Ne eivät halua uskoa siihen minkä me totuudeksi tiedämme

Hupaisalta näyttävä pariskunta ensin pyöräili kovalla kiireellä ohitse, sitten muutaman korttelin päässä takaisin vastaan, sitten jälleen parin korttelin päässä ohitse. Heidän saattoi uskoa pudonneen elokuun 2006 Turkuun aikavääristymän kautta 40-luvulta, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen olkihatuissaan ja pyhävaatteissaan, eivätkä he olleet muualla kuin kotonaan kaupungin vanhimman nurkkauksen mukulakivikaduilla. Ehkä he olivat asuneet koko ikänsä Portsassa ja poistuivat nyt ensi kerran muualle maailmaan, kaupungin syke ahdisti heitä tai ehkä he pakenivat aikamatka-agentteja, ehkä he kaikista maailman miljardeista aikamatkaajista olivat päässeet epätodennäköisimpinä läpi turvatarkistusten. Ehkä maailma on sortumassa. Kävelykadulla helle ruoski, ihmiset olivat kerääntyneet lavalle nostetun teinibändin läheisyyteen kuuntelemaan, kitaristi ainakin osasi soittaa vaikkei kappaleista mitään erityistä tolkkua saanut, kristinkääntäjät yrittivät voittaa saatanaa äänenvoimakkuudessa häviten surkeasti, kuulijoita ei ollut vaikka pelastetut metelöivät kummassakin päässä katua, toisella puolella iloitsivat ja taputtivat käsiä, toisella julistivat tuhoa ja kuolemaa julman näköisinä, heidän saarnansa häiritsi humalaista miestä joka toivotti naisparin helvettiin huutamasta, eivät milliäkään siirtyneet miehen makuupenkin takaa. Minä näin perkeleen koiran palavissa silmissä ja, vaikka ymmärränkin tässä vain petaavani kovaa vauhtia lähestyvää Silmänkääntövankilan päivitystä numero 666, luvassa on pahaa asiaa, on koko hyvä/paha-akseli nähdäkseni maailmanhistorian aikana niin loppuun käsitelty, että jäljellä on vähemmän kuin mahtuu yksisäkeistöiseen psalmiin. Minusta ikuisuus Taivaan ihanuudessa on aina kuulostanut tasan yhtä hirveältä kohtalolta kuin ikuisuus Helvetissä, koska avainsana "ikuisuus" on käsite jota ahdistavammaksi ei pääse. Moniko sitäkään on ajatellut? Katselin torilla liikkuvaa lihamassaa, puolialastomia naisvartaloita silmilläni nuoleskellessa tuumailin tovin ja toisenkin mitä kaikkea Taivaan ihanuudella oikeastaan tarkoitetaan, ihminen on ruumiillinen olento, kuinka moni on valmis tyytymään vain henkiseen ihanuuteen, jota oletettavasti on tuonpuoleisessa enimmäkseen tarjolla? Ravistin ajatuksen yltäni ja minua lähestyttiin; tenuhenkilö oli nähnyt takataskussa pullistelevan lompakkoni ja ojensi pitkiä sormiaan minua kohti. Pois, komensin. Hän totteli kuin lapsi. Tajusin minulla olevan valtaa. Ennenkuulumatonta, valtaa minulla, tulevaisuus on tämän varjolla hyvä, minulla on kaikki valta.


"Niin minä vasta
elämäni tässä vaiheessa
saan ensimmäisen vihjeen
siitä mitä on kuolema

Se on sitä että kasvaa
kasvaa ja kasvaa
ja lopulta on vain yksi
paikka mihin mahtuu

Ja sitten ei mahdu enää
sinnekään"

(Miljoonasade / 16 ja 36)



"Please pretty baby - won't you come to me
Won't you let me be your daddy - come and sit here on my knee
And tell your sugar daddy - all of your fears

Cry for me darling - let me taste your tears
As they roll down your face and onto the sand
We're going down together, I'm the elevator man"

(Oingo Boingo / Elevator man)

Ja silloin minun kävi pizzakuskia sääliksi

Siinä minä olin, matkalla postittamaan sarjakuvistani koottua kivaa pokkarikokoista vihkoa, aurinko paistoi ja maantielle eksyneet hyönteiset hitaasti kypsyivät. Oli elokuinen iltapäivä, ei pitkällä vielä, pilvet taivaalla kuin lohkeamat sinisessä emalissa. Oikaisin puolinaapurin pihapiirin halki, edelleen ylioppilaskylän alueella, kun tyylikkäästi harmaantunut herra tuli minua vastaan toisessa kädessään kaksi pizzalaatikkoa, toisessa puolentoista litran Pepsi. Hän viittilöi minulle ja kuulosti hengästyneeltä kysyessään osoitteen sijaintia. En ihmettele että hän oli eksynyt; ylioppilaskylän itäpuolen talojen sijoittelu tekee minullekin vielä toisinaan temppuja. Onneksi hänen kysymänsä osoite oli oman asuntoni naapuriovi, ja osasin täten kertoa suorimman reitin. Mies puhui heikohkoa suomea, kuulosti vilpittömän kiitolliselta saamastaan neuvosta. Hän lähti puolijuoksua päämääräänsä kohti. Ajattelin miltä tuntuu kantaa pizzoja ja limsaa itseään puolta nuoremmille ihmisille ympäristössä, joka on olemassa niitä varten, jotka ovat valinneet elämässään tien, jonka tarkoituksena on johtaa jonnekin suurempaan kuin pizzakuskin ammattiin, ja niin, siitäkin huolimatta että tiesin ajatuksen vain ohimenevän yksisilmäisyyden esiinnousuksi, johon on vaikuttanut miljoonien jokaisen ihmisen elämään kuuluvien muuttujien huomiotta jättäminen, minua kävi sillä hetkellä pizzakuskia sääliksi.

Painomuste on rumaa ja haisee pahalle

Kivaa, exme laittoi kirjameemin. Pyrin vastaamaan rehellisesti.

1. Kirja, joka muutti elämääni

Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Tämän aiheuttama edistysaskel omalle kehitykselleni kirjoittajana oli mullistava. Vasta tämän kirjan luettuani ymmärsin että kaunokirjallisella teoksella on olemassa rajoja vain jos kirjoittaja väkisin niitä haluaa sille asettaa. Toisella lukukerralla huomasin keskittyä myös juoneen, esimerkillinen sekin. Myöhemmin ilmestyneen suomennoksen totesin selatessani pääosin epäonnistuneeksi.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Kalervo Palsan päiväkirjat, Merkintöjä vuosilta 1962-1987
Kymmenen vuotta nuorempana löysin Palsan ahdistuneesta elämästä maaseudun puristuksessa ja luomisen tuskassa jotain pelottavan tuttua. Tämä oli tietenkin vain toiverikkaan myöhäisteinin harhaisen mielikuvituksen luoma yhteys mutta ei se mitään; minä olen sittemmin lukenut Palsan päiväkirjat säännöllisesti parin kolmen vuoden välein. Hän on sukulaissielu, kaikesta huolimatta. Hänen taistelunsa elämän valotonta pimeyttä vastaan vapauttaa.

3. Kirja, jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
Tuntuu siltä, että tämä olisi juuri autiolle saarelle sopiva teos. Tietäisinpä sitten kaiken sieltä palatessani. Tietenkin on myös mahdollista, että tämä on populaaritieteellinen rimanalitus, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Kuten exme, en minäkään ymmärrä kysymystä. Ei minua kirjalla hupakoksi saa.

5. Kirja, joka sai minut puhkeamaan kyyneliin

En muista olenko ihan avoimesti kirjan ääressä kyynelehtinyt, mutta ensi kerran lukiessani Sormusten herraa kauan sitten olin Harmaiden satamien viimein kutsuessa saattueen jäseniä jo melko herkistyneessä tilassa. Ei ihme, olin sentään viettänyt viimeiset seitsemän kuukautta kirjaa lukien. Se on ylivoimaisesti hitaimmin koskaan läpi tahkoamani kirja! Jeesus sitä jaarittelun määrää! No ei, on se ihan hyvä kirja. Sen verran hyvä, etten ole vieläkään suostunut siitä tehtyjä elokuvia katsomaan. Ei vain kiinnosta. Yleensä kaikki sellaiset kirjat, joissa päähenkilön elämä murtuu kirjan kuluessa lopullisesti vailla toivoa paremmasta, saavat liikuttumaan. Näitä on varsinkin suomalaisessa kirjallisuudessa runsaasti.

6. Kirja, jonka toivoisin tulleen kirjoitetuksi

Ilkka Remes: Copypaste, temppu ja miten se tehdään

7. Kirja, josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu

Mieleen tulee suuri määrä "klassikoita", joita on joutunut opiskelumielessä pakkolukemaan läpi. Ne tekisi mieli kirota hornaan, samaan pätsiin uskonnollisen aivopesupropagandan seuraksi. Tervemenoa.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen tarinoita
Nautinnollisia tarinoita helposti ahmaistavassa muodossa. Bukowski osaa kirjoittaa.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kerran tosiaan aioin lukea tämän. Tulin järkiini ennen kuin ehdin aloittaa.

10. Haasta viisi bloggaajaa

Sana on vapaa.

Muistojeni hunajatorni, siellä mehiläiset surisivat kaikki samalla kielellä

Haittaa hivenen leivänhankintamatkaa, kun lähi-Siwasta on jäljellä vain hiiltyneet rauniot. No, onneksi poliisi tutkii palon syttymissyytä että ei kai tässä nälkään kuole. Odotellessani dilemman ratkaisua kävin Gigantissa hankkimassa vuosia haikailemani monitoimikoneen, joka printtaa, skannaa, kopioi ja vatkaa. Nyt saan viimein kaikki miljoonat kauniit piirrokseni digitaalimuotoon ja voin alkaa niillä kikkailla. Ja juuri kun menin poistamaan Höpö-Pena -arkistoni verkosta!

Näin unta jossa lapseni syntyi, ja se oli megasöpö ihmisvauvan ja kissanpennun sekoitus. Ihan suloinen.

Jotta itäsuomalaiset voisivat puhua vähemmän

Viikon mökkiloma sisälsi uimista, soutamista, saunanlämmitystä ja siinäpä se sitten melkein. Makasin löhökeinussa auringonsäteen tiellä lukien Borgesia ja Turkkaa, oli gradukirjakin mukana, se eteni viikon aikana neljä sivua. En ole Kouvolassakaan koskaan ennen käynyt. Oikeastaan en ole juuri liikkunut Jyväskylää idempänä, sielläkin ollessa tuntui melkein että Venäjälle jo näki. Nyt on kierrelty Kymiä. Ihmiset puhuvat siellä päivän aikana enemmän kuin minä elämäni aikana.

Kotona ei moni asia ollut muuttunut, mitä nyt cd-soittimen säätöjä rukattu, herätyskelloon laitettu hälytys ja jalkalamppu kaadettu keskelle huonetta poikittain. Tällaisissa tilanteissa on mahdoton tietää, onko joku käynyt tekemässä temppujaan vai ei. "On syytä olettaa, että", mutta juuri tämä on virheellinen päätelmä. Maailma ei muutu jos aina oletetaan todennäköisempi, turvallisempi ja muka-itsestäänselvempi vaihtoehto. Minulla on syy uskoa jonkun käyneen kaatamassa jalkalamppumme. Se on todennäköisempää kuin lampun kaatuminen itsestään; ja on selvää, että se mitä todella on tapahtunut, on jotain vielä paljon oudompaa. Maailmassa on miljardeja asioita joille ei ole sanoja. Se on huojentavaa.

Sumpintynkää, sano

Numero yksi, selkäranka. Alkaa hiljalleen pirstoutua palasiksi. Sen saaminen edes perustilaan vaatisi huoltotoimenpiteitä kaukana omien resurssieni saavuttamatomissa. Pitäisi täyttää lomake, juon mieluummin kahvia, huoneen seiniin on tarttunut 70-lukuista tupakansavua.

Numero kaksi, opiskelu / koulutus / työ. Ohitan tämän kohdan täysin absurdina.

Numero kolme, bloggaaminen. Antamassani haastattelussa (14.7.2006, paikallinen underground-radio) mainitsin lukuisiksi syikseni bloggaamiseen mm. a) halun olla näkyvä hahmo ja b) sen ymmärtämisen, että lukihäiriöisessä keskittymiskyvyttömyydessäni olen kykenemätön ajattelemaan asioita milloinkaan muulloin kuin kirjoittaessani, mikä on johtanut tilaan: ajatukseni ovat muiden saavutettavissa vain heidän lukiessaan kirjoittamaani tekstiä. Haluaisin nyt vetää tuossa haastattelussa mainitsemistani syistä ainakin nämä kaksi takaisin. En tiennyt minua haastateltavan, enkä sen vuoksi osannut ylläpitää suojamuurejani henkilökohtaisimpien syideni yllä.

Numero neljä, kesä. Olen jäyhä satakuntalais-pirkanmaalainen, mitä pahoittelen etukäteen joutuessani tutustumaan pariin suvulliseen vilkkaita karjalaisia. Jos ahdistun, pakenen veteen. Partioleirillä opetettiin, miten sulaudutaan täydellisen huomaamattomasti planktoniin. Kolme leirinjohtajaamme söi sinivalas ennen kuin olimme tajunneet mitään traagista tapahtuneen. Leiriläisistämme kaksi yritti myöhemmin itsemurhaa.

Numero viisi, paluu. Joni palasi viimein Suomeen, melkein naapuriin, ja blogitaivaalle, ja Hitaaseen räjähdykseen olemme sittemmin palanneet kumpikin framille.

Numero kuusi, usko. Siihen, että kaikki näkyvä on pelkkää pintakerrosta.



"Emme tiedä mistään mittään
paitsi ehkä jostain aivan pikkusen"

(Sydän, sydän / Pappa sanoi että)

Imaami on hiljaa, imaami ei kerro

Jos poistun ajatuksistani, olenko sittemmin vain sosiaaliturvatunnuksen ympärillä lihaa? Ovatko ihmisoikeuteni vain kävelykadulla kulkijoita pysäyttävien kauniiden nuorten käsitettävissä, entä onko jokainen kirjoittamani sana sitaatti joltakin, ellen keksi uutta sanaa? Ja onko kynällä elämäni aikana vetämäni matka pidempi kuin maapallon ympärysmitta? Mitä tapahtuu maailman hienoimmalle ajatukselle, jos sen lausuu ääneen ruuhkassa? Entä jos mainostauolla sulkisin television? Miksi kaktuksessa on piikit, kun kerran kuusessakin on, ja kalassa? Minne kaikki gradut katoavat? Kuinka monta kertaa "Yesterday" on tähän mennessä soinut? Kuinka monta kertaa olen tähän ikään mennessä sanonut sanan "raskas"? Entä kirjoittanut? Ja minne asti pääsisin jos kotioveltani kääntyisin aina vasemmalle? Mistä voin tietää onko juuri juomani vesi joskus ollut dinosauruksen virtsaa? Ja kuka korvaa jos saan kaupasta vaihtorahan, jota on koskenut epämiellyttävä ihminen? Miksi minusta tuntuu että valkokankaalta katsotaan suoraan silmiin? Ja kuka on kirjoittanut minua kovimmin koskettaneen kirjan? Miten voin olla varma siitä, ettei heti kuolemani jälkeisenä päivänä tv:stä tule maailman hauskin ohjelma? Olinko aiemmassa elämässäni kristitty tai muslimi, olinko Jeesuksen kaveri vai kiusasinko häntä koulussa? Kenen kaapissa minun kirppikseltä ostamani vaatteet ovat aiemmin olleet, tunnenko hänet? Miksi rahaa on ilkeillä enemmän? Kuka huolii minut kun olen käynyt pieneksi ja kurttuun?

Hukassa

Eilen televisio tarjosi meille paljon puhutun Lost-sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson. Televisiohistorian aikana on amerikkalaisten draamasarjojen tavaksi tullut aina tuotantokausien lopuksi heittää jokin yllättävä ja kutkuttava käänne, jonka varassa katsojat voivat kärvistellä sen aikaa, kun seuraavaa kautta filmataan ja laitetaan jälkituotantovaiheessa esityskuntoon. Varsinkin Lostin yhteydessä tällainen käänne oli varsin vahvasti odotettavissa, koska koko sarja perustuu mysteerille, josta pienen pieniä palasia katsojille tiputellaan hiljalleen. Tässä suhteessa tuo ykköskauden lopetus olikin silkka vittuilu uskollisille katsojille. Meille ei kerrottu mitään sen enempää kuin yhdenkään aiemman jakson lopussa, mikään ei edelleenkään viitannut yhtään mihinkään suuntaan, ja kaikesta jäi oikeastaan sellainen "haistakaa te katsojat vaan paska, mitäs tuijotatte tällaista tuubaa, oma häpeänne, lukisitte vaikka kirjaa, vituttaa itekkin kun joutuu käsikirjoittamaan tällaista, tarjosin omaa Hitler-spektaakkeliani tuotantoyhtiölle mutta eihän niitä kiinnostanut, ne pani mut kirjoittamaan jotain hevonperseen viidakkosaarisontaa, ei saatana kiinnosta, keksin joka jaksoon aina jotain vänkää, eihän mulla oo alun perinkään mitään ideaa tässä ollut, kunhan heittelen, vähäks naurattaa kun kaikki dorkat yrittää keksiä jotain jutun jujua ku eihän tässä mitään oo" olo.