Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:Ryhmä-X 7/86

Se on kyllä niin että kun vanhaksi alkaa tulla, saa moni sellainenkin asia kultakuoren ylleen joka ei sitä oikeasti ansaitsisi, kuten esimerkiksi Visulahti, Maija Mehiläinen ja Pertsa Reposen käsikirjoittamat sketsiviihdeohjelmat. Marvelin sarjakuvat eivät kuitenkaan lukeudu tähän masentavaan joukkoon, vaan kuten olen toistuvasti saanut huomata lapsuus- ja nuoruusvuosien suosikkilehtiäni uudelleen lukiessa, ne säilyttävät tasonsa, osin paranevatkin kun niitä osaa tutkiskella aivan eri tavalla media- ja kulttuuritietoisesti kuin ennen.

Aloitan Marvel-kokoelmani unohtumattomimpia hetkiä käsittelevän sarjani Ryhmä-X:n (nykyisin tunnetaan kai Suomessakin lähinnä nimellä X-men) numerolla 7/1986, joka oli ensimmäinen hankkimani Marvel-lehti, olin lehden ilmestyessä iältäni yhdeksän ja puoli. Tutustuminen Marvelin maailmaan ei alkanut niinkään omasta lehteä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta, vaan siitä että olin Pohjanmaalle sukuloimassa, ja outoja sarjakuvia harrastava serkkupoika osti tämän kyseisen lehden lähikaupasta. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että päätin pistää omatkin taskurahat menemään.



Ne seitsemän ja puoli markkaa tuli käytetyksi hyvin. Siihen asti lähinnä vain Disney-sarjakuvaan tutustuneena (kirjastosta kotiin kannetut Tintit, Asterixit ja Lucky Luketkin olivat vielä edessäpäin) olin yhtä aikaa häkeltynyt ja kiinnostunut siitä mitä lehti sisälsi. Sivukaupalla realistisen näköisiä ihmisiä... puhumassa! Käymässä pitkää dialogia! Sarjakuva oli jotenkin kutkuttavalla tavalla toisesta maailmasta verrattuna siihen, mikä minun käsitykseni sarjakuvasta tuolloin oli. On tietenkin selvää etten tajunnut paljoakaan tämän lyhyen (32 sivua) katkelman kontekstista. "Supersankarit", "mutantit" ja koko muu Marvel-jargon oli minulle tuntematonta, mikä ei toisaalta haitannut lainkaan. En tuntenut henkilöitä enkä heidän suhteita toisiinsa; eikä sekään haitannut. Minä nautin siitä että minut heitettiin keskelle pitkää juonta, josta minun ei tarvinnutkaan tietää kaikkea. Tapahtumat alkoivat keskeltä jotakin ja jäivät kesken, ja sain olla hetken aikaa mukana, se tuntui jännittävältä.



Jännittävää oli myös tästä katkelmallisuudesta syntynyt reaktio. Niin paljon kuin lehdestä pidinkin (säilytin sitä kunniapaikalla huoneessani, aina esillä), en tuntenut tarvetta ostaa Ryhmä-X:ää yhtään enempää. Luin lehteä aina vaan uudelleen ja uudelleen ja nykyihmisen yhä uusia elämyksiä vaativaa elämäntapaa tajuamattomana tyydyin siihen. Vasta vuotta myöhemmin Marvel-sarjakuvat iskeytyivät tajuntaani pidemmän addiktion ja keräilyvimman aiheuttaen, mutta sehän nyt on tietenkin ihan toinen tarina.

En tiedä onko syynä se, että John Romita JR kuvitti juuri tämän ensimmäisen koskaan näkemäni Marvel-lehden, mutta koko sen ajan kun näitä sarjakuvia aktiivisesti keräilin (1987-1994, osapuilleen) pidin häntä ehdottomasti parhaana piirtäjänä joka Marvelilla työskenteli. Ja vaikka Romita kuvitti jossain vaiheessa joka ainoaa edes etäisesti merkittävää hahmoa, oli nimenomaan hänen ensimmäinen X-pestinsä (hän palasi lehteen tauon jälkeen uudelleen 90-luvulla) minulle se paras, hänen kuvittajanlahjojensa ehdoton kulminaatiopiste. Nytkin lehteä selatessa tuntuu samalta. On siinä Disney-sarjakuviin tottuneella ollut nieleksimistä kun ruutusommittelukin on välillä ihan muuta kuin ruutu-ruutu-ruutu tasaisessa rivissä. Romitan ihmishahmot ovat lisäksi olleet aina poikkeuksellisen persoonallisen näköisiä, toisin kuin monen taiteilijan hiilikopiohahmot, jotka on tarkoituskin erottaa lähinnä erilaisista hiusmalleista. Ja tuo kansi; sen olen kyllä mielessäni ikonisoinut niin korkealle, että pelkkä sen näkeminen aiheuttaa sykähdyksen sielussa. On kyllä hieno.

Vaan löytyyhän lehdestä vähän muutakin. Loppupuolella ehditään nähdä ensimmäiset sivut vierailevan Barry Windsor-Smithin kuvittamasta tarinasta, joka koostui lähinnä hiljaisista hetkistä ja ahdistuneista mietteistä. Eri kuvittaja, erilainen piirrosjälki, sen minä sain huomata, ja vaikka Elävä kuolema jääkin siis kerrassaan pahasti kesken, se jätti ymmärryksen siitä, että tämä on nyt aikuista sarjakuvaa. Ehkä jopa jotain ei-välttämättä-ihan-minulle-sopivaa. Ja mikäs sen hienompaa yhdeksänvuotiaasta.



X-meniä käsikirjoitti tuolloin Chris Claremont, mikä on onni, sillä jonkun muun ollessa ohjaimissa olisin saanut ehkä käsiini vain massatuotantotuubaa. Mutta Claremont rakasti hahmojaan ensisijaisesti ihmisinä ja vasta tämän jälkeen supersankareina, mikä kyllä juuri tuon Romitan kuvittaman kauden aikana alkoi näkyä. Myöhempi tutustuminen mutanttimaailmaan osoitti, että satuin valitsemaan historiallisesti merkittävän numeron sarjakuvan jatkumossa; tässähän ryhmän johtaja Storm menettää melko pitkäksikin aikaa supervoimansa, mikä teki hänestä paitsi äärimmäisen traagisen, myös äärimmäisen coolin. Olin pettynyt kun Stormin voimat vuosia myöhemmin palasivat; hän ei enää ollut se hahmo joka oli minulle vahvimmin eläväksi lehtien sivuilta tullut. Kasvattihan hän hiuksensakin taas pitkiksi, ja vaihtoi tuon hillittömän upean nahkaliivipukunsa takaisin tylsähköön viitta-asuun... Minulle Storm on silti aina irokeesipäinen kuolevainen ilman supervoimia ja silti kiveäkin kovempi nainen, joka kärsi, kesti, syntyi uudestaan ja tuli entistä vahvemmaksi.



Make mine Marvel. Sarja jatkuu.

Svengaa kuin muumio sateessa

Viimesyksyinen oudon musiikin ilta (jonka settilista löytyy täältä)sai eilen jatkoa, ja kun tällä kertaa oli osanottajia kolme, oli materiaaliakin enemmän ja skaala laajeni kattamaan kaiken klassisesta gangsta-räppiin. Koko lista soitetuista kappaleista löytyy Jonilta, mutta jospa tässä sallittaisiin sananen tai pari muutamasta mieleenpainuneesta esityksestä. Sisältää myös hiukan itse soittamieni artistien puffausta.

Can: Peking 0
Ihan tuli nuoruus mieleen kun tämä hämytuuttaus alkoi tulvia kaiuttimista. Nuoruuteen kuului kaikki sellainen musiikki, joka aiheutti vihkiytymättömille päänsärkyä, ja Can on takuuvarmasti sellaista. Kappale osoitti että olen ollut oikeassa kun olen jo pitkään pohtinut että pitäisi "Känniä" omaankin kokoelmaan hankkia. Pituuttakin oli piisillä sen verran että ehti käydä keittiössä hakemassa kahvit. Olisi toisetkin ehtinyt myöhemmin.

Joanna Newsom: Emily
Jaaha, ostoslistalle menee tämäkin artisti, minulle entuudestaan tuntematon mutta juuri tällaisia tutustumisia vartenhan Oudon musiikin ilta on osaltaan olemassa. Etäisesti Björkiltä kuulostava lauluääni (ja vokaalimelodiakin, miksei) hämäsi aluksi, mutta artisti kurvasi tässä levyn avaavassa kymmenminuuttisessa kappaleessa kuitenkin omille teilleen varsin pian. Kun ei ole tarvetta pysyä perinteisessä kolmen minuutin kaavassa, saa "nainen ja ääni" -formaatilla rakennettua aika huimaavan tunnelman. Tykkäsin.

White Noise: Love without sound
Pentele että toiset keskittyivät keskustelemaan suomenkielen sanavartaloiden taivutuksesta juuri kun soitin tätä koko äänitekokoelmani helmeä. Ah, kultainen 60-luku, mitä tekisimmekään ilman sinua? Emme ainakaan kuuntelisi tätä maanisdepressiivistä rakkaudentunnustusta, jonka hälyäänet ovat kuin niitä ääniä joita kuuluu seinistä kun on yötä yksin kotona. White Noise teki vielä kaksi levyä debyytin jälkeen, yhden 70-luvulla, yhden 80-luvulla.

Tomi Metsäketo: Pyhä toimitus
Hmm, Juicen alkuperäisesitys on sellainen tunnelmajärkäle, että vaikka Metsäketo hyvin tulkitsikin, jäi tämän coverin tarkoitus kuitenkin hieman hämäräksi. Melko outoa kuitenkin, on se myönnettävä.

Clinic: Return of the Evil Bill
Taas uusi tuttavuus minulle, kuulemma jo pidemmänkin uran tehnyt bändi, tämä taisi olla joltakin 90-luvun albumilta napattu. Hemmettin miten energistä ja samalla niin kireäksi väännettyä että kuuloelimet natisivat. Neuroottisen popin ystävät varmaan pitävät tästä, en keksi parempaakaan määritelmää.

Godspeed you black emperor!: East Hastings (katkelma)
Tämä oli yksi illan kohokohtia allekirjoittaneelle. Kuuntelimme vain reilut kymmenen minuuttia, eli kappaleen jälkimmäinen puolisko jäi pimentoon, mutta meillähän oli toisaalta vain yksi ilta aikaa... Tämä pikkuisen synkemmänpuoleinen hypnoottinen jyräily olisi kirjoittamismusiikkia jos mikä. Gradukin valmistuisi, ja olisi pessimismin riemuvoitto.

Runes order: Il giorno della vendetta
Tästä soittamastani goottielektroniikasta näyttivät muutkin pitävän. Erikoinen levy, kuin olisi sotkettu 70-luvun italialaiset kauhuleffat 2000-luvun ultramasinoituun elektromusiikkiin. Ahisti aikoinaan, kun oli jotenkin niin ehdoton.

Dimmu Borgir: Master of the Disharmony
Illan mättömetalliosasto. Toimi juuri niin kuin pitikin.

Janne Kuusinen: Teleportti Afrikassa
On mukava tietää että on olemassa artisteja, jotka tekevät omaa juttuaan vaikka maailma ympäriltä kaatuisi, ja niinhän se kaatuukin, useimmiten. Tämä viehätti silkalla nyrjähtäneisyydellään ja poliittisella epäkorrektiudellaan.

Äkäpussit: Rasvaista harmoniaa
Tästäkin ihan vilpittömästi toiset tykkäsivät, vaikkeivät olleet artistista koskaan kuullutkaan. Mutta eihän kukaan ole! Olen parhaani mukaan yrittänyt levittää Äkäpussien sanomaa pian kymmenen vuotta, ja tästä kappaleesta melkein kaikki aina vaikuttuvat. Vain kerran erehdyin soittamaan taidesnobbailijoille, joille tämä urkuelektropunk ei ihan auennut.

Välikausitakki: Vittu / Deval-voi
Pari kappaletta tuolta 70-luvun superkokoonpanolta (Juice, Veltto, Alatalo & Rinne). Aika paskaa, mutta sen verran outoa että ansaitsi paikkansa. Mitä hittoa tätäkin tehdessä on ajateltu? Että näiden herrojen nimet myyvät mitä tahansa? Paitsi ettei tämä kuulemma juuri myynyt, vaikka kannessakin on tissit.

Risto: Hessu kostaa / Nina
Tuoreehko bändi, jota en ollut aiemmin kuullut. Kappaleista pidin enemmän jälkimmäisestä, jonka jotenkin 70-lukuisen iskelmän mieleen tuovat soundit viehättivät. Hessun kostotarinan teksti oli toki mainio, mutta...

Art of Noise: Opus 4
Johan se tämäkin kokoonpano on vuosia roikkunut ostoslistalla, ja tämä näytekappale taas muistutti että miksi. Ei kaikki 80-luvun musiikki ollut hirmuista tuubaa.

Rockleberry Roll: Dropout / Hi Jack
Varmasti harvinaisin omistamani äänite. Vanhempien kasettiarkistosta löytynyt originaali, joka on joskus tullut kopsatuksi itselle talteen. Italialainen bändi, jossa kitarat helisevät, urku pulputtaa, vokaalit tulevat kaivon sijasta toisesta todellisuudesta. Ihmeellistä iskelmärockia, ja mikä parasta: alkuperäisen julkaisun jälkeen (70-luvun alussa) ei uusia versioita ilmeisesti ole julkaistu missään formaatissa koskaan.

Kontra: Onomatopoeettinen alkoholiliike
No on tämä outo kappale, joskin sen verran yhteen vitsiin perustuva, että outous alkaa kääntyä itseään vastaan. Viime vappuna pikniklokaatiomme sijaitsi teekkareita laulattavan amatöörikitaristin läheisyydessä, ja tämä tuli tutuksi. Kirahvi sanoo öriöriöri.

Outo musiikki on hyvä asia.

Euroviisumemorabiliaa

Tuuli viskoi Katariinan hautausmaan ja Ylioppilaskylän väliin jäävällä ankealla kujalla paitsi lunta, myös kiehtovan näköisiä papereita, jotka eivät näyttäneet siltä tavalliselta turhautuneelta luentomuistiinpanosälältä, jota täällä harva se päivä taivaalta tulee niskaan. Jäätävästä olotilasta huolimatta pysähdyin, nappasin yhden lennosta kiinni ja mitä näinkään: viikko sitten Caribialla, noin 15 metrin päässä paperitavaran ja minun kohtaamispisteestä, pidettiin Eurovision laulukilpailun Suomen finaali. Ja mihinkäs nämä ilmassa nyt leijuvat muistiinpanot liittyivätkään kuin siihen. Tässä talteen keräämässäni yksilössä näyttäisi olevan Jani & jetsetters -nimisen yhtyeen kappaleeseen "Musta sulhanen" paitsi lyriikat, myös jonkinlaiset ohjaajan muistiinpanot kameralyhenteineen ja ties mine merkintöineen.

Mitä kiehtovin keräilyesine siis! Oma suhteeni euroviisuihin ei kuitenkaan niin hirmuisen lämmin ole, joten tällä puheella pistän tämän uniikkiesineen myyntiin jotta joku euroviisufriikahtanut (katson sinun suuntaasi, Cordelia) voi sen halutessaan minulta ostaa. Pistetään lähtöhinnaksi vaikka tuollainen kolmekymppiä ja siitä voidaan sitten lähteä tässä kommenttiosastolla sitä reippaasti nostamaan. Antaa tulla tarjouksia!

Ohessa himoittu paperi näytiksi:

Tänään kynä ei lyö

Turku-tv:n mainoksessa Ilkka Kanervan kuvan yllä on teksti "Ihminen-vaikuttaja". Tulkitsen tämän niin, että Ilkka Kanerva lähinnä vaikuttaa ihmiseltä.

Politiikka on siitä kiva aihe, että se saa ihmiset lämpenemään. Ja näin talvella lämpöä tietenkin tarvitaan, vaikka turpasaunan lämmössä kihoaakin hien ohella pintaan myös veri. Nyt on kuitenkin käynyt sillä tavoin ikävästi, että olen kaiken kykenemäni jo saanut aikaan, olen vaaleista loppuunkulunut ja minulle alkaa lopputulos jälleen näyttää mitä yhdentekevimmältä. Kuka tarvitsee politiikkaa? Katsokaa miten kaunis luonto on tänään: aurinko paistaa männyn runkoon, taivas on sininen, oksalla orava. Minun on hyvä olla. Ei elämä ole aina lintukoto, ei tämäkään maa, kaukana siitä, ei tämä kaupunki, tämä kulttuuripääkaupungin irvikuva, ei täällä opiskelija-asunnossa nähdä rikasta päivää vaikkei nälkäänkään kuolla. Vallanhimoiset kerjäävät ääntäni. Minä näytän heille ihmisen joka pettää heidän luottamuksensa. Menkää ja tehkää, jos haluatte. Ihmiselämä on loppujen lopuksi aika lyhyt. Kahdeksankymmentä vuotta, plusmiinus muutama. Kai sellaisen ajan kestää vaikka miten paskoissa oloissa? Miksi pitää aina yrittää niin kamalasti muuttaa asioita?

Entä oletteko koskaan huomanneet, että "Porvari-Ilkka" on sananmuunnoksena "Irvari-polkka"? Nyt kaikki tanhuamaan!

Turkuuks tuijotat?

Onhan tämä kaunis kaupunki, mutta moni asia täällä on silti päin helvettiä ja vaikka joskus olenkin miettinyt tänne hyvin kotiutuneeni, on viime aikoina alkanut tuntua siltä ettei välttämättä olisi huono ajatus asua joskus jossain muuallakin. Enkä edes tarkkaan tiedä mistä on kyse tällä kertaa, ehkä liian moni pieni asia on alkanut kertyä painolastiksi hartialihaksille ja kiristää otetta hermokimpuista. Sanoiko joku sanan "toriparkki"? Vihloo aivoon.

Täällä mättää jokin. Katsokaa nyt esimerkiksi Turun sanomien blogeja. Ai ettekö tienneet että Turkkarillakin on blogeja? En tiennyt minäkään ennen kuin Marimba (mihin se luvattu comeback-blogimerkintä jäi?) vinkkasi. Ja on siihen syynsä ettei noita ole juuri huomioitu; kun yhdeksästä blogista viisi käsittelee urheilua ja yksi kristillistä julistusta, ollaan niin kaukana mistään edes etäisesti kiinnostavasta että aivosolujen tuntee massoittain kuolevan kun vain avaa tuon blogisivun. Viisi blogia urheilusta? Nauran kuutamoon, pakenen uhkaavaa mielenhäiriötä.

No niin, nyt ei enää satu päähän. Jos ei muuta viime päivinä ole tapahtunut, niin ainakin sain potkittua Siilimyksen taas esiin horroksestaan. Hyvä saavutus, vaikka itse sanon, minkä lisäksi merkitsin iltapuhteena Flickr-kartalle Turussa napsimani kuvat. Ei erityisen kätevää, ei kovin hauskaa, siellä nyt kuitenkin ovat. Vaalikonetulokseni näyttävät tänä vuonna tältä:

MTV3:
1. 83.81% Elina Rantanen, Vihreät De Gröna
2. 83.72% Jukka Kumpuvuori, Vihreät De Gröna
3. 82.67% Sini Terävä, Vihreät De Gröna
4. 82.63% Camilla Kantola, Suomen Kommunistinen Puolue
5. 82.17% Monika Antikainen, Vihreät De Gröna

Yle:
1. Terävä, Sini, Vihr. 88%
2. Muukkonen, Mirka, Vas. 84%
2. Saarinen, Kaisa, Vihr. 84%
4. Lundgren, Pekka, SKP 84%
5. Kantola, Camilla, SKP 84%

Kansalaisjärjestöt:
1. Ilola Mia, SDP 89%
2. Antikainen Monika, Vihr. 84%
3. Wallin Stefan, RKP 84%
4. Eskola Päivi K., PS 84%
5. Karvonen Annika, Vas. 83%


Ai niin ja se piti vielä sanoa että Turun murre on kuvottavaa mongerrusta.

Mielenkevenne

Kirjasto sakottaa ihmistä. Kun ihminen on unohtunut oman elämänsä kiemuroihin, hän ei hetkeen ole vilkaissut mitä lainaamilleen kirjoille kuuluu, ja ehkä vielä tähdellisemmin niiden eräpäiville. Täten ihminen on autuaassa tietämättömyyden tilassa, eikä aavista sakkojen juoksevan päivä päivältä. Kunnes sitten lopulta, ja tässä ihminen silminnähden havahtuu, toteaa: "Hetkinen, siitä taitaakin olla jo melko kauan kun viimeksi tänne vilkaisin", hakee tietokoneensa näytölle tiedot ja huomaa: gradukirjojen eräpäivä huomenna, sakkosaldo viikossa kasvanut yli uusimisrajan. On mentävä paikan päälle maksamaan. Eikä, manaa ihminen, ole kuin pari päivää siitä kun fysiikka taas romahti, virukset jylläävät ahmien ihmisen kuumeesta palavaa lihaa. Pää on täydempi kuin pekingin ankka, ja erinäisistä suunnista tuntee ihminen tarvetta puhkoa siihen reikiä vain päästääkseen paineen pois. Sen tehtyään ihminen piristyy, hän nostaa näpsäkkään farkkupusakkaan puetun tyttärensä olkapäille, kuljeskelee asunnossa, ja tytön leveään hymyyn ihminen lopulta uskaltaa luottaa: ehkä tässä kuitenkin käy hyvin. Ja sitten hänen päälaelleen puklataan runsaasti.

10 asiaa jotka jokaisen on syytä tietää herra Van der Galjiukista

1. Herra Van der Galjiuk asui elämästään kolme neljäsosaa Suomessa.

2. Herra Van der Galjiuk inhosi kahvia, teetä ja kaakaota.

3. Kukaan ei ole tunnistanut pitkää tummaa miestä, joka seisoo herra Van der Galjiukin vierellä tämän lakkiaispäivänä otetussa mustavalkoisessa valokuvassa.

4. Herra Van der Galjiuk menetti poikuutensa neljätoistavuotiaana naiselle, jota ei sittemmin nähnyt eikä koskaan saanut pois mielestään.

5. Herra Van der Galjiukilla oli kolme lasta, joista yksikään ei hänen elämänsä viimeisenä kymmenenä vuotena suostunut puhumaan hänelle.

6. Kaikista kissoistaan Herra Van der Galjiuk rakasti eniten sysimustaa punasilmäistä Ahenatenia, joka eli kaksikymmentäkuusivuotiaaksi ja vihasi kaikkea elollista paitsi isäntäänsä.

7. Herra Van der Galjiuk oli oikeassa väittäessään hallituksen vakoilevan häntä television kautta.

8. Herra Van der Galjiuk tiesi Suomen luonnonvaraisista kasveista ja niiden käytöstä enemmän kuin kukaan sitten tietäjä Arva-Alpon, jonka kuolemasta tuli herra Van der Galjiukin syntymän hetkellä kuluneeksi tuhat vuotta.

9. Herra Van der Galjiuk omisti emalisen rintamerkin, joka esitti Siddharthaa juttelemassa kauriinvasalle.

10. Herra Van der Galjiuk rukoili vain kerran elämässään.

Päättyviä tarinoita

Tämä päättynyt tammikuu oli kohdallani erikoinen sikäli, että sain sen kuluessa ilman eri suunnittelua päätökseen kaksi puolisentoista vuosikymmentä mukanani seurannutta kertomusta: Stephen Kingin Mustan tornin ja Neil Gaimanin Sandmanin. Pohdin kumpaakin tovin, jos sallitte, koska eihän sitä perjantain ja lauantain välisenä yönä juuri muutakan tekemistä keksi.



Sandman ensin. Tutustuin sarjakuvaan alunperin vuonna 1991 Semicin tuolloin julkaisemassa Kalma-lehdessä, joka alkoi tuona kyseisenä vuonna tarjoilla suomalaisille lukijoille DC:n Vertigo-merkin kautta ilmestyneitä "aikuisempia" sarjakuvia. Niitä oli lehdessä neljä, ja vaikka Shade ja Hellblazer (ja vähemmässä määrin myös Swamp thing) toki olivat hyviä sarjakuvia, oli Morpheuksen, alias Sandman, ensiesiintyminen kuitenkin se joka minuun kovimmin kolisi. Vuonna 1991 olin 14-vuotias ja pikkuhiljaa kasvamassa ulos pian viisi vuotta seuraamistani Marvelin supersankarisarjakuvista. (nykyisin tuntuu hassulta ajatella 14-vuotiasta tuntemassa itseään liian aikuiseksi johonkin) X-men toki vielä kiinnosti, muut vähemmän; tähän saumaan minulle tarjottiin takavasemmalta Sandman, kokonaan uusi tuttavuus, jota käsikirjoitti minulle ennestään tuntematon Neil Gaiman.

Koukkuunhan siihen tarinaan jäi, mutta koska Kalma ilmestyi tuolloin harvakseltaan ja maaseudulla asuessa sitä ei tahtonut aina edes R-kioskilta löytyä, suhteeni Morpheukseen katkesi muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Vasta tutustuttuani vielä tuolloin Tampereella sijainneen Kukunorin valikoimiin, sain huomata koko yksittäisinä lehtinä julkaistun sarjakuvan ilmestyneen myös tyylikkäänä kymmenen albumikokonaisuuden sarjana. Alkoi hidas kerääminen, joka kesti kymmenisen vuotta ja päättyi tosiaan vasta nyt, kun Akateemisessa joululahjarahat taskussa polttaen huomasin sarjan viimeisen albumin kutsuvana hyllyssä. The Wake. Unista kertovan sarjakuvan päätösosalle mitä mainioin otsikko, ja mitä muuta edellisen, nerokkaasti punoutuvan albumin The Kindly ones, jälkeen enää jäljellä olisikaan kuin "The Wake". Valvojaiset.

Sanottakoon, että vaikka Gaiman on jumalaisen taidokas käsikirjoittaja, jonka myyttien ja kansantarinoiden tuntemus on sitä luokkaa etten edes yritä väittää kykeneväni bongaamaan jokaisen symbolin ja vihjeen merkitystä, sijaitsivat Sandman-sarjan parhaat hetket sen alkupuolella. Albumit kaksi ja neljä (The Dolls' house, The Season of mists) ovat kokonaisuuksina hienoimmat teokset, ja vaikkei taso missään kohdin laskenut näistä kauas, oli loppupuoli kuitenkin... no, "vähemmän tyrmäävää". Pahimmin tämä impaktin lasku tuntuu viimeisessä osassa. The Wake on toisaalta niin järjettömän Gaiman, että hänen maneereihinsa tottuneena tuntui kuin sitä olisi lukenut jo kymmenennen kerran, vaikka vasta ensimmäistä kävi läpi. Toisaalta tämä ei haitannut; edellisen albumien tapahtumien jälkeen kaivattiin paatosta, pitkiä jäähyväisiä, hymyä kyynelten läpi, pitkään ja hartaasti. Kuitenkin kävi mielessä että noin puolet pois höyläämällä ja lopun, sen kaiken tarpeellisen, edellisen albumin yhteyteen liittämällä olisi saanut sarjan päätöksestä vähemmän ylipateettisen.

Ei The Wake ollut huono päätös Sandmanille, mutta silti albumin parasta antia olivat varsinaisten valvojaisten päätteeksi lisätyt kolme pääjuoneen liittymätöntä tarinaa. Näissä yksittäisissä novellimaisissa kohtauksissa Gaiman kirjoitti vapautuneemmin, taakastaan selvinneenä, vielä viimeiset hetket Morpheuksen (ja mm. kiehtovan Hob Gadlingin) parissa ja sitten pois.

Ei siis ehkä aivan sitä mitä odotin, muttei huonokaan päätös. Yllätyksetön kai lähinnä, mikä toisaalta harmittaa. Mutta sarja on nyt kokonaisuutena hyllyssäni, minkä saavuttaminen alkoi kyllä jossain vaiheessa tuossa männävuosina epäilyttää.



Musta torni seuraavaksi, ja vaikka Sandman onkin minulle ollut tärkeä teos, ei sen merkitys tietenkään ole ollut lähelläkään Mustan tornin järisyttävää vaikutusta elämääni. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat aikanaan merkkipaalu, mielikuvituksen riemuvoitto, juuri ne teokset jotka saivat minut itseni kokeilemaan siipiäni kirjoittajana. Siis jotain sellaista, johon on mahdoton suhtautua kovin objektiivisesti, enkä sitä välttämättä edes yritä.

Ensimmäisen osan luin muistaakseni keväällä 1993, muut myöhemmin samana vuonna (jolloin ne suomeksi ilmestyivät), loput sitä mukaa kun käännökset ovat olleet saatavilla. Viime kesänä ahmaisin pitkään odotellut vitos- ja kutososat ja jätin kirjastoon varauksen seitsemännestä, päätösosasta, joka siis nyt tammikuussa viimein tuotti hedelmää.

Ja jännittihän se. On vaikea edes hahmottaa omaa suhdettaan johonkin niin suureen kuin Musta torni. Jossain vaiheessa en edes ollut varma halusinko tietää kuinka sarja päättyy; ainakin pettymykseksi myöhemilläkin luennoilla osoittautuneen nelososan jälkeen tuntui siltä etten halua enää kajota myöhempiin vaiheisiin, masentuisin vain lisää. Ja totta tietenkin on, ettei King kirjoittajana ole enää vuosiin ollut sitä mitä nuorempana. Mustan tornin ykkösosan riisuttu tunnelma, hidas, pelkistetty, lähes symboleiksi muuttunut maailma on se mikä nuoressa minussa aikanaan sytytti palavan rakkauden tätä tarinaa kohtaan. Viimeisen osan lähes 1000-sivuiseen tiiliskiveen tultaessa siitä ei enää ollut paljon jäljellä. Kingin myöhäistuotannolle tyypillinen pakkomielteisen selittelevä ja kaikkialle yhtä aikaa rönsyilevä kerronta oli jyrännyt kaiken alleen enkä minä kahden edeltävän osan jälkeen osannut muuta odottaakaan.

Mikä onni siis, että King oli tällä kertaa palannut perusasioihin. Toki kirjan ensimmäinen puolisko olisi ollut paremmin kotonaan kutososassa (joka kaoottisena ja hädin tuskin koossapysyvänä toimintasinkoiluna jää jopa nelososan jälkeen jos sarjan teokset järjestykseen rankkaisin), mutta kun tunnelma alkaa tornia lähestyttäessä muttua, se tosissaan muuttuu. Ja kirja paranee.

En halua sortua juonipaljastuksiin, mutta haluan kehua Kingiä hieman, sillä hän onnistui siinä, missä en hänen uskonut onnistuvan; Mustan tornin seitsemännen osan viimeinen puolisko on hienoa luettavaa. Se on rauhallista, tunnelmallista, kiireetöntä, yllätyksellistäkin. Minä tosissaan pidin siitä; senkin jälkeen kun kirjan alkupuoli oli edelleen olankohautuksella ohitettavaa, joskin toki viihdyttävää, toimintapuolta, King onnistui rakentamaan Tornin lähestymisestä aihetuvan tunnelman niin kutkuttavaksi että sen kirjan sivuilta tuntee. Muu maailma unohtuu, muut äänet hukkuvat, on vain satojen vuosien taipaleen päättymisen aiheuttama humina. On väsymys, jota lukija ei voi olla tuntematta, ja kuitenkin se on hyvää väsymystä.

En siis kerro sitä mitä lopulta tapahtuu kun Roland saapuu tornille. Mielenkiintoisena pointtina huomioin kuitenkin, että loppuratkaisu näyttää yleisesti ottaen herättäneen negatiivisia tunteita; ainakin Amazon.comin kirja-arvosteluissa moni tuntui syvästi inhoavan sarjan loppua, kuten teki myös Portti 4/06:n arvostelija, jonka mielestä lopetus oli "kylmä rätti vasten kasvoja". En tiedä mitä he odottivat. Itse en ollut asettanut odotuksia, lähes neljätoista vuotta olin valmis vastaanottamaan lähes mitä tahansa, niistä viimeiset uskoen että maailmojasyleilevää paatosta ja suuren totuuden julistamista Tornissa olisi väistämättä tarjolla. Ja sitä mitä sieltä lopulta löytyi, en olisi osannut odottaa, en ikinä missään tapauksessa arvata, ja kaiken jälkeenkin King onnistui yllättämään minut. Lopetus oli minusta hieno, tai enemmänkin. Heittäydyn nyt vihdoinkin tunteitteni vietäväksi, koska Kingiin suhtautumisessakin on kyse tunteista: loppu vavisutti, liikutti, ravisti melkein. Se oli säälimätön ja kaunis, raju ja upea loppu, minun nähdäkseni paras mahdollinen, ainoa toimiva kaikista sarjaan kuviteltavissa olevista lopuista.

Eli niin paljon kuin uskoani sarjaan vuosien varrella menetinkin (osissa 4-7 todellakin on kevyesti parisentuhatta sivua melko turhaa tarinaa, todettakoon se) olivat Rolandin etsintäretken viimeiset päivät ja itse Torni niin hieno kokemus että annan Kingille anteeksi melkein kaiken. Kiitos ja kumarrus. Neljätoista vuotta on pitkä aika elää tarinan mukana. Olen onnellinen siitä että se päättyi hienosti.