Ei minulla sinällään mitään ole ylioppilaskylän pesutupaa vastaan, mutta se kyllä toisinaan saa otsasuonet sykkimään ja jääväreet selkäkarvoja silittelemään kun on ottamassa pesun jälkeen pyykkejään koneesta ulos, ja kyseisen koneen seuraavaksi varannut tulee niskan taaksee huohottamaan. Ja aivan erityisesti tuijottamaan silmämuna kovana niitä pyykkejäni. Se hermostuttaa kun minulle tuntematon yksilö kiinnittää katseensa vaaleanpunaisiin pyjamanhousuihini, kukkakuvioituihin kalsareihini, kulahtaneisiin tennissukkiini ja sarjakuvahahmoilla koristeltuihin pussilakanoihini. Ja kun hermostun, menetän lihaskontrollini. Käteni alkavat nykiä ja pudottelevat ne vastapestyt pyykit pesutuvan likaiselle lattialle. Ja tuijotus syvenee, odottajan jalka naputtaa sementtiin tahdin, joka kertoo minun olevan naurettava häviäjä ja kömpelö muiden aikaavievä rähmätassu kaiken lisäksi; eikä mitään merkitystä tunnu olevan sillä, että olen täysin aikataulussa! Olen aina ajoissa, yleensä jo siinä vaiheessa odottamassa kun koneeni vielä linkoaa! Enkä koskaan tuijota muiden pyykkejä vaan hienotunteisesti liukenen kulman taakse kuin varjo. Siellä sitten hihittelen. Varsinkin söpöt japanilaiset opiskelijatyttöset tästä tavastani tuntuvat pitävän.
16.3.06
13.3.06
Come sail your ship
Vaikka lämpömittari näyttää nollaa ja maassa on puoli metriä lunta, lämmittää aurinko parvekkeen jo niin nautittavaksi, että siellä voisi sisävaatteissaan istua lukemassa hyvää kirjaa eikä olisi lainkaan kylmä. Mistäkö niin arvelen? Koska minä juuri äsken tein niin! Vain koska se on mahdollista!
Kevät humalluttaa paremmin kuin mikään. Kun on valoa ja lämpöä uskoo taas itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja tuntuu siltä että on aikaa ja tarmoa tehdä kaikki ne asiat jotka synkkien ja surumielisten talvikuukausien aikana tuntuivat ikuisesti ulottuviltani karanneen. Yhtäkkiä huomaan tekeväni asioita. Kirjoitan kuin pyörremyrsky. Eilisillan vietin Nuutisen emännän kanssa suunnitellen kevätkuukausien aikana kuvattavaa elokuvaa. Opettelen kuvankäsittelyä, visualisoin ympäristöäni. Innostun musiikistakin taas; taidanpa käydä tänään levyostoksilla. On hyvä olo kun on kevät. Seuraavat puoli vuotta ja rapiat päälle minä olen taas elossa. Minusta on kaikkeen mihin haluan minusta olevan. Yhteiskunta ei lannista minua seuraavan kerran ennen kuin lokakuussa aikaisintaan.
Tuskin maltan odottaa kesää. Mitä kaikkea tuo tämä vuosi? Mitä kaikkea saankaan valmiiksi? Mihin kaikkeen kollektiiviseen toimintaan pääsen osallistumaan?
Se on tuo valo. Tuo jumalainen lämpö.
Talvi on taas tapettu, taas yhdestä selvitty.
Kevät humalluttaa paremmin kuin mikään. Kun on valoa ja lämpöä uskoo taas itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja tuntuu siltä että on aikaa ja tarmoa tehdä kaikki ne asiat jotka synkkien ja surumielisten talvikuukausien aikana tuntuivat ikuisesti ulottuviltani karanneen. Yhtäkkiä huomaan tekeväni asioita. Kirjoitan kuin pyörremyrsky. Eilisillan vietin Nuutisen emännän kanssa suunnitellen kevätkuukausien aikana kuvattavaa elokuvaa. Opettelen kuvankäsittelyä, visualisoin ympäristöäni. Innostun musiikistakin taas; taidanpa käydä tänään levyostoksilla. On hyvä olo kun on kevät. Seuraavat puoli vuotta ja rapiat päälle minä olen taas elossa. Minusta on kaikkeen mihin haluan minusta olevan. Yhteiskunta ei lannista minua seuraavan kerran ennen kuin lokakuussa aikaisintaan.
Tuskin maltan odottaa kesää. Mitä kaikkea tuo tämä vuosi? Mitä kaikkea saankaan valmiiksi? Mihin kaikkeen kollektiiviseen toimintaan pääsen osallistumaan?
Se on tuo valo. Tuo jumalainen lämpö.
Talvi on taas tapettu, taas yhdestä selvitty.
10.3.06
Sanan sanovut sanax
Olin elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa aamulla. Ehkä 29-vuotiaana oli jo aika kokea tämäkin, vaikka toisaalta mikä sitä on kukaan koskaan sanomaan kenellekään mihin on milloinkin aika. Oli jo kokemuksena positiivinen. Olen tyytyväinen jos käy hyvin. Kirjallisuudenopiskelija kun ei yleensä uskalla nähdä edes unia oman alan töistä.
Tyyneys siitä että on ylipäätään saanut elämänsä pisteeseen, jossa on mahdollista puhua "oman alan" töistä, on minut nyt kuitenkin syliinsä sulkenut. Siinä tyyneydessä on jotain samaa kuin taivaankannellisessa lämpimiä värejä kesäiltana.
Tyyneys siitä että on ylipäätään saanut elämänsä pisteeseen, jossa on mahdollista puhua "oman alan" töistä, on minut nyt kuitenkin syliinsä sulkenut. Siinä tyyneydessä on jotain samaa kuin taivaankannellisessa lämpimiä värejä kesäiltana.
8.3.06
Taas havaitaan
Maalla on pimeämpää ja suurempaa, sen sai taas huomata kun oli kurkkuaan myöten lumessa ja pakkanen ravisti männynoksista lisää niskaan, bussipysäkit ruostuivat hampaat irvessä ja jos joku ihmisten kulkemisesta huolestunut kuski uskaltautui rattiin kajahti jostain "rikkuri!" ja haulikolla sanomaa peesattiin.
Olin siis vähällä jäädäkin sinne. Mutta minulla oli mukana uudennihkeä (no ei se enää) kamerani ja viimein pääsin tekemään sen avulla hermoriekaleita myös tuosta lapsuudennurkissani yhä raukeana vaeltavasta täällä paljon puhumastani kaksikosta Aleksi ja Kafka. No eiväthän ne toki kuvaamiseeni hermostuneet! Voi miten ne poseerasivatkaan! Tuo viereinen Aleksin kuva kiteyttää kaiken sen, miksi minä ja Aleksi olemme ihan bestikset edelleen. Sen tarkoitus ei ole varsinaisesti representoida minua, mutta kenties Silmänkääntövankilaa jossain mielessä kuitenkin. Missä on söpöjä kissoja on aina mukava olla.
Ja entä tuo uusi alaotsikkoni sitten? En minä itse tuollaista keksisi; se saapui viestinä puhelimeen viime torstaina. Sinitarralla seinälle, sanon minä. Pysyköön sekin siinä hetken.
Tuntuu väliaikaiselta. On yhtä aikaa hyvä mieli ja paha, paljoon valmis ja väsynyt, terve ja sairas, olen rojun keskellä kaatopaikalla rämpineenäkin puhdas kuin lakana, jos puhdas, olen makea suola ja odotan enkä toivo loppuvan, minkään ja kaiken.
Minua katsotaan. Minuun ehkä luotetaan. Minua nukuttaa.
Olin siis vähällä jäädäkin sinne. Mutta minulla oli mukana uudennihkeä (no ei se enää) kamerani ja viimein pääsin tekemään sen avulla hermoriekaleita myös tuosta lapsuudennurkissani yhä raukeana vaeltavasta täällä paljon puhumastani kaksikosta Aleksi ja Kafka. No eiväthän ne toki kuvaamiseeni hermostuneet! Voi miten ne poseerasivatkaan! Tuo viereinen Aleksin kuva kiteyttää kaiken sen, miksi minä ja Aleksi olemme ihan bestikset edelleen. Sen tarkoitus ei ole varsinaisesti representoida minua, mutta kenties Silmänkääntövankilaa jossain mielessä kuitenkin. Missä on söpöjä kissoja on aina mukava olla.
Ja entä tuo uusi alaotsikkoni sitten? En minä itse tuollaista keksisi; se saapui viestinä puhelimeen viime torstaina. Sinitarralla seinälle, sanon minä. Pysyköön sekin siinä hetken.
Tuntuu väliaikaiselta. On yhtä aikaa hyvä mieli ja paha, paljoon valmis ja väsynyt, terve ja sairas, olen rojun keskellä kaatopaikalla rämpineenäkin puhdas kuin lakana, jos puhdas, olen makea suola ja odotan enkä toivo loppuvan, minkään ja kaiken.
Minua katsotaan. Minuun ehkä luotetaan. Minua nukuttaa.
2.3.06
Kun minut valittiin
Tämän tarinan voin kertoa teille vain, koska minulla on tapana nykyisin pitää kotonakin aina kamera käden ulottuvilla, jotta voisin räpsäistä kuvan kaikesta sydämenlyönnin mittaisella varoitusajalla. Ellei minulla olisi näitä teille pikapuoliin näyttämiäni kuvia, ette uskoisi kuitenkaan.
Kaikki alkoi noin viikko sitten. Aloin tietokoneella istuessani tuntea kummallista varmuutta siitä, että minua tarkkailtiin. "Linnut", ajattelin, sillä niiden kolkko tuijotus parvekkeen kaiteelta tuntuu joskus selässä pistoksina. Vaan eipä mitä. Kun käännyin katsomaan, näin tämän järkyttävän näyn:
Hätkähdin tietenkin, sillä täytyihän tuon toimintaani silmä kovana tarkkailevan hahmon olla kivunnut jotain kautta toisen kerroksen parvekkeelleni. Hän katosi nopeasti, ja oli kenties toiminnassaan sen jälkeen varovaisempi, sillä en nähnyt häntä enää uudelleen.
Ikkunani takana nimittäin. Kului kaksi päivää, ja olin pikkutunneille jatkuneen taiteenluomistuskan näännyttämänä vetäytymässä nukkumaan. Juuri kun olin kiskaisemassa päiväpeitettä sängystäni pois, huomasin jonkin pilkistävän esiin sängyn alta...
Nuo samat silmät! Olisin tunnistanut ne missä tahansa, ja nyt ne olivat sisällä! Minun asunnossani! Sänkyni alla! Hyppäsin vuoteeseen, vedin peiton pääni ylle enkä uskaltanut nukkua koko yönä. En kuullut ääniä. Kun päivä valkeni, kurkistin sängyn alle, eikä siellä ketään ollut. Ehkä olin sittenkin nukkunut. Ehkä mielikuvitus oli jälleen lähtenyt lenkille, en voinut olla varma...
Joka tapauksessa vasta tässä vaiheessa uskalsin nukahtaa, ja levottomassa unessani kierähtelin jonnekin iltapäivän tienoille. Nousin, nuhjuisena ja tokkurassa, marssin suihkuun, ja juuri kun olin kääntämässä hanasta, huomasin jonkun vilahtavan piiloon pyykkikassiini!
Näystä järkyttyneenä liukastuin, tartuin suihkuverhoon, sain verhotangon päähäni ja kun tästä ahdingosta tunteja myöhemmin toivuin, oli pyykkikassi tietenkin tyhjä. Minua oli kuitenkin alkanut kalvaa kauhunsekainen varmuus siitä, että minua tarkkaillaan. Nämä asiat eivät kerta kaikkiaan voineet olla sattumaa! Pieni ennen niin viihtyisä asuntoni oli alkanut muistuttaa loukkoa...
Puin vaatteet ylleni ja juoksin ulos, vietin ystävieni seurassa pakkomielteenomaisesti koko päivän ja lopulta nukuin yliopiston tietokoneluokassa yön. Aamun tullen tunsin virkistyneeni. Olin varmasti nähnyt harhoja. Eihän ollut mitään järkeä, että kukaan tarkkailisi minua, maailman kenties mitättömintä yksilöä ja matosta. Palasin kotiin, aloin keittää makaronia lounaaksi ja mieleni alkoi tehdä taustamusiikkia, minkä johdosta tietenkin käännyin cd-hyllyni puoleen. Ja mitä näinkään!
Nuo... nuo kasvot! Jälleen sama tarkkailija, ja tällä kertaa hän selvästi halusi minun näkevän itsensä ennen kuin livahti hyllyn taakse ja katosi. Päätäni kivisti. Ajauduin puolittaiseen pakokauhuun, ryntäsin parvekkeelleni haukkaamaan pakkasenraikasta happea. Nojasin kaiteeseen, taistelin pyörtymistä vastaan. Tasaantuessani aloin olla ehdottoman varma siitä, että tunsin tuon tarkkailijani kasvot. Mutta mistä, mistä...
Ilta kului levottomasti. Söin, yritin kirjoittaa, katsella tv:täkin, mutta jatkuvasti minua kalvoi se hermostuttava tietoisuus, että joku on asunnossa kanssani. Se on yhden huoneen asunnossa hyvin epämiellyttävä tunne. Nukahdin konttorituoliini, en uskaltanut riisuutua tai mennä sänkyyn. Kun aamulla sain silmäni auki, näin kaiken olevan kunnossa; kaiken olevan normaalisti. Tärisevin käsin poimin kännykän pöydältäni, halusin soittaa jollekin, kuulla ihmisäänen... ja sitten huomasin hahmon verhon takana:
Ymmärrys iski kuin salama: George Clooney! Loikkasin tuolistani ylös, kiskaisin verhot syrjään, mutta turhaan. Clooney oli kadonnut, hän oli nopeampi kuin kissa... mutta edelleen kuulin hänen äänensä jostain. "Tiedosta", George Clooney sanoi. "Tiesitkö, että Yhdysvaltojen öljypolitiikka..." Ja ääni kaikkosi. Hiki kihosi otsalleni. George Clooney oli valinnut minut kohteekseen ja tiesin etten olisi turvassa ennen kuin muuttaisin maailmankatsomukseni charmantiksi seokseksi vasemmistolaista tiedostavuutta ja maailmanluokan elokuvatähteyttä. Alkoi ahdistaa. Halusin pois! Piiloon! Juoksin eteiseen, mutta ovesta pistivät esiin tutut kasvot.
"Älä pakene kohtaloasi", George Clooney sanoi. "Tiedosta paikkasi yhteiskunnassa ja -"
Ääni jäi kesken sulkiessani oven hyvin voimallisesti. Minulla ei ollut pakotietä, olin ymmärtänyt sen nyt. Tunsin itseni ketuksi häkissä. Olin suurempieni armoilla, he halusivat saada minut ajattelemaan... olemalla... viihdyttäviä! Ja charmantteja! Ja seksikkäitä! Purin kynsiäni, naksuttelin rystysiäni, kurtistin otsaani, mietin. Päivä kului, hämärä laskeutui. Iltaan mennessä kaikki oli selvää. Naurahdin, nousin mennäkseni jääkaapille.
"Sulla on muuten aika paljon Nestlen ja Kraftfoodin tuotteita täällä", George sanoi.
"Voi George noita sinun juttujasi", vastasin.
Kaikki alkoi noin viikko sitten. Aloin tietokoneella istuessani tuntea kummallista varmuutta siitä, että minua tarkkailtiin. "Linnut", ajattelin, sillä niiden kolkko tuijotus parvekkeen kaiteelta tuntuu joskus selässä pistoksina. Vaan eipä mitä. Kun käännyin katsomaan, näin tämän järkyttävän näyn:
Hätkähdin tietenkin, sillä täytyihän tuon toimintaani silmä kovana tarkkailevan hahmon olla kivunnut jotain kautta toisen kerroksen parvekkeelleni. Hän katosi nopeasti, ja oli kenties toiminnassaan sen jälkeen varovaisempi, sillä en nähnyt häntä enää uudelleen.
Ikkunani takana nimittäin. Kului kaksi päivää, ja olin pikkutunneille jatkuneen taiteenluomistuskan näännyttämänä vetäytymässä nukkumaan. Juuri kun olin kiskaisemassa päiväpeitettä sängystäni pois, huomasin jonkin pilkistävän esiin sängyn alta...
Nuo samat silmät! Olisin tunnistanut ne missä tahansa, ja nyt ne olivat sisällä! Minun asunnossani! Sänkyni alla! Hyppäsin vuoteeseen, vedin peiton pääni ylle enkä uskaltanut nukkua koko yönä. En kuullut ääniä. Kun päivä valkeni, kurkistin sängyn alle, eikä siellä ketään ollut. Ehkä olin sittenkin nukkunut. Ehkä mielikuvitus oli jälleen lähtenyt lenkille, en voinut olla varma...
Joka tapauksessa vasta tässä vaiheessa uskalsin nukahtaa, ja levottomassa unessani kierähtelin jonnekin iltapäivän tienoille. Nousin, nuhjuisena ja tokkurassa, marssin suihkuun, ja juuri kun olin kääntämässä hanasta, huomasin jonkun vilahtavan piiloon pyykkikassiini!
Näystä järkyttyneenä liukastuin, tartuin suihkuverhoon, sain verhotangon päähäni ja kun tästä ahdingosta tunteja myöhemmin toivuin, oli pyykkikassi tietenkin tyhjä. Minua oli kuitenkin alkanut kalvaa kauhunsekainen varmuus siitä, että minua tarkkaillaan. Nämä asiat eivät kerta kaikkiaan voineet olla sattumaa! Pieni ennen niin viihtyisä asuntoni oli alkanut muistuttaa loukkoa...
Puin vaatteet ylleni ja juoksin ulos, vietin ystävieni seurassa pakkomielteenomaisesti koko päivän ja lopulta nukuin yliopiston tietokoneluokassa yön. Aamun tullen tunsin virkistyneeni. Olin varmasti nähnyt harhoja. Eihän ollut mitään järkeä, että kukaan tarkkailisi minua, maailman kenties mitättömintä yksilöä ja matosta. Palasin kotiin, aloin keittää makaronia lounaaksi ja mieleni alkoi tehdä taustamusiikkia, minkä johdosta tietenkin käännyin cd-hyllyni puoleen. Ja mitä näinkään!
Nuo... nuo kasvot! Jälleen sama tarkkailija, ja tällä kertaa hän selvästi halusi minun näkevän itsensä ennen kuin livahti hyllyn taakse ja katosi. Päätäni kivisti. Ajauduin puolittaiseen pakokauhuun, ryntäsin parvekkeelleni haukkaamaan pakkasenraikasta happea. Nojasin kaiteeseen, taistelin pyörtymistä vastaan. Tasaantuessani aloin olla ehdottoman varma siitä, että tunsin tuon tarkkailijani kasvot. Mutta mistä, mistä...
Ilta kului levottomasti. Söin, yritin kirjoittaa, katsella tv:täkin, mutta jatkuvasti minua kalvoi se hermostuttava tietoisuus, että joku on asunnossa kanssani. Se on yhden huoneen asunnossa hyvin epämiellyttävä tunne. Nukahdin konttorituoliini, en uskaltanut riisuutua tai mennä sänkyyn. Kun aamulla sain silmäni auki, näin kaiken olevan kunnossa; kaiken olevan normaalisti. Tärisevin käsin poimin kännykän pöydältäni, halusin soittaa jollekin, kuulla ihmisäänen... ja sitten huomasin hahmon verhon takana:
Ymmärrys iski kuin salama: George Clooney! Loikkasin tuolistani ylös, kiskaisin verhot syrjään, mutta turhaan. Clooney oli kadonnut, hän oli nopeampi kuin kissa... mutta edelleen kuulin hänen äänensä jostain. "Tiedosta", George Clooney sanoi. "Tiesitkö, että Yhdysvaltojen öljypolitiikka..." Ja ääni kaikkosi. Hiki kihosi otsalleni. George Clooney oli valinnut minut kohteekseen ja tiesin etten olisi turvassa ennen kuin muuttaisin maailmankatsomukseni charmantiksi seokseksi vasemmistolaista tiedostavuutta ja maailmanluokan elokuvatähteyttä. Alkoi ahdistaa. Halusin pois! Piiloon! Juoksin eteiseen, mutta ovesta pistivät esiin tutut kasvot.
"Älä pakene kohtaloasi", George Clooney sanoi. "Tiedosta paikkasi yhteiskunnassa ja -"
Ääni jäi kesken sulkiessani oven hyvin voimallisesti. Minulla ei ollut pakotietä, olin ymmärtänyt sen nyt. Tunsin itseni ketuksi häkissä. Olin suurempieni armoilla, he halusivat saada minut ajattelemaan... olemalla... viihdyttäviä! Ja charmantteja! Ja seksikkäitä! Purin kynsiäni, naksuttelin rystysiäni, kurtistin otsaani, mietin. Päivä kului, hämärä laskeutui. Iltaan mennessä kaikki oli selvää. Naurahdin, nousin mennäkseni jääkaapille.
"Sulla on muuten aika paljon Nestlen ja Kraftfoodin tuotteita täällä", George sanoi.
"Voi George noita sinun juttujasi", vastasin.
28.2.06
Sillä tavoin hämärä ettei tiedä mistä suunnasta lumi tulee
Edellinen kirjoitukseni oli tarkoituksellinen tyypillisen jääkiekkodiskurssin täydelliseksi vastakohdakseen kääntäminen, muttei se silti saanut ketään suuttumaan kuten Lordin vastaava, joka keräsi kymmeniä tuohtuneita ölväisyjä. Ehkä en osaa olla tarpeeksi vakuuttava.
Ei mutta muutakin; asiani ei tänään jäänyt tähän. Toistui nimittäin tuossa viikonloppuna jälleen kerran se, mikä on toistunut keskimäärin kerran vuodessa siitä lähtien kun saavuin eksyneenä vähäpoikana maalta Turkuun. Minut ja kanssani kulkenut naishenkilö määriteltiin lesboiksi. Kovaäänisesti ja itselleni hämäriksi jääneillä käsimerkeillä viestiä tehostaen. Jos minulla olisi miehinen itsetunto, se voisi lommoutua siitä, miten säännöllisesti minua erehdytään luulemaan naiseksi. Vaan kyllähän se hämmentää; parransängessäni ja kolhoine piirteineni näytän tuskin ainakaan kovin viehättävältä neitokaiselta yleensä. Olen kuitenkin aina ollut tyytyväinen siitä, että huutelijat luokittelevat minut vähemmistöön kuuluvaksi, on mukava olla marginaalissa. Paitsi nyt välähti mieleen, että ehkä minua pidetään naispuolisena muutenkin päivittäin, eivät vain luolamiehet osaa ääneen reagoida ennen kuin näkevät minut toisen naisen seurassa. Ehkä minua tiirataan sillä silmällä kaupungilla. Nyt ahdistaa; mitä oikein pitäisi tehdä näyttääkseen miehekkäämmältä? Kävellä rempseämmin? Syljeskellä useammin? Ääntäni en ainakaan enää pysty tästä madaltamaan. Ehkä oli virhe ajaa joulukuussa parta pois.
Vaikka eipä tuo toisaalta ole minua koskaan häirinnyt, idiooteiksihan nuo itsensä tekevät. Kyllä sitten varmasti katuvat kun päätyvät kadotuksen ikuiseen pätsiin.
Tiesittekö muuten mistä tulee nimeni Ugus? No lyhennehän se on, tietenkin, ja tulkinta riippuu siitä halutaanko minut nähdä demonina vai cyborgina. Vaihtoehdot tässä:
Nämä nettiajanvietteet tietenkin Janilta, keneltäs muulta.
Ei mutta muutakin; asiani ei tänään jäänyt tähän. Toistui nimittäin tuossa viikonloppuna jälleen kerran se, mikä on toistunut keskimäärin kerran vuodessa siitä lähtien kun saavuin eksyneenä vähäpoikana maalta Turkuun. Minut ja kanssani kulkenut naishenkilö määriteltiin lesboiksi. Kovaäänisesti ja itselleni hämäriksi jääneillä käsimerkeillä viestiä tehostaen. Jos minulla olisi miehinen itsetunto, se voisi lommoutua siitä, miten säännöllisesti minua erehdytään luulemaan naiseksi. Vaan kyllähän se hämmentää; parransängessäni ja kolhoine piirteineni näytän tuskin ainakaan kovin viehättävältä neitokaiselta yleensä. Olen kuitenkin aina ollut tyytyväinen siitä, että huutelijat luokittelevat minut vähemmistöön kuuluvaksi, on mukava olla marginaalissa. Paitsi nyt välähti mieleen, että ehkä minua pidetään naispuolisena muutenkin päivittäin, eivät vain luolamiehet osaa ääneen reagoida ennen kuin näkevät minut toisen naisen seurassa. Ehkä minua tiirataan sillä silmällä kaupungilla. Nyt ahdistaa; mitä oikein pitäisi tehdä näyttääkseen miehekkäämmältä? Kävellä rempseämmin? Syljeskellä useammin? Ääntäni en ainakaan enää pysty tästä madaltamaan. Ehkä oli virhe ajaa joulukuussa parta pois.
Vaikka eipä tuo toisaalta ole minua koskaan häirinnyt, idiooteiksihan nuo itsensä tekevät. Kyllä sitten varmasti katuvat kun päätyvät kadotuksen ikuiseen pätsiin.
Tiesittekö muuten mistä tulee nimeni Ugus? No lyhennehän se on, tietenkin, ja tulkinta riippuu siitä halutaanko minut nähdä demonina vai cyborgina. Vaihtoehdot tässä:
Nämä nettiajanvietteet tietenkin Janilta, keneltäs muulta.
26.2.06
Ota tästä pastilli, ei sitten harmita enää
Se säälittävä pelleporukka, se onnettomista häviäjistä muodostettu toistaitoinen luuserisakki, "Leijonat", hiiret pikemminkin, meni ja teki juuri sen minkä jokainen järjellä varustettu tiesikin heidän tekevän: hävisi Ruotsille jääkiekossa.
Hävisi.
Ruotsille.
Jääkiekossa.
Mikä syvä onnentunne minut valtaa. Miksi minulla ei ole koskaan kuplajuomaa asunnossani näiden tilanteiden varalta? Yläkerran orankilaumaa muistuttanut ulvonta ja lattiantömistys vaihtui haudanhiljaisuuteen pelin loppupuolella. Hitsi, harmittaako?
Suomi hävisi Ruotsille jääkiekossa, koska Suomi on onnettoman huono jääkiekkomaa, jonka vähät menestykset lienevät tuomaripelin ja dopingin saavutusta.
Suomi hävisi Ruotsille...
Minua hykerryttää niin etten meinaa tuolillani pysyä.
Nöyrry, Suomen leijona. Kumarra syvään ja pitkään. Älä nouse niiltä sijoiltasi, älä luule itsestäsi liikoja enää. Ymmärrä paikkasi ja häpeä kaikkia ennakkoon lausumiasi ylisanoja.
SUUTELE TOMUA SUOMEN LEIJONA!
Harmittaako? Siis se tappio? Ruotsille? Voi voi.
Hävisi.
Ruotsille.
Jääkiekossa.
Mikä syvä onnentunne minut valtaa. Miksi minulla ei ole koskaan kuplajuomaa asunnossani näiden tilanteiden varalta? Yläkerran orankilaumaa muistuttanut ulvonta ja lattiantömistys vaihtui haudanhiljaisuuteen pelin loppupuolella. Hitsi, harmittaako?
Suomi hävisi Ruotsille jääkiekossa, koska Suomi on onnettoman huono jääkiekkomaa, jonka vähät menestykset lienevät tuomaripelin ja dopingin saavutusta.
Suomi hävisi Ruotsille...
Minua hykerryttää niin etten meinaa tuolillani pysyä.
Nöyrry, Suomen leijona. Kumarra syvään ja pitkään. Älä nouse niiltä sijoiltasi, älä luule itsestäsi liikoja enää. Ymmärrä paikkasi ja häpeä kaikkia ennakkoon lausumiasi ylisanoja.
SUUTELE TOMUA SUOMEN LEIJONA!
Harmittaako? Siis se tappio? Ruotsille? Voi voi.
23.2.06
Viikko on mainio aikaväli
Tuli tuossa Lostia katsoessa mieleen miten masentavan elämyshakuiseksi on mennyt 2000-luvun ihmisen elämä. Kun tuotakin sarjaa on nyt muutaman viikon ajan tullut, oliko tuo nyt neljäs vai viides jakso, enpä muista. Ja tuskin oli ensimmäinen eetteristä singahtanut koteihin kun sai jo netistä lukea sieltä sun täältä miten yhden jos toisenkin oli ollut ihan pakko imuttaa koko sarja koneelle ja sitten katsoa kaikki jaksot putkeen.
Ja sepä sitten siitä. Mitä seuraavaksi? Antakaa nyt jumanklavita uusia elämyksiä! En minä ymmärrä tuollaista. Kun tv-sarja tulee tv:stä ulos viikon välein, on sillä sellainen kummallinen vaikutus, että jokaiseen jaksoon suhtautuu ajatuksella. Siihen etukäteen hetkeksi asennoituu ennen töllön avaamista, ottaa hyvän asennon ja miettii että mitenköhän siinä tällä kertaa käy. Siinä on sellainenkin ominaisuus, aika jännä muuten, että kun pitää jostain sarjasta, sanotaan nyt esimerkkinä vaikka Lost, niin sitä pitämistä ja sitä hyvää sarjaa riittää pitkäksi aikaa kun se sarja tipahtelee viikon välein jakso kerrallaan.
Ei tämä nykyihmiselle kelpaa. Pitää kaikki saada hetkessä ahmaistua, nopeasti, nopeasti, nopeammin, ENEMMÄN! Lostia katsoo kaiketi yhden tuotantokaudellisen kolmessa päivässä jos on ahkera. Varmaan on hieno kokemus. Sitten voikin alkaa odottaa koska Amerikan sedät katsovat parhaaksi tehdä taas isolla rahalla seuraavan sarjan, jonka voi istumalta imaista. Masentaa. Ihminen hukkaa niin hirveän paljon kun luulee kaiken olevan häntä varten.
Ei kaikki ole. Ei tarvitse nähdä kaikkea, kuulla kaikkea, kokea kaikkea. Maailmassa on nyt jo liikaa. Voi astua virrasta syrjään ja edetä rauhalliseen tahtiin.
Jos minulla on kesken oikein hyvä kirja, minä yleensä jarruttelen sen lukemista väkisin, ettei se nautinto loppuisi ihan niin pian.
Ja sepä sitten siitä. Mitä seuraavaksi? Antakaa nyt jumanklavita uusia elämyksiä! En minä ymmärrä tuollaista. Kun tv-sarja tulee tv:stä ulos viikon välein, on sillä sellainen kummallinen vaikutus, että jokaiseen jaksoon suhtautuu ajatuksella. Siihen etukäteen hetkeksi asennoituu ennen töllön avaamista, ottaa hyvän asennon ja miettii että mitenköhän siinä tällä kertaa käy. Siinä on sellainenkin ominaisuus, aika jännä muuten, että kun pitää jostain sarjasta, sanotaan nyt esimerkkinä vaikka Lost, niin sitä pitämistä ja sitä hyvää sarjaa riittää pitkäksi aikaa kun se sarja tipahtelee viikon välein jakso kerrallaan.
Ei tämä nykyihmiselle kelpaa. Pitää kaikki saada hetkessä ahmaistua, nopeasti, nopeasti, nopeammin, ENEMMÄN! Lostia katsoo kaiketi yhden tuotantokaudellisen kolmessa päivässä jos on ahkera. Varmaan on hieno kokemus. Sitten voikin alkaa odottaa koska Amerikan sedät katsovat parhaaksi tehdä taas isolla rahalla seuraavan sarjan, jonka voi istumalta imaista. Masentaa. Ihminen hukkaa niin hirveän paljon kun luulee kaiken olevan häntä varten.
Ei kaikki ole. Ei tarvitse nähdä kaikkea, kuulla kaikkea, kokea kaikkea. Maailmassa on nyt jo liikaa. Voi astua virrasta syrjään ja edetä rauhalliseen tahtiin.
Jos minulla on kesken oikein hyvä kirja, minä yleensä jarruttelen sen lukemista väkisin, ettei se nautinto loppuisi ihan niin pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)