2.3.06

Kun minut valittiin

Tämän tarinan voin kertoa teille vain, koska minulla on tapana nykyisin pitää kotonakin aina kamera käden ulottuvilla, jotta voisin räpsäistä kuvan kaikesta sydämenlyönnin mittaisella varoitusajalla. Ellei minulla olisi näitä teille pikapuoliin näyttämiäni kuvia, ette uskoisi kuitenkaan.

Kaikki alkoi noin viikko sitten. Aloin tietokoneella istuessani tuntea kummallista varmuutta siitä, että minua tarkkailtiin. "Linnut", ajattelin, sillä niiden kolkko tuijotus parvekkeen kaiteelta tuntuu joskus selässä pistoksina. Vaan eipä mitä. Kun käännyin katsomaan, näin tämän järkyttävän näyn:


Hätkähdin tietenkin, sillä täytyihän tuon toimintaani silmä kovana tarkkailevan hahmon olla kivunnut jotain kautta toisen kerroksen parvekkeelleni. Hän katosi nopeasti, ja oli kenties toiminnassaan sen jälkeen varovaisempi, sillä en nähnyt häntä enää uudelleen.

Ikkunani takana nimittäin. Kului kaksi päivää, ja olin pikkutunneille jatkuneen taiteenluomistuskan näännyttämänä vetäytymässä nukkumaan. Juuri kun olin kiskaisemassa päiväpeitettä sängystäni pois, huomasin jonkin pilkistävän esiin sängyn alta...


Nuo samat silmät! Olisin tunnistanut ne missä tahansa, ja nyt ne olivat sisällä! Minun asunnossani! Sänkyni alla! Hyppäsin vuoteeseen, vedin peiton pääni ylle enkä uskaltanut nukkua koko yönä. En kuullut ääniä. Kun päivä valkeni, kurkistin sängyn alle, eikä siellä ketään ollut. Ehkä olin sittenkin nukkunut. Ehkä mielikuvitus oli jälleen lähtenyt lenkille, en voinut olla varma...

Joka tapauksessa vasta tässä vaiheessa uskalsin nukahtaa, ja levottomassa unessani kierähtelin jonnekin iltapäivän tienoille. Nousin, nuhjuisena ja tokkurassa, marssin suihkuun, ja juuri kun olin kääntämässä hanasta, huomasin jonkun vilahtavan piiloon pyykkikassiini!


Näystä järkyttyneenä liukastuin, tartuin suihkuverhoon, sain verhotangon päähäni ja kun tästä ahdingosta tunteja myöhemmin toivuin, oli pyykkikassi tietenkin tyhjä. Minua oli kuitenkin alkanut kalvaa kauhunsekainen varmuus siitä, että minua tarkkaillaan. Nämä asiat eivät kerta kaikkiaan voineet olla sattumaa! Pieni ennen niin viihtyisä asuntoni oli alkanut muistuttaa loukkoa...

Puin vaatteet ylleni ja juoksin ulos, vietin ystävieni seurassa pakkomielteenomaisesti koko päivän ja lopulta nukuin yliopiston tietokoneluokassa yön. Aamun tullen tunsin virkistyneeni. Olin varmasti nähnyt harhoja. Eihän ollut mitään järkeä, että kukaan tarkkailisi minua, maailman kenties mitättömintä yksilöä ja matosta. Palasin kotiin, aloin keittää makaronia lounaaksi ja mieleni alkoi tehdä taustamusiikkia, minkä johdosta tietenkin käännyin cd-hyllyni puoleen. Ja mitä näinkään!


Nuo... nuo kasvot! Jälleen sama tarkkailija, ja tällä kertaa hän selvästi halusi minun näkevän itsensä ennen kuin livahti hyllyn taakse ja katosi. Päätäni kivisti. Ajauduin puolittaiseen pakokauhuun, ryntäsin parvekkeelleni haukkaamaan pakkasenraikasta happea. Nojasin kaiteeseen, taistelin pyörtymistä vastaan. Tasaantuessani aloin olla ehdottoman varma siitä, että tunsin tuon tarkkailijani kasvot. Mutta mistä, mistä...

Ilta kului levottomasti. Söin, yritin kirjoittaa, katsella tv:täkin, mutta jatkuvasti minua kalvoi se hermostuttava tietoisuus, että joku on asunnossa kanssani. Se on yhden huoneen asunnossa hyvin epämiellyttävä tunne. Nukahdin konttorituoliini, en uskaltanut riisuutua tai mennä sänkyyn. Kun aamulla sain silmäni auki, näin kaiken olevan kunnossa; kaiken olevan normaalisti. Tärisevin käsin poimin kännykän pöydältäni, halusin soittaa jollekin, kuulla ihmisäänen... ja sitten huomasin hahmon verhon takana:


Ymmärrys iski kuin salama: George Clooney! Loikkasin tuolistani ylös, kiskaisin verhot syrjään, mutta turhaan. Clooney oli kadonnut, hän oli nopeampi kuin kissa... mutta edelleen kuulin hänen äänensä jostain. "Tiedosta", George Clooney sanoi. "Tiesitkö, että Yhdysvaltojen öljypolitiikka..." Ja ääni kaikkosi. Hiki kihosi otsalleni. George Clooney oli valinnut minut kohteekseen ja tiesin etten olisi turvassa ennen kuin muuttaisin maailmankatsomukseni charmantiksi seokseksi vasemmistolaista tiedostavuutta ja maailmanluokan elokuvatähteyttä. Alkoi ahdistaa. Halusin pois! Piiloon! Juoksin eteiseen, mutta ovesta pistivät esiin tutut kasvot.


"Älä pakene kohtaloasi", George Clooney sanoi. "Tiedosta paikkasi yhteiskunnassa ja -"

Ääni jäi kesken sulkiessani oven hyvin voimallisesti. Minulla ei ollut pakotietä, olin ymmärtänyt sen nyt. Tunsin itseni ketuksi häkissä. Olin suurempieni armoilla, he halusivat saada minut ajattelemaan... olemalla... viihdyttäviä! Ja charmantteja! Ja seksikkäitä! Purin kynsiäni, naksuttelin rystysiäni, kurtistin otsaani, mietin. Päivä kului, hämärä laskeutui. Iltaan mennessä kaikki oli selvää. Naurahdin, nousin mennäkseni jääkaapille.


"Sulla on muuten aika paljon Nestlen ja Kraftfoodin tuotteita täällä", George sanoi.

"Voi George noita sinun juttujasi", vastasin.

28.2.06

Sillä tavoin hämärä ettei tiedä mistä suunnasta lumi tulee

Edellinen kirjoitukseni oli tarkoituksellinen tyypillisen jääkiekkodiskurssin täydelliseksi vastakohdakseen kääntäminen, muttei se silti saanut ketään suuttumaan kuten Lordin vastaava, joka keräsi kymmeniä tuohtuneita ölväisyjä. Ehkä en osaa olla tarpeeksi vakuuttava.

Ei mutta muutakin; asiani ei tänään jäänyt tähän. Toistui nimittäin tuossa viikonloppuna jälleen kerran se, mikä on toistunut keskimäärin kerran vuodessa siitä lähtien kun saavuin eksyneenä vähäpoikana maalta Turkuun. Minut ja kanssani kulkenut naishenkilö määriteltiin lesboiksi. Kovaäänisesti ja itselleni hämäriksi jääneillä käsimerkeillä viestiä tehostaen. Jos minulla olisi miehinen itsetunto, se voisi lommoutua siitä, miten säännöllisesti minua erehdytään luulemaan naiseksi. Vaan kyllähän se hämmentää; parransängessäni ja kolhoine piirteineni näytän tuskin ainakaan kovin viehättävältä neitokaiselta yleensä. Olen kuitenkin aina ollut tyytyväinen siitä, että huutelijat luokittelevat minut vähemmistöön kuuluvaksi, on mukava olla marginaalissa. Paitsi nyt välähti mieleen, että ehkä minua pidetään naispuolisena muutenkin päivittäin, eivät vain luolamiehet osaa ääneen reagoida ennen kuin näkevät minut toisen naisen seurassa. Ehkä minua tiirataan sillä silmällä kaupungilla. Nyt ahdistaa; mitä oikein pitäisi tehdä näyttääkseen miehekkäämmältä? Kävellä rempseämmin? Syljeskellä useammin? Ääntäni en ainakaan enää pysty tästä madaltamaan. Ehkä oli virhe ajaa joulukuussa parta pois.

Vaikka eipä tuo toisaalta ole minua koskaan häirinnyt, idiooteiksihan nuo itsensä tekevät. Kyllä sitten varmasti katuvat kun päätyvät kadotuksen ikuiseen pätsiin.

Tiesittekö muuten mistä tulee nimeni Ugus? No lyhennehän se on, tietenkin, ja tulkinta riippuu siitä halutaanko minut nähdä demonina vai cyborgina. Vaihtoehdot tässä:









Nämä nettiajanvietteet tietenkin Janilta, keneltäs muulta.

26.2.06

Ota tästä pastilli, ei sitten harmita enää

Se säälittävä pelleporukka, se onnettomista häviäjistä muodostettu toistaitoinen luuserisakki, "Leijonat", hiiret pikemminkin, meni ja teki juuri sen minkä jokainen järjellä varustettu tiesikin heidän tekevän: hävisi Ruotsille jääkiekossa.

Hävisi.

Ruotsille.

Jääkiekossa.

Mikä syvä onnentunne minut valtaa. Miksi minulla ei ole koskaan kuplajuomaa asunnossani näiden tilanteiden varalta? Yläkerran orankilaumaa muistuttanut ulvonta ja lattiantömistys vaihtui haudanhiljaisuuteen pelin loppupuolella. Hitsi, harmittaako?

Suomi hävisi Ruotsille jääkiekossa, koska Suomi on onnettoman huono jääkiekkomaa, jonka vähät menestykset lienevät tuomaripelin ja dopingin saavutusta.

Suomi hävisi Ruotsille...

Minua hykerryttää niin etten meinaa tuolillani pysyä.

Nöyrry, Suomen leijona. Kumarra syvään ja pitkään. Älä nouse niiltä sijoiltasi, älä luule itsestäsi liikoja enää. Ymmärrä paikkasi ja häpeä kaikkia ennakkoon lausumiasi ylisanoja.

SUUTELE TOMUA SUOMEN LEIJONA!

Harmittaako? Siis se tappio? Ruotsille? Voi voi.

23.2.06

Viikko on mainio aikaväli

Tuli tuossa Lostia katsoessa mieleen miten masentavan elämyshakuiseksi on mennyt 2000-luvun ihmisen elämä. Kun tuotakin sarjaa on nyt muutaman viikon ajan tullut, oliko tuo nyt neljäs vai viides jakso, enpä muista. Ja tuskin oli ensimmäinen eetteristä singahtanut koteihin kun sai jo netistä lukea sieltä sun täältä miten yhden jos toisenkin oli ollut ihan pakko imuttaa koko sarja koneelle ja sitten katsoa kaikki jaksot putkeen.

Ja sepä sitten siitä. Mitä seuraavaksi? Antakaa nyt jumanklavita uusia elämyksiä! En minä ymmärrä tuollaista. Kun tv-sarja tulee tv:stä ulos viikon välein, on sillä sellainen kummallinen vaikutus, että jokaiseen jaksoon suhtautuu ajatuksella. Siihen etukäteen hetkeksi asennoituu ennen töllön avaamista, ottaa hyvän asennon ja miettii että mitenköhän siinä tällä kertaa käy. Siinä on sellainenkin ominaisuus, aika jännä muuten, että kun pitää jostain sarjasta, sanotaan nyt esimerkkinä vaikka Lost, niin sitä pitämistä ja sitä hyvää sarjaa riittää pitkäksi aikaa kun se sarja tipahtelee viikon välein jakso kerrallaan.

Ei tämä nykyihmiselle kelpaa. Pitää kaikki saada hetkessä ahmaistua, nopeasti, nopeasti, nopeammin, ENEMMÄN! Lostia katsoo kaiketi yhden tuotantokaudellisen kolmessa päivässä jos on ahkera. Varmaan on hieno kokemus. Sitten voikin alkaa odottaa koska Amerikan sedät katsovat parhaaksi tehdä taas isolla rahalla seuraavan sarjan, jonka voi istumalta imaista. Masentaa. Ihminen hukkaa niin hirveän paljon kun luulee kaiken olevan häntä varten.

Ei kaikki ole. Ei tarvitse nähdä kaikkea, kuulla kaikkea, kokea kaikkea. Maailmassa on nyt jo liikaa. Voi astua virrasta syrjään ja edetä rauhalliseen tahtiin.

Jos minulla on kesken oikein hyvä kirja, minä yleensä jarruttelen sen lukemista väkisin, ettei se nautinto loppuisi ihan niin pian.

22.2.06

Sähköinen kameleontti

Eräänä päivänä hän kertoi kirjoittaneensa meistä laulun. Halusin kuulla sen, mutta hän ei suostunut laulamaan puhelimessa, ja ymmärsin sen kyllä, vaikka harmitti. Emme olleet näkemässä vielä moneen päivään.

Oli hirmuinen helle ja silti taivaalta tuntui toisinaan satavan lunta. Heinäkuu vai elo, en olisi ilman kalenteria osannut sanoa. Viheltelin jynssätessäni asuntoni kaappeja, siivosin kuin ei olisi ollut eilispäivää. Muistelin erästä kuutamoyötä, kunnes tajusin sen olevan vasta edessäpäin. Se tapahtuisi vasta seuraavan viikon lopulla. Näin jo valokuvat valmiina. Minulla on vakaa käsi, ja kykenen ottamaan öisinkin onnistuneita kuvia ilman jalustaa.

Hän kysyi minne katosin. Ensi viikkoon, vastasin, ja häntä nauratti. Lopetimme puhelun. Oli vielä paljon tehtävää, paljon mahdollisuuksia, kaikki mahdollisuudet oikeastaan. Ajan kuluessakaan ne eivät kadonneet kokonaan. Se tuntui hyvin lohdulliselta.

20.2.06

Peili katsoo ohi

Kammoan peilejä.

Noin, olen tunnustanut tämän taipumukseni ja sen kirjoittaminen tuntui hyvältä. En muista kuinka kauan tätä on jatkunut, pitkään kuitenkin. Itsen näkeminen peilissä tuntuu ahdistavalla tavalla väärältä. On jotenkin piinallista tunnistaa itsensä siitä heijastuvasta kuvasta. Yritän vältellä peileihin katsomista; jos on pakko, en ainakaan koskaan katso itseäni silmiin. Se on tilanne, joka ei enää aiheuta pelkkää epämiellyttävää vierautta vaan puhdasta kauhua. Minä en luoja nähköön halua koskaan katsoa itseäni silmiin. En pysty siihen.

Ehkä tämän seurauksena (tai ehkä tämä on seurausta siitä, että) näen säännöllisesti unta peileistä. Toistuvasti unissani esiintyy peilejä, joiden eteen pysähdyn aina, jään katsomaan itseäni, tekemään ilmeitä, elehtimään, liikkumaan, joskus vain tuijottamaan. Eikä unissa peili koskaan näytä minua, vaan aina uusia, tuntemattomia kasvoja. Joskus olen vanha, joskus lapsi, joskus mies, joskus nainen. Aina kasvot ovat kuitenkin minulle vieraat. Vain äärimmäisen harvoin olen oma itseni, ja silloinkin, aina, on peilikuvalla eri ilme kuin peiliin katsovalla minulla, eri mittaiset hiukset, olen heijastuksessa selvästi toisen ikäinen kuin katsoessani. Peilikuva tuntuu aina tietävän enemmän kuin minä.

Joskus peili näyttää unessa mahdottomuuksia. Kerran astuin lapsuudenkodissani sijaitsevan peilin eteen (ne ovat usein siellä), heijastus oli nuori mies, ei vähääkään minun näköiseni, hän oli riutunut ja huonovointinen. Hän toisti tietenkin liikkeeni; niinhän peilit tekevät. Yhtäkkiä hänen ylähuulensa yläpuolelle ilmestyi syvä haava, joka avautui. Se kasvoi, siitä tuli suurempi kuin suu, lopulta se halkaisi pään. Se oli häiritsevä näky, mutta en pystynyt katsomaan pois. Unessa en välttele peilejä, koska unessa ne eivät näytä minua itseäni sellaisena kuin olen. Sellaisena peilikuva on kiinnostava.

Peilikuvan muuttuminen ei ole aivan harvinainen tapaus, niin käy toisinaan. Jään tuijottamaan kuvajaista, ja hiukset kasvavat, leuka vaihtuu toiseksi, suu puhuu äänettömiä sanojaan, silmät muuttavat muotoaan, toisinaan taustalla näkyvä maisemakin. Valveilla ollessakin olen saanut saman ilmiön aikaan joskus nuorempana. Kun hämärässä huoneessa tuijottaa lähietäisyydeltä peiliin räpäyttämättä silmiään, alkaa lopulta nähdä kymmeniä eri kasvoja, satoja, ketjussa joka päättyy vasta kun silmät kuivuvat ja refleksi sulkee luomet. En ole vuosiin uskaltanut kokeilla vieläkö tuo toimisi. Oli liian pelottavaa jo aikanaan.

Tajusin jokin aika sitten, että suhteestani peiliin on helppo muodostaa yhteys suhteeseeni maailmaan; esimerkkeinä vaikka kirjallisuus ja elokuvat. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut realismista, siis totuuteen pyrkivästä kuvauksesta tai todellisuuden toistamisesta. Minulle tärkeämpää on näyttää väärä peilikuva. Maailma sellaisena kuin se on melkein, muttei missään nimessä täysin. Tämä pätee laajemmallakin kuin taiteessa, vaikka taide tietenkin, kuten tiedämme, on tärkeintä maailmassa. Tiede ei kiinnosta minua. Voitaneen sanoa tieteen jopa olevan jossain määrin hakoteillä mielestäni. Tiede pyrkii näyttämään maailmasta alati tarkemman kuvan, peilaamaan todellisuuden ja muuttamaan sen realistiseksi heijastukseksi jota ihminen voi pysähtyä katsomaan. Tämä on väärin. Peilikuva maailmasta on mahdoton ajatus, kuten peilikuva minusta on minulle itselleni mahdoton ajatus.

Sillä mitä tarkempi peilikuva on, sitä tuskallisemman totuuden se kertoo.

16.2.06

Aikakärpäsiä

Vuosien tauon jälkeen näin jälleen abeja autoissaan, kiersivät kauppatoria yhtenä äänekkäänä letkana, jonka keskellä yrittivät luovia bussit ja yksi hälytysajossaan kenties eksynyt paloauto. Eihän näihin ole enää vuosikausiin jaksanut kiinnittää huomiota, mutta nyt sattui olemaan tuttu lavalla. Ihan siinä aika vierähti harteilta kun katseli. Ei tuo perinne ole juuri muuttunut, yhtä kylmäkin oli ja viima kuin silloin yksitoista vuotta sitten kun itse sieltä lavalta kiljuin ja viskoin karkkia. Ja kuivattuja herneitä vastaantulevien autojen tuulilasiin kahmalokourittain heittelimme me myös.

Meidän kotikuntamme abit mahtuivat kaikki yhden kuorma-auton lavalle ja tilaakin jäi. Turussa oli kymmeniä autoja, tuurilla bongasin sen oikean heti torille tultuani. Sohin kameralla lavan suuntaan ja toivoin parasta. En mennyt liian lähelle etten saisi karkista otsaan.

Niin sitä ihminen vanhenee. Tämänkin muistan pikkutyttönä ja nyt on jo abiristeilylle lähdössä. Annoin autokiertueen jälkeen muutaman pullonsalakuljetusvinkin, mutta silti jätin sanomatta: olkaahan ihmisiksi siellä. Minä vaikutan heidän ikäluokkansa mielestä tarpeeksi kalkkeutuneelta vanhukselta ilman setämäisiä neuvojakin.

Ollapa itsekin vielä sen ikäinen. Elämä edessä, kaikki hienot ratkaisut taas uudelleen tehtävinä. Tai no, en ole oikeastaan koskaan ollut ratkaisuja tekevää tyyppiä. Virran mukana, niinhän se on mennyt.

Olkaahan ihmisiksi siellä laivalla.




14.2.06

Suomalaisista maailmalla

Mitä enemmän uppoudun nyt työn alla olevaan kirjallisuuden postmodernismia käsittelevään seminaarityöhöni, sitä enemmän minua tuntuu kiinnostavan muunlainen kotimainen kirjallisuus. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys; aivoni ovat toimineet lapsesta asti niin, että se on kiinnostavinta mihin ei ole aikaa. Ja jos on, se ei enää ole kiinnostavaa.

Viime aikoina ovat kiinnostaneet ne maailmalle Suomesta levinneet teokset, joista on sittemmin tullut pikemminkin globaalia omaisuutta kuin suomalaista. Tove Janssonin Muumit japanilaisine animaatioversioineen ovat tietenkin tunnetuinta tällaista materiaalia, mutta on sääli että Bodomjärvi on jäänyt näiden - ehdottomasti maineensa ansaitsevien, sitä en kiellä - sympaattisten satuhahmojen varjoon. Syitä on tietysti monia. Kun Nils Gustafsson julkaisi teoksensa Bodomjärven lapsukaiset vuonna 1960, hän oli kohtalaisen tuntematon tekijä; teoksen merkitys kotimaisen fantasiakirjallisuuden uudistajana ja myöhempänä merkkipaaluna ei avautunut aikalaisille, ja huolimatta nuoren Kari Mannerlan taidokkaasta kuvituksesta kirja ei herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Kuten nykyisin hyvin tiedetään, Gustafssonin vähintäänkin takkuisa kirjailijanura (lieneekö kukaan koskaan lukenut hänen kahta ensimmäistä kirjaansa, jotka noudattelevat 50-luvun modernismia lähes ohjelmallisesti?) hiipui 60-luvun alussa (hän julkaisi Bodomjärven jälkeen enää yhden pienen novellikokoelman), eikä alkanut uudestaan ennen kuin 90-luvulla; nykyäänhän miehen realistiset rikosromaanit paitsi myyvät hyvin, ovat myös näyttäneet tietä kokonaan uudelle suomalaiselle rikoskirjailijoitten sukupolvelle.

Mutta 60-luvulla Gustafsson ei ollut myyvä nimi. Vasta kun amerikkalainen maahanmuuttaja Lee Harvey Oswald ihastui Bodomjärven lapsukaisiin ja ehdotti sen julkaisemista pienen yliopistokustantamon omistavalle ystävälleen Chicagossa, pallo lähti rullaamaan. Oswald käänsi teoksen englanniksi, ja kun Children of Bodom julkaistiin 22.11.1963, ei piskuinen Trinity-kustantamo vielä osannut aavistaa millaisessa kultasuonessa oli kiinni.

Gustafsson on jälkeenpäin todennut olleensa vain tyytyväinen siitä, että hänen nimensä jäi epähuomiossa kirjan kannesta pois. Näin syntynyt legenda "löydetystä" teoksesta, joka kertoi todellisesta paikasta, jonnekin pohjoisen pallonpuoliskon kartoittamattomille alueille kätketystä järvestä, lähti leviämään ympäri Yhdysvaltoja ensin opiskelijoiden keskuudessa, sitten kirjallisuuspiirien, lopulta kirjasta tuntuivat kiinnostuvan kaikki. Googlettamalla löysin tiedon, jonka mukaan kirjasta olisi kesään 1967 mennessä otettu neljäkymmentäkaksi painosta. Tuossa vaiheessa käännösoikeudet oli myyty jo lähes kaikkii kuviteltavissa oleviin maihin; ja vain Suomessa tunnuttiin olevan edes kiinnostuneita siitä, kuka kirjan oli kirjoittanut.

Täälläkin Gustafsson tosin jäi, osin omasta halustaan, julkisuudelta piiloon. Hän ei tuntenut erityistä halua kirjoittaa, eikä hänellä varmasti rahallista tarvetta siihen olisi vieläkään. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin hänen seuraava teoksensa, Tulilahti, ilmestyi. Fantasia oli muuttunut raa'an realistiseksi rikokseksi. Vaikka paluuta niinkin pitkän tauon ja niinkin hurjan menestyksen jälkeen ehdittiin epäillä, ovat viime vuosien toisiaan seuranneet bestsellerit osoittaneet epäilyn turhaksi. Kiinnostavinta Gustafssonin nykyisessä kirjailijakuvassa onkin se, miten hän tuntuu tulleen tyhjästä. Se nuori mies, joka 45 vuotta sitten julkaisi Bodomjärven lapsukaiset tuntuu olevan kokonaan poissa, häntä ei yhdistä enää mikään siihen mieheen, joka nykyisin hymyilee Uutisvuodon vakiovieraana ja kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Juuri tässä mielessä Bodomjärvi on jäänyt esimerkiksi Muumien varjoon. Kirja tunnetaan, mutta Suomessa se ei ole sellainen kansallisaarre kuin esimerkiksi Gustafssonin omat jännärit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Olisi pitänyt sittenkin tehdä se seminaarityö Nils Gustafssonista. Mutta toisaalta aihe ei varmaankaan siinä tapauksessa olisi erityisemmin kiinnostanut.

Ja pakko myöntää: tätä kirjoittaessa soi Children of Bodomin ensimmäinen ja ainoa albumi 90-luvun alusta. Kuka vielä muistaa tuon kuriositeetiksi jääneen yhtyeen, joka soitti fuusiojazzia kirjan henkilöhahmoihin perustuvilla sanoituksilla? Yhtyettä johti Nilsin nuorempi veli Jukka Gustafsson, joka, kuten tunnettua, vaikutti aikanaan myös Wigwamissa; nykyisin mies kai tunnetaan parhaiten Nightwish-yhtyeelle säveltämästään kappaleesta Walking in the air, jonka cover-versioita lienee alle kymmenessä vuodessa tehty satoja. Kappaleen kansainvälinen menestys herättää outoja mielleyhtymiä Bodomjärven lapsukaisten vastaavaan.