Kesken jääneet kirjat

Kaivoin kirjahyllystäni pitkästä aikaa esiin Stephen Kingin Musta torni -sarjan kolme ensimmäistä osaa. Alunperin 90-luvun alkupuoliskolla heti ilmestyttyään luettuina ne vaikuttivat omaan kirjoittajaminääni järisyttävällä tavalla. Ne olivat ensimmäistä lukemaani fantasiaa, jonka jälkeen Sormusten herrakin tuntui auttamatta laimeammalta (toki silti hyvältä!). Tapanani oli pitkään lukea nuo kolme kirjaa vuoden-parin välein, mutta nyt väli pääsi venähtämään kaiketi kuuteen. Ja edelleen, vaikka Kingin taso on laskenut paitsi nykytuotannon, myös uudelleenluettujen vanhojen osalta (muutama vuosi sitten luin uudelleen myöhäisteinivuosieni ehdottoman ykköskirjan, Kingin Tukikohdan - ja melkein itketti miten toistaitoiseksi jaaritteluksi se paljastui), on Musta torni edelleen kotiinpaluu. Edelleen hieno, hieno kirja... lähetän tämän myötä terveiset Sir Williamille Poriin, toverilleni matkalla kohti Mustaa tornia.

Jo ties kuinka monetta uudelleenlukua suorittaessa mieleen tulivat ne kirjat, joita en ole selvittänyt ensimmäistäkään kertaa. Ne kirjat, jotka ovat jääneet kesken... onhan niitä, erinäisistä syistä. Muistilokeroista kaivoin esiin seuraavat, pieni otos monien jo unohtuneiden keskeltä:

Kari Hotakainen: Klassikko
Autoista lukeminen alkoi jostain syystä ärsyttää. Myöhemmin tajusin erheeni, varsinkin kun minulle on jo vuosien ajan siteerattu hyviä heittoja kirjallisista päiväkirjoista, jotka tämä teos myös sisältää, ja joihin asti en ensilukemalla edes päässyt ennen kuin palautin kirjan kirjastoon. Ostin viime viikolla tämän omaan hyllyyn, ja luen kohta uudestaan, tällä kertaa, uskoisin, kokonaan.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Kahdesti olen yrittänyt, ja kahdesti olen kerta kaikkiaan hyytynyt jo parinkymmenen sivun jälkeen. Tämän täytyy olla puuduttavinta jauhantaa mitä koskaan on kirjaksi painettu. Herranjumala sentään.

William Faulkner: Ääni ja vimma
Olisin niin hirveästi halunnut pitää tästä, pakonomaisesti suorastaan. Ainoaksi Faulkner-kokemukseksi kuitenkin jäi, ja kesken. En vain saanut kipinää syttymään.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
Kamalan kehuttu maagiseksi scifiksi ja ties miksi cybermagiaksi määritelty teos alkoi kiehtovasti, mutta pian osoittautui että kaikki näppäryydet ja itsetarkoitukselliset yksityiskohdat ovat pelkkää pintaa vailla syvyyttä. Fanfictioksi tämä olisi varmaan hyvä, joskin silti mitäänsanomaton. En vain keksinyt mitään syytä miksi jatkaa loppuun asti.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja
Hienoja novelleja hienosti kerrottuina, sitä en kiellä. Puolivälissä tosin tajusin, että nämä eivät sanottavasti muutu. Kaava toistui. Ehkä en menettänyt mitään kun jäin siihen mihin jäin.

Leena Krohn: Pereat mundus
Turhauttavaa älykikkailua, ei tämä edes tuntunut kaunokirjalliselta tekstiltä vaikka sellaiseksi väitettiin. Pettymys, koska olin Krohnin parista aiemmin lukemastani kirjasta pitänyt.

Donna Tartt: Pieni ystävä
Moni asia ei sattunut niin syvälle sieluun kuin se, että maailmanhistorian parhaan esikoisromaanin (Jumalat juhlivat öisin) kirjoittajan vuosia odotettu toinen teos oli sitten... ei, on mahdoton sanoa. En kerta kaikkiaan päässyt perille mitä se oli. Oliko se yhtään mitään? Ainakaan pariinsataan ensimmäiseen sivuun ei tapahtunut kuin jaanausta. En vain kyennyt edemmäs, kirpaisi niin pahasti mieltä.

Philip K. Dick: Haudasta kohtuun
Minusta Dick vain kirjoitti niin huonosti etten kyennyt lukemaan loppuun. Muut kokemukset kirjailijasta hyvin samanlaisia.

Günter Grass: Peltirumpu
Teoksen päähenkilö oli ärsyttävyydessään seinän takana suomi-iskelmää tauotta kovalla soittavan kerrostalonaapurin luokkaa, ja kirja jäi kesken hyvin varhaisessa vaiheessa.

F.M. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Järisyttävän vaikuttava teos, joka pysähtyi sivulle 88 aikani yksinkertaisesti loppuessa. Dostojevskin kieli vei mukanaan. Luin tätä elokuun helteessä keskellä pihanurmea lepotolissa kärpästen suristessa - ja sitten loppui loma ja aika. Sitten kun minulla on jälleen aikaa tuntikausia joka päivä upottaa tähän, minä aloitan alusta ja luen loppuun asti. Ehkä se päivä ei ihan heti koita, harmi kyllä.

Hellään, huomaan

Puolentoista vuorokauden aikana matkustin kolmella eri bussilla ja yhdellä junalla yhteensä yli kolmesataa kilometriä pitkin ruman maamme ankeita maisemia. Onneksi oli käyntikohteena Tampere, tuo kaupunki joka on kuin kotiinpaluun parempi muoto, kaiken selkäydintutun keskeltäkin löytyy joka kerta annos uutta, kuten kahvila jonka ikkunasta olisin ottanut kahvilanikkunakuvia ulos kadulle, mutta kamera nökötti eteisen pöydällä Näsilinnankadulla.

Niin, sinänsä oli kyse paluusta menneeseen monin tavoin. Käyntikohteena pari museoitua näyttelyä, ensin Rupriikin Commodore-näyttely Ready, joka oli varsin pieni mutta kamalan sympaattinen. Mutta missä oli Commodore 16? Koskin ensi kerran elämässäni Amigaan, ei niitä minun kaveripiirissäni ollut, kaikilla Kuusnelonen vaan. Suunnattomalla valkokankaalla pyöri Raid over Moscow - hauska huomio muuten, että kaikki käynnissä olevat pelit näyttivät olevan piraattiversioita. No joo.

Kiinnostavampi näyttely (onhan minulla kuusnelosia kotonakin) oli Vapriikin levynkansinäyttely Covers. Oli kyllä hieno. Mikäli populaarimusiikki tai kuvataide tai aivan erityisesti molemmat ovat sydäntä lähellä, mene Vapriikkiin. Mene jo! Stendhalin syndrooma alkoi orastavana uhata kun näki alkuperäiskokoisina Beatles-kannet. Vuosikymmenten takaa pojat siloposkina katsoivat.

Näiden näyttelyiden yhteisvaikutus vei menneeseen ja sai haikailemaan aikaa, jolloin levynkansitaiteella oli vielä merkitystä, ja jolloin tietokoneet eivät olleet itsestäänselvyyksiä joka kodissa. Kaikki hyvä kehitetään aina pilalle. Riepoo ku harakkaa sateessa.

Utopia uinahtaa

Tein kirpeän ratkaisun, ja soitin Saunalahden asiakaspalveluun irtisanoakseni marraskuusta 1996 ylläpitämäni kotisivu/sähköpostitilin. Tällekin teolle tekee mieli antaa suuria merkityksiä, mutta ehkä, vaikkei tuo tili juuri mitään maksanutkaan mutta maksoi silti, helpotus on niissä mukana. Mitä vähemmän painolasteja ihminen raahaa, sen helpompi hänen tietenkin on. Siihen aikaan kun aloittelin sähköpostikeskustelijan nyttemmin hiipunutta uraani, olivat nuo postiohjelmat vielä sellaisia, että saapuneet viestit imaistiin palvelimelta suoraan käyttäjän koneelle. Jälkeenpäin se on ollut onni ja ilo. Minulla on kymmenien pitkien (todella!) sähköpostien muodostamia keskusteluja tallella vuosilta 1997-2004; juuri sellaisia pitkiä itselle tärkeitä kirjeposteja, joita ihmiset jatkuvasti hukkaavat kun hotmail tai muu vastaava satunnaistyhjentää palvelintaan. Pitkä ja merkittävä pala henkilöhistoriaani, kuin päiväkirja mutta kiinnostavampi.

Silmänkääntövankilassa tämä ratkaisuni näkyy lähinnä siten, että suurin osa täällä julkaisemistani kuvista katoaa. Vielä bloggausta aloitellessani loppuvuonna 2003 ei Bloggerilla ollut nykyistä kätsyä kuvanlisäystoimintoa, minkä vuoksi näin helpommaksi tallentaa materiaalin tuonne kotisivutilaani. Joka nyt siis lakkaa olemasta. Olen tästä harmissani, mutta varmaankin ajan kanssa lisäilen kuvia ainakin joihinkin oleellisimpiin arkistomerkintöihini.

Niin että hei sitten vain, maailman coolein sähköpostiosoite.

Kaiteella

Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.

Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.

Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.

Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.

Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.

Aamua, monsieur

Ehkä viikon kulun voi päätellä siitä, miten maanantai alkaa. Verhojen takaa avautui talvempi maisema kuin pariin kuukauteen, ei toki ihme sillä lumimäärällä, joka eilen taivaalta tömähti. Nälkä oli kiljuva, ja hieman petyin huomatessani että mysliä oli pussin pohjalla jäljellä noin neljännes normaaliannoksesta. Kumosin sen kulhoon paremman puutteessa, päälle maitoa. Ei se ainakaan purkkia avatessa vielä pahalta haissut, mutta vihertävinä kimpaleina kuitenkin mysliin sekoittui. Kuvotusta tuntien kumosin aamiaiseni roskiin. Puurohiutaleita ei kaapissa ollut, eikä leipää. Eikä hedelmiä eikä vihanneksia tietenkään, mitä minusta luulette. Lähikaupan aukeamiseen laskeskelin olevan kaksi tuntia, ja hetken harkitsin popcornien tekemistä aamiaiseksi, kunnes luovuin ajatuksesta. Huomasin öljyn loppuneen. Pelkäsin vatsani murinan herättävän naapurit, kunnes muistin hänenkin pitävän minua hereillä öisin raivostuttavalla ja jatkuvalla hohotuksellaan. Sen jälkeen en enää pelännyt. Keitin teetä, sillä sai nälkää työnnettyä eteenpäin nelisen tuntia, lounastapaaminen on sovittu kahdeksitoista.

Tämän ankean arkipäivyyden ohelle tarjoilen kymmenen triviatietoa itsestäni. Pitävät kaikki niin hyvin paikkansa, että pelottaa mitä kaikkea sieltä verkosta vielä löytyykään.

Ten Top Trivia Tips about Ugus!

1. Finding ugus on Christmas morning is believed to bring good luck.
2. If you put a drop of liquor on ugus, he will go mad and sting himself to death.
3. Owls cannot move their eyes, because their eyeballs are shaped like ugus!
4. It takes more than 500 peanuts to make ugus!
5. Ugus was invented in China in the eleventh century, but was only used for fireworks, never for weapons!
6. If you lie on your back with your legs stretched it is impossible to sink in ugus!
7. American Airlines saved forty thousand dollars a year by eliminating ugus from each salad served in first class!
8. To check whether ugus is safe to eat, drop him in a bowl of water; rotten ugus will sink, and fresh ugus will float.
9. Ugus can grow up to three feet in a 24 hour period.
10. About 100 people choke to death on ugus each year.

I am interested in - do tell me aboutherhimitthem

(Tearcandyltä. Pahoittelen layoutia, en jaksa säätää.)

Point well shaken

Totuutta silmiin, ja pahemminkin voisi käydä. Pysäköimme Lomittajan ylitäyteen ahdetun Peugeotin eilen marketin parkkihallin "vain lapsiperheille" varatulle paikalle, sillä me helposti taannumme lapsiperheeksi päätyessämme yli kolmen hengen kokoonpanolla samoille sijoille. Miellyttäväksi lapsiperheeksi tietenkin, joka nostattaa hymyn kaikkien läsnäkatsojien huulille. Shoppailu on hauskaa vain porukalla ja vain jossain lähipuoteja rahtusen kauempana.

Totuutta silmiin, ja taas kuopattiin toiveita. Lounastauko venyi jälleen kahdentoista tunnin mittaan, tällainen tottumus voi tuottaa hankaluuksia työelämässä sitten joskus. Minut herätti aamulla kolme minuuttia ennen herätyskelloa puolikas kulhollinen nallekarkkeja, se levitoi sänkyni yllä kirkuen kuin hornasta manattu succubus. Laavalamppu vielä yskähteli väsyneenä, käänsi kylkeään, mikä minäkin! Mitä siinä yrität! Sika! On hämmentävää miten onnistun toistuvasti viettämään synnillistä ja vihan alaista elämää juuri kukonlauluksi varaamaani pyykkivuoroa edeltävänä iltana. Tähän ei eläin pysty, varsinkaan jos sillä ei ole tarttumapeukaloa.

Totuutta silmiin, ja hyvältä sekin tuntui. Nyt juon järkyttävän pahaa kahvia ja napostelen loppuja pippuriperunalastuja. "Find you with my blind love", Tom Waits stereoissani, ulkona näyttää marraskuun alulta. Jäinen tihku hyhmääntyy rännäksi teiden varsille, talitintti istuu kaiteella yskähdellen. Kynnenjälkiä ikkunassa, heh heh, ei vissiin ahdista.

Mikään ei ratkea.

Pelosta syntyvä ystävyys

Postiluukustani kolahti äsken lappunen, jonka otsikkona on kirkuvan punainen "Ystävä!", ja joka heti tämän otsikon jälkeen ilmoittaa minulle kiertelemättä, että minä tarvitsen pelastuksen Kristuksessa. Miksikö? Tämän lappunen kertoo kätevästi listamuodossa. Sain tietää olevani:

1. Syntinen
2. Orja
3. Vihan alainen
4. Tuomion alla

Kyllä siinä päivä piristyy ja olo helpottuu kun saa kuulla olevansa vihan alainen orja.

Mukana on kuponki, jossa lukee "Olen tullut vakuutetuksi, että olen syntinen". Siihen voi kirjoittaa henkilötietonsa ja lähettää hengelliseen työkeskukseen. En halua tietää mitä niillä siellä tehtäisiin, rituaaliuhrattaisiin pentagrammin päällä, veikkaan. Siellä ne kierivät Kristuksen veressä ja hykertelevät keskiöisin sille, miten onnistuivat taas pelottelemalla saamaan paljon lisää ystäviä ahdistuneista opiskelijoista.

Eivät ehkä vielä toistaiseksi ymmärrä tämän lappusen tekijät hävetä. Mutta kun henki lähtee ruumiista ja tulevat tuliselle portille, jossa vanha kehno heidät toivottaa ilomielellä tervetulleeksi lyöden sorkkajalkaa lattiaan, silloin he toivon mukaan häpeävät.

Ja synkkiä päiviä jolloin

Ensimmäisessä kuvassa on pienen kerrostalokaksion olohuone, sohvan lisäksi ei muita huonekaluja, koottava rimakirjahylly seinän nojalla palasina, lattialla laatikoita ja laukkuja. Kuvassa näkyy kaksi ovea, sohvalla on kirja auki, kaksi kännykkää.

Toisessa kuvassa tammi on ravistanut haaleanruskeat lehtensä maahan. Olemme Turussa, ehkä Puolalanpuistossa? Nuori nainen, pitkään hameeseen pukeutunut, pitkät mustat hiukset, halaa tammea. Hänen kasvojaan ei näy. Taustalla olevan puut ovat vielä vihreitä, en tiedä, en ymmärrä. Ei tällaisia kuvia enää juurikaan näe.

Sitten: sisätiloissa otettu kuva, sohva näyttää samalta kuin ensimmäisessä. Sillä istuu arvoituksellisesti hymyilevä nainen, melkein tyttö vielä. Mitä hänellä on kädessään? En tiedä, kuva on epätarkka. Hän katsoo huoneen nurkkaan, alas. Jalallinen lamppu sohvan vieressä valaisee hänen kasvonsa. Pöydällä on pehmoeläimiä, joiden nimet vielä muistan.

Kuvassa neljä siluetteina vaaleaa taivasta vasten kohoavien lehtikuusten välistä näkyy kirkon torni. Valkoinen ja säännöllinen kuin modernistinen runo. Herättää ja ei herätä ajatuksia.

Kuva viisi, lähikuva raollaan olevasta vaatekaapin ovesta, johon on kiinnitetty taidokas piirros nuoren ja kauniin vampyyrimiehen kasvoista. Hiilipiirros, muistan kun se tehtiin, en sitä missä se on nyt. Enkä sitä missä sen piirtäjä, en sitä missä on se joka kiinnitti piirroksen oveen.

Lisää, selailen nyt nopeammin: vastavaloon otettu kuva vanhan talon kuistilla, on hirmuisen vehreä kesä, hahmo istuu hieman kumarassa, hieman väsyneenä, seuraava kuva, kerrostaloasunnon parveke räikeässä kesävalossa, siellä on pieni kuollut kuusi ruukussa ja muovipinnaltaan lohkeillut punainen keittiöjakkara. Kuvassa ei kukaan liiku, se on hiljainen kuiskaus, seuraavassa kuvassa on mökkitie, sitä reunustaa heinikoitunut pelto ja nuoret koivut rivissä, roikkuva sähköjohto katoaa jonnekin metsän keskelle, tie on kapea, hiekkainen, harmaa, mutkittelee. Harvasta paikasta olen niin paljon pitänyt kuin tuosta, harva paikka on niin kiteyttänyt sen minulle mitä on kesä.

Kuva kuinka mones, punainen auto, mies nojaa sen avonaiseen oveen, katsoo aurinkolasiensa takaa varmasti jotain merkittävää. Taustalla kaksi naista, molemmat kohti kameraa, hymyilevät, toisella musta, toisella vihreä hame, on kesä, kuvan etualalla jostain syystä järjettömän suuri kanto. Suurten kuusten oksat roikkuvat raskaina hahmojen yllä, silti kukaan ei pelkää, ei vielä tänä hetkenä jota kuva esittää.

Kuva: hampaita ja pala leukaluuta kuivien neulasten ja oksanpätkien keskellä maassa. Voikukan kukattomat matomaiset varret luikertelevat hampaiden yli eikä niitä pian enää näe.

Viimeiset kuvat, sotkuinen kirjahylly, aivan liian täynnä, hautausmaa, Turun rautatieasema yöllä, auton takaluukulla kesäkuumalla nukkuva kissa ja joen jäällä onnellisena hymyilevä nainen mustissa, kokonaan, kuin paperinukke jonka voi leikata kuvasta pois.