Kameroita markkinavoimat neljä neiti yhdessä semminkin jatkuva puimakone keljonkangas uusavuton serkkupoika yhdistys alatyyli selkävamma arpaonni gnu kaarto urheasti jukuripää ponsi realisoida niukka tytär jippo näätä desilitra edustuskelpoinen vaara lima viuhka petoeläin vislaava lippukunta aseseppä ihastuttaa nieleminen porttiteoria puumiekka nahka suutin veistellä into vuosi kavahöylä itkut jengaton pienenä poistua kirahvi nelistää surkuhupaisa varioidut harmaa inuiitti peruskoulu varmuus tinatuoppi aito nikama viheltää urku hyönteisen pino siepparit näre oikaista nuollut niistää viekas kersa mies poliisiauto huono verstas uimarit reportteri karisma retostella abjekti ihan lepakko fondue uutiset petoeläimet virsikirja musta rento hipaista farmari kalakeitto liudentaa nuput aspartaami herätä iho nauru pilalla oiva kiduttaa riekkua sadattelu hikka nukkekoti raja kalliossa rinteet hitaus puhe koirankarva ajatus.
Keksin juuri kivan jutun: ystäviään voi muistaa kaikkina päivinä vuodesta.
14.2.05
11.2.05
Jari Tervo: Ounashippa
(katkelma teoksen sivuilta 14-15)
Ovi kävi, eteisen lattia narahti keittiön suuntaan. Olin juuri saanut kahvin mukiin, tulijan ajoitus oli kohdallaan kuin naisen muodot. Vänttinen kiherteli hellan luona.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
10.2.05
"There's something moving and it ain't us!"
Minulla oli pitkään kausi, jolloin uskottelin itselleni ja muille, kuten tietenkin kunnon humanistin ja vakavasti otettavan taiteilijan pitää, että nautin taide-elokuvista ja inhoan Hollywood-hömppää. Nyttemmin olen viisastunut. En enää tee kuten uskon konsensuksen haluavan minun tehdä, vaan myönnän avoimesti että nautin juuri siitä josta satun nauttimaan. Vietin äsken kaksi tuntia ja risat katsomalla James "Vitut-mä-sain-Titanicista-niin-paljon-rahaa- ettei-tarvi-enää-koskaan-ohjata" Cameronin mestariteoksen Aliens... Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Ja ai miten nautinkaan. On se vain toista kuin joku... joku... no, eipä pentele tulee nyt yhtään laatuleffaa mieleen. Puhukoon tämä fakta puolestaan. Aliens! Sigourney Weaver ja isot pyssyt. "Get away from her you bitch!" Klaustrofobiaa ja suuren tuntemattoman lähestymisen pelkoa. Kamaa suoraan minun unistani.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
9.2.05
Tehkääpä perässä
Ifin verkkokuvapalvelu on taas toiminut lennokkaasti ja saattanut koneelleni rullallisen fotoja. Korppoon mökkikuviin palaan myöhemmin, nyt tyydyn vain aloittamaan muoti-ilmiön: maisema ikkunastasi. Valitse kotikolostasi juuri se ikkuna, josta näkyvän maiseman haluat kuumeisimmin jakaa lukijoidesi kesken, ja jos sinulla, kuten Uguksella, on vain yksi ikkuna, ole tyytyväinen. Et ainakaan joudu päätäsärkevän valintatilanteen ääreen.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
A-HNG
Minäkin taidan välillä interblogata, minkä tulkitsen huolestuttavaksi merkiksi siitä että varsinainen sanottava alkaa loppua. Tulkoon siis huomioiduksi esimerkiksi se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on Turun yliopistossa piskuinen aine, olemme me hyvin edustettuina blogimaailmassa: toveri Marimba ja hänen ykstoista merkintäänsä ovat viime päivinä innostuneet suorastaan hirmuiseen päivitystahtiin, ja mikä siinä kun taso säilyy. Blogin ulkoasukin meni tyylikkäästi uusiksi. Uutena tulokkaana tuohon kiiltäväkromiseen Blogilistaan on ilmestynyt toveri Jonin Elämä ja teot, joka ei ehdotuksestani huolimatta muuttunut perinteisemmän blogimaiseksi, koska kuulemma kirjatkin luetaan ylhäältä alas eikä päinvastoin. Validi pointti, enkä siis asiasta enää nurputa, ja lisäsihän Joni sentään "nykyhetki"-nappulan, joskaan ei sitä aina tunnu muistavan pitää ajan tasalla. Kannattaa selata sivustoa enemmänkin hyvän lukemisen toivossa, tässä kun on taas yksi surullinen tapaus joka ei kykene pitämään tekstiä sisällään vaan jakaa sen koko maailmalle. Meitähän riittää.
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
8.2.05
Silmänräpäyksiä, osa 34
Isä sanoi puhelimessa että olisi sukukokous taas ja että meidän haaran sukulaiset on jo useamman vuoden kyselleet että missäs se jälkikasvu. Tällä kertaa ovat tulossa ihan tänne naapurustoon, ravintolalaiva on jo varattu. Osallistua kuulemma pitäisi.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Silmänräpäyksiä, osa 33
-Kato nyt totakin puuta, ei mikään normaalisti kasva ton malliseksi.
-No joo... Mutta ei toi mikään mutaatiokaan ole.
-Ei mikään säteilyn aiheuttama.
-Minkä sitten?
-Ihmisen, tai ei välttämättä, mutta ainakin jonkun olennon. Maahisen tai menninkäisen, mitä niitä nyt on.
-Peikkoja.
-Juu. Ihan selvästi mun mielestä... Kato nyt tota pahkaa, eikö muka näytä asunnolta? Siinä on oviaukkokin.
-Totta. Ja tota oksaa pitkin pääsee naapuripuuhun. Nää on aika mullistavia havaintoja.
-Vittu jos joskus oon yliopistossa niin se on väikkärin paikka.
-No joo... Mutta ei toi mikään mutaatiokaan ole.
-Ei mikään säteilyn aiheuttama.
-Minkä sitten?
-Ihmisen, tai ei välttämättä, mutta ainakin jonkun olennon. Maahisen tai menninkäisen, mitä niitä nyt on.
-Peikkoja.
-Juu. Ihan selvästi mun mielestä... Kato nyt tota pahkaa, eikö muka näytä asunnolta? Siinä on oviaukkokin.
-Totta. Ja tota oksaa pitkin pääsee naapuripuuhun. Nää on aika mullistavia havaintoja.
-Vittu jos joskus oon yliopistossa niin se on väikkärin paikka.
6.2.05
Angstiset sinkkubileet
Terveisiä saaristosta. Tunnen itseni rajoittuneeksi, kun jaksan jatkuvasti häkeltyä siitä, että parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä Turusta ovat jo tienviitat ruotsiksi. Melkein kuin ulkomailla. Avaraa maailmaa, sitä on välillä kiva nähdä.
Mistä tuntee kaupunkilaiset saaristomatkaajat? Siitä, että kun he lähtevät vuorokaudeksi mökkimaisemiin (no se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sunnuntaiksi oli jäätävä, niin paljon asioita oli lauantaina edelleen puimatta) heillä on mukanaan Stockmannin herkun muovikassissa Ristoranten pakastepizzoja. Kaikesta muusta ruokamäärästä puhumattakaan.
Perjantaiaamu oli tuulinen, ja salskea kaksikkomme, nääntymäisillään makuupussiensa alle, taivalsi kohti Turun linja-autoasemaa, josta heidät bussi kuljetti usean massiivisen sillan ja kahden lossimatkan kautta Korppoon hellyttävän pieneen kirkonkylään, jossa viikonloppumme emäntä odotti tuulisessa pysäkkikatoksessa. Saapumisen jälkeen laitoimme tupakaksi. Tällä rituaalinkaltaisella toimituksella sinetöimme itsemme paikkaan kiinni. Tämän jälkeen paikalliseen yhdelle, sitten taksilla mökille.
Jo baaripöydässä valkeni viikonlopun teema: angstiset sinkkubileet. Kolmikkomme (alunperin piti olla nelikko, mutta työkiireet alkoivat niittää joukkoa jo ennen lähtöä Turusta) oli kuin kohtalon valitsema juuri tätä aihetta varten. Uljaat saaristomaisemat miellyttivät silmää, eikä mökin ikkunan näkymä osannut olla vaikuttamatta. Tervetuliaiskahvit ja kolme kameraa esiin. Itselaukaisimella räpsäisimme jokaisen filmille (ei meistä yksikään ole digiaikaan edennyt) ryhmäkuvan, jonka saatan Vankilan seinällekin läväistä jos onnistui. Ehkä sittenkin jos ei. Kuvatessa ja poseeratessa tajusimme tapahtuman symbolisen merkityksen teemamme kannalta: "itselaukaisin" kun on myös sinkun seksielämän määritelmä. Saatana.
Kuvien jälkeen avautuivat jaloviina, minttuviina ja kirkas, minkä myötä sinkkuangstin (haluamme myös kaikki kolme korostaa että jo pelkästään sana sinkku viiltää ärsyttävyydellään sielua (jonka olemassaolosta hairahduimme muutamaksi tunniksi väittelemään yöllä) ja juuri tämän viiltävyyden aikaansaamiseksi sitä käytettiin toistuvasti läpi viikonlopun) kärsiminen pääsi toden teolla vauhtiin. Säälittävyyttä korostettiin. Luuseriutta maksimoitiin. Saunaa alettiin lämmittää, ja kun siihen hommaan ruvettiin niin sitten siihen todella ruvettiin. Ensin kolme tuntia puuta pesään, ja kun kiuas on punaisena, otetaan löylyä kaksi tuntia ja risat. Välillä juostiin jäälle. Sinkut elävät vaarallisesti, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Eppu Normaalin viimesyksyinen uutuuslevy soi yössä ja kuulosti niin hyvältä että meni välittömästi omalle hankintalistalleni, keulan tuntumaan. Joukkotilanne saattoi edesauttaa musiikin nautintoa aiheuttavaa vaikutusta, mutta varmaksi en sano. Ehkä se levy vain oli kuin tuuliseen talviyöhön tehty.
Lauantaina satoi vettä, ja vuokraisäntä toi avannosta kiskomansa lahnan, jonka U sitten teurasti, mikä lienee rento tapa aloittaa päivä. Angsti jatkui. Teimme lounasta ja iltapäivän mittaan aloimme seurata puhelimiamme. Surkeutemme paljastui kaikessa koruttomuudessaan kun vuorokausi päättyi: yksikään meistä ei saanut ainuttakaan puhelua, ei yhtään viestiä. Lauantaina, jumalauta. Angsti pakotti avaamaan punaviinin. Rommiakin löytyi, ja tupakkaa kului kuin ei huomispäivää olisi. Nuutunut olomuotomme sai meidät nimeämään itsemme kollektiivisesti: Nuutisen perhe. Emme ehkä olleet freesejä, mutta säkkipimeydessä Herra K ja Ugus suuntasivat kaivolle, ja kantoivat uudet saunavedet. Ei päivää ilman löylyä; taskulampun kapeassa valokeilassa kaivo avonaisine kansineen oli vankkaa kauhuleffakuvastoa.
Nuutiset olivat uinahtaa pöydän ääreen, varsinkin kun Radio Majakka lähetti suomi-iskelmää tauotta - mikä siinä on, että jokaisessa kappaleessa esiintyivät sanat "kaipaus", "yksinäisyys", "ikävä" ja "murhe" jossain muodossaan? Vittuiliko jo radiokin? Sinkkuangsti kohosi uusiin sfääreihin. Päättelimme, että kaikilla tutuilla oli juuri sillä hetkellä Turussa yhteiset orgiat. Puhelimemme pysyivät vaiti.
Sunnuntai aukeni lämpimänä, tuulettomana ja hyvin kauniina. Perjantainen talvi oli kadonnut, rannikko on ripeäliikkeinen. Kaksi pannullista kahvia kului hujauksessa, muita itsetuhoaineksia ei juuri enää ollut jäljellä. Savutkin olivat Uguksen viimeiset, mutta sitäkin nautinnollisemmat. Jään päälle kertynyt vesi kimalsi kuin peili, kun sitä mökin parvekkeelta korkealta kalliolta katselimme. Tikka nakutteli pitkään ikkunan takana mäntyä, korppi kaarteli merenlahden yllä. Mikä idylli, ihan hellytti. Sinkkuudesta tiristettiin viimeiset irti; itsesääli saavutti absoluuttiset rajansa. Seurassa se on hauskaa, yksin hieman vähemmän. Radio Majakkaa ei enää avattu.
Korppoossa oli jo kevät, aurinko paistoi, traktorin puksutus kantautui kaukaa, vesi lorisi vuolaina puroina pelloilta, talitintit pitivät konserttiaan koivikossa. Tämän kauniimmaksi ei helmikuu pääse. Käyskentelimme kirkonkylään, ei taksia tällä kertaa, ja reippalua Nuutiset kieltämättä kaipasivatkin. Bussimatka Turkuun oli unelias, kotieteisen lattialla odotti perjantaina postista tipahtanut Kirjallisuuslehti Lumoojan numero 4/2004, jossa Silmänkääntövankila on edustettuna muutamin nasevin katkelmin. Ympyrä on sulkeutunut. Tämä on sen toimitustyön hedelmä, joka alkoi itää juhannuksena Seilin saarella saunan lauteella juuri U:n ehdotuksesta, ja nyt kun vietimme jälleen laatuaikaa saaristossa, oli lehti tullut valmiiksi. Maailma on täynnä hassua symboliikkaa jos tietää minne katsoo.
Raportti angstisista sinkkubileistä Korppoon Strömman kylässä päättyy tältä erää tähän.
Mistä tuntee kaupunkilaiset saaristomatkaajat? Siitä, että kun he lähtevät vuorokaudeksi mökkimaisemiin (no se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sunnuntaiksi oli jäätävä, niin paljon asioita oli lauantaina edelleen puimatta) heillä on mukanaan Stockmannin herkun muovikassissa Ristoranten pakastepizzoja. Kaikesta muusta ruokamäärästä puhumattakaan.
Perjantaiaamu oli tuulinen, ja salskea kaksikkomme, nääntymäisillään makuupussiensa alle, taivalsi kohti Turun linja-autoasemaa, josta heidät bussi kuljetti usean massiivisen sillan ja kahden lossimatkan kautta Korppoon hellyttävän pieneen kirkonkylään, jossa viikonloppumme emäntä odotti tuulisessa pysäkkikatoksessa. Saapumisen jälkeen laitoimme tupakaksi. Tällä rituaalinkaltaisella toimituksella sinetöimme itsemme paikkaan kiinni. Tämän jälkeen paikalliseen yhdelle, sitten taksilla mökille.
Jo baaripöydässä valkeni viikonlopun teema: angstiset sinkkubileet. Kolmikkomme (alunperin piti olla nelikko, mutta työkiireet alkoivat niittää joukkoa jo ennen lähtöä Turusta) oli kuin kohtalon valitsema juuri tätä aihetta varten. Uljaat saaristomaisemat miellyttivät silmää, eikä mökin ikkunan näkymä osannut olla vaikuttamatta. Tervetuliaiskahvit ja kolme kameraa esiin. Itselaukaisimella räpsäisimme jokaisen filmille (ei meistä yksikään ole digiaikaan edennyt) ryhmäkuvan, jonka saatan Vankilan seinällekin läväistä jos onnistui. Ehkä sittenkin jos ei. Kuvatessa ja poseeratessa tajusimme tapahtuman symbolisen merkityksen teemamme kannalta: "itselaukaisin" kun on myös sinkun seksielämän määritelmä. Saatana.
Kuvien jälkeen avautuivat jaloviina, minttuviina ja kirkas, minkä myötä sinkkuangstin (haluamme myös kaikki kolme korostaa että jo pelkästään sana sinkku viiltää ärsyttävyydellään sielua (jonka olemassaolosta hairahduimme muutamaksi tunniksi väittelemään yöllä) ja juuri tämän viiltävyyden aikaansaamiseksi sitä käytettiin toistuvasti läpi viikonlopun) kärsiminen pääsi toden teolla vauhtiin. Säälittävyyttä korostettiin. Luuseriutta maksimoitiin. Saunaa alettiin lämmittää, ja kun siihen hommaan ruvettiin niin sitten siihen todella ruvettiin. Ensin kolme tuntia puuta pesään, ja kun kiuas on punaisena, otetaan löylyä kaksi tuntia ja risat. Välillä juostiin jäälle. Sinkut elävät vaarallisesti, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Eppu Normaalin viimesyksyinen uutuuslevy soi yössä ja kuulosti niin hyvältä että meni välittömästi omalle hankintalistalleni, keulan tuntumaan. Joukkotilanne saattoi edesauttaa musiikin nautintoa aiheuttavaa vaikutusta, mutta varmaksi en sano. Ehkä se levy vain oli kuin tuuliseen talviyöhön tehty.
Lauantaina satoi vettä, ja vuokraisäntä toi avannosta kiskomansa lahnan, jonka U sitten teurasti, mikä lienee rento tapa aloittaa päivä. Angsti jatkui. Teimme lounasta ja iltapäivän mittaan aloimme seurata puhelimiamme. Surkeutemme paljastui kaikessa koruttomuudessaan kun vuorokausi päättyi: yksikään meistä ei saanut ainuttakaan puhelua, ei yhtään viestiä. Lauantaina, jumalauta. Angsti pakotti avaamaan punaviinin. Rommiakin löytyi, ja tupakkaa kului kuin ei huomispäivää olisi. Nuutunut olomuotomme sai meidät nimeämään itsemme kollektiivisesti: Nuutisen perhe. Emme ehkä olleet freesejä, mutta säkkipimeydessä Herra K ja Ugus suuntasivat kaivolle, ja kantoivat uudet saunavedet. Ei päivää ilman löylyä; taskulampun kapeassa valokeilassa kaivo avonaisine kansineen oli vankkaa kauhuleffakuvastoa.
Nuutiset olivat uinahtaa pöydän ääreen, varsinkin kun Radio Majakka lähetti suomi-iskelmää tauotta - mikä siinä on, että jokaisessa kappaleessa esiintyivät sanat "kaipaus", "yksinäisyys", "ikävä" ja "murhe" jossain muodossaan? Vittuiliko jo radiokin? Sinkkuangsti kohosi uusiin sfääreihin. Päättelimme, että kaikilla tutuilla oli juuri sillä hetkellä Turussa yhteiset orgiat. Puhelimemme pysyivät vaiti.
Sunnuntai aukeni lämpimänä, tuulettomana ja hyvin kauniina. Perjantainen talvi oli kadonnut, rannikko on ripeäliikkeinen. Kaksi pannullista kahvia kului hujauksessa, muita itsetuhoaineksia ei juuri enää ollut jäljellä. Savutkin olivat Uguksen viimeiset, mutta sitäkin nautinnollisemmat. Jään päälle kertynyt vesi kimalsi kuin peili, kun sitä mökin parvekkeelta korkealta kalliolta katselimme. Tikka nakutteli pitkään ikkunan takana mäntyä, korppi kaarteli merenlahden yllä. Mikä idylli, ihan hellytti. Sinkkuudesta tiristettiin viimeiset irti; itsesääli saavutti absoluuttiset rajansa. Seurassa se on hauskaa, yksin hieman vähemmän. Radio Majakkaa ei enää avattu.
Korppoossa oli jo kevät, aurinko paistoi, traktorin puksutus kantautui kaukaa, vesi lorisi vuolaina puroina pelloilta, talitintit pitivät konserttiaan koivikossa. Tämän kauniimmaksi ei helmikuu pääse. Käyskentelimme kirkonkylään, ei taksia tällä kertaa, ja reippalua Nuutiset kieltämättä kaipasivatkin. Bussimatka Turkuun oli unelias, kotieteisen lattialla odotti perjantaina postista tipahtanut Kirjallisuuslehti Lumoojan numero 4/2004, jossa Silmänkääntövankila on edustettuna muutamin nasevin katkelmin. Ympyrä on sulkeutunut. Tämä on sen toimitustyön hedelmä, joka alkoi itää juhannuksena Seilin saarella saunan lauteella juuri U:n ehdotuksesta, ja nyt kun vietimme jälleen laatuaikaa saaristossa, oli lehti tullut valmiiksi. Maailma on täynnä hassua symboliikkaa jos tietää minne katsoo.
Raportti angstisista sinkkubileistä Korppoon Strömman kylässä päättyy tältä erää tähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)