Painomuste on rumaa ja haisee pahalle

Kivaa, exme laittoi kirjameemin. Pyrin vastaamaan rehellisesti.

1. Kirja, joka muutti elämääni

Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Tämän aiheuttama edistysaskel omalle kehitykselleni kirjoittajana oli mullistava. Vasta tämän kirjan luettuani ymmärsin että kaunokirjallisella teoksella on olemassa rajoja vain jos kirjoittaja väkisin niitä haluaa sille asettaa. Toisella lukukerralla huomasin keskittyä myös juoneen, esimerkillinen sekin. Myöhemmin ilmestyneen suomennoksen totesin selatessani pääosin epäonnistuneeksi.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Kalervo Palsan päiväkirjat, Merkintöjä vuosilta 1962-1987
Kymmenen vuotta nuorempana löysin Palsan ahdistuneesta elämästä maaseudun puristuksessa ja luomisen tuskassa jotain pelottavan tuttua. Tämä oli tietenkin vain toiverikkaan myöhäisteinin harhaisen mielikuvituksen luoma yhteys mutta ei se mitään; minä olen sittemmin lukenut Palsan päiväkirjat säännöllisesti parin kolmen vuoden välein. Hän on sukulaissielu, kaikesta huolimatta. Hänen taistelunsa elämän valotonta pimeyttä vastaan vapauttaa.

3. Kirja, jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta
Tuntuu siltä, että tämä olisi juuri autiolle saarelle sopiva teos. Tietäisinpä sitten kaiken sieltä palatessani. Tietenkin on myös mahdollista, että tämä on populaaritieteellinen rimanalitus, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Kuten exme, en minäkään ymmärrä kysymystä. Ei minua kirjalla hupakoksi saa.

5. Kirja, joka sai minut puhkeamaan kyyneliin

En muista olenko ihan avoimesti kirjan ääressä kyynelehtinyt, mutta ensi kerran lukiessani Sormusten herraa kauan sitten olin Harmaiden satamien viimein kutsuessa saattueen jäseniä jo melko herkistyneessä tilassa. Ei ihme, olin sentään viettänyt viimeiset seitsemän kuukautta kirjaa lukien. Se on ylivoimaisesti hitaimmin koskaan läpi tahkoamani kirja! Jeesus sitä jaarittelun määrää! No ei, on se ihan hyvä kirja. Sen verran hyvä, etten ole vieläkään suostunut siitä tehtyjä elokuvia katsomaan. Ei vain kiinnosta. Yleensä kaikki sellaiset kirjat, joissa päähenkilön elämä murtuu kirjan kuluessa lopullisesti vailla toivoa paremmasta, saavat liikuttumaan. Näitä on varsinkin suomalaisessa kirjallisuudessa runsaasti.

6. Kirja, jonka toivoisin tulleen kirjoitetuksi

Ilkka Remes: Copypaste, temppu ja miten se tehdään

7. Kirja, josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu

Mieleen tulee suuri määrä "klassikoita", joita on joutunut opiskelumielessä pakkolukemaan läpi. Ne tekisi mieli kirota hornaan, samaan pätsiin uskonnollisen aivopesupropagandan seuraksi. Tervemenoa.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen tarinoita
Nautinnollisia tarinoita helposti ahmaistavassa muodossa. Bukowski osaa kirjoittaa.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Kerran tosiaan aioin lukea tämän. Tulin järkiini ennen kuin ehdin aloittaa.

10. Haasta viisi bloggaajaa

Sana on vapaa.

Muistojeni hunajatorni, siellä mehiläiset surisivat kaikki samalla kielellä

Haittaa hivenen leivänhankintamatkaa, kun lähi-Siwasta on jäljellä vain hiiltyneet rauniot. No, onneksi poliisi tutkii palon syttymissyytä että ei kai tässä nälkään kuole. Odotellessani dilemman ratkaisua kävin Gigantissa hankkimassa vuosia haikailemani monitoimikoneen, joka printtaa, skannaa, kopioi ja vatkaa. Nyt saan viimein kaikki miljoonat kauniit piirrokseni digitaalimuotoon ja voin alkaa niillä kikkailla. Ja juuri kun menin poistamaan Höpö-Pena -arkistoni verkosta!

Näin unta jossa lapseni syntyi, ja se oli megasöpö ihmisvauvan ja kissanpennun sekoitus. Ihan suloinen.

Jotta itäsuomalaiset voisivat puhua vähemmän

Viikon mökkiloma sisälsi uimista, soutamista, saunanlämmitystä ja siinäpä se sitten melkein. Makasin löhökeinussa auringonsäteen tiellä lukien Borgesia ja Turkkaa, oli gradukirjakin mukana, se eteni viikon aikana neljä sivua. En ole Kouvolassakaan koskaan ennen käynyt. Oikeastaan en ole juuri liikkunut Jyväskylää idempänä, sielläkin ollessa tuntui melkein että Venäjälle jo näki. Nyt on kierrelty Kymiä. Ihmiset puhuvat siellä päivän aikana enemmän kuin minä elämäni aikana.

Kotona ei moni asia ollut muuttunut, mitä nyt cd-soittimen säätöjä rukattu, herätyskelloon laitettu hälytys ja jalkalamppu kaadettu keskelle huonetta poikittain. Tällaisissa tilanteissa on mahdoton tietää, onko joku käynyt tekemässä temppujaan vai ei. "On syytä olettaa, että", mutta juuri tämä on virheellinen päätelmä. Maailma ei muutu jos aina oletetaan todennäköisempi, turvallisempi ja muka-itsestäänselvempi vaihtoehto. Minulla on syy uskoa jonkun käyneen kaatamassa jalkalamppumme. Se on todennäköisempää kuin lampun kaatuminen itsestään; ja on selvää, että se mitä todella on tapahtunut, on jotain vielä paljon oudompaa. Maailmassa on miljardeja asioita joille ei ole sanoja. Se on huojentavaa.

Sumpintynkää, sano

Numero yksi, selkäranka. Alkaa hiljalleen pirstoutua palasiksi. Sen saaminen edes perustilaan vaatisi huoltotoimenpiteitä kaukana omien resurssieni saavuttamatomissa. Pitäisi täyttää lomake, juon mieluummin kahvia, huoneen seiniin on tarttunut 70-lukuista tupakansavua.

Numero kaksi, opiskelu / koulutus / työ. Ohitan tämän kohdan täysin absurdina.

Numero kolme, bloggaaminen. Antamassani haastattelussa (14.7.2006, paikallinen underground-radio) mainitsin lukuisiksi syikseni bloggaamiseen mm. a) halun olla näkyvä hahmo ja b) sen ymmärtämisen, että lukihäiriöisessä keskittymiskyvyttömyydessäni olen kykenemätön ajattelemaan asioita milloinkaan muulloin kuin kirjoittaessani, mikä on johtanut tilaan: ajatukseni ovat muiden saavutettavissa vain heidän lukiessaan kirjoittamaani tekstiä. Haluaisin nyt vetää tuossa haastattelussa mainitsemistani syistä ainakin nämä kaksi takaisin. En tiennyt minua haastateltavan, enkä sen vuoksi osannut ylläpitää suojamuurejani henkilökohtaisimpien syideni yllä.

Numero neljä, kesä. Olen jäyhä satakuntalais-pirkanmaalainen, mitä pahoittelen etukäteen joutuessani tutustumaan pariin suvulliseen vilkkaita karjalaisia. Jos ahdistun, pakenen veteen. Partioleirillä opetettiin, miten sulaudutaan täydellisen huomaamattomasti planktoniin. Kolme leirinjohtajaamme söi sinivalas ennen kuin olimme tajunneet mitään traagista tapahtuneen. Leiriläisistämme kaksi yritti myöhemmin itsemurhaa.

Numero viisi, paluu. Joni palasi viimein Suomeen, melkein naapuriin, ja blogitaivaalle, ja Hitaaseen räjähdykseen olemme sittemmin palanneet kumpikin framille.

Numero kuusi, usko. Siihen, että kaikki näkyvä on pelkkää pintakerrosta.



"Emme tiedä mistään mittään
paitsi ehkä jostain aivan pikkusen"

(Sydän, sydän / Pappa sanoi että)

Imaami on hiljaa, imaami ei kerro

Jos poistun ajatuksistani, olenko sittemmin vain sosiaaliturvatunnuksen ympärillä lihaa? Ovatko ihmisoikeuteni vain kävelykadulla kulkijoita pysäyttävien kauniiden nuorten käsitettävissä, entä onko jokainen kirjoittamani sana sitaatti joltakin, ellen keksi uutta sanaa? Ja onko kynällä elämäni aikana vetämäni matka pidempi kuin maapallon ympärysmitta? Mitä tapahtuu maailman hienoimmalle ajatukselle, jos sen lausuu ääneen ruuhkassa? Entä jos mainostauolla sulkisin television? Miksi kaktuksessa on piikit, kun kerran kuusessakin on, ja kalassa? Minne kaikki gradut katoavat? Kuinka monta kertaa "Yesterday" on tähän mennessä soinut? Kuinka monta kertaa olen tähän ikään mennessä sanonut sanan "raskas"? Entä kirjoittanut? Ja minne asti pääsisin jos kotioveltani kääntyisin aina vasemmalle? Mistä voin tietää onko juuri juomani vesi joskus ollut dinosauruksen virtsaa? Ja kuka korvaa jos saan kaupasta vaihtorahan, jota on koskenut epämiellyttävä ihminen? Miksi minusta tuntuu että valkokankaalta katsotaan suoraan silmiin? Ja kuka on kirjoittanut minua kovimmin koskettaneen kirjan? Miten voin olla varma siitä, ettei heti kuolemani jälkeisenä päivänä tv:stä tule maailman hauskin ohjelma? Olinko aiemmassa elämässäni kristitty tai muslimi, olinko Jeesuksen kaveri vai kiusasinko häntä koulussa? Kenen kaapissa minun kirppikseltä ostamani vaatteet ovat aiemmin olleet, tunnenko hänet? Miksi rahaa on ilkeillä enemmän? Kuka huolii minut kun olen käynyt pieneksi ja kurttuun?

Hukassa

Eilen televisio tarjosi meille paljon puhutun Lost-sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson. Televisiohistorian aikana on amerikkalaisten draamasarjojen tavaksi tullut aina tuotantokausien lopuksi heittää jokin yllättävä ja kutkuttava käänne, jonka varassa katsojat voivat kärvistellä sen aikaa, kun seuraavaa kautta filmataan ja laitetaan jälkituotantovaiheessa esityskuntoon. Varsinkin Lostin yhteydessä tällainen käänne oli varsin vahvasti odotettavissa, koska koko sarja perustuu mysteerille, josta pienen pieniä palasia katsojille tiputellaan hiljalleen. Tässä suhteessa tuo ykköskauden lopetus olikin silkka vittuilu uskollisille katsojille. Meille ei kerrottu mitään sen enempää kuin yhdenkään aiemman jakson lopussa, mikään ei edelleenkään viitannut yhtään mihinkään suuntaan, ja kaikesta jäi oikeastaan sellainen "haistakaa te katsojat vaan paska, mitäs tuijotatte tällaista tuubaa, oma häpeänne, lukisitte vaikka kirjaa, vituttaa itekkin kun joutuu käsikirjoittamaan tällaista, tarjosin omaa Hitler-spektaakkeliani tuotantoyhtiölle mutta eihän niitä kiinnostanut, ne pani mut kirjoittamaan jotain hevonperseen viidakkosaarisontaa, ei saatana kiinnosta, keksin joka jaksoon aina jotain vänkää, eihän mulla oo alun perinkään mitään ideaa tässä ollut, kunhan heittelen, vähäks naurattaa kun kaikki dorkat yrittää keksiä jotain jutun jujua ku eihän tässä mitään oo" olo.

Tanz der Lemminge

Turussa tavattiin hirvi. Se on edennyt Helsingin sanomien nettijutun mukaan hirmuisen matkan, uinut jokea vastavirtaan kilometrin, käynyt kaupungin itärajalla ja palannut tulosuuntaansa läntisiin kaupunginosiin vain kuollakseen pois. Ehkä sen lihat ja luut myytiin halukkaille, sen luista tehtiin matkamuistoja, joita halukkaat voivat ostaa Hansakorttelin korkealle hinnoitelluista antihyödykemyymälöistä, ehkä sen kulkemaa reittiä aletaan ensi kesänä markkinoida "Hirvi-turneena", sen kautta voi elää kaupungin viimeisen villin eläimen viimeiset jännittävät hetket. Ehkä Aku Louhimies ohjaa tapauksesta elokuvan, hirveä näyttelee varmasti Martti Suosalo. Magyar Posse voisi säveltää elokuvaan musiikin. Ehkä hirven matka ikuistetaan muropakettien kylkeen, kristalliesineisiin, Nelosen mainostaukotunnuksiin, t-paitoihin, mukeihin, patsaaksi sen kuolinpaikalle Suikkilaan. Ehkä tapaus liitetään oppikirjoihin. Se sopisi ainakin biologian, maantiedon, äidinkielen ja uskonnon kirjoihin. Kehittyneemmät voisivat tutustua tapauksen kautta myös filosofiaan; meissä kaikissa asuu suuri ja levoton hirvi. En haluaisi nähdä aiheesta kirjoitettavan aivan mitä tahansa. Olisi tärkeää perustaa komitea, joka valvoisi hirvestä kirjoitettuja tekstejä. En haluaisi lapseni lukevan koulukirjasta tapauksen virheellistä toisintoa. Haluaisin lasten kaikkina tulevina aikoina ymmärtävän, ettei näin olisi pitänyt käydä. Meidän tulisi hirven kuoleman vuosipäivinä syöksyä massoittain kuolemaamme siltä samalta parkkitasanteelta kuin hirvi. Meidän tulisi syntyä uudelleen parempina kuin mitä aiemmin olimme. Kohtaisimme hirven kirkkaassa valkoisessa valossa. Sen silmät kyyneltyisivät sen nähdessä mitä sen muiston vuoksi teimme. Meidän pitäisi osoittaa sille, ettei se kuollut turhaan. Ettei kukaan meistä kuole turhaan tällä puolen valkoisen valon, aamen.

Tason jakaminen

Näin unta jossa olin kykenemätön reagoimaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olin jähmettynyt paikalleni, maailma kulki ohitseni hirmuista nopeutta, ihmisistä ehti nähdä viivoja. En muistanut muunlaista maailmaa. En ollut varma olinko sellaista koskaan kokenut. Oli vaikea keskittyä asioihin, ne menivät liian nopeasti ohi jotta niitä olisi ehtinyt ajatella. Hetkien merkitykset katosivat kaaokseen. En muistanut mitä olin aiemmin sanonut tai tehnyt, yritykseni hidastaa vauhtia voidakseni keskittyä edes yhteen pieneen hetkeen pilasivat juuri nuo samat hetket. Mitään ei oikeastaan ollut olemassa. Olin yleisö, joka ei kyennyt osallistumaan esitykseen, josta se ei kunnolla saanut selvää. Joskus join kiehuvaa vettä, kaaduin vasten ikkunaa, kerran astuin ruosteisiin nauloihin. Saattaa olla että törmäsin junan kanssakin, joskus. En oikein muista, en unessakaan ollut varma. Halusin vain herätä. Pöly kerääntyi harmaaksi matoksi silmieni ylle, en kyennyt sulkemaan niitä.

Sitten eräänä päivänä luokseni tuli pieni harmaa olento. Sillä oli suuri pää, jossa suuret silmät, muttei juuri muita kasvonpiirteitä. Se oli pukeutunut tyylikkääseen kokomustaan, ja sillä oli vaalea solmio ja outo salkkua muistuttava organismi hihnan päässä.

"Kuulehan", tuo olento sanoi minulle, "olen sinun yhteyshenkilösi ihmistä korkeammalta tasolta. Reinkarnoiduin täältä pois tuhansia vuosia sitten, olen odotellut sinua."

En vastannut, en osannut sanoa mitään, yritin saada maailma hidastumaan, mitään ei tapahtunut. Unohdin olennon, kunnes se puhui taas.

"Mutta se ei ole nyt tärkeää. Halusin vain tulla varoittamaan sinua. Olet jäänyt vangiksi tuohon tilaan. Ellet pian -"

Sitten heräsin sängyltä. Olin kahdeksanvuotias. Oli aamu, mutten tuntenut itseäni erityisen levänneeksi. Olin nähnyt 21 vuoden mittaisen unen, ja yritin muistaa jokaisen sekunnin siitä. Hirveästi asioita oli painettava mieleen, jotta niistä voisi lopun elämäänsä kirjoittaa. Olin varma, että kaikki minulle näytetty oli ensiarvoisen tärkeää. Tunsin maailman sykkivän energian. Näin auroja.

Jossain taustalla minä edelleen seurasin elämän vilinää ohitseni ja yritin herättää itseäni yhä uusilla tavoilla. Kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin pieni poika kirjoitti näkemäänsä muistiin kynä sauhuten.