8.4.06

Hellään, huomaan

Puolentoista vuorokauden aikana matkustin kolmella eri bussilla ja yhdellä junalla yhteensä yli kolmesataa kilometriä pitkin ruman maamme ankeita maisemia. Onneksi oli käyntikohteena Tampere, tuo kaupunki joka on kuin kotiinpaluun parempi muoto, kaiken selkäydintutun keskeltäkin löytyy joka kerta annos uutta, kuten kahvila jonka ikkunasta olisin ottanut kahvilanikkunakuvia ulos kadulle, mutta kamera nökötti eteisen pöydällä Näsilinnankadulla.

Niin, sinänsä oli kyse paluusta menneeseen monin tavoin. Käyntikohteena pari museoitua näyttelyä, ensin Rupriikin Commodore-näyttely Ready, joka oli varsin pieni mutta kamalan sympaattinen. Mutta missä oli Commodore 16? Koskin ensi kerran elämässäni Amigaan, ei niitä minun kaveripiirissäni ollut, kaikilla Kuusnelonen vaan. Suunnattomalla valkokankaalla pyöri Raid over Moscow - hauska huomio muuten, että kaikki käynnissä olevat pelit näyttivät olevan piraattiversioita. No joo.

Kiinnostavampi näyttely (onhan minulla kuusnelosia kotonakin) oli Vapriikin levynkansinäyttely Covers. Oli kyllä hieno. Mikäli populaarimusiikki tai kuvataide tai aivan erityisesti molemmat ovat sydäntä lähellä, mene Vapriikkiin. Mene jo! Stendhalin syndrooma alkoi orastavana uhata kun näki alkuperäiskokoisina Beatles-kannet. Vuosikymmenten takaa pojat siloposkina katsoivat.

Näiden näyttelyiden yhteisvaikutus vei menneeseen ja sai haikailemaan aikaa, jolloin levynkansitaiteella oli vielä merkitystä, ja jolloin tietokoneet eivät olleet itsestäänselvyyksiä joka kodissa. Kaikki hyvä kehitetään aina pilalle. Riepoo ku harakkaa sateessa.

6.4.06

Utopia uinahtaa

Tein kirpeän ratkaisun, ja soitin Saunalahden asiakaspalveluun irtisanoakseni marraskuusta 1996 ylläpitämäni kotisivu/sähköpostitilin. Tällekin teolle tekee mieli antaa suuria merkityksiä, mutta ehkä, vaikkei tuo tili juuri mitään maksanutkaan mutta maksoi silti, helpotus on niissä mukana. Mitä vähemmän painolasteja ihminen raahaa, sen helpompi hänen tietenkin on. Siihen aikaan kun aloittelin sähköpostikeskustelijan nyttemmin hiipunutta uraani, olivat nuo postiohjelmat vielä sellaisia, että saapuneet viestit imaistiin palvelimelta suoraan käyttäjän koneelle. Jälkeenpäin se on ollut onni ja ilo. Minulla on kymmenien pitkien (todella!) sähköpostien muodostamia keskusteluja tallella vuosilta 1997-2004; juuri sellaisia pitkiä itselle tärkeitä kirjeposteja, joita ihmiset jatkuvasti hukkaavat kun hotmail tai muu vastaava satunnaistyhjentää palvelintaan. Pitkä ja merkittävä pala henkilöhistoriaani, kuin päiväkirja mutta kiinnostavampi.

Silmänkääntövankilassa tämä ratkaisuni näkyy lähinnä siten, että suurin osa täällä julkaisemistani kuvista katoaa. Vielä bloggausta aloitellessani loppuvuonna 2003 ei Bloggerilla ollut nykyistä kätsyä kuvanlisäystoimintoa, minkä vuoksi näin helpommaksi tallentaa materiaalin tuonne kotisivutilaani. Joka nyt siis lakkaa olemasta. Olen tästä harmissani, mutta varmaankin ajan kanssa lisäilen kuvia ainakin joihinkin oleellisimpiin arkistomerkintöihini.

Niin että hei sitten vain, maailman coolein sähköpostiosoite.

4.4.06

Kaiteella

Tasapainottelin parvekkeen kaiteella. Ei minulla mitään erityistä syytä siihen ollut, eivätkä tilanteen uhkarohkeat piirteetkään olleet erityisen merkittäviä; asuntoni on toisessa kerroksessa. Vaikka olisin menettänyt tasapainoni ja pudonnut, olisin pahimmillaankin saanut vain mustelmia.

Mutta en minä pudonnut. En olisi uskonut pystyväni siihen. Tasapainoilu ei ollut harkittu; avatessani verhot aamulla ei ulkoilma houkutellut. Parvekekin oli täyttynyt sulavasta maantiepölyn tummaksi muuttamasta loskasta. En kuitenkaan saanut katsettani näkymästä irti. Tuijotin sitä aikani, bussit kulkivat ikkunani alta eri suuntiin muutaman minuutin välein. Aamuihmiset menivät töihin, traktori aurasi hautausmaan polkuja.

Lopulta avasin parvekkeen oven, olin edelleen paljain jaloin, nousin kaiteelle ja jäin sille seisomaan. Siinä oli hyvä olla. Vaatteet kastuivat sateentapaisesta, joka ei ollut matkalla taivaalta alas, vaan kierteli edestakaisin raihnaisessa ilmassa. Sumuista huurua leijui maiseman yllä, tiesin auringonkin olevan jossain kilometrien paksuisen pilvimaton takana. Ei sen tarvinnut näkyä, tiesin kyllä että se olisi siellä.

Kiteytin ajatukseni yhdeksi: minä olen kaiteella. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Oli tasan kaksi mahdollisuutta - joko pudota tai palata turvallisesti takaisin sinne mistä olin lähtenyt, perääntyä. Enkä toteuttanut kumpaakaan niistä. Pysyttelin kaiteella. Katselin liikennettä, ihmisiä, he katselivat minua ohi kulkiessaan. Muutama pysähtyi juttelemaan, heidän kanssaan vaihdoin sanan tai pari.

Tietenkin tekoni olisi ollut merkittävämpi, jos olisin asunut kahdennessatoista kerroksessa. Ei se mitään. Ei kaiken tarvitse olla niin konkreettista. Pidin siitä, miltä minusta tuntui seistessäni kaiteella. Todistin itselleni kykeneväni siihen.

3.4.06

Aamua, monsieur

Ehkä viikon kulun voi päätellä siitä, miten maanantai alkaa. Verhojen takaa avautui talvempi maisema kuin pariin kuukauteen, ei toki ihme sillä lumimäärällä, joka eilen taivaalta tömähti. Nälkä oli kiljuva, ja hieman petyin huomatessani että mysliä oli pussin pohjalla jäljellä noin neljännes normaaliannoksesta. Kumosin sen kulhoon paremman puutteessa, päälle maitoa. Ei se ainakaan purkkia avatessa vielä pahalta haissut, mutta vihertävinä kimpaleina kuitenkin mysliin sekoittui. Kuvotusta tuntien kumosin aamiaiseni roskiin. Puurohiutaleita ei kaapissa ollut, eikä leipää. Eikä hedelmiä eikä vihanneksia tietenkään, mitä minusta luulette. Lähikaupan aukeamiseen laskeskelin olevan kaksi tuntia, ja hetken harkitsin popcornien tekemistä aamiaiseksi, kunnes luovuin ajatuksesta. Huomasin öljyn loppuneen. Pelkäsin vatsani murinan herättävän naapurit, kunnes muistin hänenkin pitävän minua hereillä öisin raivostuttavalla ja jatkuvalla hohotuksellaan. Sen jälkeen en enää pelännyt. Keitin teetä, sillä sai nälkää työnnettyä eteenpäin nelisen tuntia, lounastapaaminen on sovittu kahdeksitoista.

Tämän ankean arkipäivyyden ohelle tarjoilen kymmenen triviatietoa itsestäni. Pitävät kaikki niin hyvin paikkansa, että pelottaa mitä kaikkea sieltä verkosta vielä löytyykään.

Ten Top Trivia Tips about Ugus!

  1. Finding ugus on Christmas morning is believed to bring good luck.
  2. If you put a drop of liquor on ugus, he will go mad and sting himself to death.
  3. Owls cannot move their eyes, because their eyeballs are shaped like ugus!
  4. It takes more than 500 peanuts to make ugus!
  5. Ugus was invented in China in the eleventh century, but was only used for fireworks, never for weapons!
  6. If you lie on your back with your legs stretched it is impossible to sink in ugus!
  7. American Airlines saved forty thousand dollars a year by eliminating ugus from each salad served in first class!
  8. To check whether ugus is safe to eat, drop him in a bowl of water; rotten ugus will sink, and fresh ugus will float.
  9. Ugus can grow up to three feet in a 24 hour period.
  10. About 100 people choke to death on ugus each year.
I am interested in - do tell me about


(Tearcandyltä. Pahoittelen layoutia, en jaksa säätää.)

30.3.06

Point well shaken

Totuutta silmiin, ja pahemminkin voisi käydä. Pysäköimme Lomittajan ylitäyteen ahdetun Peugeotin eilen marketin parkkihallin "vain lapsiperheille" varatulle paikalle, sillä me helposti taannumme lapsiperheeksi päätyessämme yli kolmen hengen kokoonpanolla samoille sijoille. Miellyttäväksi lapsiperheeksi tietenkin, joka nostattaa hymyn kaikkien läsnäkatsojien huulille. Shoppailu on hauskaa vain porukalla ja vain jossain lähipuoteja rahtusen kauempana.

Totuutta silmiin, ja taas kuopattiin toiveita. Lounastauko venyi jälleen kahdentoista tunnin mittaan, tällainen tottumus voi tuottaa hankaluuksia työelämässä sitten joskus. Minut herätti aamulla kolme minuuttia ennen herätyskelloa puolikas kulhollinen nallekarkkeja, se levitoi sänkyni yllä kirkuen kuin hornasta manattu succubus. Laavalamppu vielä yskähteli väsyneenä, käänsi kylkeään, mikä minäkin! Mitä siinä yrität! Sika! On hämmentävää miten onnistun toistuvasti viettämään synnillistä ja vihan alaista elämää juuri kukonlauluksi varaamaani pyykkivuoroa edeltävänä iltana. Tähän ei eläin pysty, varsinkaan jos sillä ei ole tarttumapeukaloa.

Totuutta silmiin, ja hyvältä sekin tuntui. Nyt juon järkyttävän pahaa kahvia ja napostelen loppuja pippuriperunalastuja. "Find you with my blind love", Tom Waits stereoissani, ulkona näyttää marraskuun alulta. Jäinen tihku hyhmääntyy rännäksi teiden varsille, talitintti istuu kaiteella yskähdellen. Kynnenjälkiä ikkunassa, heh heh, ei vissiin ahdista.

Mikään ei ratkea.

28.3.06

Pelosta syntyvä ystävyys

Postiluukustani kolahti äsken lappunen, jonka otsikkona on kirkuvan punainen "Ystävä!", ja joka heti tämän otsikon jälkeen ilmoittaa minulle kiertelemättä, että minä tarvitsen pelastuksen Kristuksessa. Miksikö? Tämän lappunen kertoo kätevästi listamuodossa. Sain tietää olevani:

1. Syntinen
2. Orja
3. Vihan alainen
4. Tuomion alla

Kyllä siinä päivä piristyy ja olo helpottuu kun saa kuulla olevansa vihan alainen orja.

Mukana on kuponki, jossa lukee "Olen tullut vakuutetuksi, että olen syntinen". Siihen voi kirjoittaa henkilötietonsa ja lähettää hengelliseen työkeskukseen. En halua tietää mitä niillä siellä tehtäisiin, rituaaliuhrattaisiin pentagrammin päällä, veikkaan. Siellä ne kierivät Kristuksen veressä ja hykertelevät keskiöisin sille, miten onnistuivat taas pelottelemalla saamaan paljon lisää ystäviä ahdistuneista opiskelijoista.

Eivät ehkä vielä toistaiseksi ymmärrä tämän lappusen tekijät hävetä. Mutta kun henki lähtee ruumiista ja tulevat tuliselle portille, jossa vanha kehno heidät toivottaa ilomielellä tervetulleeksi lyöden sorkkajalkaa lattiaan, silloin he toivon mukaan häpeävät.

27.3.06

Ja synkkiä päiviä jolloin

Ensimmäisessä kuvassa on pienen kerrostalokaksion olohuone, sohvan lisäksi ei muita huonekaluja, koottava rimakirjahylly seinän nojalla palasina, lattialla laatikoita ja laukkuja. Kuvassa näkyy kaksi ovea, sohvalla on kirja auki, kaksi kännykkää.

Toisessa kuvassa tammi on ravistanut haaleanruskeat lehtensä maahan. Olemme Turussa, ehkä Puolalanpuistossa? Nuori nainen, pitkään hameeseen pukeutunut, pitkät mustat hiukset, halaa tammea. Hänen kasvojaan ei näy. Taustalla olevan puut ovat vielä vihreitä, en tiedä, en ymmärrä. Ei tällaisia kuvia enää juurikaan näe.

Sitten: sisätiloissa otettu kuva, sohva näyttää samalta kuin ensimmäisessä. Sillä istuu arvoituksellisesti hymyilevä nainen, melkein tyttö vielä. Mitä hänellä on kädessään? En tiedä, kuva on epätarkka. Hän katsoo huoneen nurkkaan, alas. Jalallinen lamppu sohvan vieressä valaisee hänen kasvonsa. Pöydällä on pehmoeläimiä, joiden nimet vielä muistan.

Kuvassa neljä siluetteina vaaleaa taivasta vasten kohoavien lehtikuusten välistä näkyy kirkon torni. Valkoinen ja säännöllinen kuin modernistinen runo. Herättää ja ei herätä ajatuksia.

Kuva viisi, lähikuva raollaan olevasta vaatekaapin ovesta, johon on kiinnitetty taidokas piirros nuoren ja kauniin vampyyrimiehen kasvoista. Hiilipiirros, muistan kun se tehtiin, en sitä missä se on nyt. Enkä sitä missä sen piirtäjä, en sitä missä on se joka kiinnitti piirroksen oveen.

Lisää, selailen nyt nopeammin: vastavaloon otettu kuva vanhan talon kuistilla, on hirmuisen vehreä kesä, hahmo istuu hieman kumarassa, hieman väsyneenä, seuraava kuva, kerrostaloasunnon parveke räikeässä kesävalossa, siellä on pieni kuollut kuusi ruukussa ja muovipinnaltaan lohkeillut punainen keittiöjakkara. Kuvassa ei kukaan liiku, se on hiljainen kuiskaus, seuraavassa kuvassa on mökkitie, sitä reunustaa heinikoitunut pelto ja nuoret koivut rivissä, roikkuva sähköjohto katoaa jonnekin metsän keskelle, tie on kapea, hiekkainen, harmaa, mutkittelee. Harvasta paikasta olen niin paljon pitänyt kuin tuosta, harva paikka on niin kiteyttänyt sen minulle mitä on kesä.

Kuva kuinka mones, punainen auto, mies nojaa sen avonaiseen oveen, katsoo aurinkolasiensa takaa varmasti jotain merkittävää. Taustalla kaksi naista, molemmat kohti kameraa, hymyilevät, toisella musta, toisella vihreä hame, on kesä, kuvan etualalla jostain syystä järjettömän suuri kanto. Suurten kuusten oksat roikkuvat raskaina hahmojen yllä, silti kukaan ei pelkää, ei vielä tänä hetkenä jota kuva esittää.

Kuva: hampaita ja pala leukaluuta kuivien neulasten ja oksanpätkien keskellä maassa. Voikukan kukattomat matomaiset varret luikertelevat hampaiden yli eikä niitä pian enää näe.

Viimeiset kuvat, sotkuinen kirjahylly, aivan liian täynnä, hautausmaa, Turun rautatieasema yöllä, auton takaluukulla kesäkuumalla nukkuva kissa ja joen jäällä onnellisena hymyilevä nainen mustissa, kokonaan, kuin paperinukke jonka voi leikata kuvasta pois.

25.3.06

Miten päivä pelastetaan

Minulla on ollut huono viikko. Keskiviikon kaltaista päivää en välttämättä haluaisi elää toista, eikä torstaikaan alkanut hyvin. Heräsin puoli kuudelta todeten etten saisi ajatuksiltani enää unta. Nousin ja kirjoitin. Lähdin kävelylle jokirantaan, kevätauringon sokaiseva häikäisy Aurajoen yläjuoksun korkeiden rantatöyräiden lumipeitteellä tuntui hyvältä. Se oli kaunista, ja kuitenkin unohduin ajatuksistani hetkeksi pois vasta kun palasin kotiin ja näin postin jättäneen luukusta pakettikortin. Lähettäjä Tampereen Science Fiction -seura, painoksi luvattiin toista kiloa.

Olin ymmälläni, myönnän sen. Minun yhteyteni kyseiseen seuraan on novellikilpailu, jossa viime syksynä saavutin lievää menestystä, mutta tuo palkkio tipahti tililleni jo joulukuussa, eikä kilpailussa tietääkseni jaettu muita palkintoja. Läksin lähipostiin pakettia noutamaan. Virkailija naurahti nähdessä tölvähtäneen ilmeeni kun hän nosti lootaa tiskin takaa. Se oli suurempi kuin olin kuvitellut. Laatikossa rahisteli jokin edestakaisin. Oloni hämmentyi. Pitkitin jännitystä kävelemällä kotiin kiertotietä.

Paketti ei tietenkään meinannut aueta; sähläsin saksien kanssa, teippi oli tukevaa kuin teräs. Lopulta riivin kannen auki, poistin tiiviisti mytytyt sanomalehtikääreet ja kun alta paljastui hervottoman kokoinen pussillinen irtokarkkia, kuvittelin hetken aikaa eläväni kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa absurdeja asioita tapahtuu tuon tuosta eikä niitä tarvitse kenenkään selitellä.

Tosin selityskin löytyi. Laatikossa oli mukana myös kunniakirja juuri tuosta edellämainitsemastani kilpailusta, sekä selventävä tiedote: minulle oli myönnetty "Kanerva Eskolan erikoispalkinto", puolen kilon pussillinen ufokarkkeja, koska tekstissäni oli "hurmaavaa outoutta". Lisäkseni palkinnon sai vain yksi toinen kilpailuun osallistunut.

Kyllähän tuo tuntui hyvältä; tieto siitä, että oli jotakuta ihan oikeasti koskettanut novellillaan. Karkkejakin on nyt viikoiksi eteenpäin, nuo ufot kun eivät ole mitään mässäilytavaraa. Ja puoleen kiloon niitä mahtuu melko paljon. Päätin kuitenkin lukaista tuon novellinikin uudestaan, en ole siihen elokuisen valmiiksi saamisen jälkeen kajonnut. Silmään pisti heti kaksi virkettä, joissa aikamuoto vaihtuu lennossa menneestä nykyhetkeksi. Häpeämään pisti.




Näin siis pelastetaan päivä. Kun vielä joku pelastaisi tämänkin; sain tiedon että se parin viikon takainen mainitsemani työhaastattelu ei sitten kantanutkaan hedelmää. Se oli ainoa suunnitelmani kesän varalle.

Hermostunut naurahdus.