Suomalaisista maailmalla

Mitä enemmän uppoudun nyt työn alla olevaan kirjallisuuden postmodernismia käsittelevään seminaarityöhöni, sitä enemmän minua tuntuu kiinnostavan muunlainen kotimainen kirjallisuus. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys; aivoni ovat toimineet lapsesta asti niin, että se on kiinnostavinta mihin ei ole aikaa. Ja jos on, se ei enää ole kiinnostavaa.

Viime aikoina ovat kiinnostaneet ne maailmalle Suomesta levinneet teokset, joista on sittemmin tullut pikemminkin globaalia omaisuutta kuin suomalaista. Tove Janssonin Muumit japanilaisine animaatioversioineen ovat tietenkin tunnetuinta tällaista materiaalia, mutta on sääli että Bodomjärvi on jäänyt näiden - ehdottomasti maineensa ansaitsevien, sitä en kiellä - sympaattisten satuhahmojen varjoon. Syitä on tietysti monia. Kun Nils Gustafsson julkaisi teoksensa Bodomjärven lapsukaiset vuonna 1960, hän oli kohtalaisen tuntematon tekijä; teoksen merkitys kotimaisen fantasiakirjallisuuden uudistajana ja myöhempänä merkkipaaluna ei avautunut aikalaisille, ja huolimatta nuoren Kari Mannerlan taidokkaasta kuvituksesta kirja ei herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Kuten nykyisin hyvin tiedetään, Gustafssonin vähintäänkin takkuisa kirjailijanura (lieneekö kukaan koskaan lukenut hänen kahta ensimmäistä kirjaansa, jotka noudattelevat 50-luvun modernismia lähes ohjelmallisesti?) hiipui 60-luvun alussa (hän julkaisi Bodomjärven jälkeen enää yhden pienen novellikokoelman), eikä alkanut uudestaan ennen kuin 90-luvulla; nykyäänhän miehen realistiset rikosromaanit paitsi myyvät hyvin, ovat myös näyttäneet tietä kokonaan uudelle suomalaiselle rikoskirjailijoitten sukupolvelle.

Mutta 60-luvulla Gustafsson ei ollut myyvä nimi. Vasta kun amerikkalainen maahanmuuttaja Lee Harvey Oswald ihastui Bodomjärven lapsukaisiin ja ehdotti sen julkaisemista pienen yliopistokustantamon omistavalle ystävälleen Chicagossa, pallo lähti rullaamaan. Oswald käänsi teoksen englanniksi, ja kun Children of Bodom julkaistiin 22.11.1963, ei piskuinen Trinity-kustantamo vielä osannut aavistaa millaisessa kultasuonessa oli kiinni.

Gustafsson on jälkeenpäin todennut olleensa vain tyytyväinen siitä, että hänen nimensä jäi epähuomiossa kirjan kannesta pois. Näin syntynyt legenda "löydetystä" teoksesta, joka kertoi todellisesta paikasta, jonnekin pohjoisen pallonpuoliskon kartoittamattomille alueille kätketystä järvestä, lähti leviämään ympäri Yhdysvaltoja ensin opiskelijoiden keskuudessa, sitten kirjallisuuspiirien, lopulta kirjasta tuntuivat kiinnostuvan kaikki. Googlettamalla löysin tiedon, jonka mukaan kirjasta olisi kesään 1967 mennessä otettu neljäkymmentäkaksi painosta. Tuossa vaiheessa käännösoikeudet oli myyty jo lähes kaikkii kuviteltavissa oleviin maihin; ja vain Suomessa tunnuttiin olevan edes kiinnostuneita siitä, kuka kirjan oli kirjoittanut.

Täälläkin Gustafsson tosin jäi, osin omasta halustaan, julkisuudelta piiloon. Hän ei tuntenut erityistä halua kirjoittaa, eikä hänellä varmasti rahallista tarvetta siihen olisi vieläkään. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin hänen seuraava teoksensa, Tulilahti, ilmestyi. Fantasia oli muuttunut raa'an realistiseksi rikokseksi. Vaikka paluuta niinkin pitkän tauon ja niinkin hurjan menestyksen jälkeen ehdittiin epäillä, ovat viime vuosien toisiaan seuranneet bestsellerit osoittaneet epäilyn turhaksi. Kiinnostavinta Gustafssonin nykyisessä kirjailijakuvassa onkin se, miten hän tuntuu tulleen tyhjästä. Se nuori mies, joka 45 vuotta sitten julkaisi Bodomjärven lapsukaiset tuntuu olevan kokonaan poissa, häntä ei yhdistä enää mikään siihen mieheen, joka nykyisin hymyilee Uutisvuodon vakiovieraana ja kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Juuri tässä mielessä Bodomjärvi on jäänyt esimerkiksi Muumien varjoon. Kirja tunnetaan, mutta Suomessa se ei ole sellainen kansallisaarre kuin esimerkiksi Gustafssonin omat jännärit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Olisi pitänyt sittenkin tehdä se seminaarityö Nils Gustafssonista. Mutta toisaalta aihe ei varmaankaan siinä tapauksessa olisi erityisemmin kiinnostanut.

Ja pakko myöntää: tätä kirjoittaessa soi Children of Bodomin ensimmäinen ja ainoa albumi 90-luvun alusta. Kuka vielä muistaa tuon kuriositeetiksi jääneen yhtyeen, joka soitti fuusiojazzia kirjan henkilöhahmoihin perustuvilla sanoituksilla? Yhtyettä johti Nilsin nuorempi veli Jukka Gustafsson, joka, kuten tunnettua, vaikutti aikanaan myös Wigwamissa; nykyisin mies kai tunnetaan parhaiten Nightwish-yhtyeelle säveltämästään kappaleesta Walking in the air, jonka cover-versioita lienee alle kymmenessä vuodessa tehty satoja. Kappaleen kansainvälinen menestys herättää outoja mielleyhtymiä Bodomjärven lapsukaisten vastaavaan.

Vain merkitty jää

Talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan, koska Aurajoen pintakin on jäätynyt, tuumiskelin lauantaiyönä palaillessani tunnelmissa tupareista kohti sijaiskotia. Sillalta näkyi jalanjälkiä. Ehkä olin vain halvan romanialaisen valkkaripullollisen jälkitunnelmissa, mutta joka tapauksessa tuumasin kavuta itsekin tuon talven suitsiman korskean kosken kannelle jättämään omat kulkureittini merkeiksi muille.

Siis: alas jäälle miekkonen. Se vapauttava tunne jälleen, kun talot etääntyvät kauemmas, miten niinkin kapea joki tuntuu niin lavealta aina sieltä jäältä. Yö oli hiljainen, ja jos alunperin käyntini olikin ollut jäämässä lyhkäiseksi osui puhelinsoitto sopivaan koloon ja jaaritellessani laahustiin jokeen signatuurin, joka varmaan näkyi kauas. Katsokaa (klikkaa isommaksi) vaikka:




Ilman erityistä syytä piirsin viereen viiskannan, joka näkyi varmaan vielä kauemmas:


Kaiken kaikkiaan vaelsin iloisin mielin pitkin ja poikin jäätynyttä joenpintaa reilusti yli puoli tuntia. En tiedä huomasivatko muut satunnaiset lauantainviettäjät minua, ainakaan kukaan muu ei siirtynyt kadulta vesiväylän puolelle. Seuraavana päivänä luin paikallislehdestä vakavia varoitteluja siitä, ettei jäille pidä missään nimessä mennä. Kaikesta turhanpäiväisestä ne jaksavatkin varoitella.

Ja se henkilö joka lauantaina yllätyksekseni kertoi myös blogia kirjoittavansa voisi jollain tapaa saattaa osoitteen tietoisuuteni, jos tahtoo nimittäin, koska kiinnostuneena lukisin.

Ja maine vain maantien tomua

Pitkällistä akateemista tutkimustyötä tehdessään sitä tulee ihminen helposti ajatelleeksi että kumpikohan valmistuu ensin, maailma vai minä. Eipä tässä kiire minnekään ole, en siinä tarkoituksessa nokkeloi. Enhän minä vielä vanha ole; ei ole tarvetta huolestua vaikkei enää vetäisikään yhtä monta leukaa kuin on ikävuosia. Vasta kun saavuttaa kengännumeronsa vuosissa kannattaa ryhtyä suunnittelemaan tulevaisuutta.

Silti toisinaan toivoo että tapahtuisi jotain suurta ja mullistavaa. Että kaikki kääntyisi humps ympäri, sitä toivoo kun ei vielä ole siinä tilanteessa, ei sitten enää. Joskus pelottaa se miten sähkö virtaa pistokkeista asuntoihimme ja mahdollistaa kaiken tämän. Tunnustan paheen: tuhlaan järjettömiä määriä vettä ihan kiusallani.

Piristys loppuun: kauan se kesti, mutta Siilimys heräsi vihdoin horroksestaan jatkamaan tuhinoitaan. Kävi luonani kuvassa, joka nyt koristaa kotinurkkaansa. Etsipä jostain sympaattisemman näköistä bloggaajaa etkä silti löydä.

No joo, tämä oli taas tässä. Nyhdän nettipiuhan koneesta pois ja sukellan takaisin tekemään maailmasta teoriaa.

Kutsuwa!eli "Kuinka Japani voitti lapset puolelleen kauan ennen Pokemonia"(tai "Kouluvuodet osa 3: Kakkosluokka")

Meno muuttuu edetessään spesifimmäksi, tartumme menneen elämän yksityiskohtiin alati harhemmin. Pidämme niistä kiinni kuin peläten menettävämme niiden mukana lapsuuden. Pesuveden mukana avantoon. Lämmin tekee jäähän reiän.

Mitä pitikään? Ai niin, koulujuttuja. Tämä koskee yleisesti ala-asteaikoja, sisältäen toki otsikossakin mainitun vuoroon astuvan kakkosluokan. Palasi nimittäin viimeksi pulpetteja muistellessani mieleen silloinen arsenaali, jolla varustauduttiin vastaanottamaan peruskoululaitoksen yllemme vuolema kulta. Eikä totisesti ollut ihan mitä tahansa tavaraa meillä käytössä silloin, ehei. Noita vuosia koulutavarassa jos jokin leimasi, se oli kaikenlainen käsittämätön japanilainen krääsä. Jo silloin! Niiden invaasio isänmaahamme on jatkunut ties mistä. Tärkeimpiä olivat penaalit ja kumit, nimenomaan hajukumit, kuten tuolloinen ilmaus kuului. Muutakin tarvittiin, joskin vielä ala-asteella niin niukanlaisesti, ettei mikään esine päässyt rikkomaan noiden kahden selkeää ylivaltaa siinä mikä oli in ja cool.

Penaalit, muistattehan te ne vielä? Sellaisia suuria kovia muovisia laatikoita, kaksipuolisia, kannet pehmeät ja magneetilla kiinni pysyvät, aina jonkin teeman mukaan kuvitettuja. Minun ensimmäinen penaalini oli jalkapalloaiheinen, siinä luki isolla SOCCER, josta en vuosikausiin tiennyt mitä se tarkoittaa. Kuvitus oli valokuvia, mikä erotti penaalini yleisimmistä eri japanilaisuuden astein piirroskuvitetuista malleista, lisäksi minun SOCCERini oli melko riisuttu teknisiltä ominaisuuksiltaan; molemmat puolet aukesivat, mutta käytännössä vain päälipuoli oli käyttökelpoinen, kakkospuolen sisätila sopi litteytensä puolesta ehkä viivottimelle - juuri ja juuri. Säilytin siellä kaikenlaisia outoja paperilappuja, joista yhden olin saanut eräältä luokan tytöistä, mitä siinä luki, ei ole jäänyt mieleen. Ehkä se lappu on edelleen jossain.

Tämä penaali oli käytössäni monta vuotta, varmasti lähelle ala-asteen loppua. Jossain vaiheessa sain lahjaksi todellisen turbopenaalin, siinä oli kahden sijasta neljä suurta avautuvaa luukkua (keskellä oli sarana, joka käytännössä liitti kaksi erillistä penaalia yhdessä) ja selkämyksessä yksi pieni. Se oli hieno, tai olisi ollut muunlaisella visuaalisella ilmeellään. Penaali oli pinkki ja koristeltu suurisilmäisten keijujen kuvin. Kun muistaisinkin mistä sen sain, kymmenvuotiaalle pikkupojalle osoitettuna lahja on joko outo tai vittumainen. Teknisten ulottuvuuksien viehätys oli tuolloin (olisinko ollut kutosluokalla?) sen verran suuri, että muutaman päivän käytin penaalia koulussa. Vaikkei kukaan varsinaisesti koskaan sanonut mitään, lopulta itse kiusaannuin sen iloisten keijukaisten tuijotukseen. En oikein tullut sinuiksi sen kanssa.

Vaikka yläasteelle siirryttäessä penaalivillitys hiipui ehkä meidän karttuvan ikämme, ehkä maailman muotivirtausten johdosta, löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä vielä noinakin vuosina. Aivan erityisesti muistan M:n penaalin, joka teki muihin seiskaluokkalaisiin kateutta herättävän vaikutuksen. Se oli äärimmäinen penaali, penaalien tuomiopäivänkone, mech ja cyborg, penaalien HAL 9000. Siinä oli avautuvia luukkuja joka suunnalla, oli nappuloita jotka avasivat jousilla varustettuja luukkuja, oli esiin singahtavia teroittimia. Kuvituskin oli näyttävä; robotinkuvia mustalla pohjalla. Jossain vaiheessa vuotta M huomasi, että kun asetti kuminpalasen erään pienen ponnahtavan luukun päälle, se lensi kaaressa kauas. Eräs kuminpalanen lensi biologianopettajan kaula-aukosta sisään.

Ja siis pyyhekumeja, penaalien ohella. En tiedä mikä tilanne on nykylasten keskuudessa, mutta tuolloin kumi oli statussymboli. Mitä värikkäämpi, mitä oudompi muodoltaan, mitä tujakammin tuoksuva, sen parempi. Käynnit pyyhekumeja myyvissä kaupoissa olivat sydäntätykyttäviä. Niin suunnaton tarjonta, niin valtava valikoima mahdollisuuksia, ei koskaan kahta samanlaista. Keräsimme niitä sen minkä vähillä varoillamme kykenimme (tai sen minkä vanhempamme suostuivat ostamaan), kadehdimme toisten omaa ja toistelimme hyytävää urbaanilegendaa tytöstä, joka täytti huoneensa hajukumeilla ja joutui sairaalaan. Kenties pysyvästi.

Yleensähän nämä koristekumit olivat varsinaisessa pyyhintäominaisuudessaan heikkoja, mutta eihän se haitannut; koulu jakoi kyllä siihen tarkoitukseen varsin toimivia valkoisia tylsiä kuutiokumeja joka vuosi. Muut olivat katsomista, koskemista ja haistamista varten. Minulla oli tajunvievästi tuoksahtava violetti viinirypäletertun muotoinen kumi, mutta vaikka sekin oli hieno, oli todellinen aarteeni pieni elektroniikkapelikumi. Nuo pääasiassa Nintendon valmistamat piipittävät käsipelit olivat melko lailla viimeistä huutoa tuolloin, ja minulla oli sellaista imitoiva kumi. Elektroniikkapelin muotoon stanssatun kumin keskelle oli liimattu muoviläpyskä, joka kumia eestaas heiluttamalla vaihteli kahta epäselvää kuvaa niin, että ruudulla näytti tapahtuvan, hmm, jotain. En koskaan päässyt täysin perille mitä postimerkin kokoisessa pelissäni tarkkaan ottaen oli meneillään, ehkä siinä oli lentokoneita jotka pudottivat pommeja. Ehkä. Mutta eihän se ollut tärkeää. Minulla oli kumi, jossa oli liikkuvaa kuvaa. Luokan ainoa, ja monen, monen muun avoimen kademielen kohde. Olin siitä rajattoman ylpeä, en juurikaan koskaan käyttänyt sitä ettei se kuluisi. Enkä siksikään, että se oli ylivoimaisesti onnettomimmin pyyhkivä kumi jonka olen koskaan kohdannut.

Ja ne kaikki muut tietenkin. Kyniä, viivottimia, vihkoja, tarroja. Kaikissa sama teksti: "Made in Japan", jonka jo tuolloin ymmärsi. Ja toinen yhdistävä tekijä: "Kutsuwa". 90% kaikesta silloin kerätystä koulukrääsästä oli Kutsuwan valmistamaa, ja muistan että minua häiritsi, kun en tiennyt oliko sana tarkoituksella vai sattumalta suomea. Koska nämä tuotteethan jos mitkä olivat kutsuvia. Kaupan hyllyltä ne huusivat ohikulkeville lapsille.


Tätä se oli jo silloin, tavaran suloista viehätystä, varsinkin ala-asteen kolmen ensimmäisen luokan ajan. Vanhemmaksi tultua muut intressit veivät mennessään, eivätkä hajukumitkaan olleet enää muotia kun vuosikymmen päättyi. Vaan onko mitään spesifiä kakkosluokasta? Ehkä. Voisin kertoa luokallemme Tampereelta tulleesta tytöstä, joka oli kaksi viikkoa, ei tutustunut sinä aikana kehenkään ja joka istui sen ajan minun edessäni luokassa. Ajauduin ensimmäisenä päivänä hänen tultuaan nolostuttavaan tilanteeseen aamuvirrenveisuun aikana.

Tai voisihan sitä sanoa maailman epäonnistuneimmasta koulukuvasta, jossa toinen silmäni on puoliksi kiinni ja katsoo alas, toinen kokonaan auki ja katsoo ylös. Toinen suupieli on auki, toinen hymyilee. Näytin hirviömäiseltä idiootilta, vanhempani päättivät etteivät pidä kuvia vaan ne lähetettiin takaisin. Ryhmäkuvassa sentään olen itseni. Pitkäkaulainen pyöreäposkinen poika olemattoman lyhyissä hiuksissa, onnellinen pilke silmässä.

Swollen angels

Toistanko itseäni jos Toistanko itseäni jos kerron, että kuten toissamaanantaina, päädyin tänäänkin hyvässä uskossa toveripiirini seuraksi Assarille edukkaalle opiskelijalounaalle, johduin sieltä kahvikupilliselle opiskelijakahvilaan yliopiston päärakennukseen, sieltä yhdelle, no kahdelle, baariin, sieltä mäykällä varustettuna yksityisasuntoon? Toistanko itseäni jos

Toistammeko itseämme jos Toistamm

Tois

T



Ehkä on parempi siteerata pitkästä aikaa kotimaista populaarimusiikkia, koska tähän tilanteeseen on paljon sellaista mikä sopii:



"Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa
rima pysyy paikallaan kun riman alittaa"

(Juice Leskinen: Aamu alkaa a:lla)



"Hän taas laittoi kortin jostain, tarkoitus kai opiskella,
taitaa jäädä luvut kesken, ravintolat houkuttaa.
Tyhjä pää - jälkeen jää tuskin mitään pysyvää.
Niin kylässä puhuttiin."

(Absoluuttinen Nollapiste: MOVALNF)



"Nuoria lahoavia puitakin tarvitaan
ravitsemaan muita nuoria puita"

(Limonadi Elohopea: Liekkimaja)

Pyörähdys

Kun jaksaisi ylläpitää tietoisuutta siitä, että uhratessaan aikaansa kirjallisuudentutkimukselle on tekemässä jotain merkityksellistä. Enkä tarkoita tätä siten, että minulla olisi jokin syvältä kumpuava pakottava tarve tehdä jotain merkityksellistä; lähinnä minulla on tarve olla tekemättä mitään tarkoituksenmukaisen merkityksetöntä.

Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.

Habermas

Pari visuaalista huomiota.

Ensin kerron, että ostin taannoin uuden tervashampoopullon edellisen lähes tyhjennyttyä. Tiedän, tämä kiehtoo teitä. Haircut on out, hairwash on in. Asetin uuden pullon shampookoriin ennen kuin olin ehtinyt heittää vanhan pois, ja tein häkellyttävän huomion. Pullon kyljessä olevaa kuvaa oli muutettu! Mutta vain pikkuriikkisin yksityiskohdin... katsokaa vaikka:



Vasemmalla oleva pullo on vanha, oikealla uusi. Ensimmäiseksi huomioni osui kuvan keskipisteessä tönöttävään tönöön; se näytti sekä leveämmältä että korkeammalta, mikä mittauksen jälkeen paikkansapitäväksi osoittautuikin. Kyse on noin parista millistä kumpaankin suuntaan, mutta ero on silmin havaittava (paitsi tuosta kuvasta...) ja peräti merkityksellinen siis. Vasta tämän jälkeen huomioin mökin molemminpuoliset pensaat. Niitä on siirretty selvästi vasemmalle, niin että suuri pensas on kadonnut kuvan reunan taakse ja pieni tullut kokonaan näkyviin; suuren pensaan ja talon vasemmanpuoleisen seinän väli on myös kasvanut merkittävästi. Mielestäni vanha kuva on pensaiden suhteen paremmassa tasapainossa, mutta tähän radikaaliin muutokseen on täytynyt valmistaja Cederrothilla olla jokin syy. Ja sitten joutsenet. Niiden koko on pienentynyt niin, että isommatkaan joutsenet eivät enää seilaa talon seinän editse. Tämä vähentää kuvan kolmiulotteisuutta, mutta kieltämättä näyttää nyt vähemmän sekavalta. Pienet joutsenet ovat muuttuneet vallan pikkuruisiksi, söpöiksi aivan. Niiden alla oleva veden määrä on sekin vähentynyt.

Maailma muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Kenties tämä uusi etiketti nyt vastaa paremmin 2000-luvun ihmisen visuaalisia tottumuksia. Minä ainakin pullon ostin, täytyyhän senkin jotain kertoa.

Toinen juttu. Kun kerran valitsin PMMP:n albumin Kovemmat kädet viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, alkoi melkein hävettää, että se on itselläni kopioituna hyllyssä. Rumat valkoiset kannet ilkkuivat öisin; varsinkin nyt mennyt aikamuoto on oleellinen. Eivät nimittäin ilku enää. Ja vaikka mieli tekisikin kyseisen levyn alkuperäisistä kansista jotain kaunista sanoa, niin en millään keksi, eivätkä ne yhtä hienot voisi missään tapauksessa olla kuin nämä tänään askartelemani:



Ilmaisjakelulehtien kansikuvia ja varta vasten tähän tarkoitukseen ostettu liimapuikko. Askartelu on kivaa.

Paitsi ettei.

These things don't really matter... they countermatter

Olin käänteentekevässä taitepisteessä, elämäni saranakohdassa jos näin voi sanoa. Kaivoin paperinkeräyslaatikkoni pohjalta esiin äänestysoikeuslappusen ja otin sen mukaan reppuun lähtiessäni kaupungille. Edellisestä äänestyskerrasta oli yksitoista vuotta, mutta nyt oli alkanut tuntua siltä, että jotain oli tehtävä. Median yksimielinen Niinistö-hehkutus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että vaikka se minulle poliittisessa mielessä onkin aivan sama kuka siellä keulakuvana häärii, alkoi Saulin itseriittoinen virne mediapamppukavereidensa julkaisuissa ärsyttää ja ihan sen varjolla päätin käydä heittämässä ennakkoääneni Tarjalle.

Äänestyspaikan ovella ilmestyi takaraivooni ääni, joka ivasi minua marionetiksi, joka tekee juuri sitä mitä järjestelmä hänen haluaakin tekevän. Tuskastuin. Hetkeksi olin ajautunut juuri sen harhan valtaan, että yhdellä äänellä olisi merkitystä. Käännyin ovelta takaisin, en jaksa tällaista, kaikella ne ihmistä kiusaavatkin. Olo on nyt jälleen kevyempi. Perkeleen vaalit.


Perjantaina minua heitettiin saunalla, kun vuoron varannut poistui kaupungista ja kysäisi että kelpaako. Ja minullehan sauna kelpaa aina. Jos voisin, asuisin saunassa. Ainaisessa löylyssä. Aina lämpimässä, ei enää koskaan kylmyyttä, ei pakkasta. Jumaloin saunaa enemmän kuin mitään. Sauna on neroutta, parasta maailmassa vailla kilpailijoita, Pentti Linkola ei ole missään asiassa ollut niin väärässä kuin kerettiläisessä saunavastaisuudessaan, ja hän sentään on väärässä varsin monessa asiassa.

Lämpötila on toista viikkoa kestäneiden murhalukemien jälkeen noussut niin, että tänäinen viiden asteen pakkanen tuntui lämpimältä. Masentavaa. Miksi on jo vuosikaudet lupailtu kasvihuoneilmiötä kun mitään ei kuitenkaan tapahdu? Missä ne lämpimät talvet viipyvät? Haloo?


Viime viikon osuvimmasta viisaudesta vastasi Marimba: "On syytä pitää silmällä autoja, jotka ilmestyvät näkökenttään lukkojarrutuksella."

Allekirjoitan.




Liite 1: Hidas räjähdys ei ole hiipunut! Se vain eläytyy nimeensä. Tänään kannattaa taas vilkaista.

Liite 2: Edellisen kirjoitukseni päähenkilön aiemmista vaiheista, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, kiinnostuneet halunnevat tuskin tutustua hänen iloisten seikkailuidensa osiin 1, 2 ja 3.