Siihen aikaan asui maan päällä jättiläisiä

Löysin viikonloppuna polun viereltä luun, jonka pysähdyin noukkimaan talteen ja joka tämän jälkeen paljastui paitsi ihmisen leukaluuksi, myös muovista valmistetuksi. Se oli osittain maan alle kätketty uskottelemaan mahdolliselle löytäjälleen, että asiat eivät ole sellaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Että löydetty luu ei olekaan luu lainkaan, tai jos on, on joskus kauan sitten tapahtunut jotakin kummallista ja on syntynyt ihminen muovisin luin. Miten hänen leukansa oli päätynyt puistoon keskelle Turkua? Aloin rakentaa mielessäni tarinaa. Luu ei jättänyt minua rauhaan.

Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.

Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.

No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.

Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:

Spring surprise

Banaanilaatikoihin mahtuu tavaraa mukavasti, ja silti niiden riittämättömyys tulee vastaan kuin kiviseinä jossain vaiheessa. Kirjoja. Omani mahtuvat noin neljään, mutta niihin käyn käsiksi vasta myöhemmin. Tänään pakkasin muualla, vietin varhaisaamun tyhjentämällä hyllyä jo haalittuihin laatikoihin, tajusin että nämä eivät riitä, eivät mitenkään. Kävin kaupassa hakemassa lisää eivätkä nekään riittäneet. Yhdeksän laatikollista kirjoja, montako sataa kaikkiaan, vielä niitä pitää lisääkin pakata. Yhdessä meillä on varmaan yli tuhat kirjaa.

Kissa katseli silmät suurina jokaisesta tyhjästä laatikosta vuorollaan kuin olisi maailmanloppu kutitellut viiksikarvoja. Ja mistä sen tietää, kissat aistivat suuria asioita ennen meitä, ehkä maa jossain järisi. Silti luonto oli tänään kaunis, vanhat kunnon saaristolaismarkkinatkin täyttivät rumilla eineskojuillaan joenvarret. Rasvassa kärtsätty ruoka haisi kilometrien päähän, steppailin menemään kuin pieni perkele, kätkin sarveni kampauksella. Hymyilen. Aurinko.

Viime yönä hieman ennen puoltayötä käyskentelin Martinkirkon ympäristössä. Pimeys, nouseva sumu ja kirkon tehokas valaistus yhdistyivät varsin esteettiseksi kokonaisuudeksi, jota kamera ahmi nautiskellen. Tulokset löytyvät täältä.

Paniikki alkoi kun valot sammuivat

Huomasin tulleeni vanhaksi. Sen on täytynyt käydä nopeasti ja melko kivuttomasti, sillä jatkuvaa lihasten kolotusta lukuunottamatta olen havainnut ennakkovaroituksia tapahtumassa olevasta muutoksesta varsin vähän. Ehkä yöunien jatkuva lyheneminen, kuuloalueen kaventuminen ja sydämen satunnainen pamppailu olisivat kertoneet jotain jos niihin olisi osannut keskittää huomionsa. Mutta kun on tottunut vain rimpuilemaan elämän rihmoissa, on vaikea huomata pieniä asioita. Senhän tiedättekin.

Miltä vanhana oleminen tuntuu, saattavat nuoremmat lukijani uteliaina kysellä. Sillä olenhan ollut minäkin vielä hetki sitten nuori, ja nyt, aivan yllättäen, tehnyt tuon suuren askeleen elämänvaiheesta seuraavaan. Voin vastata: mukavalta tuntuu. Oikein leppoisalta. Vanhaksi tultuani olen alkanut kaivata keinutuolia, johon voisin istahtaa kiikkuilemaan iltakahdeksalta viltti sylissä ja hyvä kirja mukana. Tekee mieli antaa maailman virrata ohi. Johan tämä on nähty, juuri siltä tuntuu. Ei jaksa enää edes teeskennellä kiinnostuvansa uusista asioista. Kaipailee menneitä.

Mutta menneiden kaipaaminen ei tarkoita, että haluaisi takaisin sen, mitä on epätoivoisena yrittänyt ja halunnut jo liiankin pitkään. Ei enää tee mieli riehua, seikkailla, tehdä suurtekoja, osallistua, vaikuttaa, olla merkittävä, saada aikaan muutosta. Sitä haluaa vanha ihminen vain käpertyä omaan itseen, elää niukkaa mutta hedonistista elämää, joka perustuu entisten asioiden parempana olemiseen kuin nykyisten. Tietenkin tapahtuu myös hidas mutta lopullinen vieraantuminen todellisuudesta, mutta senkin otan kyllä mielihyvällä vastaan. Seuraavat 66 vuotta voi elää hiljaiseloa.

Minä sinulle tehdä jos saisin

Olen jo pitkään odottanut tämän päivän koittavan, se on lähestynyt vääjäämättä, sen on aistinut värähtelyinä hyisessä kevätilmassa siitä lähtien kun lukitsin talvitakkini vaatekomeroon ja nostin tarrakiinnitteiset talvilenkkarini hyllylle pölyyntymään. Kevät toi kevätvaatteet, joita tietenkin seurasivat, no tehän tiedätte, keväiset aatteet. Jotka tänään materialisoituivat Aurajoen rannassa.

Antakaahan kun kerron alusta. Pitkänäperjantaina en uskaltautunut pois sisätiloista, sillä viime vuosina ihmisten taipumus langeta eteeni on korostunut pääsiäisen aikaan, enkä halunnut tämän toistuvan. Vasta tänään astahdin ovesta harmaaseen valoon, tarkkailin oravien akrobatiaa vielä silmuttomien koivujen oksilla ja aistin tuulosessa tuoksahduksen tulevasta. Bootsien kannat kopsahtelivat Itäisen Rantakadun hiekanmuruiseen pintaan kävellessäni aamun rauhassa kohti auringonnousua. Pitkän nahkatakkini liepeet liehuivat tuulessa, painoin stetsonia syvemmälle päähän ja tirkistelin muita kulkijoita sen varjosta. Kevät on odotuksen aikaa. Molemmat takin alle kätkemäni haulikot väreilivät lähes sähköistä jännitystä, ne halusivat päästä jakamaan oikeutta. Tai aivan mitä tahansa. Olin viettänyt pääsiäisen Turussa, 77 tuntia hiljaisuutta, olin ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, vihdoin valmis. Oli myös käytävä kaupassa, koska en ollut varautunut siihen, että ne olivat kaikki perjantain kiinni.

Hän käveli minua vastaan Myllysillan ja Teatterisillan väliselle kaistaleella jokirantaa. Suurinpiirtein ikäiseni mies, pituisenikin, joskin hänen saappaidensa korot olivat kuluneemmat kuin minun. Hänen nahkatakkinsa oli musta, minun hiekankeltainen. Hänen katseensa lukkiutui omaani. En ehtinyt ajatella, kun käteni oli jo syöksynyt takin sisään. Hän oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, meidän väliimme jäänyt maastopyöräilijä syöksyi tilanteen nähdessään jokeen ja pelasti sillä henkensä. Laukaisin esiin kiskaisemani haulikon suoraan läpi sen ilmavirran, jonka pyöräilijä oli paetessaan jättänyt puhaltamaan kadun poikki.

Tuo toinen väisti, ja hänen takkinsa kummastakin hihasta liukui käsien tukevaan otteeseen automaattipistooli, joilla hän alkoi ajatusta nopeammin tulittaa minun suuntaani. Miksi minäkään olisin tuhlannut aikaa ajatteluun; jos olisin tehnyt niin, olisin hengetön. Ampumieni haulien vielä soittaessa ravintolalaivan kylkeä kuin ksylofonia minä oikkasin ilmaan. Tartuin oikealla kädelläni oksaan, joka yhdestä Rantakadun vanhoista lehmuksista oli hakeutunut kävelytien ylle. Kiskaisin itseni ylös oksalle, yksi luodeista nirhaisi farkkujeni lahkeesta roikkuneen hapsun mennessään. Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen haulikkoa, latasin sen uudelleen, laukaisin, odottamatta vedin oikealla kädelläni esiin toisen haulikon, laukaisin senkin. Tuo toinen maastoutui nurmikkoon lehmusten juurelle ja peittyi ylleen satavaan maahan. Kirosin, ja luotisarja katkaisi oksan, jolla istuin.

Pudottuani maahan minulla ei ollut aikaa ladata haulikoita uudestaan, mutta onnekseni tuon toisenkin ammukset olivat lopussa. Kuin jousen voimin hän ponnahti pystyyn ja syöksyi minua kohti. Kimmahdin jaloilleni ja pyörähdin ympäri. Kierrepotku painalsi bootsinpohjan kohokuvion hänen leukaperiinsä, hän ähkäisi ja lensi selälleen, kierähti pirullisen taitavasti ympäri vauhdissa ja oli jälleen jalkeillaan kiskaisten samalla housunvyötäröltään pitkän veitsen. Se lensi minua kohti kuin maaliinsa lukittu ohjus. Iskin sen kämmenselällä syrjään vain millien päästä kasvoistani ja se upposi lähimmän puun runkoon.

Tartuin omaan veitseeni, se näytti hymyilevän nautinnosta päästessään ahtaasta tupestaan ulkoilmaan. Tuo toinen juoksi minua kohti. Heittelin puukkoa ilmassa kädestä käteen, valmistauduin. Hän oli kohdallani ja minä iskin, tähtäsin rintaan, hän tarttui ranteeseeni ja väänsi. Hengitimme molemmat kiivaasti. Tunsin sydämeni sykkeen, ja yllätyksekseni myös hänen pulssinsa. Olimme lukossa, liikkumatta. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni, veitsi putosi maahan kilahtaen. Katsoimme toisiamme hetken silmiin ja uppouduimme pitkään, kiihkeään suudelmaan lehmusten kosteassa varjossa Adolf Ehrnroothin muistomerkin edustalla.

Kesken jääneet kirjat

Kaivoin kirjahyllystäni pitkästä aikaa esiin Stephen Kingin Musta torni -sarjan kolme ensimmäistä osaa. Alunperin 90-luvun alkupuoliskolla heti ilmestyttyään luettuina ne vaikuttivat omaan kirjoittajaminääni järisyttävällä tavalla. Ne olivat ensimmäistä lukemaani fantasiaa, jonka jälkeen Sormusten herrakin tuntui auttamatta laimeammalta (toki silti hyvältä!). Tapanani oli pitkään lukea nuo kolme kirjaa vuoden-parin välein, mutta nyt väli pääsi venähtämään kaiketi kuuteen. Ja edelleen, vaikka Kingin taso on laskenut paitsi nykytuotannon, myös uudelleenluettujen vanhojen osalta (muutama vuosi sitten luin uudelleen myöhäisteinivuosieni ehdottoman ykköskirjan, Kingin Tukikohdan - ja melkein itketti miten toistaitoiseksi jaaritteluksi se paljastui), on Musta torni edelleen kotiinpaluu. Edelleen hieno, hieno kirja... lähetän tämän myötä terveiset Sir Williamille Poriin, toverilleni matkalla kohti Mustaa tornia.

Jo ties kuinka monetta uudelleenlukua suorittaessa mieleen tulivat ne kirjat, joita en ole selvittänyt ensimmäistäkään kertaa. Ne kirjat, jotka ovat jääneet kesken... onhan niitä, erinäisistä syistä. Muistilokeroista kaivoin esiin seuraavat, pieni otos monien jo unohtuneiden keskeltä:

Kari Hotakainen: Klassikko
Autoista lukeminen alkoi jostain syystä ärsyttää. Myöhemmin tajusin erheeni, varsinkin kun minulle on jo vuosien ajan siteerattu hyviä heittoja kirjallisista päiväkirjoista, jotka tämä teos myös sisältää, ja joihin asti en ensilukemalla edes päässyt ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Ostin viime viikolla tämän omaan hyllyyn, ja luen kohta uudestaan, tällä kertaa, uskoisin, kokonaan.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Kahdesti olen yrittänyt, ja kahdesti olen kerta kaikkiaan hyytynyt jo parinkymmenen sivun jälkeen. Tämän täytyy olla puuduttavinta jauhantaa mitä koskaan on kirjaksi painettu. Herranjumala sentään.

William Faulkner: Ääni ja vimma
Olisin niin hirveästi halunnut pitää tästä, pakonomaisesti suorastaan. Ainoaksi Faulkner-kokemukseksi kuitenkin jäi, ja kesken. En vain saanut kipinää syttymään.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
Kamalan kehuttu maagiseksi scifiksi ja ties miksi cybermagiaksi määritelty teos alkoi kiehtovasti, mutta pian osoittautui että kaikki näppäryydet ja itsetarkoitukselliset yksityiskohdat ovat pelkkää pintaa vailla syvyyttä. Fanfictioksi tämä olisi varmaan hyvä, joskin silti mitäänsanomaton. En vain keksinyt mitään syytä miksi jatkaa loppuun asti.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja
Hienoja novelleja hienosti kerrottuina, sitä en kiellä. Puolivälissä tosin tajusin, että nämä eivät sanottavasti muutu. Kaava toistui. Ehkä en menettänyt mitään kun jäin siihen mihin jäin.

Leena Krohn: Pereat mundus
Turhauttavaa älykikkailua, ei tämä edes tuntunut kaunokirjalliselta tekstiltä vaikka sellaiseksi väitettiin. Pettymys, koska olin Krohnin parista aiemmin lukemastani kirjasta pitänyt.

Donna Tartt: Pieni ystävä
Moni asia ei sattunut niin syvälle sieluun kuin se, että maailmanhistorian parhaan esikoisromaanin (Jumalat juhlivat öisin) kirjoittajan vuosia odotettu toinen teos oli sitten... ei, on mahdoton sanoa. En kerta kaikkiaan päässyt perille mitä se oli. Oliko se yhtään mitään? Ainakaan pariinsataan ensimmäiseen sivuun ei tapahtunut kuin jaanausta. En vain kyennyt edemmäs, kirpaisi niin pahasti mieltä.

Philip K. Dick: Haudasta kohtuun
Minusta Dick vain kirjoitti niin huonosti etten kyennyt lukemaan loppuun. Muut kokemukset kirjailijasta hyvin samanlaisia.

Günter Grass: Peltirumpu
Teoksen päähenkilö oli ärsyttävyydessään seinän takana suomi-iskelmää tauotta kovalla soittavan kerrostalonaapurin luokkaa, ja kirja jäi kesken hyvin varhaisessa vaiheessa.

F.M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Järisyttävän vaikuttava teos, joka pysähtyi sivulle 88 aikani yksinkertaisesti loppuessa. Dostojevskin kieli vei mukanaan. Luin tätä elokuun helteessä keskellä pihanurmea lepotolissa kärpästen suristessa - ja sitten loppui loma ja aika. Sitten kun minulla on jälleen aikaa tuntikausia joka päivä upottaa tähän, minä aloitan alusta ja luen loppuun asti. Ehkä se päivä ei ihan heti koita, harmi kyllä.

Hellään, huomaan

Puolentoista vuorokauden aikana matkustin kolmella eri bussilla ja yhdellä junalla yhteensä yli kolmesataa kilometriä pitkin ruman maamme ankeita maisemia. Onneksi oli käyntikohteena Tampere, tuo kaupunki joka on kuin kotiinpaluun parempi muoto, kaiken selkäydintutun keskeltäkin löytyy joka kerta annos uutta, kuten kahvila jonka ikkunasta olisin ottanut kahvilanikkunakuvia ulos kadulle, mutta kamera nökötti eteisen pöydällä Näsilinnankadulla.

Niin, sinänsä oli kyse paluusta menneeseen monin tavoin. Käyntikohteena pari museoitua näyttelyä, ensin Rupriikin Commodore-näyttely Ready, joka oli varsin pieni mutta kamalan sympaattinen. Mutta missä oli Commodore 16? Koskin ensi kerran elämässäni Amigaan, ei niitä minun kaveripiirissäni ollut, kaikilla Kuusnelonen vaan. Suunnattomalla valkokankaalla pyöri Raid over Moscow - hauska huomio muuten, että kaikki käynnissä olevat pelit näyttivät olevan piraattiversioita. No joo.

Kiinnostavampi näyttely (onhan minulla kuusnelosia kotonakin) oli Vapriikin levynkansinäyttely Covers. Oli kyllä hieno. Mikäli populaarimusiikki tai kuvataide tai aivan erityisesti molemmat ovat sydäntä lähellä, mene Vapriikkiin. Mene jo! Stendhalin syndrooma alkoi orastavana uhata kun näki alkuperäiskokoisina Beatles-kannet. Vuosikymmenten takaa pojat siloposkina katsoivat.

Näiden näyttelyiden yhteisvaikutus vei menneeseen ja sai haikailemaan aikaa, jolloin levynkansitaiteella oli vielä merkitystä, ja jolloin tietokoneet eivät olleet itsestäänselvyyksiä joka kodissa. Kaikki hyvä kehitetään aina pilalle. Riepoo ku harakkaa sateessa.

Utopia uinahtaa

Tein kirpeän ratkaisun, ja soitin Saunalahden asiakaspalveluun irtisanoakseni marraskuusta 1996 ylläpitämäni kotisivu/sähköpostitilin. Tällekin teolle tekee mieli antaa suuria merkityksiä, mutta ehkä, vaikkei tuo tili juuri mitään maksanutkaan mutta maksoi silti, helpotus on niissä mukana. Mitä vähemmän painolasteja ihminen raahaa, sen helpompi hänen tietenkin on. Siihen aikaan kun aloittelin sähköpostikeskustelijan nyttemmin hiipunutta uraani, olivat nuo postiohjelmat vielä sellaisia, että saapuneet viestit imaistiin palvelimelta suoraan käyttäjän koneelle. Jälkeenpäin se on ollut onni ja ilo. Minulla on kymmenien pitkien (todella!) sähköpostien muodostamia keskusteluja tallella vuosilta 1997-2004; juuri sellaisia pitkiä itselle tärkeitä kirjeposteja, joita ihmiset jatkuvasti hukkaavat kun hotmail tai muu vastaava satunnaistyhjentää palvelintaan. Pitkä ja merkittävä pala henkilöhistoriaani, kuin päiväkirja mutta kiinnostavampi.

Silmänkääntövankilassa tämä ratkaisuni näkyy lähinnä siten, että suurin osa täällä julkaisemistani kuvista katoaa. Vielä bloggausta aloitellessani loppuvuonna 2003 ei Bloggerilla ollut nykyistä kätsyä kuvanlisäystoimintoa, minkä vuoksi näin helpommaksi tallentaa materiaalin tuonne kotisivutilaani. Joka nyt siis lakkaa olemasta. Olen tästä harmissani, mutta varmaankin ajan kanssa lisäilen kuvia ainakin joihinkin oleellisimpiin arkistomerkintöihini.

Niin että hei sitten vain, maailman coolein sähköpostiosoite.

Kaiteella

Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.

Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.

Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.

Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.

Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.