä lopulta tempaisee minut mukaansa ja vie pois mahdollisuudet, no, vaikkapa istua keskellä päivää kolme tuntia kahvilla. Hämeenkatu oli itse harmaus ja lasin takana satoi, suuret kokoomuskasvot lipuivat vedessä ohi kahdeksan minuutin välein. Aiheen kirvoitti juuri se suuri ja oravainen yhteiskunnan ratas: olisiko ihminen parempi jos olisi aina halunnut juuri niitä asioita joihin suurin osa tuntuu tyytyvän? Entä miksi on oltava niin rakennettu ettei halua?
Tai kysymyksinä ilmaan ne kai lensivät, minä vajosin omenarahkapiirakkaani, se musertui lautaselle kuin kuoleva organismi, itsestään tietoinen meille tuntemattomin tavoin. Mihin taas ollaan matkalla kun kuu kutistuu - mikä elämän meihin puhaltaa ja miksi, lopulta, me olemme niin kuin untuvat tuulessa, mikä siinä on, joka ikinen meistä, aina.
Toisinaan, ehkä syksyisin, huomaa kuuluvansa niihin joista elämäkerroissa vaietaan. Sanojen sekakäyttäjä pyytää olemustaan anteeksi.
Tai kysymyksinä ilmaan ne kai lensivät, minä vajosin omenarahkapiirakkaani, se musertui lautaselle kuin kuoleva organismi, itsestään tietoinen meille tuntemattomin tavoin. Mihin taas ollaan matkalla kun kuu kutistuu - mikä elämän meihin puhaltaa ja miksi, lopulta, me olemme niin kuin untuvat tuulessa, mikä siinä on, joka ikinen meistä, aina.
Toisinaan, ehkä syksyisin, huomaa kuuluvansa niihin joista elämäkerroissa vaietaan. Sanojen sekakäyttäjä pyytää olemustaan anteeksi.
13.10.08
Ne tietävät kuka olen, ne katsovat kun kuljen
Se mitä ensin luultiin tajuttomuuskohtaukseksi oli fyysisestä kantajastaan irronnut tietoisuus. Kiertoradoille se lähti. Etsi, katsoi ja pyöritteli, oli mukavanaan ja sitten taas ei ollut; se ei pitänyt säännönmukaisuuksista eikä siitä että sen olisi jokaisena tiettynä hetkenä pitänyt olla jokaisen tietyn hetken määritelmän alle sopiva. Tietoisuus otti suunnan ja hätkähdytti, sen ratkaisusta keskusteltiin ja joillekin tietoisuus edusti suurinta vapautta. Itselleen, tietenkään, ei. Se oli vain tietoisuus - vain yksi piste miljardeista jotka maailman kukin omalla tavallaan näkivät ja tekemänsä ratkaisu oli lopulta vain ja ainoastaan sen. Tietoisuus päätti katsoa miten pitkälle pääsisi. Se ohitti maailmankantoja ja juurakkoja, pieninä kihisivät syntyvät todellisuudet jossain elämän kiehuvissa alkuliemissä kun tietoisuus meni. Sitä kodissaan kiinni pitävä lanka venyi ja venyi. Vain vähän sen jälkeen kun jossain alkoi avautua silmiä, miljoonia suuria silmiä, lukumäärättömiä, maailmojen kokoisia, ne alkoivat aueta kuin tuuli olisi niiden yli käynyt ja tietoisuus napsahti takaisin kotiinsa, avasin silmäni enkä muistanut missä olin ollut, minulla oli hieman huono olo mutta itsevarma. Ehkä hyväkin. Hymyilytti joka tapauksessa.
4.10.08
Oi sinun mitättömyytesi
Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.
Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.
Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.
Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.
Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.
Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.
Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.
30.9.08
Toiset kymmenen vaahtopäätä
(VAROITUS: SISÄLTÄÄ INTOHIMOISTA TEKSTIÄ MUSIIKISTA)
Kun vuotisen sitten laadin listan Absojen kymmenestä parhaasta kappaleesta, oli tarkoitus jatkaa prosessia muidenkin suosikkiartistien parissa; ei siksi että tämänkaltaiset listat olisivat millään tavoin merkityksellisiä tai edes erityisen lopullisia, senhetkisiäkään, välttämättä, sillä kompromisseja joutuu laatija toki aina tekemään. Aika senkuin virtailee, kuten tiedetään, ja pääsen jatkamaan artikkelisarjaani vasta nyt mutta kiirekös ihmisellä.
Lapinlahden Linnut on Suomen populaarimusiikin historian aliarvostetuimpia yhtyeitä musiikillisesti. Toki bändi on tunnettu ja onhan niillä ne hittinsäkin (Köyhän taivas pudotti Roxetten singlelistan ykkössijalta vuonna 1994), mutta että yhtye on myös ollut alkuhetkistään lähtien piukassa häkellyttävää musiikillista lahjakkuutta... moniko senkään tietää? Linnut mielletään puhtaasti huumoribändiksi, enkä kiellä etteivätkö he tätä ole, ja heidän pitääkin olla, sillä Luoja nähköön maailmassa tarvitaan heidänlaisiaan. Yhtyeessä on kuitenkin aina ollut paljon muutakin, ja sallittakoon siis tämä katsaukseni muutamiin ikimuistoisimpiin kappaleisiin, tarkemmin sanoen:
Lapinlahden Lintujen kymmenen parasta kappaletta:
1. Älä viskaa mua pihalle (1990)
Olen ottanut tavakseni pitää tätä hienoimpana maassamme laadittuna erolauluna, ja teksti onkin onnistunut kuvaus niistä itsetuhoisista ratkaisuista joita hirveästi rakastavakin ihminen voi parisuhteessaan täysin tietoisesti tehdä. Silti, ja tämän sanon pitäen sanoitusta hemmetin hienona, kappaleessa on parasta sen melodia. Pekka Hedkrokin, Lintujen pääasiallisen säveltäjän, ilmiömäinen melodiantaju on harvoin ollut niin kohdallaan kuin tässä kappaleessa, jonka toteutus lievästi latinohenkisellä kitaralla ja pianolla (jotka molemmat vuorottelevat viimeisen päälle hienoja pikkusooloja yllättävänkin pitkässä instrumentaaliosiossa) on paitsi upeasti soljuva, myös onnistuneen ajaton. Älä viskaa mua pihalle on yksi Lintujen tunnetuimmista kappaleista, ja syystä. Kyseessä on yksi suomirokin ehdottomia klassikoita; keveyttä ja haikeutta ja hätkähdyttävän aidosti ahdistunut viimeinen säkeistö, joka jää takuulla mieleen.
2. Kuppilan tango (1988)
Sanan ja sävelen hyväilevää yhteensopivuutta; keinahteleva laulumelodia ja kohtaamaansa naista baariin ikuisesti odottamaan jäänyt kertojahahmo ovat toisilleen luodut eikä toinen pärjäisi ilman toista. Sävellys on jälleen häkellyttävän taidokas. Se on koukuttava, mutta loppujen lopuksi hirmuisen vähäeleinen, eikä sinällään ole ihme, että myös musiikillinen toteutus on huippuluokkaa: huomasin että albumi Lauluja Nuppilasta on varsinainen Wigwam-kokoontumisajo. Pekka Pohjola bassossa, Pedro Hietanen tuottajana ja kitarassa Rekku Rechardt, joka sivumennen sanoen heittää tässä kappaleessa ei ainoastaan uransa, vaan rock-musiikin historian melodisesti hienoimman soolon. Sitä huomaa toistuvasti viheltelevänsä silloin kun on hyvällä mielellä. Mainittakoon vielä että Lintujen alkuperäinen rumpali Jan Noponen, joka tässä ei enää ole vakiojäsenenä mukana mutta kuitenkin vierailee, soitti hänkin 90-luvulla yhdessä Wigwamin comeback-kokoonpanoista. Niin ja puuhailihan Pekka Hedkrok jo 70-luvulla jossain yhteisprojektissa Jukka Gustafsonin kanssa... Phuh.
3. Kakadun laulu (2007)
Todellisuudessahan ei koskaan käy niin, että nuoruuden suosikkiartistit tekisivät enää järisyttävää vaikutusta vanhaan faniin. Vaikka miten hyvää materiaalia julkaisisi, ne jotka ovat 20 vuotta uraa seuranneet ostavat enää tottumuksesta ja ehkä ihan sopivasti tykkäävät. Kuvitelkaapa siis yllätykseni kun Lintujen "alkuperäiskokoonpanon" (no just joo...) comeback-kiekko Etiäppäin viime vuonna ilmestyi. Melankolinen mestariteos, jonka kuunteluun ei kyllästy ja mikä parasta: Kakadun laulu. Mistä kansamme kollektiivisesta alitajunnasta tällaiset kappaleet pursuavatkaan - jotain samaa tässä on kuin esimerkiksi Eppujen Pimeyden tangossa, jotain samaa pelottavan synkkää ja hirveän kaunista... Paitsi että Kakadun laulu on näistä kahdesta parempi. Jo säkeistön uhkaava haitari saa levottoman olon, mutta kun kertosäkeessä räjähtävät kuulijan kimppuun ne slaavilaista murhetta - ei vaan surua, epätoivoa - huokuvat viulut, olen minä ainakin murskattu mies. Sanoitus on sekin hieno. Timo Eränkö on tällä albumilla muutenkin paremmassa vireessä kuin ehkä koskaan, ja tämä on hänen koko sanoittajauransa kirkkain kruunu. Mistä on kyse? Pakokauhuisesta yksinäisyydestä? Halusta olla jotain muuta kuin on, mitä tahansa? Vaiko kuitenkin niistä hetkistä joina kykenee rehellisesti nauttimaan siitä että hyppää oravanpyörästä pois... En tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Pekka Hedkrok laulaa kappaleen, ja hänen normaalisti silkoisessa äänessään on yllättävä ja hieno käheys nyt, iän tuomana kenties, sopii kuin nakutettu joka tapauksessa.
4. Puissa on Absalom (1987)
Lapinlahden Linnut goes prog. Kappaleen kertoja on mies joka istuu parturintuolissa. Hän tekee havaintoja: ikkunasta näkyy tuttu portsari, kädessä on aikakauslehti. Hän elää muistoissaan: surrealistinen rakkauskohtaus hänen hiuksiaan leikkaavan parturinaisen kanssa joskus kauan sitten. Hän pohtii: pojan kasvaminen mieheksi sattuu. Ja lopulta hänen on todettava että kaiken tämän hän on joskus ennenkin elänyt, "Silmillä puihin tarttuneen Absalomin". Tapio Liinojan paras teksti Linnuille mielestäni, ja toteutus joka tekee sille oikeutta. Kolmeen minuuttiin on saatu hirveästi kaikkea, synasoolosta jylhään pianointroon - todellakin, se piano... Mielettömän onnistunut ja kertalaakista mieleen jäävä on tuo kappaleen aloittava pianokuvio. Raskas ja tumma, kuten kappale itsekin... Ja Liinojan laulusuoritus tietysti jäätävän hyvä.
5. Kuolemantutkija (1988)
Mikä tästä kappaleesta jää päällimmäisenä mieleen kun sen ensi kertaa kuulee? Teksti ehkä, sen kertomus kapakan pöydässä ahdistuvasta kuolemantutkijasta, joka pohdintoihinsa syventyneenä lopulta kauhusta horjahtaen tajuaa kuoleman turhuuden... Tai sittenkin Pekka Hedkrokin rajusti eläytyvä laulu, ellei sitten kertosäkeen "Vaan kuka koskaan tietää ketkä elävät / täällä kuolleetkin kadulla kävelevät". Kenties sittenkin mielenkiintoisen ilmava musiikillinen toteutus. Kuolemantutkija tosiaan etenee riisutusti, primitiivisestikin, mutta silti vauhdilla, jopa maanisesti. Reipasta laukkaa polkeva basso (Pekka Pohjola?) on pääasiallinen instrumentti ja myös torvisektio pääsee keskimääräistä roisimmin ääneen. Kovin kaukana tyypillisimmistä 80-luvun äänimaailmoista tässä ollaan, ja nykyisin jotkut sellaiset bändit kuin vaikkapa Elbow kuulostavat samalta. Orgaaninen, elävä kokonaisuus, jossa jokainen instrumentti on merkityksellinen eikä mitään ole liikaa ja äänivallit varsinkin ovat pannassa. Vai muistaisiko tästä sittenkin taustalle lisätyn kapakkahälyn tai epätyypillisen pitkän feidauksen lopussa? Mieleen Kuolemantutkija joka tapauksessa jää.
6. Lasten siivouslaulu (1988)
Pakko valita jo kolmas kappale samalta albumilta, Lauluja Nuppilasta tosiaan on niin hillittömän hieno teos. Tällä kertaa mennään jonnekin missä ei ole määritelmiä. Onko tämä rock-musiikkia? Ei totisesti. Laulelmaa? Ääniteatteria? Mitä lie; vain ihmisääntä, ja millaista! Tapio Liinoja on klassisesti kouluttautunut vokalisti eikä tätä seikkaa onneksi koskaan ole vakan alle kätketty. Tällaista sanoitusta vain harvemmin kuulee kenenkään esittävän a cappella. Liikkeelle lähdetään siisteyskasvatuksen tärkeydestä, siirrytään bakteereihin ja muihin tautipesäkkeisiin, edetään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja päädytään lopulta yksinäisyydestä kärsivän miespolon elämän kurjuuteen. Liinoja laulaa ja loppujen Lintujen sonnikuoro vastaa... Vain säkeistöjen välillä soi basso. Niin ja kertosäkeessä rummut... tosiaan, se kertosäe... Riipivästi sen esittää Herttoniemen eläkeläiset ry:n laulukuoro Raspikurkut. Vaikuttavaa, huh.
7. Edes kerran (1985)
Esikoisalbumin avauskappale on heti aivan parhautta. Ylipäätään tämä levy on aika irrallaan Lintujen tuotannossa, jos ei muusta syystä niin siitä, että kappaleiden sävellyksestä vastasi lähes yksin Ari Kettunen, jonka rytmikkäät ja yleensä johonkin kieroon koukkuun perustuvat kappaleet ovat tyylillisesti melko kaukana Hedkrokin soljuvasta melodisuudesta. Albumi on hyvin yhtenäinen; melkein kuin musikaali... hyvin, hyvin kummallinen musikaali: surrealistisia kohtauksia sekopäisessä maailmassa. Paikoin silkkaa avantgardea. Ja sitten myös avauskappale, hienosti eteenpäin rullaava täydellisen parisuhdeen etsintä. Kooste kaikesta siitä, jota mies haluaisi naisensa "edes kerran" tekevän, tai kuten kappale alkaa: "Veisit minut ulos syömään edes kerran / Antaisit ajaa kauniilla mopollasi". Parisuhteen valtataistelua tässä jossain on taustalla, ja lopulta on vaikea sanoa kumpi tämän laulun suhteessa on hankalampi osapuoli... Vaikka onko sillä väliä, koska kuten kertosäkeessäkin todetaan, "silti sinua rakastan". Aika rouheat kitarat muuten siinä kertsissä, minkä vasta nyt kappaletta sillä korvalla kuunnellessani panin kunnolla merkille. Kuka soittaa, en tiedä kun cd-versioon ei ole katsottu aiheelliseksi edes bändin jäsenten nimiä painaa, peijoona sentään.
8. Pienvikaisten paratiisi (2005)
1990-luvun puolivälin jälkeen Linnut lähtivät laadulliseen alamäkeen. Toki edelleen julkaistiin hienoja kappaleita satunnaisesti, mutta albumikokonaisuudet olivat paikoitellen melko väsähtäneitä aina tuohon viimevuotiseen Etiäppäin-levyyn asti, eikä Pienvikaisten paratiisi tässä mielessä ole poikkeus. Levyn avaava nimikappale kuitenkin toimii ja piru vie miten se toimiikaan. Lohduttoman melankolinen melodia on jälleen täydessä symbioosissa sanoituksen kanssa; teksti etsii kauneutta yhteiskunnan alaportailla elävien rumuudesta, mutta toisaalta se on lähes alistuva kuvaillessaan asioita jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan. Parempaan ei enää jaksa hakeutua. Paitsi kun loppupuolella kappaletta takavasemmalta ampaisee se uudestisynnyttävä c-osa... Kaunista kuin mikä. Musiikillisesti Pienvikaisten paratiisi on Lintu-kappaleeksi poikkeuksellinen; taustalla on menossa miljoona asiaa samanaikaisesti ja rytmisesti ollaan hyvinkin mielenkiintoisilla vesillä. Valittava saksofoni kuljettaa melodiaa ensisekunnista loppuun asti ja Hedkrok laulaa kappaleen niin kuin hän vuosien kuluessa on osoittanut juuri tällaiset kappaleet osaavansa.
9. Komea loppu (1992)
Kas tässä on tyrmäävän tarmokas veto. Lähtee liikkeelle kuin vimmainen kansanmusiikkiesitys eikä pysähdy vetämään henkeä ennen kuin päättyy alle kaksi minuuttia myöhemmin. Lintujen kitaristina 90-luvun alkupuolen oli Veli-Pekka Oinonen (ja on nykyisin jälleen), ja totisesti hän on monelle, minullekin, juuri se Lapinlahden Lintujen kitaristi; ehkä juuri tämän kappaleen kaltaisten folkahtavien ja häkellyttävällä taidolla & tyylillä soitettujen kappaleiden vuoksi. Mies on melkoinen virtuoosi ja toisaalta Mikko Kivisen teksti kaipaa juuri tämänkaltaista itkuvirren ja kansantassin sekasikiön mieleen tuovaa toteutusta: kuolemaa kamalampaa lohduttomuutta mutta estottomalla huumorilla höystettynä. Kertomus raikulipojan viimeisistä hetkistä on lyhyt ja silti täynnä sattuvia säkeitä: "Vielä mä tanssiksi pistän vaan, Taivaassa kohta kai tavataan / Elämä on lyhyt mutta komea on loppu, tieni päähän minulla on hoppu". Kivisen laulusuoritus on esimerkillisen voimakas. Elämä meni, mutta pää pystyssä kuollaan.
10. Ihmistä kiusataan (1986)
Nykyisin koulukiusaamisesta lienee tehnyt sydäntäviiltävän kappaleen yksi jos toinenkin, mutta 80-luvun puolivälissä, näin uskon, ei aihe ollut kovin yleinen. Ja onko kukaan tehnyt siitä vieläkään niin suoraan piinaansa tilittävää kuin mitä tämä Heikki Salomaan sanoittama kappale on? "Kansakouluun minut pakotettiin, en ymmärtänyt miksi / Silloin lapsuuteni tuhottiin, kun uudet ystävät nitisti". Vuonna 2003 yllättäen menehtynyt Salomaa on minulle ollut aina se lauluääni, johon Lapinlahden Linnut on vahvimmin henkilöitynyt. Monet yhtyeen suosituimmista kappaleista (esimerkiksi juuri Älä viskaa mua pihalle) ovat hänen esittämiään, ja siltikin Ihmistä kiusataan jäi hänen parhaaksi suorituksekseen vokalistina. Melkein sattuu kuunnella tätä tarinaa ihmisen nöyryytyksestä, aikuiseksi kasvamisesta ja lopulta vahvemmaksi tulemisesta... vai tullaanko tässä sittenkään vahvemmaksi? "Nyt vuosia on kulunut siitä kun pelätä sain / Ei mikään ole muuttunut, ihmistä kiusataan ain." Kappale on yksi Pekka Hedkrokin varhaisimpia sävellyksiä Lapinlahden Linnuille, ja pianovetoinen melodia on unohtumaton.
Kun vuotisen sitten laadin listan Absojen kymmenestä parhaasta kappaleesta, oli tarkoitus jatkaa prosessia muidenkin suosikkiartistien parissa; ei siksi että tämänkaltaiset listat olisivat millään tavoin merkityksellisiä tai edes erityisen lopullisia, senhetkisiäkään, välttämättä, sillä kompromisseja joutuu laatija toki aina tekemään. Aika senkuin virtailee, kuten tiedetään, ja pääsen jatkamaan artikkelisarjaani vasta nyt mutta kiirekös ihmisellä.
Lapinlahden Linnut on Suomen populaarimusiikin historian aliarvostetuimpia yhtyeitä musiikillisesti. Toki bändi on tunnettu ja onhan niillä ne hittinsäkin (Köyhän taivas pudotti Roxetten singlelistan ykkössijalta vuonna 1994), mutta että yhtye on myös ollut alkuhetkistään lähtien piukassa häkellyttävää musiikillista lahjakkuutta... moniko senkään tietää? Linnut mielletään puhtaasti huumoribändiksi, enkä kiellä etteivätkö he tätä ole, ja heidän pitääkin olla, sillä Luoja nähköön maailmassa tarvitaan heidänlaisiaan. Yhtyeessä on kuitenkin aina ollut paljon muutakin, ja sallittakoon siis tämä katsaukseni muutamiin ikimuistoisimpiin kappaleisiin, tarkemmin sanoen:
Lapinlahden Lintujen kymmenen parasta kappaletta:
1. Älä viskaa mua pihalle (1990)
Olen ottanut tavakseni pitää tätä hienoimpana maassamme laadittuna erolauluna, ja teksti onkin onnistunut kuvaus niistä itsetuhoisista ratkaisuista joita hirveästi rakastavakin ihminen voi parisuhteessaan täysin tietoisesti tehdä. Silti, ja tämän sanon pitäen sanoitusta hemmetin hienona, kappaleessa on parasta sen melodia. Pekka Hedkrokin, Lintujen pääasiallisen säveltäjän, ilmiömäinen melodiantaju on harvoin ollut niin kohdallaan kuin tässä kappaleessa, jonka toteutus lievästi latinohenkisellä kitaralla ja pianolla (jotka molemmat vuorottelevat viimeisen päälle hienoja pikkusooloja yllättävänkin pitkässä instrumentaaliosiossa) on paitsi upeasti soljuva, myös onnistuneen ajaton. Älä viskaa mua pihalle on yksi Lintujen tunnetuimmista kappaleista, ja syystä. Kyseessä on yksi suomirokin ehdottomia klassikoita; keveyttä ja haikeutta ja hätkähdyttävän aidosti ahdistunut viimeinen säkeistö, joka jää takuulla mieleen.
2. Kuppilan tango (1988)
Sanan ja sävelen hyväilevää yhteensopivuutta; keinahteleva laulumelodia ja kohtaamaansa naista baariin ikuisesti odottamaan jäänyt kertojahahmo ovat toisilleen luodut eikä toinen pärjäisi ilman toista. Sävellys on jälleen häkellyttävän taidokas. Se on koukuttava, mutta loppujen lopuksi hirmuisen vähäeleinen, eikä sinällään ole ihme, että myös musiikillinen toteutus on huippuluokkaa: huomasin että albumi Lauluja Nuppilasta on varsinainen Wigwam-kokoontumisajo. Pekka Pohjola bassossa, Pedro Hietanen tuottajana ja kitarassa Rekku Rechardt, joka sivumennen sanoen heittää tässä kappaleessa ei ainoastaan uransa, vaan rock-musiikin historian melodisesti hienoimman soolon. Sitä huomaa toistuvasti viheltelevänsä silloin kun on hyvällä mielellä. Mainittakoon vielä että Lintujen alkuperäinen rumpali Jan Noponen, joka tässä ei enää ole vakiojäsenenä mukana mutta kuitenkin vierailee, soitti hänkin 90-luvulla yhdessä Wigwamin comeback-kokoonpanoista. Niin ja puuhailihan Pekka Hedkrok jo 70-luvulla jossain yhteisprojektissa Jukka Gustafsonin kanssa... Phuh.
3. Kakadun laulu (2007)
Todellisuudessahan ei koskaan käy niin, että nuoruuden suosikkiartistit tekisivät enää järisyttävää vaikutusta vanhaan faniin. Vaikka miten hyvää materiaalia julkaisisi, ne jotka ovat 20 vuotta uraa seuranneet ostavat enää tottumuksesta ja ehkä ihan sopivasti tykkäävät. Kuvitelkaapa siis yllätykseni kun Lintujen "alkuperäiskokoonpanon" (no just joo...) comeback-kiekko Etiäppäin viime vuonna ilmestyi. Melankolinen mestariteos, jonka kuunteluun ei kyllästy ja mikä parasta: Kakadun laulu. Mistä kansamme kollektiivisesta alitajunnasta tällaiset kappaleet pursuavatkaan - jotain samaa tässä on kuin esimerkiksi Eppujen Pimeyden tangossa, jotain samaa pelottavan synkkää ja hirveän kaunista... Paitsi että Kakadun laulu on näistä kahdesta parempi. Jo säkeistön uhkaava haitari saa levottoman olon, mutta kun kertosäkeessä räjähtävät kuulijan kimppuun ne slaavilaista murhetta - ei vaan surua, epätoivoa - huokuvat viulut, olen minä ainakin murskattu mies. Sanoitus on sekin hieno. Timo Eränkö on tällä albumilla muutenkin paremmassa vireessä kuin ehkä koskaan, ja tämä on hänen koko sanoittajauransa kirkkain kruunu. Mistä on kyse? Pakokauhuisesta yksinäisyydestä? Halusta olla jotain muuta kuin on, mitä tahansa? Vaiko kuitenkin niistä hetkistä joina kykenee rehellisesti nauttimaan siitä että hyppää oravanpyörästä pois... En tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Pekka Hedkrok laulaa kappaleen, ja hänen normaalisti silkoisessa äänessään on yllättävä ja hieno käheys nyt, iän tuomana kenties, sopii kuin nakutettu joka tapauksessa.
4. Puissa on Absalom (1987)
Lapinlahden Linnut goes prog. Kappaleen kertoja on mies joka istuu parturintuolissa. Hän tekee havaintoja: ikkunasta näkyy tuttu portsari, kädessä on aikakauslehti. Hän elää muistoissaan: surrealistinen rakkauskohtaus hänen hiuksiaan leikkaavan parturinaisen kanssa joskus kauan sitten. Hän pohtii: pojan kasvaminen mieheksi sattuu. Ja lopulta hänen on todettava että kaiken tämän hän on joskus ennenkin elänyt, "Silmillä puihin tarttuneen Absalomin". Tapio Liinojan paras teksti Linnuille mielestäni, ja toteutus joka tekee sille oikeutta. Kolmeen minuuttiin on saatu hirveästi kaikkea, synasoolosta jylhään pianointroon - todellakin, se piano... Mielettömän onnistunut ja kertalaakista mieleen jäävä on tuo kappaleen aloittava pianokuvio. Raskas ja tumma, kuten kappale itsekin... Ja Liinojan laulusuoritus tietysti jäätävän hyvä.
5. Kuolemantutkija (1988)
Mikä tästä kappaleesta jää päällimmäisenä mieleen kun sen ensi kertaa kuulee? Teksti ehkä, sen kertomus kapakan pöydässä ahdistuvasta kuolemantutkijasta, joka pohdintoihinsa syventyneenä lopulta kauhusta horjahtaen tajuaa kuoleman turhuuden... Tai sittenkin Pekka Hedkrokin rajusti eläytyvä laulu, ellei sitten kertosäkeen "Vaan kuka koskaan tietää ketkä elävät / täällä kuolleetkin kadulla kävelevät". Kenties sittenkin mielenkiintoisen ilmava musiikillinen toteutus. Kuolemantutkija tosiaan etenee riisutusti, primitiivisestikin, mutta silti vauhdilla, jopa maanisesti. Reipasta laukkaa polkeva basso (Pekka Pohjola?) on pääasiallinen instrumentti ja myös torvisektio pääsee keskimääräistä roisimmin ääneen. Kovin kaukana tyypillisimmistä 80-luvun äänimaailmoista tässä ollaan, ja nykyisin jotkut sellaiset bändit kuin vaikkapa Elbow kuulostavat samalta. Orgaaninen, elävä kokonaisuus, jossa jokainen instrumentti on merkityksellinen eikä mitään ole liikaa ja äänivallit varsinkin ovat pannassa. Vai muistaisiko tästä sittenkin taustalle lisätyn kapakkahälyn tai epätyypillisen pitkän feidauksen lopussa? Mieleen Kuolemantutkija joka tapauksessa jää.
6. Lasten siivouslaulu (1988)
Pakko valita jo kolmas kappale samalta albumilta, Lauluja Nuppilasta tosiaan on niin hillittömän hieno teos. Tällä kertaa mennään jonnekin missä ei ole määritelmiä. Onko tämä rock-musiikkia? Ei totisesti. Laulelmaa? Ääniteatteria? Mitä lie; vain ihmisääntä, ja millaista! Tapio Liinoja on klassisesti kouluttautunut vokalisti eikä tätä seikkaa onneksi koskaan ole vakan alle kätketty. Tällaista sanoitusta vain harvemmin kuulee kenenkään esittävän a cappella. Liikkeelle lähdetään siisteyskasvatuksen tärkeydestä, siirrytään bakteereihin ja muihin tautipesäkkeisiin, edetään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja päädytään lopulta yksinäisyydestä kärsivän miespolon elämän kurjuuteen. Liinoja laulaa ja loppujen Lintujen sonnikuoro vastaa... Vain säkeistöjen välillä soi basso. Niin ja kertosäkeessä rummut... tosiaan, se kertosäe... Riipivästi sen esittää Herttoniemen eläkeläiset ry:n laulukuoro Raspikurkut. Vaikuttavaa, huh.
7. Edes kerran (1985)
Esikoisalbumin avauskappale on heti aivan parhautta. Ylipäätään tämä levy on aika irrallaan Lintujen tuotannossa, jos ei muusta syystä niin siitä, että kappaleiden sävellyksestä vastasi lähes yksin Ari Kettunen, jonka rytmikkäät ja yleensä johonkin kieroon koukkuun perustuvat kappaleet ovat tyylillisesti melko kaukana Hedkrokin soljuvasta melodisuudesta. Albumi on hyvin yhtenäinen; melkein kuin musikaali... hyvin, hyvin kummallinen musikaali: surrealistisia kohtauksia sekopäisessä maailmassa. Paikoin silkkaa avantgardea. Ja sitten myös avauskappale, hienosti eteenpäin rullaava täydellisen parisuhdeen etsintä. Kooste kaikesta siitä, jota mies haluaisi naisensa "edes kerran" tekevän, tai kuten kappale alkaa: "Veisit minut ulos syömään edes kerran / Antaisit ajaa kauniilla mopollasi". Parisuhteen valtataistelua tässä jossain on taustalla, ja lopulta on vaikea sanoa kumpi tämän laulun suhteessa on hankalampi osapuoli... Vaikka onko sillä väliä, koska kuten kertosäkeessäkin todetaan, "silti sinua rakastan". Aika rouheat kitarat muuten siinä kertsissä, minkä vasta nyt kappaletta sillä korvalla kuunnellessani panin kunnolla merkille. Kuka soittaa, en tiedä kun cd-versioon ei ole katsottu aiheelliseksi edes bändin jäsenten nimiä painaa, peijoona sentään.
8. Pienvikaisten paratiisi (2005)
1990-luvun puolivälin jälkeen Linnut lähtivät laadulliseen alamäkeen. Toki edelleen julkaistiin hienoja kappaleita satunnaisesti, mutta albumikokonaisuudet olivat paikoitellen melko väsähtäneitä aina tuohon viimevuotiseen Etiäppäin-levyyn asti, eikä Pienvikaisten paratiisi tässä mielessä ole poikkeus. Levyn avaava nimikappale kuitenkin toimii ja piru vie miten se toimiikaan. Lohduttoman melankolinen melodia on jälleen täydessä symbioosissa sanoituksen kanssa; teksti etsii kauneutta yhteiskunnan alaportailla elävien rumuudesta, mutta toisaalta se on lähes alistuva kuvaillessaan asioita jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan. Parempaan ei enää jaksa hakeutua. Paitsi kun loppupuolella kappaletta takavasemmalta ampaisee se uudestisynnyttävä c-osa... Kaunista kuin mikä. Musiikillisesti Pienvikaisten paratiisi on Lintu-kappaleeksi poikkeuksellinen; taustalla on menossa miljoona asiaa samanaikaisesti ja rytmisesti ollaan hyvinkin mielenkiintoisilla vesillä. Valittava saksofoni kuljettaa melodiaa ensisekunnista loppuun asti ja Hedkrok laulaa kappaleen niin kuin hän vuosien kuluessa on osoittanut juuri tällaiset kappaleet osaavansa.
9. Komea loppu (1992)
Kas tässä on tyrmäävän tarmokas veto. Lähtee liikkeelle kuin vimmainen kansanmusiikkiesitys eikä pysähdy vetämään henkeä ennen kuin päättyy alle kaksi minuuttia myöhemmin. Lintujen kitaristina 90-luvun alkupuolen oli Veli-Pekka Oinonen (ja on nykyisin jälleen), ja totisesti hän on monelle, minullekin, juuri se Lapinlahden Lintujen kitaristi; ehkä juuri tämän kappaleen kaltaisten folkahtavien ja häkellyttävällä taidolla & tyylillä soitettujen kappaleiden vuoksi. Mies on melkoinen virtuoosi ja toisaalta Mikko Kivisen teksti kaipaa juuri tämänkaltaista itkuvirren ja kansantassin sekasikiön mieleen tuovaa toteutusta: kuolemaa kamalampaa lohduttomuutta mutta estottomalla huumorilla höystettynä. Kertomus raikulipojan viimeisistä hetkistä on lyhyt ja silti täynnä sattuvia säkeitä: "Vielä mä tanssiksi pistän vaan, Taivaassa kohta kai tavataan / Elämä on lyhyt mutta komea on loppu, tieni päähän minulla on hoppu". Kivisen laulusuoritus on esimerkillisen voimakas. Elämä meni, mutta pää pystyssä kuollaan.
10. Ihmistä kiusataan (1986)
Nykyisin koulukiusaamisesta lienee tehnyt sydäntäviiltävän kappaleen yksi jos toinenkin, mutta 80-luvun puolivälissä, näin uskon, ei aihe ollut kovin yleinen. Ja onko kukaan tehnyt siitä vieläkään niin suoraan piinaansa tilittävää kuin mitä tämä Heikki Salomaan sanoittama kappale on? "Kansakouluun minut pakotettiin, en ymmärtänyt miksi / Silloin lapsuuteni tuhottiin, kun uudet ystävät nitisti". Vuonna 2003 yllättäen menehtynyt Salomaa on minulle ollut aina se lauluääni, johon Lapinlahden Linnut on vahvimmin henkilöitynyt. Monet yhtyeen suosituimmista kappaleista (esimerkiksi juuri Älä viskaa mua pihalle) ovat hänen esittämiään, ja siltikin Ihmistä kiusataan jäi hänen parhaaksi suorituksekseen vokalistina. Melkein sattuu kuunnella tätä tarinaa ihmisen nöyryytyksestä, aikuiseksi kasvamisesta ja lopulta vahvemmaksi tulemisesta... vai tullaanko tässä sittenkään vahvemmaksi? "Nyt vuosia on kulunut siitä kun pelätä sain / Ei mikään ole muuttunut, ihmistä kiusataan ain." Kappale on yksi Pekka Hedkrokin varhaisimpia sävellyksiä Lapinlahden Linnuille, ja pianovetoinen melodia on unohtumaton.
26.9.08
Silmä
Nyt kun on juhlavuosi ja kaikkea niin pitää varmaan tunnustaa etten ole vieläkään lukenut yhtään Waltaria. Tämä tunnustus ei ole arvolatautunut. Minun on vain koettava henkilökohtainen kiinnostus, jokin syy tarttua milloin mihinkin nimenomaiseen kirjaan, ennen kuin edes yritän. Waltarin kohdalla näin ei ole käynyt; en tiedä miksi. Ajatus Sinuhesta saa haukottelemaan. Ei siihen tee mieli koskea.
Jossakin hiljakkoin puhuttiin että interverkon käyttäjät jakaantuvat selkeästi kahteen leiriin: uuden tuottajiin ja tallentajiin. Provosoiduin taas kerran itseeni kohdistuvasta luokittelusta siinä määrin että päätin laajentaa skaalaani; kai tämä tähänastinen on enempi tuotantopuolta ollut, vaan nyt ei enää! Tai siis on. Mutta myös Vakka, joka kantensa valitsee.
Jaa mitä hä? No ei muuta kuin kulminaatiopiste, elämän eräiden linjojen vääjäämätön törmäys jota sattumaksikin sanotaan, tai tietynlainen oivallus, ja, oletettavastikin, myös harkinnan tulos. Omistan skannerin, omistan joko itse tai välillisesti (taas kävin vanhempien kirjahyllyllä) paljon vanhoja kirjoja. Irtopäätä varten kun yritin taannoin etsiä erinäisiäkin kansikuvia, en löytänyt, ja oli itse skannattava. Totesin että näitähän riittää. Ja että nämähän ovat ajankuvaakin jos mitkä. Kirjan kannet; katoavaakin tavallaan, jos eivät muuten niin siten että nykykirjojen kannet ovat jo ilmestyessään digitäytteenä myös netissä. Mutta eihän näitä vanhoja mistään löydä. Ja jos löytääkin, mitä pirun väliä sillä; Vakka on olemassa myös tietynlaisena havaintofiltterinä minun ja tomuuntuvien kirjakasojen välillä. Pointtina on että jokainen siellä julkaisemani kansi on omien käsieni kautta kulkenut skanneriin ja pois. Matskua riittää. Jos parin kolmen päivän välein päivitän, laskeskelin että vuodeksi eteenpäin on jo nyt. Kun jaksan, skannaan lisää.
Niin että kulttuuriblogien ystävät, levittäkää sanaa! Vakka on auennut.
Ja Googlen kuvahaku saa olla minulle ikuisesti kiitollinen.
Jossakin hiljakkoin puhuttiin että interverkon käyttäjät jakaantuvat selkeästi kahteen leiriin: uuden tuottajiin ja tallentajiin. Provosoiduin taas kerran itseeni kohdistuvasta luokittelusta siinä määrin että päätin laajentaa skaalaani; kai tämä tähänastinen on enempi tuotantopuolta ollut, vaan nyt ei enää! Tai siis on. Mutta myös Vakka, joka kantensa valitsee.
Jaa mitä hä? No ei muuta kuin kulminaatiopiste, elämän eräiden linjojen vääjäämätön törmäys jota sattumaksikin sanotaan, tai tietynlainen oivallus, ja, oletettavastikin, myös harkinnan tulos. Omistan skannerin, omistan joko itse tai välillisesti (taas kävin vanhempien kirjahyllyllä) paljon vanhoja kirjoja. Irtopäätä varten kun yritin taannoin etsiä erinäisiäkin kansikuvia, en löytänyt, ja oli itse skannattava. Totesin että näitähän riittää. Ja että nämähän ovat ajankuvaakin jos mitkä. Kirjan kannet; katoavaakin tavallaan, jos eivät muuten niin siten että nykykirjojen kannet ovat jo ilmestyessään digitäytteenä myös netissä. Mutta eihän näitä vanhoja mistään löydä. Ja jos löytääkin, mitä pirun väliä sillä; Vakka on olemassa myös tietynlaisena havaintofiltterinä minun ja tomuuntuvien kirjakasojen välillä. Pointtina on että jokainen siellä julkaisemani kansi on omien käsieni kautta kulkenut skanneriin ja pois. Matskua riittää. Jos parin kolmen päivän välein päivitän, laskeskelin että vuodeksi eteenpäin on jo nyt. Kun jaksan, skannaan lisää.
Niin että kulttuuriblogien ystävät, levittäkää sanaa! Vakka on auennut.
Ja Googlen kuvahaku saa olla minulle ikuisesti kiitollinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)