Silmänräpäyksiä, osa 7 (You know you want it)

Kun kunnan ensimmäinen ja melko suurella todennäköisyydellä viimeinen pizzeria avasi ovensa, me mentiin tietysti porukalla sinne nauttimaan avajaisviikonlopun tarjouksesta kaikki pizzat kakskytyhdeksän. Sen kuukauden aikana mitä paikka ehti toimia me käytiin siellä kolmesti ja joka kerta ruoka oli parempaa, mutta eihän se tietenkään sellaisessa paikassa kannattanut ja oltaisiin me sille tyypille voitu kertoa se jo ennen avajaisia. "Lounais-Suomen parhaat pizzat", juupa juu.

Oli aika uskomatonta istua siellä ja katsella liikennettä pääkadulla, joka oli myös kunnan ainoa varsinainen katu. Siinä kulkivat vuodet ohi, meni entinen opettaja, entinen ihastus, entinen kaveri ja muutamia entisiä kollegoita tehtaalta. Vaikka eihän niitä tietenkään saanut ikkunan läpi huomioida. Piti olla viileä ja näyttää siltä kuin eläisi ravintolatodellisuudessa jota ohikulkijat saivat halutessaan ihailla, mutta josta katsoen muuta maailmaa ei ollut. Juha sanoi että normaalisti pizzerian viehätyksestä iso osa tulee joko siitä aidosta italialaishenkisestä sisustuksesta (mitä ei siellä ollut) tai sitten siitä että sai katsella suurkaupungin vilinää syödessään. Homma ei siis hänen näkemyksenä mukaan toiminut. Minä olin toista mieltä, taas. Oli siinä paikassa jokin. Mutta minähän pidänkin kaikesta absurdista.

Silmänräpäyksiä, osa 6

-Vittu kun päätä särkee...
-Mitä tällekin nyt pitäis tehdä?
-Kannetaan tonne ladon taakse, siellä on se patja...
-Tai jätetään tähän.
-Älä nyt taas jaksa.
-Kuulettekste musiikkia? Vai sytyttikö ne sen jo?
-Odota nyt saatana vähän aikaa!
-Ai vittu mun pää, heittäkää hei... onks täällä varjoo jossain?
-Tee nyt mies ittekkin jotain äläkä roiku kun raato...
-Saatana!
-Vitun vittu, jättäkää se siihen! Ne on aloittaneet siellä kokolla jo.
-Ette jätä sitä nyt! Kannetaan se tonne ladon taakse.
-Ens juhannuksena ei sitten kukaan vittupää anna tälle viinaa.

Silmänräpäyksiä, osa 5

Pyörällä kun ajettiin peräkanaa hirveää vauhtia niin me oltiin kaksi liehulettiä, Olli ja minä. Hiukset ehtivät kahdessa vuodessa kasvaa, ja Ollilla oli vielä etumatkaakin siinä jonkin verran. En ollut edes muistanut kuinka hauskaa se saattoi olla, polkea vanha koliseva menopelinsä sellaiseen vauhtiin että sora lenteli ja kurkkua poltti ja vesi tirisi silmistä, enkä ollut sitäkään muistanut että Olli oli edes olemassa, vuosikausia oli taas kulunut ihan ohimennen. Ja silti liian harva asia tuntui muuttuneen. Minä olin taas siellä helvetin tehtaalla ja ruokatunnin ajaksi kun polki kotiin oli tilaisuus elää aina hetken verran. Jostain kumman syystä silloin tunsi itsensä aina lapseksi.

Silmänräpäyksiä, osa 4

Adrenaliini syöksyi elimistöön sellaisella voimalla että melkein saattoi kuulla sitä pumppaavien rauhasten ylikuumenevan ja leikkaavan kiinni. Toiminta hidastui ja jarrupoljin iskeytyi auton lattiaan hetkeä liian myöhään, kääntyminen oli jo alkanut. Koko maailmankaikkeus tuntui etenevän valaisinpylväiden etäisyyksien mukaan. Perävaunullinen Scania oli neljän pylväänvälin päässä, sitten kolmen, sitten kahden, ja Fiat liikkui eteenpäin sellaisella päättäväisyyden puuskalla ettei ollut vielä koskaan pitkän elämänsä aikana moiseen kyennyt.

Miten se teki sen kylki edellä, se ei hänelle koskaan selvinnyt. Puolentoista pylväänvälin päässä Scanian torvi alkoi soida ja ääni tuli kaukaa, kiersi Fiatin ja yhtyi hänen tiedostamattomaan huutoonsa jossain sen takana. Jalka pumppasi jarrupoljinta ja lumi, jää, loska ja vesi lensivät korkealle viuhkana ja vasta silloin Scanian perävaunu tuli näkyviin aivan käsittämättömässä kulmassa sen kaistan puolella jota Fiatinkin olisi pitänyt kulkea.

Pysäytyskuva oli otettu korkealta, ehkä kolmekymmentä metriä tien yläpuolelta. Hän katsoi sitä, kykeni tarkastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja hämmästeli kuvan tarkkaa erottelukykyä. Hän näki Fiatin keulan ja Scanian keulan eikä niiden väliin olisi saanut sopimaan sunnuntain Hesaria. Pysäytyskuvasta näkyi sisään Scanian ohjaamoon, jossa kuljettajan suu oli auki ja silmät pyöreinä. Käsien asennosta päätellen hän käänsi rattia niin rajusti oikealle että vaikka liike puuttui, saattoi sen silti tuntea. Scania oli menossa pellolle vauhdilla. Fiatin kuskinpuolen ovi oli pudonnut toiselta saranaltaan syystä jota kukaan ei koskaan selvittänyt ja vaikka kuva näytti vielä hirvittävän synkältä hän pelastui kuitenkin juuri sen oven ansiosta, joka vajaata sekuntia myöhemmin putosi kokonaan ja jos hän ei olisi unohtanut laittaa turvavyötä sinä aamuna hän olisi kuollut.

Tarkkailtuaan pysäytyskuvaa kauan, ehkä tunnin, puolitoista, hän palasi autoon ja ovi putosi maahan, katosi lumisuihkuun, hän kierähti ulos ja Scanian perävaunun kylki iskeytyi autoon. Asfaltti oli kylmää ja märkää ja harvinaisen kovaa mutta kaiken sen läpi hän ei kyennyt kuin hämmästelemään vanhaa Fiatiaan joka lensi ilmassa hitaasti hän ylitseen, korkealla, kieppuen hiljalleen, iskeytyen joskus paljon myöhemmin kuin pommi takaisin tien pintaan. Scanian perävaunun alla oli tilaa paljon. Se muistutti luolaa joka ensin oli hänen yläpuolellaan, sitten ei enää ollut. Kun se oli ohittanut hänet, oli päivä taas entisellään, juuri siinä rauhallisessa tilassa kuin aina maanantaiaamuisin. Pelto ryskyi kun Scania painui kasaan omaan kiireettömään tahtiinsa ja hän makasi sohjossa selällään antaen talviauringon säteiden hyvin hitaasti sulattaa kasvojaan.

Silmänräpäyksiä, osa 3

-Tänne se johto nyt ja vähän saatanan äkkiä.
-Jos se herää.
-Ei herää, anna tulla nyt. Onko virta päällä?
-Ei vitussa ole.
-No laita se sitten jumalauta päälle!
-Kuolee se siihen...
-Virta päälle nyt saatana!
-Ei tollasta tälliä kukaan kestä...
-Sitä mäkin vähän pelkään.
-Vitun nörtit.

Silmänräpäyksiä, osa 2

Alle kaksikymmentäviisivuotias alaston mies tunkeutui Pyhämäen aluesairaalaan eilen keskiviikkona. Mies oli laiha, teräväpiirteinen ja hänen lyhyitä hiuksiaan on kuvailtu armeijan tyyliin leikatuiksi. Mies pyrki määrätietoisen oloisesti kohti synnytysosastoa, mutta ajautui käsikähmään paikalle ehtineen vartijan kanssa, kääntyi takaisin ja onnistui pakenemaan. Juostuaan pääkatua pitkin noin sadanviidenkymmenen metrin verran hän sukelsi Aarikanpuiston salavapensaikkoon eikä hänestä sen jälkeen tehty uutta havaintoa. Turvakamerakuvista ei miestä ole kyetty tunnistamaan, minkä vuoksi hänen ei uskota olevan paikkakuntalaisia.

Silmänräpäyksiä, osa 1

Minulle ei koskaan maksettu vaarallisen työn lisää siitä että kävin hakemassa kerran kuussa uuden tulokkaan tehtaalta. Se oli vaarallinen paikka, eikä kukaan vakiopalkatuista näyttänyt koskaan edes harkitsevan sinne lähtemistä. Ja kuitenkin uusia kasvoja piti aina tuoda varikolle. Ne melkein odottivat siellä tehtaalla, että kerran kuussa joku kävi hakemassa yhden, vaikka tuskin sitä oli virallisesti missään sanottu että niin piti tehdä. Se että olimme Gösmalian Hallituksen palkkalistoilla oli tietenkin siinä vaiheessa enää puhdas kulissi ja lähinnä jotain sellaista jonka varjolla saimme siellä varikolla tehdä mitä huvitti. Täytin kahdeksantoista sen viimeisen talven aikana, ja olisin varmasti vieläkin siellä ellei yksi niistä äijistä olisi vihjannut että voisit sinä poika jotain muutakin elämässäsi tehdä.

Hassua. Se ei ollut käynyt koskaan mielessä, pois lähteminen. Eikä se loppujen lopuksi edes vaatinut kovin paljon.


*


"Two steps forward, three steps back
Without warning, heart attack
He fell asleep in the snow
Never woke up, died alone

Please don't dress in black
When you're at his wake
Don't go there to mourn
But to celebrate"

(Type O Negative / I don't wanna be me)



"Maybe I'll call on the phone
Maybe I'll write you a letter
Maybe I'll die... maybe I'll learn how to fly
That's what I meant when I said - "

(Chroma Key / Undertow)

Borobudur

Läksin toisenkin kerran kauppaan, koska päivä näytti kovin kauniilta. Täällä on niin täydellisen huhtikuun alun ilma, että melkein odotti näkevänsä leskenlehtien kurkistavan ojanpientareilta. Kuraa ja niukasti nipistävää viileää. Aamuinen ruisleipähampurilainen paistetulla kananmunalla ei tyynnyttänyt lisäenergiaa vaativaa kehoani ja muistin eilen mainitun tarjouksen, opiskelijakortilla kaksi kasvispizzaa pakastealtaasta eurolla. Siis tie vei Kupittaalle, matkalla syöksyin allikkoon.

[edit one]

Edelläni kassalla oli kaksi keski-ikäistä mieshenkilöä, kummallakin paljon ostoksia. Ensimmäinen näytti stressaantuneelta perheenisältä, jälkimmäinen puliveivarilta, ostoksetkin olivat kovin erilaiset. Kuitenkin kummankin loppusummaksi tuli seitsemäntoista euroa ja viisi senttiä. Fucking weird. Aloin kirkua tämän epäkohdan selittämättömyyden täyttäessä tajuntani ja kassaneiti ojensi kättään kuin tuomiopäivän asetta vaatien pizzoistani euron. Nyt olen jo aterioinut. Kas kummaa, urbaanilegenda piti paikkansa. Se todella maistui kananpojalta.

[edit two]

Lord Boredomin näkemästä blogiunesta muistui mieleeni että viikko sitten näin itse unessa juuri Lord B:n. Kävelimme kaupungin talvisessa keskustassa ja keskustelimme katkeran oloisena siitä, miten nyky-yhteiskunnassa monet tytöt eivät koskaan kasva aikuisiksi naisiksi, vaan jäävät viettämään ikuista teini-ikää. Unessa ei oikeastaan tapahtunut muuta, mutta tätä keskustelua kyllä kesti. Panin merkille, että Lord Boredom näytti erilaiselta kuin olin odottanut. Valkoinen siilitukka ja harmaa tuulitakki. Minua on alkanut kalvaa epäilys siitä, ettei kaikki ole täysin sitä miltä kaikki täysin näyttää.

Ja vaihdetaanpa omakuvakin vaihteeksi vähän iloisempaan.

Kuka on maaninen, kuka?

[edit]

Borobudur.

(Kenellä on liikaa aikaa?)