Musavisaa kuin uunista pullaa

Jaakobilla oli tämä jo aikoja sitten, ja jo tuolloin pidin ideaa hauskana; osallistuminen oli kuitenkin mahdotonta ollessani uppoutunut akateemisen tutkimuksen kivuuksiin korvannipukoitani myöten. Nyt Jani palautti meemin mieleeni, ja kas! Eihän minulle ole enää maailmassa muuta kuin aikaa, joten näpräsinpä minäkin omani. Siis viisitoista satunnaisvalikoitua artistia omasta musiikkikokoelmastani, heille netistä etsityt (tietenkin mahdollisimman epätunnistettavat, eheh) kuvat ja ei muuta kuin yleisö arvailemaan. Lupaan palkkion parhaalle. [varauksin]

Sen verran jouduin kuitenkin tämän meemin sääntöjä muokkaamaan, että kun tuossa alkuperäisessä pitäisi käsitellä playlistoja, winamppeja ja random-toimintoja niin sehän ei kohdallani onnistu. Minä kun kuuntelen musiikkia cd-soittimella. Niin kuin sitä pitääkin kuunnella! Tietokone on ihan muita juttuja varten. Arvoin lokerokkaasta cd-hyllystäni 15 lokeroa, joista jokaisesta valitsin ensimmäisenä esiintyvän artistin nimen. Minun levynihän eivät ole tylsässä aakkosjärjestyksessä, joten satunnaisotannasta tuli kerrassaan jännä.

Veikkaan tosin, että Jaakob lienee ainoa lukijoistani, joilla on edes teoreettisia mahdollisuuksia arvata edes puolet näistä. Mutta ei se ole tärkeää. Ei osallistuminenkaan ole. Tätä oli kiva näprätä. On kiva näprätä asioita.















Vastaukset kommenttilootaan. Palaan itse sinne parin päivän päästä kertomaan oikean rivin.

Suu veressä sunnuntaihin

Vanhetessaan muuttuu ihminen itsensä irvikuvaksi. Parodiaksi, melko epäonnistuneeksi, siitä hahmosta, jollainen kuvitteli nuoruusvuosina onnistuneimmillaan olevansa. Silloin, maailman vielä avautuessa suurena edessä, sitä ajatteli: jos minä kykenen olemaan tällainen, minusta pidetään. Tällaisimmillani olen hyvä hahmo. Tämän roolin ja kehyksen olen itselleni muokannut.

Ja sitten haihtuvat vuodet sumuna pois. Se sama hahmo yrittää edelleen kovasti, mutta se on muuttunut epätodellisemmaksi päivä päivältä. Se on pakokauhuinen ihmisenkaltainen olio, joka baarinpöydässä toisintaa nuoruutensa älyvapautta epätoivoisesti. Se tietää, ettei ole enää paluuta siihen, missä se sillä hetkellä on. Se varmasti aika tavalla pelkää.

Vanhetessa myös rapistuu ihmisen fysiikka ja hänestä tulee senkin kautta tylsä. En minä eilen niin paljon ottanut, että olisin sammumaan alkanut; neljän edellä lähdin jatkoilta löntystelemään kotikolon suuntaan lähinnä siksi, että alkoi ihan rehellisesti pesiytyä uni simmuun. Hyvä että sänkyyn asti selvisin. Ja kuuden tunnin päästä reippaana heräsin. Nyt lumi leijailee taivaalta hituina, joita tuuli tempoo edestaas. On harmaata, hautausmaan puut taipuvat puuskissa.

On aika tehdä päätös.

Nämäkin minä otan teiltä pois

Tässä kevättalven kuluessa olen kiinnittänyt huomiota kaikkiin niihin asioihin, jotka ovat kauniissa asuinkaupungissani kiellettyjä. Niitä piisaa; kumma kyllä en ollut erityisemmin pannut merkille tätä yhteiskunnan järjestyneiden tahojen taipumusta estää kansalaisiaan tekemästä kaikenlaista ennen kuin pääkaupunkiseudulta tänne muuttanut henkilö turhautui joka puolella näkemiinsä kieltotauluihin. Nyttemmin olen siis itsekin huomannut tämän todeksi. Tämä kaupunki on kieltotaulujen, aidattujen alueiden, lukittujen porttien ja valvontakameroiden rehottava pelto.

Olen kuljeksinut pitkin katuja kamerani kanssa näyttäen yhteiskunnan viholliselta ja kuvannut sitä, miten meitä estetään tekemästä asioita. Aina kasvavaa kuvasarjaani kielletystä Turusta voi käydä ihmettelemässä täällä. Miksi näin? Hätkähdin ainakin itse sitä, että kaikkialla kirkuvat kieltotaulut olivat minulle luonnollinen ympäristö, jota ei koskaan tullut mielessään kyseenalaistaneeksi. Nyt niitä huomaa joka kadunkulmassa, sisä- ja ulkotiloissa; jopa kaukana Aurajoen yläjuoksulla, poluttomaan jokirantaan rämmittyään kohtaa kiellon. Hyvä luoja miten negatiivisessa maailmassa me elämme, kun sana KIELLETTY singahtaa verkkokalvoille joka nurkan takaa. Minua ahdistaa ajatus siitä, että tämä otetaan luonnollisena tilana. Totta kai pitää kieltää ihmisiä kulkemasta. Tietenkään ei saa rullalautailla, kävellä, oleskella laiturilla, käyttää näitä tiettyjä portaita, kulkea tästä portista, pysäköidä tälle pysäköintipaikalle, kulkea koiran kanssa tämän puiston halki.

Arkiselta näyttävän kerrostalon seinässä arkisen keskikaupungin kadun varrella ilmoitetaan kameravalvonnasta. Miksi? Mitä se valvoo, kenen eduksi, ketä vastaan? Miksi Turussa joka ainoa taloyhtiö on aidannut piha-alueensa pakottaen kulkijoita kiertämään parhaimmillaan satoja metrejä sen vuoksi, ettei yksityishenkilöiden asfalttipiha kuluisi? Erään taloyhtiön piha Yliopistonkadun länsipäässä on ollut piikkilangalla aidattu jo vuosien ajan, ja se alkaa näyttää jo pelottavalta. Piikkilangan takana on pyöräteline, roskalavoja, hiekkalaatikko, se kaikki tavallinen.

Turussa tiedetään mikä on kansalaisten paikka. Jos et asu täällä, et ole olemassa meille. Jos olet meidän elämämme ulkopuolinen, sinä olet KIELLETTY. Et saa toimia. Älä tee tuota asiaa, josta minä en pidä. Minulla on oikeus sanoa, mitä täällä saa tehdä ja mitä ei. Minä tiedän. Minä olen kontrollissa.

Ja kontrolli tuottaa kontrolloituja kansalaisia.

'Scuse me while I wash this sock

Ei minulla sinällään mitään ole ylioppilaskylän pesutupaa vastaan, mutta se kyllä toisinaan saa otsasuonet sykkimään ja jääväreet selkäkarvoja silittelemään kun on ottamassa pesun jälkeen pyykkejään koneesta ulos, ja kyseisen koneen seuraavaksi varannut tulee niskan taaksee huohottamaan. Ja aivan erityisesti tuijottamaan silmämuna kovana niitä pyykkejäni. Se hermostuttaa kun minulle tuntematon yksilö kiinnittää katseensa vaaleanpunaisiin pyjamanhousuihini, kukkakuvioituihin kalsareihini, kulahtaneisiin tennissukkiini ja sarjakuvahahmoilla koristeltuihin pussilakanoihini. Ja kun hermostun, menetän lihaskontrollini. Käteni alkavat nykiä ja pudottelevat ne vastapestyt pyykit pesutuvan likaiselle lattialle. Ja tuijotus syvenee, odottajan jalka naputtaa sementtiin tahdin, joka kertoo minun olevan naurettava häviäjä ja kömpelö muiden aikaavievä rähmätassu kaiken lisäksi; eikä mitään merkitystä tunnu olevan sillä, että olen täysin aikataulussa! Olen aina ajoissa, yleensä jo siinä vaiheessa odottamassa kun koneeni vielä linkoaa! Enkä koskaan tuijota muiden pyykkejä vaan hienotunteisesti liukenen kulman taakse kuin varjo. Siellä sitten hihittelen. Varsinkin söpöt japanilaiset opiskelijatyttöset tästä tavastani tuntuvat pitävän.

Come sail your ship

Vaikka lämpömittari näyttää nollaa ja maassa on puoli metriä lunta, lämmittää aurinko parvekkeen jo niin nautittavaksi, että siellä voisi sisävaatteissaan istua lukemassa hyvää kirjaa eikä olisi lainkaan kylmä. Mistäkö niin arvelen? Koska minä juuri äsken tein niin! Vain koska se on mahdollista!

Kevät humalluttaa paremmin kuin mikään. Kun on valoa ja lämpöä uskoo taas itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja tuntuu siltä että on aikaa ja tarmoa tehdä kaikki ne asiat jotka synkkien ja surumielisten talvikuukausien aikana tuntuivat ikuisesti ulottuviltani karanneen. Yhtäkkiä huomaan tekeväni asioita. Kirjoitan kuin pyörremyrsky. Eilisillan vietin Nuutisen emännän kanssa suunnitellen kevätkuukausien aikana kuvattavaa elokuvaa. Opettelen kuvankäsittelyä, visualisoin ympäristöäni. Innostun musiikistakin taas; taidanpa käydä tänään levyostoksilla. On hyvä olo kun on kevät. Seuraavat puoli vuotta ja rapiat päälle minä olen taas elossa. Minusta on kaikkeen mihin haluan minusta olevan. Yhteiskunta ei lannista minua seuraavan kerran ennen kuin lokakuussa aikaisintaan.

Tuskin maltan odottaa kesää. Mitä kaikkea tuo tämä vuosi? Mitä kaikkea saankaan valmiiksi? Mihin kaikkeen kollektiiviseen toimintaan pääsen osallistumaan?

Se on tuo valo. Tuo jumalainen lämpö.

Talvi on taas tapettu, taas yhdestä selvitty.

Sanan sanovut sanax

Olin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa aamulla. Ehkä 29-vuotiaana oli jo aika kokea tämäkin, vaikka toisaalta mikä sitä on kukaan koskaan sanomaan kenellekään mihin on milloinkin aika. Oli jo kokemuksena positiivinen. Olen tyytyväinen jos käy hyvin. Kirjallisuudenopiskelija kun ei yleensä uskalla nähdä edes unia oman alan töistä.

Tyyneys siitä että on ylipäätään saanut elämänsä pisteeseen, jossa on mahdollista puhua "oman alan" töistä, on minut nyt kuitenkin syliinsä sulkenut. Siinä tyyneydessä on jotain samaa kuin taivaankannellisessa lämpimiä värejä kesäiltana.

Taas havaitaan

Maalla on pimeämpää ja suurempaa, sen sai taas huomata kun oli kurkkuaan myöten lumessa ja pakkanen ravisti männynoksista lisää niskaan, bussipysäkit ruostuivat hampaat irvessä ja jos joku ihmisten kulkemisesta huolestunut kuski uskaltautui rattiin kajahti jostain "rikkuri!" ja haulikolla sanomaa peesattiin.

Olin siis vähällä jäädäkin sinne. Mutta minulla oli mukana uudennihkeä (no ei se enää) kamerani ja viimein pääsin tekemään sen avulla hermoriekaleita myös tuosta lapsuudennurkissani yhä raukeana vaeltavasta täällä paljon puhumastani kaksikosta Aleksi ja Kafka. No eiväthän ne toki kuvaamiseeni hermostuneet! Voi miten ne poseerasivatkaan! Tuo viereinen Aleksin kuva kiteyttää kaiken sen, miksi minä ja Aleksi olemme ihan bestikset edelleen. Sen tarkoitus ei ole varsinaisesti representoida minua, mutta kenties Silmänkääntövankilaa jossain mielessä kuitenkin. Missä on söpöjä kissoja on aina mukava olla.

Ja entä tuo uusi alaotsikkoni sitten? En minä itse tuollaista keksisi; se saapui viestinä puhelimeen viime torstaina. Sinitarralla seinälle, sanon minä. Pysyköön sekin siinä hetken.

Tuntuu väliaikaiselta. On yhtä aikaa hyvä mieli ja paha, paljoon valmis ja väsynyt, terve ja sairas, olen rojun keskellä kaatopaikalla rämpineenäkin puhdas kuin lakana, jos puhdas, olen makea suola ja odotan enkä toivo loppuvan, minkään ja kaiken.

Minua katsotaan. Minuun ehkä luotetaan. Minua nukuttaa.

Kun minut valittiin

Tämän tarinan voin kertoa teille vain, koska minulla on tapana nykyisin pitää kotonakin aina kamera käden ulottuvilla, jotta voisin räpsäistä kuvan kaikesta sydämenlyönnin mittaisella varoitusajalla. Ellei minulla olisi näitä teille pikapuoliin näyttämiäni kuvia, ette uskoisi kuitenkaan.

Kaikki alkoi noin viikko sitten. Aloin tietokoneella istuessani tuntea kummallista varmuutta siitä, että minua tarkkailtiin. "Linnut", ajattelin, sillä niiden kolkko tuijotus parvekkeen kaiteelta tuntuu joskus selässä pistoksina. Vaan eipä mitä. Kun käännyin katsomaan, näin tämän järkyttävän näyn:


Hätkähdin tietenkin, sillä täytyihän tuon toimintaani silmä kovana tarkkailevan hahmon olla kivunnut jotain kautta toisen kerroksen parvekkeelleni. Hän katosi nopeasti, ja oli kenties toiminnassaan sen jälkeen varovaisempi, sillä en nähnyt häntä enää uudelleen.

Ikkunani takana nimittäin. Kului kaksi päivää, ja olin pikkutunneille jatkuneen taiteenluomistuskan näännyttämänä vetäytymässä nukkumaan. Juuri kun olin kiskaisemassa päiväpeitettä sängystäni pois, huomasin jonkin pilkistävän esiin sängyn alta...


Nuo samat silmät! Olisin tunnistanut ne missä tahansa, ja nyt ne olivat sisällä! Minun asunnossani! Sänkyni alla! Hyppäsin vuoteeseen, vedin peiton pääni ylle enkä uskaltanut nukkua koko yönä. En kuullut ääniä. Kun päivä valkeni, kurkistin sängyn alle, eikä siellä ketään ollut. Ehkä olin sittenkin nukkunut. Ehkä mielikuvitus oli jälleen lähtenyt lenkille, en voinut olla varma...

Joka tapauksessa vasta tässä vaiheessa uskalsin nukahtaa, ja levottomassa unessani kierähtelin jonnekin iltapäivän tienoille. Nousin, nuhjuisena ja tokkurassa, marssin suihkuun, ja juuri kun olin kääntämässä hanasta, huomasin jonkun vilahtavan piiloon pyykkikassiini!


Näystä järkyttyneenä liukastuin, tartuin suihkuverhoon, sain verhotangon päähäni ja kun tästä ahdingosta tunteja myöhemmin toivuin, oli pyykkikassi tietenkin tyhjä. Minua oli kuitenkin alkanut kalvaa kauhunsekainen varmuus siitä, että minua tarkkaillaan. Nämä asiat eivät kerta kaikkiaan voineet olla sattumaa! Pieni ennen niin viihtyisä asuntoni oli alkanut muistuttaa loukkoa...

Puin vaatteet ylleni ja juoksin ulos, vietin ystävieni seurassa pakkomielteenomaisesti koko päivän ja lopulta nukuin yliopiston tietokoneluokassa yön. Aamun tullen tunsin virkistyneeni. Olin varmasti nähnyt harhoja. Eihän ollut mitään järkeä, että kukaan tarkkailisi minua, maailman kenties mitättömintä yksilöä ja matosta. Palasin kotiin, aloin keittää makaronia lounaaksi ja mieleni alkoi tehdä taustamusiikkia, minkä johdosta tietenkin käännyin cd-hyllyni puoleen. Ja mitä näinkään!


Nuo... nuo kasvot! Jälleen sama tarkkailija, ja tällä kertaa hän selvästi halusi minun näkevän itsensä ennen kuin livahti hyllyn taakse ja katosi. Päätäni kivisti. Ajauduin puolittaiseen pakokauhuun, ryntäsin parvekkeelleni haukkaamaan pakkasenraikasta happea. Nojasin kaiteeseen, taistelin pyörtymistä vastaan. Tasaantuessani aloin olla ehdottoman varma siitä, että tunsin tuon tarkkailijani kasvot. Mutta mistä, mistä...

Ilta kului levottomasti. Söin, yritin kirjoittaa, katsella tv:täkin, mutta jatkuvasti minua kalvoi se hermostuttava tietoisuus, että joku on asunnossa kanssani. Se on yhden huoneen asunnossa hyvin epämiellyttävä tunne. Nukahdin konttorituoliini, en uskaltanut riisuutua tai mennä sänkyyn. Kun aamulla sain silmäni auki, näin kaiken olevan kunnossa; kaiken olevan normaalisti. Tärisevin käsin poimin kännykän pöydältäni, halusin soittaa jollekin, kuulla ihmisäänen... ja sitten huomasin hahmon verhon takana:


Ymmärrys iski kuin salama: George Clooney! Loikkasin tuolistani ylös, kiskaisin verhot syrjään, mutta turhaan. Clooney oli kadonnut, hän oli nopeampi kuin kissa... mutta edelleen kuulin hänen äänensä jostain. "Tiedosta", George Clooney sanoi. "Tiesitkö, että Yhdysvaltojen öljypolitiikka..." Ja ääni kaikkosi. Hiki kihosi otsalleni. George Clooney oli valinnut minut kohteekseen ja tiesin etten olisi turvassa ennen kuin muuttaisin maailmankatsomukseni charmantiksi seokseksi vasemmistolaista tiedostavuutta ja maailmanluokan elokuvatähteyttä. Alkoi ahdistaa. Halusin pois! Piiloon! Juoksin eteiseen, mutta ovesta pistivät esiin tutut kasvot.


"Älä pakene kohtaloasi", George Clooney sanoi. "Tiedosta paikkasi yhteiskunnassa ja -"

Ääni jäi kesken sulkiessani oven hyvin voimallisesti. Minulla ei ollut pakotietä, olin ymmärtänyt sen nyt. Tunsin itseni ketuksi häkissä. Olin suurempieni armoilla, he halusivat saada minut ajattelemaan... olemalla... viihdyttäviä! Ja charmantteja! Ja seksikkäitä! Purin kynsiäni, naksuttelin rystysiäni, kurtistin otsaani, mietin. Päivä kului, hämärä laskeutui. Iltaan mennessä kaikki oli selvää. Naurahdin, nousin mennäkseni jääkaapille.


"Sulla on muuten aika paljon Nestlen ja Kraftfoodin tuotteita täällä", George sanoi.

"Voi George noita sinun juttujasi", vastasin.