Silmänräpäyksiä, osa 32

Punaruskeita lehtiä sataa, minä ja Ann-Mari katselemme niitä kylki kyljessä keittiössä, seuraamme kun ne leijailevat ikkunamme editse ja päätyvät kaduille, pihoille, jokeen, autojen katoille. Vähä vähältä ne hidastavat vauhtiaan, syksyn kirkkaus soi niiden ympärillä, ja meidän, jokaisen elollisen olennon, yhteinen sydämensyke taustalla, hitaana.

Maisema pysähtyy kuvaksi. Lehdet ovat paikallaan ilmassa, hajanaiset vesipisarat tähtitaivaana. Kaikki niin kiinteinä että niitä pitkin voisi kiivetä ylös ja kadota tästä maailmasta, voisi kiivetä kuin tikapuita.

Silmänräpäyksiä, osa 31

Silminnäkijöiden mukaan tummansininen Opel Rekord -merkkinen henkilöauto liikkui talon lähettyvillä myöhään illalla, kuitenkin yli neljä tuntia ennen saunarakennuksen syttymistä. Tässä autossa olleita pyydetään ottamaan ripeästi yhteyttä paikalliseen poliisiin, sillä heidän havaintonsa saattavat olla tärkeitä.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus paloi alle kahdessa tunnissa korjauskelvottomaksi. Palokunnan työksi jäi lähinnä estää palon leviäminen viereiseen asuinrakennukseen sekä saunan itäpuoleiseen kesämökkiin.

Lisää testituloksia. Tiedätte ketä syyttää.

Hei hetkinen... olen havaitsevinani jonkinlaisen kaavan pikkuhiljaa muodostuvan. Ei ihme että jo teininä samastuin Ashiin.


Olet Ash Evil Dead-elokuvista.

Mikä kauhuelokuvahahmo olet?



Olet Ash, elokuvasta Army of darkness: Evil Dead III.

Mikä B-leffan kova jätkä olet?

Ja tapahtui niin-äeli "Sinä olit kaiken sen arvoinen"

Sydän löi hiljalleen, tylsänä. Ajatuksiin räiskähti kummallisia kuvia, ne törmäilivät ja jättivät nestemäisiä valumajälkiä. Kuin olisi raapaissut tulitikun kun avasi silmänsä. Oliko katto lähempänä joka aamu?

Sydän löi, keuhko hengitteli, kitsaasti. Silmät liukuivat ikkunan luokse, kylmästä vasta tajusi että oli itsekin siinä. Valo napsahteli soluihin. Vuokraisäntä ei suosinut lämmittämistä, patterit kävivät puoliteholla.

Verkkokalvoihin paloi seinään teipattu valokuva. Vatsa kramppasi. Aamu, kohta oksentaisi taas. Kissa puski jaloissa ja halusi ruokaa. Käsi kohosi lämpimälle poskelle. Vielä muutama kuukausi. Vanha talo raahautui kohti päivää.

Hänet oli taas nähnyt unessa, samanlaisena kuin kesällä. Mistä tiesi olivatko ratkaisut oikeita? Ihmisen suurin elin on iho. Toisen ihmisen iho on talvisin lämpimämpi kuin tuli. Hengitys näkyi lasissa, sormi vapisi sihen nimikirjaimet.

Potkun melkein jo tunsi. Kissa jäi odottamaan ruokaansa.

Kaiken sen arvoista.

Tonto?

Eilen sain tekstiviestin, joka kokonaisuudessaan kuului: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta ja surkeutta?". En voinut kieltää, tai en ainakaan suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta olisin halunnut. Pois minusta ankeutta ja surkeutta muihin ihmisiin levittävät tekstiviestit, jotka yleensä saavuttavat kohteensa juuri kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Vain hetkeä myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain ravinto-ohjeita. Myönnän että joskus hävettää kun ei aikuinen ihminen osaa edes syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä tuulella, se oli kuin käden hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun puhelimeeni ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei ole olemassa muuta kuin kooma. Ja. Sairaala. Sänky.

Eilen sain tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta?". En voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta. Pois minusta ankeutta ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain. Myönnän että joskus hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä ravinto-ohjeella, se oli kuin käden vain hetken hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "saavutus" luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla ainakaan oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Sänky.

Eilen anis-tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi gloom?".
"En" voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka alatasot. Pois minusta depression ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina kenkinä. "Myöhemmin" puhuimme puhelimessa, ja lapistus.
Myönnän että "joskus" hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta viha ja suklaa ovat niin helppoja! And makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkä nenä ivan hetkenä poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "avatussu" luppakorvasta kertovaa text, massah, samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt no way ainakaan oppituntiin. Huomaan että eläjälleen on vaikea yrittää setiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka bare ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Magister. Kynä.

Eilen vikonaisteksti. -> "Noh noh! Goom?".
"En", kielsin, suorilla kieltosanoilla, solat, salat.
Podpr. (jne.) puhelimessa ja lapistus. Myönnän että ihminen osaa syödä terveesti.
Mutta halkilaavus! And makaroni, ikuisuuden jälkeen nenä poskella. Nalle, massah, sammal. Viesti, jossa mainittiin "halu". No way nipputonit. Vaikea yrittää sietää maailmassa surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, alasti siitä ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin arkaomalasi. Magister.

Fgeh? Ujopaisteksti. "Ong ong? Enni!".
"En ni, silken. Lasat. Taas, rovot, ravot. Podpr!
Ankaroni! Jokuisuuden kömieen, opas. Sammal, sammal, sammal. "Halu"
No way. Ojoontuneet. (alastisiksiettäolemassoloonkuuluu)
Geister.

Njatakh! "Ow ow."
"E lasan kadet." Podq.
Bolbarame! Sammal. "Ha"
Gis.

Njataas!

Njataas!

Njataas!

auf jaba

A bloody fucking surprise if you ask me, mate!eli "What sixties person are you?" -testin kihelmöivä tulos

You are a Hippie. Wow.


What kind of Sixties Person are you?


(taas kerran Skm)

(hemmetin addiktoivia nämä testit...)

"Fiksuksi luultu"- The Best of Silmänkääntövankila

Mean kautta löytyi tämänkertainen kiertoidea. Omista blogiteksteistään pitäisi valita eräänlaiseksi cv:ksi 3-5 itseään miellyttävintä. Valinta on totta vieköön vaikea, mutta juuri sellainen aikaa vievä johon mielelläni paneudun tuntikausiksi ja ajan kulusta kertoo vain yhä uudelleen täyttyvä ja tyhjenevä kahvikuppi. Onhan se kieltämättä jo aikakin päästä tuulettamaan Silmiksen ylipursuavia arkistoja koko kansan silmien eteen. Vaikeutta tehtävään lisää tietysti sekin, että suhtaudun jokaiseen pienimpäänkin yksittäiseen verkkokirjoitukseeni itsenäisenä teoksena, jolla on aina oma ideansa ja ansionsa. Kuulostaa säälittävältä, mutta on totta, mikä tuskin helpottaa tilannetta. Valikoin arkistoistani 15 tekstiä, joita pidän edelleen täysin onnistuneina siinä missiossa, mitä toteuttamaan ne on kirjoitettu. Näistä kaksi on sellaista, jotka ehdoitta haluan täällä julkaista, loput neljä kiskon joukosta esiin hampaita kiristellen; siis yhteensä kuusi? Eikö tarkoitus ollut valita kolmesta viiteen tekstiä? No, minä kuulun "kerta kiellon päälle" -ajattelijoihin. Tunnetaan myös "huonoja vanhoja sanontoja" -ajattelijoina.

Olen opiskelija ja opiskelijaelämän havainnointi on sydäntäni lähellä. Niin lähellä että tuota epärytmistä pumpuntapaista kirpaisee se tosiasia, että tämä keväällä suunnittelemani seurapeli, otsikolla Ei se pelaa joka, on edelleen ajankohtainen. Yhä ajankohtaisempi, voi melkein todeta, varsinkin kun alkaa itsekin olla opinnoissaan jatkuvasti pidemmällä.

Vielä viime talvena tunsi itsensä opiskelijana aloittelijaksi. Oli aikaa esimerkiksi kattavaan tv-kriitikkona toimimiseen, kuten tämä hyvin varhainen päivitykseni (olin bloggaajana silloin alle kahden viikon ikäinen) MTV Europe Music Awardsista osoittaa. This happens, this is something that happens. Kaikkihan muistavat minkä loistavan elokuvan loistavasta kohtauksesta tuo otsikko on silpaistu? Nyttemmin kirjoittaja itse panee kateellisena merkille kyvyn pitää päivitykset pituudeltaan inhimillisissä rajoissa. Ei siihen ole enää aikoihin pystynyt.

Minkä osoittaa hyvin kesäkuinen Legenda. Ei varmaankaan onnistunein tarinani koskaan (tosin kanssabloggaajia oli mukava ympätä mukaan kertomukseen), mutta ansaitsee paikkansa koska jäi lämpimänä muistona mieleen. Kirjoitin sen pään sisään öisellä kävelyllä yliopistonmäen ja tuomiokirkon ympäristössä, ja siirsin nukkumaamenoa parilla tunnilla kirjoittaessani kotiin tultua kaiken muistiin kun pelkäsin etten muistaisi kertomusta enää aamulla, mikä tietenkin on aina ollut kohdallani turha pelko. Tekstillä ei ole tapana päästäni hävitä, mikä toisinaan väsyttää.

Uudempiin kirjoituksiin ei ole vielä kertynyt yhtä vahvaa tunnepohjaa kuin vanhoihin, mutta toissaviikkoinen kertomus Tyhjenevä keuhko ansaitsee tulla mainituksi jos ei muuna niin malliesimerkkinä tyylikkäästi omille teilleen lähtevästä tarinoinnista - kyseinen tekstihän kertoo siitä, miten vietimme loppiaisen viiden hengen porukalla pelaamalla kuusnelos-emulaattorilla urheilupelejä. Tapahtumaa olisin voinut kuvata huonomminkin.

Keväinen elämänmuutos heitti varjon kaikkien sen jälkeen kirjoitettujen Silmänkääntövankeuksien ylle. Käsittelin aihetta toukokuun lopulla tarkoituksella niin suoraan ja avoimesti kuin sillä hetkellä kykenin: Ex nihilo nihil fit. Tuskin tuo vielä paljon sanoo, mutta on itselleni merkityksellinen pelkän sisältämänsä raa'an kivun vuoksi.

Ja kauniiksi lopuksi, mikäpä muukaan kuin Keihäänä hankeen. Jo legendaariseksi kohonnut tekstinpätkä (no, ainakin Mean & minun keskuudessa...) ideasta joka tuli mieleen, kun luistelin Exmen kanssa vesijäisessä pihassa. Tämä on minun blogihistorian vedenjakajani. Ennen tätä olin epävarma ja -tietoinen, tämän jälkeen sain palautetta joka vakuutti minulle lopulta sen, että minullakin on tässä yhteisössä oma nurkkaukseni täytettävänä. Sitä paitsi kirjoituksen sisältämä aatemaailma on periaatteessa toimiva ja hyvä.

Riittäköön tämä päivittäiseksi itsekorostusannokseksi tänään. Huomenna olisin valinnut täysin toiset tekstit.

Valokeilassa

Lähikaupan kassa suisti minut raiteiltani kun olin ostamassa ruisleipää. "Olit lehdessä tässä yks päivä." En voinut kuin myöntää, enkä tietenkään jättää hetkeä siihen. Päädyin nokkelana supliikkimiehenä kertomaan anekdootin itse haastattelutapahtumasta ja ulostuessani kaupasta tajusin elämäni nyt peruuttamatta muuttuneen. Tämän kokemukseni varjolla minä olen siirtynyt kategoriasta "tavallinen tallaaja" hienompaan joukkoon, "julkkikset". Yhtäkkiä ymmärrän niitä taivaidemme valona tuikkivia tähtösiä, jotka eivät kykene enää suorittamaan päivittäisiä maito-, piirakka-, tai kukkakaaliostoksiaan koska heidät tunnistetaan kaikkialla. Salaisuuden verho on heidän yltään nyt minun näkökulmastani poistunut. Olen vapautunut.

Eilen sain kaksi hyvin yllättävää sähköpostia, joiden molempien aiheena oli enemmän tai vähemmän Silmänkääntövankila. Vielä nytkin, jo reilusti yli vuoden tätä kirjoitettuani, tuntuu joskus hullulta tiedostaa selvästi se, että ihmiset todella lukevat tätä. Saavat ajatuksia. Se on nautintoa herättävällä tavalla hermostuttava tunne; vai pitäisikö sittenkin sanoa hermostuttavalla tavalla nautinnollinen? Onko näillä ilmaisuilla mitään eroa vai katoavatko ne tyhjänpäiväiseen jatkuvasti harjoittamaani pseudosemantiikkaan kuin fasaani puskaan? Älkää vastatko, ei teidän tarvitse ja minä tiedän sen kyllä.

Ja lopuksi. Tämä kuva (se mikä klikkaamalla paljastuu, ei tuo pieni!) on varmaankin jo kiertänyt internetin kahdesti siinä vaiheessa kun pääsen siihen itse käsiksi, mutta jaan sen kanssanne silti. Ensivaikutelmahan tästä on nauru, hauskaa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, hymy hyytyy. Tämä on todellisuutta vuoden 2005 Suomessa. Joko kyynelten virran ymmärtää? Exme pisti tämän sähköpostiini, tattista!