Kolo

Minulla on fragmentti. Säilytän sitä pienessä vihreässä lasipurkissa kirjoituspöytäni laatikossa. Kerran viikossa päästän sen jaloittelemaan. Sillä on joskus tapana ryömiä tällöin patterin taakse tai sohvan alle.

Minulla on myös validaatti. Se katsoo suurilla pyöreillä silmillään minua kirjahyllyn päältä aina silloin kun luulen, ettei se katso. Validaatti istuu usein öisin parvekkeen kaiteella, ellei ole liian kylmä, ja katsoo pohjoiseen. Se haikailee napapiirille, mistä kaikki validaatit ovat kotoisin. Joskus sen kuulee laulavan vanhaa validaattilaulua: "Pois nukkuu vanha validaatti, pois nukkuu keinuen..."

On minulla tietenkin myös ronsufantti. Sen verkkosilmät eivät paljasta tunnetiloja, mutta se tulee lähelle kun se on yksinäinen. Ronsufanttia määrittää sen söpöys. Sitä on mahdoton vastustaa. Se tuntuu sileältä, ei tuoksu, näyttää joskus vaanivan, mutta ei se vaani. Ronsufantti pitää omenoista, etenkin punaisista.

Pökki-Olli minulla on ollut nyt kolmisen vuotta. Se piiloutuu esineisiin, mutta vie syntiset uudenvuodenyönä. Minä ja Pökki-Olli tulimme toimeen noin kymmenen minuuttia. Se pitää minusta. Itse en ole vielä päättänyt suhdettani siihen.

Ja kerran minulla oli otus, jolle sai luvan kanssa sanoa "fudge" kun tökkäsi sitä nenään ja se piti siitä.

Kunnes oli myöhä

Enigmaattista iltaa, ystävät kalliit! Tänään on jälleen vuorossa uusi virkeä episodi kestohitiksi muodostuneesta sarjastamme "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat". Teidän isäntänänne toimii tänään Ugus, joka tunnetaan myös nimellä Varjokostaja (tm).

Esiriput aukeavat, bändi tuuttaa torviaan, lavalle astelee huonoryhtinen rumasti pukeutunut olento, joka näyttää olevan pahasti väärässä paikassa. Kaikesta päätellen sen jalkoja särkee, eikä se kunnolla näe. Yleisö järkyttyy. Mitä on tapahtunut ennen niin leppoisalle ja arkihuolet unohduttavalle sarjalle "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat"? Eikö mikään ole enää pysyvää?

Ei. Mitä yleisö ei tiedä, on, että illan isäntä kärsi vain hetkeä ennen lähetyksen alkamista akuutin multioidipaalisen keskosvaiheen, joka on saanut hänet pyörälle päästään ja erakoksi. Hänestä on tullut itsestään toistaitoinen, ai ironian terää, se kirvellen viiltää.

"Rakennuksessa on pommi!" huudahtaa pitkä mustaan pukuun pukeutunut tyylikäs vanhaherra yllättäen yleisön joukosta. Kaikki juoksevat pois, pian kaikki ovat juosseet pois. Silloin nähtäisiin juontajan kasvoille kuin kuivuudesta halkeavaan joulukinkkuun leviämässä hymy, siis jos olisi ketään näkemässä. Mutta studio on autio. Edes ääniä ei...

Ja juontaja katoaa, hänen vaatteensa leijuvat hetken paikallaan ilmassa kunnes mätkähtävät kasaksi parketille. Juuri näin kaikki oli suunniteltu päättyväksi. Työryhmäkään ei tiennyt. Ei eläkkeelle voi lähteä tyylittä, eikä kanoja voi tappaa tylsällä kirveellä.

Ikkunalasiin jäi pysyvästi heijastus kasvoista, ne näki aina tietystä kulmasta katsottaessa, ja näkijä sai aina kylmät väreet selkäänsä.

Sunnuntaillista

Miten laiskasti voivat sunnuntaipäivät kulkea eteenpäin, se on taas tänään selvinnyt kun on viettänyt yhtä sellaista maaseudun ympärivuotisessa talvihorteessa. Toisaalta tämä on mukavaa; ikkunasta katsoessaan ei näe ihmisiä. Toisaalta tämä on kuin pään ylle vedetty muovikassi. Aika pian huomaa ettei hengitä, ja muu maailma katoaa vaimeaksi mutinaksi. Nyt vuosikaudet Turussa asuneena jaksan ihmetellä sitä, miten täällä kesti elämänsä ensimmäiset kaksikymmentäkaksi vuotta. Miten täällä ei tullut hulluksi ja kadonnut täysin oman päänsä sisäisiin mikrouniversumeihin?

Äkillinen tajuaminen tasapainotti edellisen lauseen iskuterävyydeltään melko ponnettomaksi.

Oli minulla sentään kirjoja, uppouduin niihin, joskin täällä vielä asuessani muistelen lukeneeni lähinnä nykyisin viihdekirjallisuudeksi tietämääni materiaalia. Tuolloin en ollut vielä käynyt mitään lukiota suurempaa, ja kaikki kirjallisuus oli vain kirjallisuutta. Osa tylsää, osa hyvää. Olenpa sittemmin viisastunut, hohhoijaa. Sunnuntaihin tiemmä kuuluu lista. Niinpä minäkin teen sellaisen, top kympin minuun henkilökohtaisesti vahvimmin vaikuttaneista romaaneista. (alunperin piti listata kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset, mutta rajaamalla novellikokoelmat pois sain listan kätevästi kymmeneen) Suosittelen näistä kirjoista jokaista kovaan ääneen ja korkealta (172 cm). Nämä ovat elämää suurempaa kirjallisuutta. Minulle itselleni ihan julmetun tärkeitä teoksia eri syistä jokainen. Yritin vielä laittaa ne järjestykseenkin, jota varmaan kadun jo huomenna, mutta todennäköisesti en.

1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
3. Stephen King: Musta torni I-III
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
5. Iain M. Banks: Pelaaja
6. Theodore Roszak: Flicker
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
10. Umberto Eco: Ruusun nimi

Minä olen lukenut tämä teokset yhteensä 21 kertaa. Nämä muodostavat perustan, jolle rakennan oman maailmankatsomukseni. (liioittelen) (en) Jokaisesta näistä kirjasta saa minun kanssani aikaan pitkän ja hedelmällisen keskustelun. Mainitse sinäkin jos suosikkisi löytyy listalta ja lupaan sanoa siitä jotain viisasta! (Silmänkääntövankilan yritys muuttua interaktiiviseksi on parhaillaan kuolemassa omiin synnytyskipuihinsa)

Tylsää. Menen.


PS. Viime päivinä olen löytänyt sekä iät ajat käyttämästäni vanhasta Paint shop prosta (copyright 1997) että upouudesta Office-paketin kuvankäsittelyohjelmasta paljon hauskoja efektejä. Olen niistä ja niillä käsiteltyjen kuvien ilmestymisestä Silmänkääntövankilaan pahoillani jo etukäteen.

Pienen kylän pojat

Siirryin hetkessä maaseudulle, kun Turku alkoi kerätä epätoivoa puoleensa kuin sadepisaroita. Ei täälläkään juuri mitään syytä ole olla, mutta vaalimainokset ovat hupaisampia kuin kaupungissa. Ensinnäkin niitä on vain neljä; pääkvartetin lisäksi ei täällä muita ryhmittymiä tunneta. Toiseksi tunnen joka puolueen listasta joko ulkonäöltä tai peräti henkilökohtaisen kontaktin kautta vähintään puolet. Jos lasketaan mukaan vielä ne, joiden nimi on tuttu (ja osaan vielä paikallistaa mistä yhteydestä), on tämän peltotilkun ja metsämättään väliin jokirantaan kiilatun kunnan vuoden 2004 kunnallisvaaliehdokkaista minulle tuttuja henkilöitä noin kaksi kolmasosaa. Samalla listalla ne oikeasti saisivat kaikki olla. Ei tällaisissa paikoissa puoluetta äänestetä, vaan henkilöä. Se on aivan sama onko se tyyppi porvari vai duunari jos sen kanssa on 50 metriä yhteistä rajaojaa tai jos sisko on ollut sen kanssa naimisissa nelisenkymmentä vuotta. Hyvät jätkät kerää äänet. Pankinjohtajaakin moni saattaa äänestää, minkä seurauksena hän kiskaisee kokoomuksen listoilta mukaansa pari eksynyttä opiskelijaa, jotka eivät rotari-isän hienovaraisten vihjeiden vuoksi keksineet muuta tapaa itseilmaisuun kuin porvarinsininen vaaliehdokkuus.

Tähän on syytä lopettaa. En halua sanoa mitään pahaa kokoomuslaisista koskaan, sillä he maksavat eniten veroja, ja minä elän nimenomaan verovaroilla todennäköisesti hautaani asti. Vilpitön kiitos.

Vähäkö ei jaksa / Nämä kadut, etc...

Tuntuu loppuunajetulta. Kun ensi kerran tällä viikolla olisin saanut tänään nukkua pitkään, kännykkäni päätti rääkäistä puoli kahdeksalta sen merkiksi, että akku kuolee. En enää nukkunut. Mikäs auttaa muu kuin alkaa tarkkailla ajankohtaisia tapahtumia kriittisen ilkeämielisesti, tai no unohdetaan se kriittisyys.

Ärsyynnyn aina vain enemmän jokaisesta vaalimainoksesta, joka postiluukustani sisään tungetaan. Viime viikolla tässä talossa oli kuvaava episodi vaalitoiminnasta: iltapäivällä luukku kävi, sisään oli sujautettu vasemmistoliittoon kuuluvan naisen hirvittävillä kielioppivirheillä ja täten hämärtyvillä asioilla kyllästetty väripainate. Heitin sen paperinkeräyslaatikkoon, ja kun pikapuoliin sen jälkeen lähdin ostoksille, näin saman lappusen kiinnitettynä nastalla rappukäytävän ilmoitustaululle, jossa se ainoana kohteeni keräsi katseen. Illalla luukusta kolahti liberaaliksi itseään väittävän ambulanssikuskimiehen halvemman näköinen mutta kaiketi oikein kirjoitettu (tätä en jaksanut enää kokonaan lukea) läpyskä. Jätepaperiloota kutsui pikaisesti. Kun illalla poistuin kotoa, huomasin vasemmistonaisen repäistyn pois ilmoitustaululta, vain kulma oli jäänyt mainoksesta nastaan kiinni. Liberaali ambulanssimies oli tilalla. Seuraavana aamuna hänkin oli poistunut ilmoitustaululta, siirtynyt rypistettynä lattialle. Tilalla oli paikallisen kebab-pizzerian hinnasto. Se on saanut olla rauhassa.

Tämä ei kertonut paljoa. Menisivätpä ne vaalit pian ohi. Enkä puhu nyt vain tästä kunnallishaukotuksesta, vaan siitä eräänkin maan johtohahmoksi tituleeratun marionetin valinnasta, joka Suomessa katsotaan tärkeäksi seurata. En keksi äkkiä montaakaan asiaa, joka kiinnostaisi vähemmän kuin se, kuka on Yhdysvaltojen seuraava pamppu. Kyllästymiseni asian jauhamiseen on kohonnut väkivaltaiselle tasolle.

Syksy on kurja.

Minulla on kova ikävä, siksi soittelen puheluita vaikken osaisi sanoa juurikaan.

It will make you better-feeling

Toissapäivänä näin Rehtorinpellonkadulla vanhan yskähdellen käyvän auton, jonka nimeksi ohi kävellessäni (se kävi paikallaan kadunvarressa) huomasin Hillman. Välittömästi mieleeni palasi 80-luvulla lukemani koululaisvitsikirja, johon oli koottu osasto myös automerkkivitseille tyyliin "Osta Fiat, siinä on kaikki viat". (voin muuten omasta autonomistajakokemuksestani todistaa, ettei kyseinen lause ole vitsi lainkaan) Ja se pätkien toimiva tyylikkään musta takasiivekäs Hillman toi siis samalta sivulta mieleeni lohkaisun "Parempi ilman kuin Hillman". Ei kukaan 80-luvun penska tiennyt mikä on Hillman, mutta hauskahan se sipaisu silti oli. Nyt näin elämäni ensimmäisen Hillmanin.

Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.

Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.

Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.

Eläinten kuningas

Joskus hävettää sekin ettei jaksa, vaikka eihän sen pitäisi. Tunnen oloni liian vanhaksi kaikenlaisiin kivoihin harjoitustehtäviin ja tuntiaktiivisuuteen ja niitä yliopisto niskaani viskoo edelleen, vuosi vuoden jälkeen. Sallikaa minun päättää itse miten haluan oppia asioita, se ei tuntuisi lainkaan pahalta vaihtoehdolta. Hävettää kun minua pidetään asennevammaisena vastarannankiiskinä, vaikka totta puhuen olen vain - noh, tarkemmin ajatellen unohdetaanpas tämä.

Minusta olisi joskus mukava olla estoton eläinten kuningas. Väläyttää pistävän katseeni tueksi teräviä kulmahampaitani ja antaa mennä; unohtaa säädyllisyys ja järki. Elää hetkessä. En kuitenkaan usko milloinkaan siihen pystyväni, mikä on jossain määrin surullista. Onhan tilaisuuksia tullut, etenkin tänä vuonna niitä on annettu eteeni ja kerran jos toisenkin olen ollut lähellä. Mutta minuun on upotettu järkiperäistämisen pakkomielle liian syvään. Se ei lähde minusta pois, se piilottelee pinnan alla aina. Tuhoaako se ensin minut vai minä sen, ja voiko meitä lainkaan erottaa toisistamme? Ehkä "minua" ei ole ilman "rationalisointia", tai ehkä minä olen oikeasti valmis kaikkeen, oikea tilaisuus ei ole vain tullut kohdalle.

En minä oikeasti mieti tällaisia yhdeltätoista illalla aivan liian pitkän ja työntäyteisen päivän päätteeksi.

Tämä päivitys on omistettu UBooksille, työn ikeessä kärsivälle, joka lauantaina sanoi minun kirjoitusteni pelastavan hänen aamunsa.

Kiittäen nöyristyn minuun kohdistetun luottamuksen edessä.


"Anti everything (live in richard rogers’ doorways)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
I pay for sex in sleeping bags

I smell you on me
Phased out of your life
You’re no different from me

I tell you anti-everything (love him and hate him both at the same time)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)

Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me"

(Mansun / Anti everything)

Tukku tietäviä maneereja

Määrittele klise. Henkilö, joka yötä vasten polttaa, juo kahvia, kuuntelee Tom Waitsia ja kirjoittaa runoja aiheina Tom Waits, kahvi ja tupakka.

Ei silti, pitkästä aikaa on taas tullut aika päivittää Silmänkääntövankilaa kahdesti samalla päivämäärällä. Verkossa velloo keskustelu, ja kun minä puhun "verkosta", tarkoitan kotimaisia Pinserin kautta saavutettavia blogeja, muuta ei internet ole minulle enää kuukausiin tarjonnut. Seksikeskustelu. Sormeni syyhyävät halusta osallistua, mutta tähän aikaan vuorokaudesta saattaisin äityä johonkin jota huomenna katuisin.

Ja paskat, enhän minä tunnetusti kadu mitään. (kenelle vain vähän aikaa sitten totesin sähköpostissa saman asian? ai niin, mealle)

Seksissä on puolensa, eikä voi kieltää etteikö toisinaan ole vallalla sellainen tunne, että olisi ihan mukava harrastaa seksiä. Sehän on tässä yhteiskunnassa tyylikkäästi ja oikein toimia haluavalle jopa jonkinlainen olettamus, on toteutettava omaa seksuaalisuuttaan. Veikeä paradoksi sinällään se, että seksi on kuitenkin samaan aikaan "tabu", lainausmerkeissä siksi, että se on aikoja sitten lakannut olemasta oikea tabu, ja muuttunut sellaiseksi kivaksi tabuksi, josta vihjaillaan kaikkialla avoimesti, ja jota on mukava pitää kiellettynä aiheena koska se on sillä tavoin jännempää. Olisi kiinnostavaa katsoa historiaa taaksepäin ja nähdä miten tällainen tilanne on päässyt muodostumaan. Mikä meni vikaan vai menikö? Millainen tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuntuu mahdottomalta että suuntaus jatkuisi, nykyinen mediakulttuuri on enää hiuksenohuen askeleen päässä pornosta ja pitää samanaikaisesti yllä käsitystä seksin tabuudesta.

Antakaa mulle jarru.

Seksillä voi satuttaa toista ihmistä, sanotaan. Millä sitten ei voi? Mikä tahansa kahden ihmisen välinen toiminta on ladattu mahdollisuuksilla satuttaa jotakuta muuta, ja kun tämä joskus hyväksytään yksinkertaiseksi totuudeksi, katoaa seksuaalisen kanssakäymisen yltä sille annettu mystinen verho. Se on yksi tapa toimia. Tämän kaksikymmentäyksisanaisen lauseen ajan annan itselleni luvan ajatella niitä ihmisiä joiden kanssa olen rakastellut, ja suuni vääntyy levottomaan kuunsirpin muotoiseen hymyyn. Hetket katoavat höyryävinä kosketuksina yötaivaalle, ja Tom Waits on edennyt levyn parhaaseen kappaleeseen: Invitation to the blues. Koska olen suurimman osan ajastani tunnetasolla elävä ihminen (moni väittäisi minua tunneaddiktiksi; väärässä sentään olisivat), on ajatus fyysisestä kosketuksesta ilman tunteita ollut aina minulle vieras. Yhden yön suhteet tuntuvat oudoilta, olen miettinyt miten jotkut kykenevät siihen? Eivätkö he... Sehän on kuin... Miten kukaan voi... Entä sitten kun...

Vain alkavia hämmennyksiä vailla lopullista muotoa. Voiko olla seksiä ilman rakkautta? Voi, koska voi olla syvää ja luottamukseen perustuvaa ystävyyttä ilman rakkautta, mutta ainakin ilman kiinteää suhdetta toiseen menee seksi vaikeaksi. Se saattaa alkaa aiheuttaa ahdistusta.

Ja siinä vaiheessa on menty metsään taas.