Aseistettu teräväkielisyyden ja sanavalmiuden kaksiteräisellä miekalla, vaarallinen lähinnä itselleen. Mahdollisista havainnoista pyydetään vaikenemaan.
2.3.05
"Nuutisen perhe"
eli "Korppoon Putkinotko"
eli "Polkkatukkajengi"
Aseistettu teräväkielisyyden ja sanavalmiuden kaksiteräisellä miekalla, vaarallinen lähinnä itselleen. Mahdollisista havainnoista pyydetään vaikenemaan.
1.3.05
Kesätoimittaja tulee kuin sade
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 3/4)
Myöhäisehtoota minunkin puolestani, jälleen on aika raottaa verhoa virtuaalisiin kulisseihin ja potkaista pellolle se sekavaksi mumisijaksi kuluneiden vuos, anteeksi, kuukausien aikana taantunut keulakuvan irvikuva, jonka naama tuossa seinällä roikkumassa on onneksi sentään vaihtunut valokuvasta piirretyksi. Hän on julma pomo mutta sitäkin tyhmempi ja kukapa viisas pitäisikään kesätoimittajaansa ympärivuorokautisesti palkkalistoilla, paitsi tietenkin minua, Kesätoimittajien Kuningasta, joka tarpeen vaatiessa on myös Kuningatar sillä kuten merihevosista leikkisästi on sanottu, "kun koville ottaa, koiraskin poikii".
Se ettette ole minusta kuulleet muutamaan kuukauteen on suoraviivaista seurausta siitä, että työmääräni ovat kasvaneet kuin muurahaiskeko, jossa Uguksen tekemät kirjoitus-, asia- ja ajatusvirheet ovat niitä vilistäviä muurahaisia. Ei tässä kerkiä kunnolla kahviaan juomaan, saati viinaa, vuodenvaihteen jälkeen työpäiväni ovat olleet pahimmillaan kaksituntisia eikä loppua näy. Johtokunta on pitänyt kriisikokoustaan toista viikkoa ja sen ainoana jäsenenä voin sanoa ettei hyvältä näytä. Olemme päättäneet savustaa herra "minä-osaan-vittu-vähä-kirjottaa":n ulos, me otamme viimein itsellemme sen mikä meidän on käytännössä jo viime keväästä asti ollut ja pistämme tämän puljun remonttiin isomman kautta.
Harmi ettei mister pitkätukka ole ottanut onkeensa näppäriä "Painu helvettiin!" -vihjailujamme, vaan epätoivoisesti yhä yrittää päivä toisensa jälkeen palata työpaikalleen kuin töihin. Ei täällä hänelle töitä ole, se olisi tuon olminkaltaisen olennonkin pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun sähköavain ei avannut lukkoja, mutta piru pääsee vaikka kiven sisään, kuten meilläpäin männävuosina sanottiin ja eikös se ole jotenkin onnistunut itsensä edelleen tänne hilaamaan. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pasianssiin viime viikkoina olisin yksinkertaisesti poistanut hänen räpellyksensä ennen kuin ne ovat ehtineet verkkoon, mutta pahoitteluni, melkein, siitä että olette joutuneet niitä kestämään, minä en vain kerta kaikkiaan ole jaksanut. Mutta katsokaa nyt itse mitä se on nykyään, toimittamatta:
"Jos minulla olisi digikamera, ottaisin kuvia elämän yksityiskohdista. Sellaisista pienistä sievistä asioista kuten esimerkiksi mukeista. Omaan arkipäivääni erottamattomasti kuuluvista esineistä; merkityksettömiä muille, minulle tärkeitä ja eri tavoin olemukseeni kiinnittyneitä.
Vasemmanpuoleinen on vanhin, se on tee- ja glögimuki vailla vertaa, seitsemän vuotta sitten eräältä kovin tärkeältä ihmiseltä syntymäpäivälahjaksi saatu. Oikealla on Myyrä-muki, koska minä olen Myyrä-fani. Siitä juon kahvini, päivittäin ainakin yksi kupillinen, ja aina se maistuu paremmalta vain siksi että Myyrä on siinä. Lahja tämäkin, samoin kuin keskimmäisenä oleva uusin tulokas, viime jouluna saatu muki, jossa Kafka nukkuu suloisesti kerällä vanhassa pehmoisessa nahkanojatuolissa. Mukin profiili vielä etsii itseään, kuten myös samalla kertaa saadun sisarmukin, jonka kyljestä Aleksi katsoo uneliaana. Jos kahvin tarve yllättää isona, voi näitä käyttää, mutta toisaalta - -"
Ja siten se menee, päivästä toiseen, ja tunnista. Ei se Ugus varsinaisesti laakereillaan lepää, tosin eipä niitä laakereitakaan ole, ja levolla se ei tee mitään, mihin se sitä tarvitsisi? Rappio on sanana kaunis, mutta sen merkitykset ovat moninaiset, ja täällä Silmänkääntötoimituksessa on varsin hyvin nähty mihin urean nouseminen päähän voi pahimmillaan johtaa. Vieraantuminen todellisuudesta on aina ikävää vierestäseurattavaa, paitsi tietenkin silloin jos se tapahtuu jollekin mulkvistille, kuten tälle minun pomolleni, entiselle hipille joka ei nykyään tiedä enää lainkaan mikä on. "Tyyli hukassa pojuparka", kirjoitin toissailtana sen otsaan huulipunalla kun se oli koneensa ääreen sammunut ja poistin samalla sen kuusisivuisen päivitykseksi tarkoitetun tekstin, joka ei kyllä juuri muusta koostunut kuin jonkinlaisesta modernista runoudesta kenties: "Auttakaa, olen vankina tässä blogissa, minun oma kesätoimittajani on -", ja niin edelleen, ymmärrätte varmaan. Haukotus on väistämätön ja jos se myöhäistä teini-ikäänsä viettävä elämäntapaluuseri vielä kerran yrittää jotain samankaltaista niittaan sen korvat päähän kiinni. Oikeastaan hyvä idea. Taidanpa tehdä sen joka tapauksessa.
Kesätoimittaja kiittää taas mielenkiinnosta ja kun ylhäisyydessäni olen päättänyt että teidän on aika taas saada vilaus siitä millaista on elämä blogikulissien takana, suon teille katsauksen uudenhetkiseen tilanteeseeni. Siihen asti. Ehkä.
Se ettette ole minusta kuulleet muutamaan kuukauteen on suoraviivaista seurausta siitä, että työmääräni ovat kasvaneet kuin muurahaiskeko, jossa Uguksen tekemät kirjoitus-, asia- ja ajatusvirheet ovat niitä vilistäviä muurahaisia. Ei tässä kerkiä kunnolla kahviaan juomaan, saati viinaa, vuodenvaihteen jälkeen työpäiväni ovat olleet pahimmillaan kaksituntisia eikä loppua näy. Johtokunta on pitänyt kriisikokoustaan toista viikkoa ja sen ainoana jäsenenä voin sanoa ettei hyvältä näytä. Olemme päättäneet savustaa herra "minä-osaan-vittu-vähä-kirjottaa":n ulos, me otamme viimein itsellemme sen mikä meidän on käytännössä jo viime keväästä asti ollut ja pistämme tämän puljun remonttiin isomman kautta.
Harmi ettei mister pitkätukka ole ottanut onkeensa näppäriä "Painu helvettiin!" -vihjailujamme, vaan epätoivoisesti yhä yrittää päivä toisensa jälkeen palata työpaikalleen kuin töihin. Ei täällä hänelle töitä ole, se olisi tuon olminkaltaisen olennonkin pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun sähköavain ei avannut lukkoja, mutta piru pääsee vaikka kiven sisään, kuten meilläpäin männävuosina sanottiin ja eikös se ole jotenkin onnistunut itsensä edelleen tänne hilaamaan. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pasianssiin viime viikkoina olisin yksinkertaisesti poistanut hänen räpellyksensä ennen kuin ne ovat ehtineet verkkoon, mutta pahoitteluni, melkein, siitä että olette joutuneet niitä kestämään, minä en vain kerta kaikkiaan ole jaksanut. Mutta katsokaa nyt itse mitä se on nykyään, toimittamatta:
"Jos minulla olisi digikamera, ottaisin kuvia elämän yksityiskohdista. Sellaisista pienistä sievistä asioista kuten esimerkiksi mukeista. Omaan arkipäivääni erottamattomasti kuuluvista esineistä; merkityksettömiä muille, minulle tärkeitä ja eri tavoin olemukseeni kiinnittyneitä.
Vasemmanpuoleinen on vanhin, se on tee- ja glögimuki vailla vertaa, seitsemän vuotta sitten eräältä kovin tärkeältä ihmiseltä syntymäpäivälahjaksi saatu. Oikealla on Myyrä-muki, koska minä olen Myyrä-fani. Siitä juon kahvini, päivittäin ainakin yksi kupillinen, ja aina se maistuu paremmalta vain siksi että Myyrä on siinä. Lahja tämäkin, samoin kuin keskimmäisenä oleva uusin tulokas, viime jouluna saatu muki, jossa Kafka nukkuu suloisesti kerällä vanhassa pehmoisessa nahkanojatuolissa. Mukin profiili vielä etsii itseään, kuten myös samalla kertaa saadun sisarmukin, jonka kyljestä Aleksi katsoo uneliaana. Jos kahvin tarve yllättää isona, voi näitä käyttää, mutta toisaalta - -"
Ja siten se menee, päivästä toiseen, ja tunnista. Ei se Ugus varsinaisesti laakereillaan lepää, tosin eipä niitä laakereitakaan ole, ja levolla se ei tee mitään, mihin se sitä tarvitsisi? Rappio on sanana kaunis, mutta sen merkitykset ovat moninaiset, ja täällä Silmänkääntötoimituksessa on varsin hyvin nähty mihin urean nouseminen päähän voi pahimmillaan johtaa. Vieraantuminen todellisuudesta on aina ikävää vierestäseurattavaa, paitsi tietenkin silloin jos se tapahtuu jollekin mulkvistille, kuten tälle minun pomolleni, entiselle hipille joka ei nykyään tiedä enää lainkaan mikä on. "Tyyli hukassa pojuparka", kirjoitin toissailtana sen otsaan huulipunalla kun se oli koneensa ääreen sammunut ja poistin samalla sen kuusisivuisen päivitykseksi tarkoitetun tekstin, joka ei kyllä juuri muusta koostunut kuin jonkinlaisesta modernista runoudesta kenties: "Auttakaa, olen vankina tässä blogissa, minun oma kesätoimittajani on -", ja niin edelleen, ymmärrätte varmaan. Haukotus on väistämätön ja jos se myöhäistä teini-ikäänsä viettävä elämäntapaluuseri vielä kerran yrittää jotain samankaltaista niittaan sen korvat päähän kiinni. Oikeastaan hyvä idea. Taidanpa tehdä sen joka tapauksessa.
Kesätoimittaja kiittää taas mielenkiinnosta ja kun ylhäisyydessäni olen päättänyt että teidän on aika taas saada vilaus siitä millaista on elämä blogikulissien takana, suon teille katsauksen uudenhetkiseen tilanteeseeni. Siihen asti. Ehkä.
28.2.05
Pasteija -> kirja -> Raamattu
Niin, olen romantikko, onhan se tunnustettava. Pidän kauniista asioista ja niiden tekemisestä toiselle. Pidän siitä että on olemassa arkitodellisuuden yläpuolella sijaitseva toinen paikka, sellainen, jonne voi vähällä vaivalla siirtyä ja josta ei halua heti palata takaisin. Romantiikka minussa on ylpeyden tuntemista kyvystä jättää kyynisyys taakse ja uskoa siihen, että jos tunne on hyvä, tunne on oikea. Pidän täysikuusta ja öisistä kävelyistä. Kauniista musiikista ja vierekkäisyydestä lämpimällä sohvalla, takkatulestakin jos koskaan sellaiseen ihmeeseen vielä on tilaisuus. Pidän siitä että uhraudutaan taiteen vuoksi, se on romanttista. Taiteen ja rakkauden.
Kun sanoin tässä päivänä muutamana "kyl maar", laskeutui puhelimeen hiljaisuus, ja tajusin että orgaanisesti satakuntalaismurteita ja tampereenkiältä yhdistelevä puheenparteni ei välttämättä sanavalintoineen avaudu kaikille normaalina ja helposti ymmärrettävänä. Tämänkin piskuisen kansan keskuuteen mahtuu monenlaista puheenpartta, ja se on minusta aina ollut hieno asia jos mikä. On sääli että murteet pikkuhlijaa katoavat. Harva enää minun kotiseuduillanikaan kuuntelee "rarioo" kuten vielä isovanhempani. Mutta onneks viä käyrään kaupasa.
Ja tämähän on tietysti tullut todistetuksi jo aiemminkin, mutta näytettäköön se taas toteen:
(Marginaali)
Sisäinen feministini hymähtää.
Kun sanoin tässä päivänä muutamana "kyl maar", laskeutui puhelimeen hiljaisuus, ja tajusin että orgaanisesti satakuntalaismurteita ja tampereenkiältä yhdistelevä puheenparteni ei välttämättä sanavalintoineen avaudu kaikille normaalina ja helposti ymmärrettävänä. Tämänkin piskuisen kansan keskuuteen mahtuu monenlaista puheenpartta, ja se on minusta aina ollut hieno asia jos mikä. On sääli että murteet pikkuhlijaa katoavat. Harva enää minun kotiseuduillanikaan kuuntelee "rarioo" kuten vielä isovanhempani. Mutta onneks viä käyrään kaupasa.
Ja tämähän on tietysti tullut todistetuksi jo aiemminkin, mutta näytettäköön se taas toteen:
Your Brain is 66.67% Female, 33.33% Male |
Your brain leans female You think with your heart, not your head Sweet and considerate, you are a giver But you're tough enough not to let anyone take advantage of you! |
(Marginaali)
Sisäinen feministini hymähtää.
27.2.05
Ugus: Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 2/4)
Kuten hyvin tiedetään, on ihminen omasta mielestään kaikkivaltias ja kaukaa viisas. Niinpä myös Ugus, tuon itseään nokkelampien humanistiopiskelijoiden lempiyhtye Kissansilmän vokalisti, päätti että on aika hänen ilmaista itseään juuri sellaisena kuin fanit kaikkialla hänet haluavat vastaanottaa. Kissansilmän lehmänhäntää emuloinut suosio oli saavuttanut maanpinnan viimeistään siinä vaiheessa, kun tammikuuksi 2005 suunniteltu reunion-kiertue hajosi käsiin jo organisointivaiheessa. Olihan debyyttialbumi Kadonneet lampaat toki ollut kohtuullinen menestys, ja periaatteessa jotkut olivat pitäneet myös huikean sisäänpäinlämpiäväksi osoittautuneesta Näytöllä-EP:stä, mutta oli selvää, että Kissansilmän kunnian hetket olivat takanapäin, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Mutta se, että bändi vielä etäisesti tietyillä tahoilla muistettiin, ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kukaan olisi koskaan kuullut puhuttavankaan vokalisti Uguksen keväisestä sooloalbumista A Nightmare, basically. Johan siitä on vuosi kulunut, ajatteli Ugus, lukittautui viikoksi studioon ja purkitti uransa toisen soolokiekon Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure.
1. A Pleasant mourning (7:17)
2. Shocked you sober (3:20)
3. Positive deconstruction of a life (12:49)
4. Penelope (6:19)
5. Wreck (19:33)
Jos hullunrohkean monilahjakkuutemme edellinen levytys olikin ollut kallellaan mustemmanpuoleisen metallin suuntaan, oltiin nyt otettu reilu kukonaskel kohti puhdasta kokeellisuutta, eikä tätä taidetta-taiteen-vuoksi -mentaliteettia edes liiemmin peitellä: levy alkaa täysin palkein karjaistulla sanalla "avantgarde". Synkänhämärät kappaleet ovat venyneet pitkiksi, ja niiden epämusiikillisehkot taustakolinat koettelevat paatuneemmankin häiriömusiikinystävän hermoja. Erilaisten peltisten perkussioiden lisäksi ei muita instrumentteja sitten juurikaan ole, paitsi tietysti rumpukone ja Yamaha-sähköpiano, josta ilmeisesti on käytetty vain kolmea matalemman pään kosketinta. Kun vielä Ugus murahtelee koko levyn läpi äänensä alimmassa rekisterissä, voi tällä kiekolla häätää rottia kellareista ilman että tarvitsee edes vääntää bassoasetuksia kaakkoon.
Merkittäviä myyntilukuja ei tämä elämäntapataiteilija tälläkään tuotteellaan saavuttanut, mutta jokunen wannabe-gootti levyn kannen perusteella tiettävästi heti sen ilmestymispäivänä onnettomuudekseen osti. (alkuperäisen kuvan otti Carmabal, visuaalisesta toteutuksesta vastasi itse artisti) Remix-levy on suunnitteilla, eikä keikoistakaan ole ideatasolla täysin luovuttu, kunhan vain tarpeeksi synkkä luola jostain löytyy. "Ideoita seuraavalle levylle on jo melkoisesti kasassa", Ugus itse on todennut levy-yhtiönsä tarjoamassa pressitiedotteessa. Aika velikulta.
1. A Pleasant mourning (7:17)
2. Shocked you sober (3:20)
3. Positive deconstruction of a life (12:49)
4. Penelope (6:19)
5. Wreck (19:33)
Jos hullunrohkean monilahjakkuutemme edellinen levytys olikin ollut kallellaan mustemmanpuoleisen metallin suuntaan, oltiin nyt otettu reilu kukonaskel kohti puhdasta kokeellisuutta, eikä tätä taidetta-taiteen-vuoksi -mentaliteettia edes liiemmin peitellä: levy alkaa täysin palkein karjaistulla sanalla "avantgarde". Synkänhämärät kappaleet ovat venyneet pitkiksi, ja niiden epämusiikillisehkot taustakolinat koettelevat paatuneemmankin häiriömusiikinystävän hermoja. Erilaisten peltisten perkussioiden lisäksi ei muita instrumentteja sitten juurikaan ole, paitsi tietysti rumpukone ja Yamaha-sähköpiano, josta ilmeisesti on käytetty vain kolmea matalemman pään kosketinta. Kun vielä Ugus murahtelee koko levyn läpi äänensä alimmassa rekisterissä, voi tällä kiekolla häätää rottia kellareista ilman että tarvitsee edes vääntää bassoasetuksia kaakkoon.
Merkittäviä myyntilukuja ei tämä elämäntapataiteilija tälläkään tuotteellaan saavuttanut, mutta jokunen wannabe-gootti levyn kannen perusteella tiettävästi heti sen ilmestymispäivänä onnettomuudekseen osti. (alkuperäisen kuvan otti Carmabal, visuaalisesta toteutuksesta vastasi itse artisti) Remix-levy on suunnitteilla, eikä keikoistakaan ole ideatasolla täysin luovuttu, kunhan vain tarpeeksi synkkä luola jostain löytyy. "Ideoita seuraavalle levylle on jo melkoisesti kasassa", Ugus itse on todennut levy-yhtiönsä tarjoamassa pressitiedotteessa. Aika velikulta.
Syrämmestä siappaa
Muistatteko sen tunteen kun on ollut pitkään, liian pitkään, sukelluksissa ja kauhoo kohti pintaa, valo heijastelee siellä jossain, aivan liian kaukana, ja lopulta, kun tuntuu ettei mitenkään enää jaksa, pulpahtaa vedestä pois, kauniiseen aurinkoon, kiskoo keuhkonsa hapesta piukaksi. Nyt on se tunne. En viittaa mihinkään liian syvälliseen, vaan yksinkertaisesti siihen, että tämä Ylioppilaskylässä asuntoihin kiinteänä kuuluva verkkoyhteys oli nurin viimeiset kaksi vuorokautta. Epätoivoni kasvoi kuin koiranpentu kunnes äsken, vietettyäni murheellisen hetken säkkituoliini käpertyneenä, jäätelöä syöden, romanttista hömppää tv:stä tuijottaen, avasin tietokoneeni mahdollisena aikomuksena tappaa esimerkiksi tunti pelaamalla jotain mainiota C64-peliä, sain todeta verkon olevan käytettävissä taas. Mikä huojennus. Mikä varpaitakipristävä onnen tila. Surullista. Mielessä kävi että onko tämä yliopiston yritys saada opiskelijat pois koneen äärestä viettämään Sosiaalista Elämää. Netti on napsahtanut poikki joskus perjantai-iltana kuuden ja kahdentoista välillä, se palautui käyttöön sunnuntai-iltapäivän aikana. Tapaus näyttää mielestäni selvältä.
Ei minulla nyt muuta. Kirjoittelen lisää vielä tänään. On niin autuasta olla taas täällä. Kävellä näitä kaikuvia virtuaalihuoneita villasukat jalassa.
Ai niin, pari sanaa. Blogirintama on saanut uuden varsin vahvan tulokkaan kun Kirjailijan häiriöklinikka avasi jokunen päivä sitten ovensa. En nyt haluaisi vaikuttaa mitenkään nöyristelevältä (eikä se kyllä minun paisuvaisegolla varustetulle luonteelleni järin hyvin sovikaan), mutta sanon silti että tämä kyseinen kirjailija on allekirjoittaneen aikoinaan potkaissut liikkeelle siltä mitäänsanomattomalta tekstinpaukkeen kehältä jota kiersin ja opettanut sen että meistä jokaisella on kirjoittajana oma ääni, sen löytämiseen ei tarvita kun työtä ja uskoa ja kyllä se sieltä esiin tulee. Minä olisin (tätäkin) säälittävä(mpi) räpeltäjä tänä päivänä ilman niitä silloisia kultaisia neuvoja.
Ja viime aikoina olen katsellut videolta Simpsonien ensimmäisen tuotantokauden jaksoja (nauhoitettu silloin kun ne ensi kerran Suomen tv:stä tulivat - kuka minun lisäkseni muistaa että sarja tuli alunperin maanantai-iltaisin kello puoli kahdeksan?) ja Villiä pohjolaa, tuota sarjaa jonkakaltaista ei enää tehtäisi, koska siinä enimmäkseen keskustellaan ja josta juuri siksi niin kovasti pidän.
Ei minulla nyt muuta. Kirjoittelen lisää vielä tänään. On niin autuasta olla taas täällä. Kävellä näitä kaikuvia virtuaalihuoneita villasukat jalassa.
Ai niin, pari sanaa. Blogirintama on saanut uuden varsin vahvan tulokkaan kun Kirjailijan häiriöklinikka avasi jokunen päivä sitten ovensa. En nyt haluaisi vaikuttaa mitenkään nöyristelevältä (eikä se kyllä minun paisuvaisegolla varustetulle luonteelleni järin hyvin sovikaan), mutta sanon silti että tämä kyseinen kirjailija on allekirjoittaneen aikoinaan potkaissut liikkeelle siltä mitäänsanomattomalta tekstinpaukkeen kehältä jota kiersin ja opettanut sen että meistä jokaisella on kirjoittajana oma ääni, sen löytämiseen ei tarvita kun työtä ja uskoa ja kyllä se sieltä esiin tulee. Minä olisin (tätäkin) säälittävä(mpi) räpeltäjä tänä päivänä ilman niitä silloisia kultaisia neuvoja.
Ja viime aikoina olen katsellut videolta Simpsonien ensimmäisen tuotantokauden jaksoja (nauhoitettu silloin kun ne ensi kerran Suomen tv:stä tulivat - kuka minun lisäkseni muistaa että sarja tuli alunperin maanantai-iltaisin kello puoli kahdeksan?) ja Villiä pohjolaa, tuota sarjaa jonkakaltaista ei enää tehtäisi, koska siinä enimmäkseen keskustellaan ja josta juuri siksi niin kovasti pidän.
25.2.05
Ei ole sukupuolia, on vain epäonnistuvia ihmisiä
(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 1/4)
Terkkis astui baarin ovesta sisään kaksikymmentä minuuttia naistutkimuksen seminaarin päättymisen jälkeen. Hänen jokaviikkoinen yrityksensä iskeä vähintään joka toista seminaarin osanottajaa sekä inhoa että myötähäpeää muissa aiheuttavan jatkuvan flirttailun avulla oli jälleen kerran epäonnistunut, kuten se epäonnistui joka viikko. Taas yksin baariin, Terkkis tuumi, lannistumatta. Ovella hän vilkaisi kännykkäänsä, ei ollut tullut viestejä, ei puheluita. Olisi edes kerran vuodessa yksi, hän ajatteli, mutta operaattorin mainosviestitkään eivät koskaan hänen numeroonsa asti yltäneet.
Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.
-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.
-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?
Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.
Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.
-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.
-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.
-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.
Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.
-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.
Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.
-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.
Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.
Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.
-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!
Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.
Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.
Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.
Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.
-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.
-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.
-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?
-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.
-Tehdään niin.
Suomirock soi.
Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.
-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.
-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?
Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.
Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.
-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.
-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.
-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.
Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.
-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.
Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.
-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.
Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.
Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.
-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!
Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.
Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.
Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.
Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.
-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.
-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.
-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?
-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.
-Tehdään niin.
Suomirock soi.
24.2.05
Kohtaamisia karmanpyörässä
Olen tänään keskustellut kuuden ihmisen kanssa. Olen kertonut anekdootin miehestä, joka kävi aamukahvilla Forssan Autokeitaalla, kaukaa, pyörällä. Olen epäillyt maisemakuvauksessa olevan vain yksi mahdollinen toimintatapa: tähdätä kameralla maisemaa ja ottaa kuva (voin olla väärässä). Olen ottanut kopioita englanninkielisestä artikkelista. Olen saanut vaihtorahana kaksi euroa kahtenakymmenenä kymmenen sentin kolikkona. Olen polttanut tupakan. Olen juonut kaksi mukillista sitruunateetä, kaksi mukillista kahvia. Olen keskustellut naistutkimuksesta. Olen sytyttänyt kynttilöitä asuntooni. Olen katsellut parvekkeella täysikuuta tuntien polttavaa halua olla muualla. Kuu ei vienyt minua sinne. Olen tänään asioinut yliopiston kopiopalvelussa, lounaskahvilassa, maksuautomaatilla, ruokakaupassa ja postissa. Olen kirjoittanut käsin kirjeen. Olen kirjoittanut toista sivua novellia, jonka kertojana on vanha mies, hautausmaalla, hiostavan kuumana kesäpäivänä. Olen kuunnellut kaksi cd:tä. Olen vastannut puhelimeen kerran, soittanut kahdesti. Olen lähettänyt kolme tekstiviestiä. Olen tänään toivonut. Olen muistellut aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä. Olen saanut kuulla kertomuksia kissoista, jotka karkaavat asunnosta rappukäytävään. Olen kertonut kahdesta tuntemastani 18-vuotiaasta kissasta. Olen katsonut jakson Päivien viemää. Olen vetänyt kymmenen leukaa. Olen tänään muistellut viimekeväistä ruotsinlaivamatkaa, ja saanut yksityiskohtaisen selontoen siitä, mikä on picnic-risteily. Olen saanut sähköpostia. Olen tänään syönyt neljä palaa suklaata. Olen, olenko? Olen jutellut puhelimessa tunnin sellaisen ihmisen kanssa, jota en ole vielä koskaan tavannut. Niinkö helposti se käy? Sen ei pitäisi, ja kuitenkin. Mikseivät asiat näytä selviltä ja yksinkertaisilta, ja jos näyttävätkin, niihin ei usko. Ihminen ei tahdo. Järki ei halua antaa tunteen viedä.
23.2.05
Sijaisväkkärä
eli "Joku käyttää wc:täni kun en ole kotona!"
tai "Vaikka oletkin paranoidi, ei se tarkoita etteikö puheluitasi kuunneltaisi"
Olen tänään kirjoittanut esseen Monika Fludernikin kehittelemästä "luonnollisen narratologian" mallista kirjallisuudessa. Sanat eivät terävinä sivaltuneet ajatuksistani näytölle. Printattunakin essee huokui löyhäpäistä tyhjyyttä; paperin olisi voinut täyttää jollain hyödyllisemmälläkin, esimerkiksi pommiohjeilla, juuri niillä joita internet on täynnä.
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)