Se jolle elämä on kuutamokeikka

Tarkoitus oli kirjoittaa nautinnosta. Nukahdettuani sohvalle gradukirja sylissä näin unia teorioista, joissa mielihyvä lohkottiin analyyttisiin osiin ja ihmisen kyky pitää asioista nähtiin pikemminkin oireena kuin ominaisuutena. Hätkähdin kissan kirkaisuun selkäni takana; taannoin kuvailemani lasioven läpi tapahtuva kollien keskinäinen miehekkyysmatsi toistui nyt neljännen kerran. Sydänkohtaus lienee lievä ilmaus reaktiolleni, eikä onneksi ollut vielä koittanut iltapäiväkahvin aika, se olisi läikkynyt, aika. Päivien viemän alku viivästyi kun kannoin nojatuolia päiväkodin vintille varastokoppiin. Ehdin kuitenkin nähdä lopun, en edelleenkään tuntenut liikkuneeni päivän aikana sohvasta pitkälle, vaikka aamupäivän vietinkin paitsi ilmestymässä pensaikosta hätkähdyttävästi, myös kuvaamassa kauniita syysmaisemia. Väitteistään huolimatta Ugus ei oikeasti vihaa syksyä, kunhan syksy on sellainen kuin vuonna 2006 - lämmin. Ruusut pukkaavat uutta nuppua, takapihallakin melkein tarkenisi, mutta sohva kutsui puoleensa, huomasin taas nukahtaneeni kun koitti hämärämpää. "Musiikki", ajattelin, se saattaisi olla hyvä nautinnon lähde. Viime aikoina meillä on kuunneltu runsaasti Miljoonasadetta, juuri nytkin. Hirveästi hienoja kappaleita. Ponnahdin ylös, veri virtasi päästä nilkkoihin. Lasipöydän pinta lähestyi, ja muistin ettei ollut lasipöytää. Sitten olin perillä kaupan luona ja kävellessä pyörittelemäni ajatukset katkesivat.

Arvokohdiste

Yle avasi jokin aika sitten elävän arkistonsa netissä, hirmuisesti vanhaa tv- ja radiotavaraa vain hiirenklikkauksen päässä verkon äärellä notkujasta. "Kannatettava projekti", totesin itselleni aamukahvin ääressä, ääneni saadessa imaginääriset sälekaihtimet keittiön veritahraisen ikkunan edessä resonoimaan. Kannatettava siitäkin huolimatta, etten juuri itse näille arkistoille käyttöä löytäisi, senhän jo yksin puhuessani tiesin. Uutiset kun eivät ole koskaan kiinnostaneet - vanhat vielä vähemmän kuin uudet. Lastenohjelmien kultakuorrutteisten muistojen uudelleenkokeminen osoittautui suureksi virheeksi, Timo Taikuri sai minut depression partaalle huonoudellaan. Mutta sitten kului aika, ja kun aika kului, löytyi uutta: kirjallisuus. Osasto täynnä silkkaa kultaa. Radiomateriaalia riittää tunti-, ellei päiväkausiksi (johtuen ehkä monien kirjailijoiden melko verkkaisesta ulosannista), videot päälle. Miksei tällaista arkistomateriaalia ollut omassa nuoruudessa tarjolla? Olisi tuntunut kotimaisen kirjallisuuden opiskelu jotenkin ihmisläheisemmältä, peijoona vie.

Bolgobolgobolgo

Nyt on taas oikea hetki innostua metabloggauksesta, siis hampaat kiinni meeminreunaan ja leuka lukkoon! Suositus oli esitellä omalta lukulistaltaan ne blogit, joiden tilaajamäärä listalla on alle kaksikymmentäviisi. Ja mikäs siinä, näitä liian vähän huomioituja näyttäisi olevan tarkalleen puolet seuraamistani blogeista. Minä soisin paljon lisää tilaajia kaikille heille:

Ajatusviiva
BringDeathCorporation
Elohopea
Elämä ja teot
Hassuja tarinoita Siilisaarelta
Jaakobin uusi testamentti
Katuoja
L'éternité inconnu
Lokitahra
Piste.

Tehkääpä hyvin.

Kaiken sanotun sivuraiteella

Ah, Turun kirjamessut taas tältä vuodelta takanapäin, pitäisi alkaa hiljalleen oppia lauantain olevan huonoin mahdollinen päivä siellä käydä. Vaikka toisaalta ilahduttaahan se mieltä, että tuhannet ihmiset kirjallisuudesta kiinnostuvat - kun eivät kiinnostuisi samaan aikaan kuin minä. Ei tunku ja vääntö ole kenenkään mielestä kivaa, ja varsinkin me herkät ja syvät ihmiset siitä kärsimme. Bongailin tuttuja ja niitä, jotka näkee aina kerran vuodessa Turun kirjamessuilla. Osa heistäkin löytyi, osaa tällä kertaa ei, mutta yhteen asiaan voi luottaa - se perkeleen Alivaltiosihteeri oli taas signeeraamassa uutta tuotostaan. Haluaisinpa ihan totta tietää kuka edelleen ostaa joka syksy uuden täsmälleen edellistenkaltaisen tekeleen heiltä, mutta toisaalta ostavathan jotkut Remestä ja Paasilinnaakin enkä minä sitäkään järjellä käsitä.

No jaa, valitus sikseen. Oli nimittäin kirjamessuimmat kirjamessut ikinä tahollani (yhdeksännet perättäiset muuten...). Aloitin seminaarista; "Blogien pauloissa" olivat Kirsti ja muutama grafomanialainen. Sitten siirryin ostamaan kirjallisuuslehti Lumoojan uusimman numeron. Ja lopulta, vuosien pähkäilyn jälkeen, päädyin tilaamaan itselleni vuodeksi Parnasson. Viimein olen oikea kirjallisuusihminen.

Tämä on juuri sinulle

Gud'nuah ei koskaan onnistunut elämään pienen nenänsä kanssa - hänen heimossaan pieninenäinen ei ollut kunnon kansalainen, pieninenäisellä ei ollut, ei ainakaan kuulunut olla, tulevaisuutta. Jos Gud'nuah olisi saanut valita, hän olisi paennut jo lapsena viidakkoon, toisinaan hän näki unta jossa hukuttautui mereen. Mutta meri ei ollut todellisuutta, vaan ainoastaan Gud'nuahin suurinenäisten serkkujen kertomien tarinoiden kautta hänelle tuttu. Koskaan Gud'nuahille ei naurettu. Hänen heimonsa ei uskonut nauruun, sen sijaan he löivät. Ilmeettä he antoivat nyrkkiensä puhua aina kun Gud'nuahin ulkomuoto ei heitä sattunut miellyttämään, mikä oli usein. Elämänsä viidentenätuhannentena päivänä Gud'nuah osallistui, kuten kaikki tämän ikäiset hänen heimossaan, aikuistumisriittiin. Jos hänen nenänsä olisi ollut suuri kuten muilla, olisi hän pelastunut liekeiltä riitin ensimmäisessä vaiheessa, mutta pieni nenä ei pysäyttänyt rimaa, joka osui koukkuun, joka kaatoi öljyn, joka sytytti tulen ja niin Gud'nuah paloi, hänen ihonsa hiiltyi ja rullaantui, pienellä nenällään hän haistoi oman käristymisensä hajun. Gud'nuah irrotettiin telineestä ja hän kaatui maahan kasvoilleen. Heimon jäsenet heittivät hänet koneistoon, joka viipaloi hänen lihansa irti luista.

Epävakaa

Toisinaan jään ajattelemaan jotakin asiaa ja sitä että se joskus päättyy. Se on jännittävä ajatus kun sen konkretisoi. Esimerkiksi, jonain päivänä ilmestyy kaikkein viimeinen Helsingin Sanomat. Millainen päivä se on, koska? Onko siihen sata vuotta, kaksisataa, tuhat? Ehkä siihen on kolmekymmentä vuotta. Tietääkö lehden toimitus jo lehteä tehdessään tekevänsä viimeistä, vai onko se sattuman oikusta viimeinen? Kuinka monta lukijaa lehdellä tuolloin on? Miljoona? Tuhat? Kymmenen?

Jonakin päivänä painetaan viimeinen kiinankielinen kirja. Mitä se sisältää, kuinka monta sivua siinä on? Entä kuinka kaukana tulevaisuudessa on se päivä, jona kuolee viimeinen sarvikuono? Ehkä eläintarhassa, ehkä luonnossa. Jotenkin olisi lohdullisempaa että viimeinen kuolisi luonnossa.

Mikä on viimeinen levy jonka kuuntelen?

Jokin laiva on viimeinen joka koskaan saapuu Turun satamaan. Se on poikkeuksellisen surullinen ajatus. Ehkä se tulee vahingossa tänne. Nouseeko siitä ketään maihin, lähteekö se vielä matkaan vai jääkö niille sijoilleen? Kuinka kauan ennen sitä on satamassa käynyt toiseksi viimeinen alus?

Jokainen blogikin päättyy joskus. Minua kiehtoo ajatus siitä, että jonain päivänä kirjoitetaan Silmänkääntövankilan viimeinen merkintä.

Rutkuus on suhteellista

On jotenkin hölmöä olla päätoiminen opiskelija nykyisin. Jos minun opiskelumääräni on "päätoimi", saattaa "sivutoimi" sijaita jo mikroskooppisessa kokoluokituksessa. Toisaalta pidän toimimisesta tasolla, jolla minua ei havaita. Pienenä on paremmin, ja yksilölle tärkeisiin asioihin voi keskittyä hämäten niillä todellisuutta olemaan viskomatta pakotteilla. Selailin vuoden aikana kertyneitä digikuvia tarkoituksena teettää onnistuneimpia valokuviksi. Viime joulukuun lopulla hankitulla kameralla olen nakuttanut yhdeksässä kuukaudessa 3800 kuvaa, eli on tätä selaamista. Kuvat kertovat elämästä paremmin kuin päiväkirja ikinä voisi.

Kirpputorimyyjä kysyi meiltä lauantaina, puolison vatsaa kohti nyökäten: Oletteko harrastaneet seksiä vai miten tuo on saanut alkunsa?

Keskityin ajattelemaan pilviä sinisellä taivaalla.

Lasin läpi

Heräsimme vähän jälkeen aamukuuden huutoon. Eikä kyseessä ollut sellainen etäisesti kuultu jonnekin nukkuvan tajunnan rajoille hiipinyt paikantamaton karjaisu jostain kaukaisuudesta, vaan kunnon rääkäisy suoraan meidän omasta olohuoneestamme. Uni katkesi leikkaamalla. Nousimme molemmat istumaan, rääkäisyä seurasi uusi, kovempi, se riipi rihmoja pään sisästä melko tehokkaasti. Kissa huusi, ja ne jotka tietävät miten kissat pahimmillaan huutavat, ymmärtävät, että tässä vaiheessa oli meidän lisäksemme hereillä jo koko talo. Hirveää repivää kiljuntaa säesti sähinä ja murina. Ensimmäinen takkuinen ajatukseni oli että hyvä luoja, joku toinen kissa on päässyt jotenkin sisälle ja nyt ne tappavat toisiaan... Puoliso epäili kissan jääneen johonkin loukkuun tavallisestikin vähän rakennevaurioisesta jalastaan. Se kuulosti mahdollisemmalta. Uusi, entisiä raastavampi kiljaisu, täynnä epätoivoa ja vihaa. Syöksyimme olohuoneeseen.

Ja siellä Rasmus istui häntä pörheänä lasisen takaoven edessä, lasin toisella puolella suuri valkoinen kissa selkä kiljuvaa lajitoveriaan kohti. Tunkeilija katsoi jonnekin pois, näytti olevan portaalla kotonaan. Rasmus rääkyi, hakkasi etutassuja vasten lasia, kiersi lenkin huoneessa nuuhkien epätoivoisesti jotain tuoksua olennosta, joka oli tullut sen reviirille kuin omistaisi sen. Mutta ei hajua. Sitten piti palata lasille, rääkyä, kiljua, murista, ulvoa, hakata.

Rauhoittele nyt sitä sitten. Yritin hakata ovea pelottaakseni vihulaisen pois, mutta se vilkaisi minua olkansa yli kuin odottaen pääsevänsä sisälle. Virhe; kun Rasmus näki silmät, se sekosi entisestään ja oli vähällä mennä lasista ulos. Ääni kävi kovemmaksi. Pidin Rasmusta kyljistä kiinni, laskin verhon oven eteen niin ettei se nähnyt ulos; murisi vain eikä huutanut enää. Ehkä kyllästyttyään tilanteeseen poistui naapuri tänä aikana.

Kissojen äänessä piinaavinta on niiden kirkaisujen, sähähtelyjen, murinoiden ja ulinoiden hetkittäin ohikiitävä inhimillisyys. Se kylmää pahimmillaan sydäntä. Kun kuuntelee valottomana talviyönä kirkuvia kissoja jonkin tiettömän metsätaipaleen takana, voi yhtä hyvin kuvitella kuuntelevansa hengiltä hitaasti otettavia ihmisparkoja. Jos helvetissä on taustamusiikkia, siitä vastaavat kissat.