Tuntuu loppuunajetulta. Kun ensi kerran tällä viikolla olisin saanut tänään nukkua pitkään, kännykkäni päätti rääkäistä puoli kahdeksalta sen merkiksi, että akku kuolee. En enää nukkunut. Mikäs auttaa muu kuin alkaa tarkkailla ajankohtaisia tapahtumia kriittisen ilkeämielisesti, tai no unohdetaan se kriittisyys.
Ärsyynnyn aina vain enemmän jokaisesta vaalimainoksesta, joka postiluukustani sisään tungetaan. Viime viikolla tässä talossa oli kuvaava episodi vaalitoiminnasta: iltapäivällä luukku kävi, sisään oli sujautettu vasemmistoliittoon kuuluvan naisen hirvittävillä kielioppivirheillä ja täten hämärtyvillä asioilla kyllästetty väripainate. Heitin sen paperinkeräyslaatikkoon, ja kun pikapuoliin sen jälkeen lähdin ostoksille, näin saman lappusen kiinnitettynä nastalla rappukäytävän ilmoitustaululle, jossa se ainoana kohteeni keräsi katseen. Illalla luukusta kolahti liberaaliksi itseään väittävän ambulanssikuskimiehen halvemman näköinen mutta kaiketi oikein kirjoitettu (tätä en jaksanut enää kokonaan lukea) läpyskä. Jätepaperiloota kutsui pikaisesti. Kun illalla poistuin kotoa, huomasin vasemmistonaisen repäistyn pois ilmoitustaululta, vain kulma oli jäänyt mainoksesta nastaan kiinni. Liberaali ambulanssimies oli tilalla. Seuraavana aamuna hänkin oli poistunut ilmoitustaululta, siirtynyt rypistettynä lattialle. Tilalla oli paikallisen kebab-pizzerian hinnasto. Se on saanut olla rauhassa.
Tämä ei kertonut paljoa. Menisivätpä ne vaalit pian ohi. Enkä puhu nyt vain tästä kunnallishaukotuksesta, vaan siitä eräänkin maan johtohahmoksi tituleeratun marionetin valinnasta, joka Suomessa katsotaan tärkeäksi seurata. En keksi äkkiä montaakaan asiaa, joka kiinnostaisi vähemmän kuin se, kuka on Yhdysvaltojen seuraava pamppu. Kyllästymiseni asian jauhamiseen on kohonnut väkivaltaiselle tasolle.
Syksy on kurja.
Minulla on kova ikävä, siksi soittelen puheluita vaikken osaisi sanoa juurikaan.
22.10.04
21.10.04
It will make you better-feeling
Toissapäivänä näin Rehtorinpellonkadulla vanhan yskähdellen käyvän auton, jonka nimeksi ohi kävellessäni (se kävi paikallaan kadunvarressa) huomasin Hillman. Välittömästi mieleeni palasi 80-luvulla lukemani koululaisvitsikirja, johon oli koottu osasto myös automerkkivitseille tyyliin "Osta Fiat, siinä on kaikki viat". (voin muuten omasta autonomistajakokemuksestani todistaa, ettei kyseinen lause ole vitsi lainkaan) Ja se pätkien toimiva tyylikkään musta takasiivekäs Hillman toi siis samalta sivulta mieleeni lohkaisun "Parempi ilman kuin Hillman". Ei kukaan 80-luvun penska tiennyt mikä on Hillman, mutta hauskahan se sipaisu silti oli. Nyt näin elämäni ensimmäisen Hillmanin.
Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.
Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.
Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.
Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.
Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.
Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.
19.10.04
Eläinten kuningas
Joskus hävettää sekin ettei jaksa, vaikka eihän sen pitäisi. Tunnen oloni liian vanhaksi kaikenlaisiin kivoihin harjoitustehtäviin ja tuntiaktiivisuuteen ja niitä yliopisto niskaani viskoo edelleen, vuosi vuoden jälkeen. Sallikaa minun päättää itse miten haluan oppia asioita, se ei tuntuisi lainkaan pahalta vaihtoehdolta. Hävettää kun minua pidetään asennevammaisena vastarannankiiskinä, vaikka totta puhuen olen vain - noh, tarkemmin ajatellen unohdetaanpas tämä.
Minusta olisi joskus mukava olla estoton eläinten kuningas. Väläyttää pistävän katseeni tueksi teräviä kulmahampaitani ja antaa mennä; unohtaa säädyllisyys ja järki. Elää hetkessä. En kuitenkaan usko milloinkaan siihen pystyväni, mikä on jossain määrin surullista. Onhan tilaisuuksia tullut, etenkin tänä vuonna niitä on annettu eteeni ja kerran jos toisenkin olen ollut lähellä. Mutta minuun on upotettu järkiperäistämisen pakkomielle liian syvään. Se ei lähde minusta pois, se piilottelee pinnan alla aina. Tuhoaako se ensin minut vai minä sen, ja voiko meitä lainkaan erottaa toisistamme? Ehkä "minua" ei ole ilman "rationalisointia", tai ehkä minä olen oikeasti valmis kaikkeen, oikea tilaisuus ei ole vain tullut kohdalle.
En minä oikeasti mieti tällaisia yhdeltätoista illalla aivan liian pitkän ja työntäyteisen päivän päätteeksi.
Tämä päivitys on omistettu UBooksille, työn ikeessä kärsivälle, joka lauantaina sanoi minun kirjoitusteni pelastavan hänen aamunsa.
Kiittäen nöyristyn minuun kohdistetun luottamuksen edessä.
"Anti everything (live in richard rogers’ doorways)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
I pay for sex in sleeping bags
I smell you on me
Phased out of your life
You’re no different from me
I tell you anti-everything (love him and hate him both at the same time)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me"
(Mansun / Anti everything)
Minusta olisi joskus mukava olla estoton eläinten kuningas. Väläyttää pistävän katseeni tueksi teräviä kulmahampaitani ja antaa mennä; unohtaa säädyllisyys ja järki. Elää hetkessä. En kuitenkaan usko milloinkaan siihen pystyväni, mikä on jossain määrin surullista. Onhan tilaisuuksia tullut, etenkin tänä vuonna niitä on annettu eteeni ja kerran jos toisenkin olen ollut lähellä. Mutta minuun on upotettu järkiperäistämisen pakkomielle liian syvään. Se ei lähde minusta pois, se piilottelee pinnan alla aina. Tuhoaako se ensin minut vai minä sen, ja voiko meitä lainkaan erottaa toisistamme? Ehkä "minua" ei ole ilman "rationalisointia", tai ehkä minä olen oikeasti valmis kaikkeen, oikea tilaisuus ei ole vain tullut kohdalle.
En minä oikeasti mieti tällaisia yhdeltätoista illalla aivan liian pitkän ja työntäyteisen päivän päätteeksi.
Tämä päivitys on omistettu UBooksille, työn ikeessä kärsivälle, joka lauantaina sanoi minun kirjoitusteni pelastavan hänen aamunsa.
Kiittäen nöyristyn minuun kohdistetun luottamuksen edessä.
"Anti everything (live in richard rogers’ doorways)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
I pay for sex in sleeping bags
I smell you on me
Phased out of your life
You’re no different from me
I tell you anti-everything (love him and hate him both at the same time)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me"
(Mansun / Anti everything)
18.10.04
Tukku tietäviä maneereja
Määrittele klise. Henkilö, joka yötä vasten polttaa, juo kahvia, kuuntelee Tom Waitsia ja kirjoittaa runoja aiheina Tom Waits, kahvi ja tupakka.
Ei silti, pitkästä aikaa on taas tullut aika päivittää Silmänkääntövankilaa kahdesti samalla päivämäärällä. Verkossa velloo keskustelu, ja kun minä puhun "verkosta", tarkoitan kotimaisia Pinserin kautta saavutettavia blogeja, muuta ei internet ole minulle enää kuukausiin tarjonnut. Seksikeskustelu. Sormeni syyhyävät halusta osallistua, mutta tähän aikaan vuorokaudesta saattaisin äityä johonkin jota huomenna katuisin.
Ja paskat, enhän minä tunnetusti kadu mitään. (kenelle vain vähän aikaa sitten totesin sähköpostissa saman asian? ai niin, mealle)
Seksissä on puolensa, eikä voi kieltää etteikö toisinaan ole vallalla sellainen tunne, että olisi ihan mukava harrastaa seksiä. Sehän on tässä yhteiskunnassa tyylikkäästi ja oikein toimia haluavalle jopa jonkinlainen olettamus, on toteutettava omaa seksuaalisuuttaan. Veikeä paradoksi sinällään se, että seksi on kuitenkin samaan aikaan "tabu", lainausmerkeissä siksi, että se on aikoja sitten lakannut olemasta oikea tabu, ja muuttunut sellaiseksi kivaksi tabuksi, josta vihjaillaan kaikkialla avoimesti, ja jota on mukava pitää kiellettynä aiheena koska se on sillä tavoin jännempää. Olisi kiinnostavaa katsoa historiaa taaksepäin ja nähdä miten tällainen tilanne on päässyt muodostumaan. Mikä meni vikaan vai menikö? Millainen tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuntuu mahdottomalta että suuntaus jatkuisi, nykyinen mediakulttuuri on enää hiuksenohuen askeleen päässä pornosta ja pitää samanaikaisesti yllä käsitystä seksin tabuudesta.
Antakaa mulle jarru.
Seksillä voi satuttaa toista ihmistä, sanotaan. Millä sitten ei voi? Mikä tahansa kahden ihmisen välinen toiminta on ladattu mahdollisuuksilla satuttaa jotakuta muuta, ja kun tämä joskus hyväksytään yksinkertaiseksi totuudeksi, katoaa seksuaalisen kanssakäymisen yltä sille annettu mystinen verho. Se on yksi tapa toimia. Tämän kaksikymmentäyksisanaisen lauseen ajan annan itselleni luvan ajatella niitä ihmisiä joiden kanssa olen rakastellut, ja suuni vääntyy levottomaan kuunsirpin muotoiseen hymyyn. Hetket katoavat höyryävinä kosketuksina yötaivaalle, ja Tom Waits on edennyt levyn parhaaseen kappaleeseen: Invitation to the blues. Koska olen suurimman osan ajastani tunnetasolla elävä ihminen (moni väittäisi minua tunneaddiktiksi; väärässä sentään olisivat), on ajatus fyysisestä kosketuksesta ilman tunteita ollut aina minulle vieras. Yhden yön suhteet tuntuvat oudoilta, olen miettinyt miten jotkut kykenevät siihen? Eivätkö he... Sehän on kuin... Miten kukaan voi... Entä sitten kun...
Vain alkavia hämmennyksiä vailla lopullista muotoa. Voiko olla seksiä ilman rakkautta? Voi, koska voi olla syvää ja luottamukseen perustuvaa ystävyyttä ilman rakkautta, mutta ainakin ilman kiinteää suhdetta toiseen menee seksi vaikeaksi. Se saattaa alkaa aiheuttaa ahdistusta.
Ja siinä vaiheessa on menty metsään taas.
Ei silti, pitkästä aikaa on taas tullut aika päivittää Silmänkääntövankilaa kahdesti samalla päivämäärällä. Verkossa velloo keskustelu, ja kun minä puhun "verkosta", tarkoitan kotimaisia Pinserin kautta saavutettavia blogeja, muuta ei internet ole minulle enää kuukausiin tarjonnut. Seksikeskustelu. Sormeni syyhyävät halusta osallistua, mutta tähän aikaan vuorokaudesta saattaisin äityä johonkin jota huomenna katuisin.
Ja paskat, enhän minä tunnetusti kadu mitään. (kenelle vain vähän aikaa sitten totesin sähköpostissa saman asian? ai niin, mealle)
Seksissä on puolensa, eikä voi kieltää etteikö toisinaan ole vallalla sellainen tunne, että olisi ihan mukava harrastaa seksiä. Sehän on tässä yhteiskunnassa tyylikkäästi ja oikein toimia haluavalle jopa jonkinlainen olettamus, on toteutettava omaa seksuaalisuuttaan. Veikeä paradoksi sinällään se, että seksi on kuitenkin samaan aikaan "tabu", lainausmerkeissä siksi, että se on aikoja sitten lakannut olemasta oikea tabu, ja muuttunut sellaiseksi kivaksi tabuksi, josta vihjaillaan kaikkialla avoimesti, ja jota on mukava pitää kiellettynä aiheena koska se on sillä tavoin jännempää. Olisi kiinnostavaa katsoa historiaa taaksepäin ja nähdä miten tällainen tilanne on päässyt muodostumaan. Mikä meni vikaan vai menikö? Millainen tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuntuu mahdottomalta että suuntaus jatkuisi, nykyinen mediakulttuuri on enää hiuksenohuen askeleen päässä pornosta ja pitää samanaikaisesti yllä käsitystä seksin tabuudesta.
Antakaa mulle jarru.
Seksillä voi satuttaa toista ihmistä, sanotaan. Millä sitten ei voi? Mikä tahansa kahden ihmisen välinen toiminta on ladattu mahdollisuuksilla satuttaa jotakuta muuta, ja kun tämä joskus hyväksytään yksinkertaiseksi totuudeksi, katoaa seksuaalisen kanssakäymisen yltä sille annettu mystinen verho. Se on yksi tapa toimia. Tämän kaksikymmentäyksisanaisen lauseen ajan annan itselleni luvan ajatella niitä ihmisiä joiden kanssa olen rakastellut, ja suuni vääntyy levottomaan kuunsirpin muotoiseen hymyyn. Hetket katoavat höyryävinä kosketuksina yötaivaalle, ja Tom Waits on edennyt levyn parhaaseen kappaleeseen: Invitation to the blues. Koska olen suurimman osan ajastani tunnetasolla elävä ihminen (moni väittäisi minua tunneaddiktiksi; väärässä sentään olisivat), on ajatus fyysisestä kosketuksesta ilman tunteita ollut aina minulle vieras. Yhden yön suhteet tuntuvat oudoilta, olen miettinyt miten jotkut kykenevät siihen? Eivätkö he... Sehän on kuin... Miten kukaan voi... Entä sitten kun...
Vain alkavia hämmennyksiä vailla lopullista muotoa. Voiko olla seksiä ilman rakkautta? Voi, koska voi olla syvää ja luottamukseen perustuvaa ystävyyttä ilman rakkautta, mutta ainakin ilman kiinteää suhdetta toiseen menee seksi vaikeaksi. Se saattaa alkaa aiheuttaa ahdistusta.
Ja siinä vaiheessa on menty metsään taas.
Journalistiikan kukkasia
Teimme viikonlopun aikana lehden. Noin vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti), nyt oli kertynyt niin paljon asiaa, että oli tullut RAPA kakkosen aika. Ja niin kävi, että kokoonnuimme herran huoneeseen ja aloimme kirjoittaa, joskin muutakin tapahtui. Neljässätoista tunnissa työ oli tehty (taitto jäi seuraavaksi päiväksi; kopiointi vielä edessä). Toimituskunta oli kasvanut, edelliset viisi olivat saaneet joukkoonsa kaksi uutta jäsentä, ja hyvin sopivat. Montaa varmaan tällä hetkellä mietityttää miten nykyisenä siistin modernisoituneena pikaruokatekstin aikakautena tehdään räväkästi kantaa ottava punk-henkinen lehti? Vastaus on yksinkertainen: helposti, jos osaa asiansa, ja me osaamme. RAPA on tullut jäädäkseen. Kakkosnumeron painos on suurempi kuin ykkösen, ei tosin kovin paljon. Ei tässä mitään massalevikkiä haeta. Tuntui hyvältä olla osa liikehtivää ajatusmassaa. RAPA julistaa maailman tämänhetkisen tilan, eikä häpeä sitä, että samojen kansien välissä asuvat keikka-arvio, kirjallisuusteoria ja sisäpiirinvitsipalsta. Muutakin, etenkin juuri sitä jonka kuvailuun ei löydy sanoja.
Ettei syntyisi kuvaa Silmänkääntövankilan ja RAPAn yhteydestä, sanon täten nettifoorumini ehdottomasti irti RAPAsta, jolla on sentään oikeaakin asiaa. Minä olin vain yksi toimituksen seitsemästä velmusta akateemisesta anarkistista. Ja tämä on viimeinen kerta kun mainitsen lehdestä, paitsi tietysti jos tulee jotain muuta sanottavaa.
16.10.04
Avainkertomus avoimista hanoista
Noin kello 22.30 Terkkis aisti kabinetin ilmapiirissä muutoksen, joka kertoi porukan olevan hiljalleen harkitsemassa lähtöä jatkoille. Ilta oli ollut nautinnollinen; sisältänyt pienimuotoista ohjelmaa, pienimuotoista - ei toisin hintansa puolesta - syötävää ja sopivasti juotavaa. Kerran vuodessa teki opiskelijoidenkin itsetunnolle hyvää koota koko tuttu porukka kulmakapakan sijasta hienoon ravintolaan, olla tyylikkäästi pukeutuneena ja pyytää tarjoilijaa kantamaan pöytään lisää drinkkejä. Terkkis hymyili. Hän oli ystäviensä keskellä onnellinen, eikä halunnut illan vielä loppuvan, vaikka niin näytti väistämättä olevan käymässä. Heitä oli kolmisenkymmentä, liian suuri määrä että jokainen haluaisi samaan baariin, ja perjantai-iltana baarit olisivat kaikki joka tapauksessa liian täynnä mahduttamaan sisäänsä kaikkia heistä.
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
15.10.04
Alastulon salissa
Aamuaurinko kutitteli hipiääni ylen pehmeästi kun astuin sisään saliin, tahtoo sanoa pieneen opiskelijakaksiokeittiööni. Kynnys oli korkeampi kuin muistin, ja aitoa puuta, sittekin, vaikka tavarantoimittajan kerrottiin lupailleen lähinnä linoleumia. Puulajit erotti toisistaan syiden avulla, se oli minusta aina kuulostanut jotenkin hirmuisen hauskalta. Eikö kaiken erottanut kaikesta muusta juuri syillä?
Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.
"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.
Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.
Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.
"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"
Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.
13.10.04
Kuolkaa kauniisti kaikki, eli "Sing little birdie"
Ajatuksia depression ja itsetuhon keskeltä:
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)