Irtisanottuja asioita

Se on aika veijari se Matilainen, niinpä kyllä, mutta entä kun tulee se yhdestoista: ja ensimmäiset kaksi oli jonkun muun pöytään jättämiä... Enkä minä sillä, luin Lehtolan kolumnin ja silmäilin lehteä ikäänkuin ylimalkaan, ikäänkuin en muutenkin painotuotteita näkisi, en toki näitä, ja pikkutakeissaan väki saapui sisään puolittuneeseen tilaan. Ah, siitäkin ikkunasta on joskus nähnyt kadulle, mutta ne ovat katujen päivät takanapäin, sikäli siis että nyt on tarkennettava: eivät yöt. Ne käyvät raskaina edelleen, edelläkäyvät, yöt. Mitä se tarkoitti? No, terminologia ei sinällään ole minulle tuttua, mutta yhden asian olen ymmärtänyt: korko oli liian suuri. Ja sama tapahtui Amerikoissa jo kaksi vuosikymmentä sitten, tai taitaa siitä olla kauemminkin, millä kohdin huomattiin että osalla meistä oli nälkä. Turussa se tarkoittaa että on mentävä Bremeriin, ja jossain Tuomiokirkkosillan tienoilla, no itse asiassa vähän tällä puolen, muistin sen ainoan asian joka yliopistovuosistani jäi mieleen. En kerro sitä täällä. Aloimme todeta että tämäkö oli nyt tässä, näinkö pian tiivistyy sanankiertoon perustuva rinki, tapaaminen joka perjantai samalla porukalla samassa paikassa, mikä osittain käyttöönotettuna on siksi että porukkamme on hajanainen kuin tuhannen pärettä, ja... no, ei ehkä siksikään, kai lähinnä jokin muu syy on vaikuttanut tilaamme, ja hämärässä pistelivät selkään television siniset sävyt. Ulkona olisi nähnyt taivaan, pois se meistä. Ranskanperunat maksoivat määräänsä nähden määrättömästi, mutta kun viinikarahvia pöytään tuotiin ei töihin vielä matkalla ollutkaan voinut välttää kiusausta; joskin hän sitten siirtyi kahviin ja sai santsikupinkin "jos nyt tän kerran" kun pyysi. Että sittemmin keskustelumme lipesi talouden ja koulutuksen tilasta siihen onko meissä vielä miesviriiliyttä missä määrin on kai huomioitava jokseenkin oireelliseksi ilmentymäksi alustavasta keski-ikäistymiskauhusta, mutta toisaalta tilastoihin vedoten saatoimme myös todeta olevamme vasta tulevien onnenpäivien äärellä siinä suhteessa. Allekirjoittanut kuuli ensi kertaa maamme tulevan euroviisunöyryytyskappaleen, eikä tietenkään kuullut koska oli baarissa ja kaikki ympäröivissä pöydissä kiljuivat kuin hanhet häkeissään, ehkä haluten vaientaa korvistaan meidän yhä nolommiksi käyvät juttumme enkä väitä etteikö kolme meistäkin olisi pyrkinyt samaan. Mutta kun aina on se neljäs. Paluumatkalla ohittelin käsikynkkäisiä nuoripareja Hämeenkadulla kuin agilityssä ohitellaan keiloja ja ajattelin: olen koskettanut neljän naisen rintaa rakkautta luvaten. Hitaasti muuttuvat muistot ihmisen mielessä pieniksi peileiksi, jotka enää jälkijättöisiä tulkintoja tilanteista näyttävät katsojalle, ja hitaasti ihminen kasvaa tyyneyteensä ja onnellisena hän keinutuoliinsa istuu levollisena siitä mitä hänellä on, tyytyväisenä siitä minkä on osakseen saanut ja, jos on fiksu, myös häpeämättä sitä minkä läpi on käynyt sinne päästäkseen. Ja aika ohitseen virtailee hyvältä tuntuen.

Viivakoodeja

Rippasta vaille puolitoistavuotias lapsi pitää siitä että hänelle luetaan. Paljon. Niinpä raahaamme niska kierossa kuvakirjoja kirjastosta kotiin, ja luemme niitä. Uudestaan ja uudestaan. Vaikka yrittää uusia lainata, ehtivät ne käydä tutummiksi kuin omien silmien jäinen tuijotus peilistä ennen kuin taas ehtii kirjastoon. Ja kuvakirjojen tapa käyttää tiivistä kieltä on tarttuvaa. Lauseet jäävät soimaan päässä pahemmin kuin nimi "Miapetra Kumpula-Natri", joka muuten on saatanallisen tarttuva jo sinällään. Olen miettinyt soiko se hänellä itsellään päässä koko hereilläoloajan? Ehkä unissakin. Minä en siitä ainakaan enää ikinä tunnu pääsevän eroon. Soi kuin mantra. Ai niin, ne kuvakirjat. Hitaasti hiipivät niistä sanonnat ja lauseet minun & puolison keskusteluun. Ainakin seuraavat lausahdukset ovat hyppineet kansista ulos ja kiertelevät nykyisin asuntoamme:

"Täällä on pimeää ja haisee tassuhieltä."

"Miljoona sitruunaa, tuhat palaa hiivaa: suuruudenhulluus rusinaa riivaa."

"Pallo heijaa lomaolon."

"Katso äiti olen pelle!"

"No, tuotakaan en kyllä usko!"

"Hop-hop, hopusti nyt!"

"Perjantaina iltapäivällä kello kolmetoista yli kaksi kävi pahasti."

"Minulta menee ISOHERMO!!!"

"Sovitaan sitten niin."

"Kotkoti kot! Hah hah!"

"Hän haluaa olla tuhma."

"...koko maailma selkeni!"

"Muksis! Moksis! Poksis!"

"Ei se ole bussi! Se on... banaanirekka!"

"Kunpa joku joskus peittelisi minut."

Mua silloin muistakaa

Okei okei, palaan tähän nyt vielä. Nyt kun sain Firefoxin päivitetyksi kakkosversioon, olen testaillut paitsi Netvibesia, myös Google readeriä mahdollisena Blogilistan korvaavana lukulistakoosteena. Ensinmainittu tuntui suht kätevältä tavalta kerätä suosikkejaan, Googlen käyttöliittymä taas ei vakuuttanut. Vaikka ei silti, onhan Netvibeskin kaukana siitä pelkistetystä toimivuudesta, joka vielä vanha Blogilista oli. Mihin ovat kadonneet kaikki yksinkertaiset nettisivut? Miksi kaikessa pitää olla niin saakelisti kaikkea krumeluuria, sälää, turhaa nippeliä ja, tästä seuraten, raskasta latailua ja junnaten etenevää tiedonsiirtoa?

Pysyn nyt Blogilistallakin vielä, vaikka käyttöehtoineen se alkaa pikkuhitaasti riipiä miestä. Enää ei saa blogata "hyvän tavan vastaisesti". Siinä meni suurin osan meikäläisen suosikeista sitten. Totta puhuen, ja mikä vielä viime päivityksessäni oli hieman huvittunutta vierestäseuraamista, olen minäkin muiden mukana ylen pettynyt siihen, miten huonosti kaikki on hoidettu tässä suuressa muutoksessa, jota nähdäkseni ei olisi tarvittu. (tosin on todettava, että aluksi outona statistiikkaheiluntana pitämäni tilaajamääräkasvuni jäi pysyväksi - minulle tosiaan ilmestyi listan uudistuksessa 140 uutta tilaajaa... tervetuloa kaikille!) On kai melko todennäköistä, että Blogilistan asema Suomen keskeisenä blogikoosteena päättyy tähän. Joukot hajaantuvat ja tajutaan että näitä juttuja voi muillakin tavoin lukea.

Vaan etsiä sitä tapaa vielä täytyy; en ainakaan näiden kahden nyt testaamani kanssa usko kovin hyvin toveroituvani.

Purnauskis

Nyt on ollut minun mieleiseni blogiviikko kun kaikki ovat bloganneet blogeista ja bloggaamisesta. Enhän minäkään enää aikoihin ole muusta aiheesta Silmikseen todella innostunut vääntämään. Jos näyttää siltä että olen, nekin päivitykset ovat vain piilokäänteisiin kätkettyjä blogianalogioita. (mahtava sana, tuo)

Niin joo, uusi Blogilista.fi aloitti toimintansa olemalla melko buginen ja huono, ja siitä nyt kaikki bloggaavat; kerron tämän siksi että tietääkseni sankahko joukko lukijoistani ei ole kyseisestä palvelusta kuullutkaan... tai ainakaan kiinnostunut. Ääh, deluusioita parahin Ugus! Muista kolmas persoona!

Minäkään en kyllä tykkää uudesta blogilistasta, onhan se sanottava. Toisaalta minua ei häiritse se että blogien päivitykset huomataan joskus jouluna - mikäs kiire tässä on, itse ainakin olen aina pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman ajattomia tekstejä... Eikä minua haittaa kertakaikkisen oudot statistiikat, jotka väittävät lukijamääriä ja top-listasijoituksia milloin miksikin. Ne ovat totta puhuen paljon hauskempaa seurattavaa kuin vanhat ikävän staattiset tilastoluvut. Minua ei edes häiritse se, että top- ja muut listat ovat kutistuneet tyngiksi entisistään. Kuka niitä muka jaksoi selailla muutenkaan?

Se minua sitten taas kyrsii että koko systeemi meni rumemman ja epäkäytännöllisemmän näköiseksi. Ennen vanhaan kaikki tilaamani blogit mahtuivat näkyviin yhdelle näytölle. Nyt ei toivoakaan; mikä ihme juttu se muutaman hassun sanan näytekatkelma muka on? Turha, vie tilaa ja saa koko listan näyttämään sekavalta. Pois! Myös tilattujen blogien lihavointi / ei-lihavointi on tällä hetkellä totaalisen epäloogista ja estää sen, että yhdellä vilkaisulla näkisi listastaan mitä on jo sinä päivänä lukenut, mitä ei. Tai eihän sitä muutenkaan näe kun ne eivät enää mahdu ruutuun.

No onhan siellä kyllä ollut niitäkin tapauksia, kuten Benrope, (sometimes he feels like screaming, minkä viimein ymmärrän), jotka eivät listalle päivity lainkaan. Se nyt on jo jonkinsortin propleemi kyllä. Mutta silti minulle ongelma#1 on se että blogilistan toimiminen simppelinä ja nopeatoimisena, lähes huomaamattomana portaalina blogien lueskeluun on historiaa. Mitä järkeä listassa on jos se ei listana toimi? En saakuta ala millään googlereaderillä (tms) lueskelemaan; visuaalinen ilme merkkaa jotain. Silmiskin on tarkoitettu tähän tuhkanharmauteensa. Sen lukeminen on kiellettyä muissa ympäristöissä kuin alkuperäisessä.

Olisi kiva saada kuulla jotain konkreettista tietoa siitä, mikä siinä vanhassa blogilistassa ei toiminut. Koska kai tähän uudistukseen joku syykin on. Ei kai nyt kukaan uudistaisi nettisivuja vain uudistamisen vuoksi?

Eihän?

Takavasen

No, ainakin melkein joka päivä.

Ystäväni soitteli ja puhuimme puolitoista tuntia. Yhdeksänkymmentä minuuttia radioaaltoääntä korvasta toiseen, ja sinä aikana olisi katsonut kaksi jaksoa laadukasta amerikkalaista tv-draamaa, kuunnellut hyvän tupla-albumin tai istuskellut sohvalla katatoninen tuijotus huoneen nurkkaan kohdistuen. Kaikki hyviä tapoja viettää aikaa, ja kuitenkin, kuitenkin. Juon muuten juuri kahvia.

Aatos käy arkistoihin. Länsisiipeen on sijoitettu proosaa, ajattelinkin että missä se... Olenhan minä toisinaan yrittänyt laajentaa tätä blogiprofiiliani. On Irtopäätä (se ei ole kuollut, se vain lepää, on ollut niin hirmusti muuta mitä tekstiksi tuottaa etten ole tuonne kerennyt), on KuvaKuvaa (mistä tovereille siellä kiitos!) ja niiks. Joten sikälikin, enkä välttämättä kovin tosissani, olen ajatellut että josko vielä; entä jos yksi. Kaunokirjallinen. Mutta ei: "Teenpä blogiteoksen", vaan: "Julkistanpa nuo pölyäkeränneet arkistonriekaleeni".

Onhan tuota matskua tosiaan olemassa. Kaksitoista vuotta sitä on pian kovalevylle kertynyt, tai kolmelle eri kovalevylle sinä aikana, vai neljälle, muistapa nyt näitä. Hyviä tekstejä, ei kai kovin julkaisukelpoisia enää sinällään, mutta sympaattisia. Olen viime aikoina miettinyt julkaisemista ideologisena toimintana. Eiku. Mitä. Siis sen perimmäistä olemusta, sen mikä tekee taiteesta totta. Onko "sanataideteos" "sanataideteos" vasta kun se on kaupallisen firman logolla lyöty? Ei kai se nyt niin voi olla? Ja silti omakustanteet ovat, myönnän että olen sikäli aivopesty (mutta toisaalta olin vuosia kirjastossa töissä ja omin silmin näin mitä niistä 90% on, tosin jäljellejäävä osuus on sitten sitäkin kelvompaa), mielestäni toisarvoista tavaraa.

Enkä minä sillä. Aarteitani hioskelen kuin puutarhaa hoitaisin, ja vain ne kaikki jo matkan varrelle pudonneet julkaisisin verkossa. Mutta onko oikeampi keino pykätä niille kokonaan omannäköisensä sivutodellisuus kuin vain taas uutta blogipohjaa jynkäistä pystyyn? Jos on, se kaatuu siihen. Notepadilla toki vuonna -96 väsäsin itselleni kotisivut mutta siihen se jäi.

Ja väsyneimpänä vaihtoehtona, tai toisena niistä: Silmikseen vain, kaiken keskelle hukkumaan. Mutta kun ei... tämähän kun nimenomaan on teos. Jatkuvajuoninen, etenevä, lievästi kirvelevä mutta yleensä kypsäksi käynyt. Ja mikä tärkeintä: vartavasten täksi tehty. (pari poikkeusta tulee äkkiä mieleen: tämä on alunperin kirjoitettu vissiin kesällä 2003 (kuvat toki blogiajankohtaiset), ja tämä on joulukuulta 2000, osa silloin työn alla ollutta romaanikäsikirjoitusta jolla oli Frank Zappan inspiroima otsikko Kolmas sivilisaatio; ai niin ja Silmänräpäykset tietysti, kuka niitä enää muistaa... ja okei, ehkä noita on enemmänkin, ehkä ehkä, neljä ja puoli vuotta on pitkä aika kehittää blogintäytettä ja joskus ihminen sortuu)

Eli ei siis tänne. Tai sitten ei mihinkään, se oli se toinen väsynyt.

Helppokäyttöinen kotihonduras

Viime päivitykseen tipahdelleita kommentteja lukiessani tajusin, ettei asioiden ole mikään pakko olla vain varjoja menneistä, on aivan mahdollista palauttaa itsensä siihen bloggaajastatukseen jossa joskus paistatteli. Ja niinpä päätin: seuraavan viikon ajan päivitän Silmänkääntövankilaa joka päivä! Sitten kului viisi päivää tähän missä nyt ollaan. Olen hiljalleen aloittelemassa projektiani, jonka onnistuminen ei siis näytä hyvältä, mutta mitäpä siitä: kuten kaikki saamattomat luuserit aina jaksavat itseään puolustella, tärkeintä on yrittäminen, ei se mitä saa aikaan. Jonkinkaltaista profetiaahan onnistuin osoittamaan, koska ei mennyt kuin hetki kirjoituksestani ja Lord Boredom, tuo ikuinen draamakuningatar, otti ja poisti bloginsa. Tämä vaatii vastaiskuja!

Tai vihdaksi sitä meilläpäin pruukataan sanoa.

Aie, säie, toteutuminen. Warum nichts.

Vietimme vapunpäivää menemällä tivoliin, kun Sariolan sellainen oli Kupittaalla, ja ilmainen sisäänpääsy & joutovapaa vappuhelle olivat aikaansaaneet sen, että paikalla olivat paitsi kaikki muut Turussa asuvat, myös ilmeisesti suurin osa naapurikuntalaisista. Silti oli mukavaa; edellisestä huvipuistokäynnistä on aikaa ja jollain tavalla viehätti kokea Turussa sellainen, koska Turkua ei ole tottunut pitämään kaupunkina jossa olisi mitään kivaa, ikinä. Lapsi tykkäsi olla karusellissa, ja ymmärränhän sen; hän on vasta vähän alle puolitoistavuotias ja koko tivolirumba on varmasti kuin jonkin toisen todellisuuden ilmentymä keskellä harmaahiekkaista urheilukenttää.

Mutta että jotkut aikuisetkin maksavat siitä, että saavat minuutin ajan kirkua jonkin kieputtimen kyydissä. Länsimaisen yksilön epätoivoinen yritys etsiä fyysistä äärikokemusta henkisen tyhjyytensä tilalle! Lisättynä hattaralla.

Nyt lähtee!

On tässä pidempäänkin pitänyt blogsotella aiheesta "vanhat hyvät ajat". Mikä tuo ääni oli? Aa, hiiret vain vikisivät kirjoituspöytiä vasten kun surffikansa guuglaa parempaa luettavaa. Johan sitä sormet tuollaisessa kuluu. Ottakaa vähän rauhallisemmin. (vrt. Frank Zappa, "You'll hurt your throat, stop it!")

Niin kuin pääsin Marginaalissa jo tänään sanomaan (nyt Jani kyllä suuttuu kun linkitin sinne, vaikka hän on lopettanut), tämä bolsgiminen on mennyt ihan erilaisemmaksi kuin ennen. Mitä tarkoitan: no, olen nostalgikko viimoisen päälle ja näkyyhän se tässäkin. Kaipailen niitä aikoja kun blogeja oli jotain tuhat. Se on vielä ihan käsiteltävissä oleva määrä, siitä kun kymmentä prosenttia vilkaisi joskus, viittä prosenttia luki säännöllisesti ja yhtä prosenttia piti blogikavereinaan niin kaikki oli hienosti ja homma rullaili kun enovainaan mopo. (olen kiintynyt tuohon vertauskuvaan)

Sitten koitti tuo kauhea vuosi 2005. Tai 2006, hitostako minä muistan. Joka tapauksessa todellisuus pirstaloitui ja atomitasolla värähteli. Tai no, totta puhuen blogien määrä alkoi kasvaa. Kaveripiiritkin kasvoivat, ensteeks. Lopulta ne olivat liian suuria, ja niiden ylläpitö kävi työstä. Ja kun joku ennen kiva asia käy työstä, se ei enää ole kiva. Sitten alkoi hidas taantuma. Blogilistan tilatuimpia ovat nykyään sellaiset joita en pidä blogeina lainkaan. Alkoi vanhan polven kato, ensin ne lakkasivat päivittämästä aktiivisesti. Sitten ne lakkasivat kommentoimasta, tai mikä pahempaa, niiden kommenttiosastot valtasi parvi jotain joita en tuntenut. Huomasin etten oikein ollut kotonani enää vanhoissa mestoissa. Joka puolella hengasi jotain tyyppejä... ja minä kun olin juuri tutustunut niihin muutamiin. Alkoi ahistaa. Omissa nurkissa kävi enää viima kun väki katosi. Tai no, tilastot väittävät että tätä lueskellaan, mutta kaikkihan tietävät: tilasto, emävale, tilasto. Eeei, tuo ei nyt mennyt ihan nappiin...

Olen tässä kevään mittaan merkillepannut hassun asian. Nääs aina päivitettyäni Silmistä vilkaisen tilaajamäärääni Blogilistalla, ja noin kolmen viime kuukauden ajan jokaisen päivityksen jälkeen on yksi tilaaja vähentynyt. Jokaikisen! Sen takia en päivitä. Haluan pitää lukijoistani kiinni. Miksei muuten kukaan kommentoinut Kissansilmän viimeisimmän levyn kansia? Varmaan luultiin että nappasin ne jostain netin kuvapankista, mutta kyllä ne ovat viimeistä pikseliä myöten omaa työtä. Nyyh. Vuodatan niin paljon verta, hikeä ja virtsaa tämän blogin eteen ja tällaista itsesäälistä ruikutusta sitä sitten syntyy. Pitääpä lopettaa tämä blogi ennen kuin se hiipuu vain aniharvoin päivittyväksi varjoksi entisest - - - ääh.

Kaikki vaan lopettaa bloggaamisen. Ja se on ihan blöö.

Send in the clowns

Sain tänään kuulla sopivani loistavasti sirkukseen; pellenä olisin kuulemma ehdoton vetonaula. Eikä tähän tarvittu kuin yksi toimelias kaksiminuuttinen: ensin hyppelyä yhdellä jalalla keittiössä käsi sivulla räpiköiden, mitä tosin itse kutsuin reisilihasten venyttelyksi, ja sen kohtaamasta hilpeydestä ahdistuneena kasvojen ruiskiminen vedellä tiskialtaan luona, eli vain lievästi epäonnistunut astianpesu. Voi tosiaan olla että olisin hyvä. Ainakin kumppani oli ratketa hysteriaan kotielämääni katsellessa. Mutta mitä tämä tekee vakavalle imagolleni? Noh, hah, ironisoin tapauksen ja väännän sen hauskaksi blogimerkinnäksi. Koska, eikä minun tietenkään tarvitse lukijoilleni tätä kertoa, kaikki on sivelty piilomerkitysten kellertävällä rasvalla. Elämäänsä voi katsoa kahdella tavalla: vääristävän linssin läpi tai silmät kiinni. Jos unohtaa hetkeksi sen minkä on itsestään vaivalla tehnyt, voi ohimennen näyttää siltä mikä jossain kuorensa alla ihan tosissaan on. Enkä minä nyt puhu kirjallisuudesta, siltikään vaikka sain juuri päätökseen Stephen Kingin viimeisimmän käännöksen Kuulolla, heikko nimi muuten. Suhteeni Kingiin on kuin sinun suhteesi siihen ensirakkauteesi, jonka kanssa olette eronneet mutta edelleen ystäviä; jonka kanssa et millään jaksaisi viettää aikaa koska ajatuskin hänestä kyllästyttää, mutta sitten harvoin kun taas, epäilemättä jälleen elämänne puuduttavan tympiön serauksena, päädytte samaan tilaan, huomaat tulevasi loistavasti juttuun, ja vaikka suhteenne on ikuisesti muuttunut, teillä on edelleen kivaa, koska jollain tasolla tietenkin olette suorastaan häkellyttävän hyvin samalla aaltopituudella; ettehän toki ilman tätä seikkaa olisi niin hirveästi joskus lähes-lapsina rakastuneetkaan. Ja niinpä; kirja oli aluksi aivan kamala. Viidenkymmenen sivun jälkeen olin vähällä luovuttaa, mutta niillä main myös King antoi periksi ja heitti hiiteen alun Day of the dead -tunnelmoinnin ja alkoi tehdä sitä mitä ilmiselvästi eniten maailmassa haluaa: plagioida itseään. Jos Kuulolla olisi jonkun muun kuin Kingin kirjoittama, sitä pidettäisiin häpeämättömänä Tukikohta-kopiona, johon on vielä härskisti ympätty enemmän kuin vähän Mustaa tornia; ei siis konkreettisesti mutta ideatasolla. Taas mennään postapokalyptisessä maailmassa pienellä sankarijoukolla, taas kokoontuvat pahan mustan miehen jengit jonnekin Jumalan, jota muuten hyvät rukoilevat ja saavat täten voimaa, missä yhtymä myös Kingin heikkoon Epätoivon kaupunkiin, selän taakse ja seuraa yhteenotto ja messiaanista tuhoa ja uusi maailma alkaa. Anteeksi, spoilasinko. No, kannatti se lukea, koska tuollaisen jälkistrukturalistisen Yhdysvaltain kulutusraunion King on osannut kyllä aina kuvata hyvin. Kauhukirjana tätäkin mainostetaan, ja kyllähän tässä splatter-osastoa lienee enemmän kuin missään sedän aikaisemmassa, mutta scifi/fantasiaahan tämäkin on kuten Stephenin koko tuotanto ainakin pian parinkymmenen vuoden ajan. Spefiä, kuten muodikas termi kuuluu. Ja niin: jos et ole ennen Kingiä lukenut, älä aloita tästä. Kolmikymppisenä mies osasi kirjoittaa julmetun taitavasti, nyt hän on kuusikymppinen ja jaanailee pitkästyttävästi, siis tavalla jota hänen faninsa kuten minä pitävät kai aika sympaattisena joskin hieman nolona, mutta jolle kukaan häntä aiemmin tuntematon tuskin lämpenee. Vaikka oppiihan vanhankin koiran remmi joskus uusia tapoja kiertyä hurttansa kurkkuun: minäkään koskaan Blurista tykännyt, ja nyt kuuntelen kokoelmaa Best of yön pimeydessä kuin ei maailma ehkä olisikaan aivan niin diskarnevalisoitunut kuin miltä se aina teemukin ääressä näyttää. Musiikista ei tosin pitänyt kirjoittaa, sen tekevät muut nykyään paremmin, ja kun allekirjoittanut jaksaa enää muutenkaan laittaa levyn soimaan korkeintaan kerran viikossa, on aihe lipsunut minusta kauas. Lautapelit sen sijaan! Analysoin niitä mielessäni öisin, kirjoittaisin aiheesta kirjan, mutta toisaalta kokemukseni on vajaa ja toki sikäli kuin kerran Siljalla käynyt kirjoittaisi kirjan ruotsalaisuuden syvimmästä olemuksesta. Silti, lautapelien top 5:

1. Talisman
2. Trivial Pursuit
3. Carcassone (tuore listallenousija!)
4. Muuttuva labyrintti
5. Abalone

Shakki sucks. Tässä peilissä on tänään säröjä joita en siellä eilen nähnyt. Kulta? Onko kaikki hyvin? Minua. Palelt