Kun olin vesseli, haaveilin eläväni 1970-luvun alussa, perustavani uraauurtavan progressiivisen rockbändin ja lähteväni sen hajottua soolouralle 80-luvun alkupuolella. Julkaisisin arvostettuja mutta suuren yleisön huomaamattomia prog/pop-levyjä tasaisin väliajoin, ja vuonna 2003 julkaistaisiin minun tuotannostani tuplakokoelma nimeltä Full moon impressions. Koska alkaa näyttää alati epätodennäköisemmältä että haaveeni toteutuu (en millään onnistu siirtymään 70-luvun alkuun ilman että ponnahtaisin aina parin päivän kuluttua takaisin), tyydyn käyttämään kyseisen kokoelman otsikon täällä Silmänkääntövankilassa. Ihan hyvä ympäristö tämäkin sille on.
Se palasi mieleeni eilen kun täysikuu kumotti (mikä muu muuten koskaan kumottaa kuin kuu? "löin nenäni ovenpieleen, siinäpä kumotti"...?) ja minun oli aivan totaalisen pakko lähteä ulos vaeltamaan toisessa kahdesta pitkästä nahkatakistani, siinä pidemmässä koska se on lämpimämpi. Vuosien kertyessä käyn yhä alttiimmaksi tuon taivaankappaleen vaikutukselle. Vaihteleehan vaikutus kuukausittain, mutta parhaimmillaan, kuten esimerkiksi eilen, se on kuin nousuhumala. Kevyt, hilpeä olo. Kiipeilin säkkipimeän hautausmaan muureilla, tasapainottelin maantien keskiviivalla kuin se olisi ollut köysi korkealla, ohittelin liikennemerkkejä oudolta puolelta. Pidin hauskaa kuun katsoessa.
Hauskanpitoa taitaa riittää viikonloppunakin (ellen tule kipeäksi; pelottavan uhkaava olo tällä hetkellä), koska ovat Turun kansainväliset kirjamessut, ja meillä kirjallisuudenopiskelijoillahan silloin ohjelmaa riittää. Käytän foorumiani hyväkseni ja mainostan: osallistu järjestämäämme "Kirjasta elokuvaksi" -seminaariin messuilla lauantaina kello 10.30! Mukana kirjailijoita ja mediahenkilö! Näytämme elokuvista katkelmia! Tarjolla näkemyksiä! Minä ainakin menen ("Näe Ugus!"), ja sen jälkeen kiertelen messuhallia tuntikaudet ympäriinsä etsien jotain kiintoisaa, kuten olen tehnyt jo niin monena aiempanakin vuonna. Ja illalla ainejärjestön bileet. Eivätkä mitkään ihan pienet. Monty Pythonin Viimeinen ehtoollinen -sketsiä lainatakseni luvassa on varsinainen "mother of a blow-out".
Eilen Benrope järjesti sellaisen yllätyksen että menin lukkoon enkä kyennyt kirjoittamaan koko päivänä. (valehtelen) Kansakunnan ykkösahdistuja mainitsi minut kehaisevaan sävyyn. Vuoroin vieraissa (jotenkin epämiellyttävä sanonta), hähää, keneltä muka kuvittelette minun varastaneen lakoniset loppukiteytykseni paitsi "b.":ltä.
Niin, keneltäpä.
"So you walk into this restaurant, strung out from the road
And you feel the eyes upon you, as you're shakin' off the cold
You pretend it doesn't bother you, but you just want to explode
Most times you can't hear them talk, other times you can
All the same old clichés?
Is that a woman is it man?
And you always seem outnumbered, you don't dare make a stand
Make your stand
Here I am
On the road again
There I am
Up on the stage
Here I go
Playin' star again
There I go
Turn the page"
(Metallica / Turn the page)
...joojoo, tiedän ettei alkuperäinen versio ole Metallican. Ei nyt tarvi silti alkaa päätä aukomaan.
1.10.04
29.9.04
Jo loppui, ei sattunut
Terkkis käveli suurinpiirtein Hämeenkadun ja Kerttulinkadun kulmassa, kun ensimmäinen keilapallo iskeytyi hänen niskaansa murtaen muutamia nikamia. Ylempää kuului käkätystä, pikkupoikia neljännen kerroksen ikkunassa. Nahkatakki oli vaimentanut iskua vähän, mutta silti Terkkis tunsi tajuntansa pimenevän pelkästä kivusta, hän ei ollut tajunnut kaatuneensa katuun kasvoilleen.
-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.
Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.
(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)
Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.
Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.
Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.
Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.
-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.
Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.
Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.
-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.
Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.
(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)
Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.
Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.
Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.
Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.
-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.
Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.
Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.
26.9.04
Elokuvia, valokuvia ja muistikuvia
Elokuvia. Katsoin eilisen aikana peräkkäin Kill Billin molemmat osat, ja vaikka niskani kuolikin (vietin koko nelituntisen huonossa asennossa), oli kokemus edelleen vaikuttava. Kill Bill tuntuu paranevan joka katselulla; onko se parasta koskaan näkemääni elokuvaa? Se saattaa hyvinkin olla. Kirjoituksiani pakkomielteisesti seuranneet lienevät tähän mennessä jo saaneet selville, että minulle ainoa oikeasti merkittävä ohjaaja on David Lynch. Tarantino on Kill Billillä päässyt kuitenkin jo vaarallisen lähelle minun top-listani kärkipäätä, ja yllättäen vielä täysin toisenlaisella teoksella kuin tuo ei-koskaan-tarpeeksi-ylistetty Missoulan mestari. (tuo kiertoilmaus viittasi Lynchiin) Näin nyt Billin ykköspuoliskon kolmannen kerran, ja on se perhana miten yhä vain kylmät väristykset hipsivät selkänikamiani pitkin tietyissä kohdissa, ja niitä kohtia on paljon. Miten kukaan voi yhdistää kuvan ja äänen näin taiten? Miten jokainen väri, valo ja liike on näin täydellisyyttä hipova? Miten näin yksinkertaisesta kostotarinasta on puserrettu irti näin paljon emootiota, näin kertakaikkisen loistavia henkilöhahmoja? Miten kukaan ohjaaja on onnistunut saamaan näyttelijöistä esiin tällaisia suorituksia? Miljoonat yksityiskohdat vain odottavat löytymistään tulevilla katselukerroilla, ja niitä tulee loppuelämäni aikana riittämään. Kiitos, Quentin Tarantino, että teit sen, mitä en olisi koskaan uskonut; palautit uskoni siihen, että joku muukin kuin Lynch kykenee tekemään 100% virheetöntä elokuvaa vielä nykymaailmassa.
Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.
Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!
Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.
Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!
24.9.04
Blog a little dream of me
Jostain selittämättömästä syystä eilen tuntui olevan kansallinen "Kehu Ugusta" -päivä, kun sekä Mea että Misu päättivät ryhtyä moiseen lopputulokseltaan ennalta-arvaamattomaan toimintaan. Menen ihan sanattomaksi, mikä on tietenkin vain tylsä sanonta, enkä tarkoita sitä kirjaimellisesti. En minä sentään sanoja kadota, mutta tunnen kuitenkin oloni kiusaantuneeksi, alan kompuroida tekstivirrassa kömpelösti ja tuuskahdan nenälleni paistatellen samanaikaisesti näinkin näkyvän huomion tuottamassa lämpimässä onnenhehkussa. Te olette molemmat suosionne ansainneet, ja minä tyydyn vain nöyrästi kumartamaan: kiitos kauniista sanoista, sekä myös kävijöiden virrasta; Sitemeterin mukaan eilisen aikana Silmänkääntövankilassa piipahti melko tarkkaan kuusinkertainen määrä väkeä normaalirutiiniin verrattuna. Ehkä he kaikki inhoavat nyt minua. (itsetunto-ongelmaisen alitajunnan lipsahdus)
Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.
Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.
22.9.04
Rainman
Syyssateet alkoivat, ne sellaiset tavalliset, pari pykälää hentoisen kesätihkun yläpuolella olevat, mutteivät mitkään ryöpytykset kuitenkaan. Vesi valui tasaisena virtana taivaalta alas kun kävelin aamupäivällä yliopistolle, ja se kasteli kaiken vaivatta ja kohteitaan sen paremmin valikoimatta. Syksy on joskus kaunis, mutta ei missään nimessä aina, ja tänäänkin harmaus oli pääväri. Huomiotaherättävänä seikkana maa ei tuntunut olevan valmis imemään sadetta itseensä. Vesi kertyi valtaviksi lammikoiksi, lähes kaikki yliopiston nurmialueet näyttivät riisinviljelymailta, tosin kyseessä saattaa tietysti olla jokin biologian laitoksen vänkä projekti.
Nyt ei taas sada. Proseminaari on takanapäin, palasin kotiin syömään. Yksi seikka jaksaa aina vaivata: se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on varmasti Turun yliopiston pienimpiä oppiaineita, ja sen opiskelijoista vain pieni osa on, koska olen epäsosiaalinen räävis, minulle tuttuja, tapaa juuri niitä tuttuja aina kun vähänkin kotoa pois uskaltautuu. Käytämmekö me samoja reittejä tietämättämme? Hakeutuuko tietyn aineen opiskelijoiksi tietynlaisia reitti- ja aikatauluvalintoja kaupungilla kulkiessaan suosiva joukko? Tämä on polttava aihe, josta jonkun pitäisi julkaista tutkimus.
"From this far away
it kind of looks like rain"
(OSI / Standby (Looks like rain))
Nyt ei taas sada. Proseminaari on takanapäin, palasin kotiin syömään. Yksi seikka jaksaa aina vaivata: se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on varmasti Turun yliopiston pienimpiä oppiaineita, ja sen opiskelijoista vain pieni osa on, koska olen epäsosiaalinen räävis, minulle tuttuja, tapaa juuri niitä tuttuja aina kun vähänkin kotoa pois uskaltautuu. Käytämmekö me samoja reittejä tietämättämme? Hakeutuuko tietyn aineen opiskelijoiksi tietynlaisia reitti- ja aikatauluvalintoja kaupungilla kulkiessaan suosiva joukko? Tämä on polttava aihe, josta jonkun pitäisi julkaista tutkimus.
"From this far away
it kind of looks like rain"
(OSI / Standby (Looks like rain))
21.9.04
Kuin se jokin siinä leffassa
"Hauska" huomata, miten vannoutuneita kasvissyönnin vastustajia suurin osa yliopisto-opiskelijoista tuntuu olevan. Kävin Assarin ullakossa, tuossa mainiossa opiskelijaruokalassa, ensi kertaa kahteen vuoteen (ehdotus nousi esiin enkä malttanut olla siihen vastaamatta; miksi en olisikaan halunnut tavata ihmisiä tai saada täytettä murisevaan vatsaani?) ja Tylkkäristä lukemani raportti piti totta vie kutinsa: paikka oli täynnä. Jonossa oli kymmenittäin ihmisiä, alle kahdenkymmenen minuutin ei näyttänyt olevan pienintäkään mahdollisuutta saada pöperöä sisuksiinsa. Paitsi että. Assarilla on jonotuslinjoja kaksi; toinen liharuualle, toinen kasvis. Me satuimme kaikki neljä olemaan lihattomia (kulkeeko tämä ilmiö käsi kädessä kotimaisen kirjallisuuden opiskelun kanssa? tietenkin!), joten jouheva askeleemme johdatti meidät kohti kasvistiskiä. Ei ketään jonossa. Tarjottimet käteen ja menoksi, olimme varmaan syöneet ja vietimme lounastelun jälkeistä laatuaikaa jo siinä vaiheessa kun yhtaikaa kanssamme sisään astuneet possunpurijat vielä jonottivat. On se hyvä ettei anneta vakaumukselle periksi. Että niitä saatanan rehuja ei syödä vaikka maksettaisi.
Carmabalin kanssa käytiin tänään älykäs puhelinkeskustelu. Tai lähinnä C puhui älykkäitä, minä havainnoin, hämmästyneenä, tein yhdistelmiä, jaoimme ymmärryksiä. Ja sepä yksityiselämäni kriittisistä paljastuksista taas tältä kertaa.
"- - - -"
(Tangerine Dream / Movements of a visionary)
(instrumentaalihan tuo kappale on, mutta teki silti mieli siteerata sitä tähän kohtaan)
Carmabalin kanssa käytiin tänään älykäs puhelinkeskustelu. Tai lähinnä C puhui älykkäitä, minä havainnoin, hämmästyneenä, tein yhdistelmiä, jaoimme ymmärryksiä. Ja sepä yksityiselämäni kriittisistä paljastuksista taas tältä kertaa.
"- - - -"
(Tangerine Dream / Movements of a visionary)
(instrumentaalihan tuo kappale on, mutta teki silti mieli siteerata sitä tähän kohtaan)
20.9.04
El Condor Pasa
Ugus kirjoittaa kotoaan. Kiinteä yhteys asuntooni on nyt kytketty, hyvästi ainainen jonotus Educariumilla, hyvästi ei-toimivat hiiret ja kovaan ääneen puhuvat vaihto-opiskelijat! Tervetuloa pysyvän nettiyhteyden kiehtova maailma. Jopa ahdistaakin.
Tai no ei. Tänään on sattunut muitakin kummia asioita, mutta eivät ne ketään kiinnosta. Merkillepantava huomiokin sentään löytyy, sillä Misu linkitti minut tänään aiheenaan minuus, todellisuus, nimimerkkien runous ja elämän eri puolien ainainen erkaneminen kohti kaaoksen jakaumaa! (no ei se totta puhuen ollut aiheena...) Asiaahan Misu tietysti puhui, ja kai se enimmäkseen totta onkin, että Ugus on pysynyt tietynlaisena mysteeripersoonana, oman olemukseni sivujuontena, joka, huomioitakoon tämä!, on ollut olemassa jo kauan ennen kuin Silmänkääntövankilan seinät pystytettiin. Jos tarkkoja ollaan, sai Ugus alkunsa 29.10.1998, ja enää on harvoja, jotka muistavat hänet tuolta illalta, mutta ne jotka muistavat, voi kuinka he muistavatkaan. Yksi heistä on luonnollisesti Carmabal, jonka tämänpäiväinen kirjoitus on täydellinen kuvaus luomisen nautinnosta. Sillä parhaimmillaan se on suunnaton nautinto, huonoimmillaankin jonkinmoinen. Ja tämä kuvaus oli täydellinen. Lukekaa se. ("Promotion for new blogs, inc.")
Palataan vielä tuohon Misun kirjoitukseen. Pakkohan se kai on tässä yhteydessä korostaa, että tuota hänen mainitsemaansa Silmänkääntövankilan artikkelia siis en kirjoittanut lainkaan minä, vaan exme. Tuona lauantaina me vierailimme toistemme osoitteissa, minkä harva tuntuu huomanneen. Voiko "itsensä osanen" enää paremmin olla! Blogiyhteisöllisyys on tänään taas nostanut karvaista päätään kauniisti. Olkaa kaikki aina läsnä!
Minä lähden nyt surffaamaan verkkoon.
Tai no ei. Tänään on sattunut muitakin kummia asioita, mutta eivät ne ketään kiinnosta. Merkillepantava huomiokin sentään löytyy, sillä Misu linkitti minut tänään aiheenaan minuus, todellisuus, nimimerkkien runous ja elämän eri puolien ainainen erkaneminen kohti kaaoksen jakaumaa! (no ei se totta puhuen ollut aiheena...) Asiaahan Misu tietysti puhui, ja kai se enimmäkseen totta onkin, että Ugus on pysynyt tietynlaisena mysteeripersoonana, oman olemukseni sivujuontena, joka, huomioitakoon tämä!, on ollut olemassa jo kauan ennen kuin Silmänkääntövankilan seinät pystytettiin. Jos tarkkoja ollaan, sai Ugus alkunsa 29.10.1998, ja enää on harvoja, jotka muistavat hänet tuolta illalta, mutta ne jotka muistavat, voi kuinka he muistavatkaan. Yksi heistä on luonnollisesti Carmabal, jonka tämänpäiväinen kirjoitus on täydellinen kuvaus luomisen nautinnosta. Sillä parhaimmillaan se on suunnaton nautinto, huonoimmillaankin jonkinmoinen. Ja tämä kuvaus oli täydellinen. Lukekaa se. ("Promotion for new blogs, inc.")
Palataan vielä tuohon Misun kirjoitukseen. Pakkohan se kai on tässä yhteydessä korostaa, että tuota hänen mainitsemaansa Silmänkääntövankilan artikkelia siis en kirjoittanut lainkaan minä, vaan exme. Tuona lauantaina me vierailimme toistemme osoitteissa, minkä harva tuntuu huomanneen. Voiko "itsensä osanen" enää paremmin olla! Blogiyhteisöllisyys on tänään taas nostanut karvaista päätään kauniisti. Olkaa kaikki aina läsnä!
Minä lähden nyt surffaamaan verkkoon.
19.9.04
Kesätoimittaja pulpahtaa pinnalle kuin korkki
Muistatteko minut? Oma häpeänne ellette, aiemmat sepustukseni löytyvät paitsi täältä, myös täältä, mutta koska olen työn raskaan raataja / orjuuttavan kapitalistin kaataja!, on todellinen työni jatkuvaa, raskasta ja näkymättömämpää kuin Elvis. Koska tänään on sunnuntai, on 70% kansanosasta enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa fyysisesti ja aivan totaalisen paskana henkisesti. Paitsi kesätoimittaja, joka pyyteettä ja uhrautuvasti (ja ison tilin samalla tienaten) paiskii töitä myös tänä luojanluomana pyhäpäivänä. Itse asiassa kunninarvoituksellinen työnantajani otti eilen sitä luokkaa olevat lärvät etten olisi uskonut hänen kykenevän raahautumaan työpaikalleen tänään, mutta annas olla, hetken kun piipahtaa kahvihuoneen puolella, on se perkele noussut SilmänkääntöBuildingin lasiseinäiseen kattohuoneeseen, logannut itsensä kauniin naisäänen tervehdyssanoilla saateltuna sisään keskustietokoneeseen ja pistänyt sisään tekstiä, joka hävettäisi minuakin, ellen olisi vain töissä täällä. Ylpeys se pitää kirjoittajallakin olla, sitä minä olen palkanmaksajani kalloon koittanut metrin halolla takoa jo useamman kuukauden, mutta se ei opi, on kuin kovapäinen koira, ja niin joidenkin meistä on tehtävä likainen työ; tänään olisi tekstinpoistoa tiedossa, mutta ymmärrätte kai että raja se on minullakin, tänään se jopa täyttyi. Jätän teidän ihmeteltäväksenne tuon aamupäiväisen kirjoituksen ja tämän jälkeen minua ei enää kadehdi (aivan niin) moni (kuin ennen), tällaisen kanssa minä päivittäin olen tekemisissä ja vain taidolla syntyy tyylipuhdas kultamokka, sekä sen avustuksella ammattimaisesti toimitettu teksti nettiin. Oven alta livautettiin äsken disketti, jolle oli Works 2.0 -muodossa tallennettu lisää tuubaa. Päästetäänpä Ugus hetkeksi ääneen, minä soitan sillä välin pizzan:
"Musiikki, tuo käymättömistä korpimaista käydyin. Cd-soittimessani on enimmin viimeisten päivien aikana viihtynyt niinkin näppärä kiekko kuin Absoluuttisen Nollapisteen b-puolikokoelma Sortovuodet. Se valoi uskoa tähän yhtyeeseen, jonka luulin jo olevan menetetty, kun viimevuotinen albumi Seitsemäs sinetti jätti väljähtäneen maun. On se ihme, miten kuusi täysin briljanttia neroutta hipovaa mestariteosta aikaan saanut yhtye kykeneekin yhtäkkiä pamauttamaan markkinoille jotain niin väsähtänyttä kuin tuo seitsemäs, joka ei tietenkään ole huono levy, ei edes keskinkertainen - mutta mestariteoksesta ollaan kaukana ja pari kolme kappaletta olisin itse editoinut suoraan pois; eikö niillä ole ketään ylempää tahoa sanomassa kieltosanoja? Sortovuodet joka tapauksessa pelasti, se on täynnä juuri niiden aikojen Absoa, josta eniten pidän, ja kun viimevuotinen singlebonus Enää viikko bileisiin (silmukka kiristyy) on parempi kuin yksikään itse Seitsemännen sinetin kappale, alkaakin ounastella että vika on jätkien hämärtyneessä laaduntajussa, ei niinkään kyvyssä tehdä hyvää musiikkia. Ostin myös, köyhä opiskelija kun etenkin nyt olen, Nick Caven uutukaisen heti tuoreeltaan, ja peijakas sentään, tämäkin osoittautui nappiostokseksi, mikä varsinkin viimevuotisen hieman laihan Nocturaman jälkeen on helpotus sekin, mikä ihme vuodessa 2003 oli kun hyvät artistit tuntuivat julkaisevan vain välitöitä? Onneksi sentään..."
Ja stoppi tähän kohtaan. Tiedosto oli korruptoitunut ja loppu koostui lähinnä onomatopoeettisista nautaeläindialogeista, ei sillä etteikö niitä olisi ollut hauska lukea, mutta raja se on kaikellakin, ja minä olen suhtautunut kesätoimittajan työhöni tunti tunnilta eksponentiaalisesti kasvavalla ylpeydellä jo niin pitkään, että vain oikeus ja kohtuus tapahtuisi jos Ugus suosiolla myisi puulaakinsa osake-enemmistön minulle ja vaihtaisi alaa. Ja maisemaa. Ja tyyliä, saatanan tekoboheemi.
Laiva lähtee kohta, mutta sitä ennen "me" täällä Silmänkääntövankilan toimituksessa haluamme kiittää tämän blogin julkaisuun myönteisesti vaikuttaneita tahoja, kuten minua. Pitäkää pannu kuumana, ja kun se rappiolle ryytynyt keulakoriste taas alittaa itsensä uusilla luokattomilla tekstin irvikuvilla, saatan näyttää naamani ja verbaalisen persikkahipiäni, joka on tekstiä sulavimmillaan ja vailla botoxia. Lähtekäämme laulun laitumille, minä ainakin aion jahka olen kolkannut ja ryöstänyt tuon pikapuoliin ovelle kolkuttavan pizzalähetin. Kesätoimittaja imee punaista Mallua kuin, no, tiedättehän, ja avaa tv:n juuri nähdäkseen liskojen parittelusta kertovan luontodokumentin. Jos näette Ugusta jossain katuojassa ryömimässä käskekää pysyä siellä. Kun menee lujaa, miksi jättää leikkiä kesken?
"Musiikki, tuo käymättömistä korpimaista käydyin. Cd-soittimessani on enimmin viimeisten päivien aikana viihtynyt niinkin näppärä kiekko kuin Absoluuttisen Nollapisteen b-puolikokoelma Sortovuodet. Se valoi uskoa tähän yhtyeeseen, jonka luulin jo olevan menetetty, kun viimevuotinen albumi Seitsemäs sinetti jätti väljähtäneen maun. On se ihme, miten kuusi täysin briljanttia neroutta hipovaa mestariteosta aikaan saanut yhtye kykeneekin yhtäkkiä pamauttamaan markkinoille jotain niin väsähtänyttä kuin tuo seitsemäs, joka ei tietenkään ole huono levy, ei edes keskinkertainen - mutta mestariteoksesta ollaan kaukana ja pari kolme kappaletta olisin itse editoinut suoraan pois; eikö niillä ole ketään ylempää tahoa sanomassa kieltosanoja? Sortovuodet joka tapauksessa pelasti, se on täynnä juuri niiden aikojen Absoa, josta eniten pidän, ja kun viimevuotinen singlebonus Enää viikko bileisiin (silmukka kiristyy) on parempi kuin yksikään itse Seitsemännen sinetin kappale, alkaakin ounastella että vika on jätkien hämärtyneessä laaduntajussa, ei niinkään kyvyssä tehdä hyvää musiikkia. Ostin myös, köyhä opiskelija kun etenkin nyt olen, Nick Caven uutukaisen heti tuoreeltaan, ja peijakas sentään, tämäkin osoittautui nappiostokseksi, mikä varsinkin viimevuotisen hieman laihan Nocturaman jälkeen on helpotus sekin, mikä ihme vuodessa 2003 oli kun hyvät artistit tuntuivat julkaisevan vain välitöitä? Onneksi sentään..."
Ja stoppi tähän kohtaan. Tiedosto oli korruptoitunut ja loppu koostui lähinnä onomatopoeettisista nautaeläindialogeista, ei sillä etteikö niitä olisi ollut hauska lukea, mutta raja se on kaikellakin, ja minä olen suhtautunut kesätoimittajan työhöni tunti tunnilta eksponentiaalisesti kasvavalla ylpeydellä jo niin pitkään, että vain oikeus ja kohtuus tapahtuisi jos Ugus suosiolla myisi puulaakinsa osake-enemmistön minulle ja vaihtaisi alaa. Ja maisemaa. Ja tyyliä, saatanan tekoboheemi.
Laiva lähtee kohta, mutta sitä ennen "me" täällä Silmänkääntövankilan toimituksessa haluamme kiittää tämän blogin julkaisuun myönteisesti vaikuttaneita tahoja, kuten minua. Pitäkää pannu kuumana, ja kun se rappiolle ryytynyt keulakoriste taas alittaa itsensä uusilla luokattomilla tekstin irvikuvilla, saatan näyttää naamani ja verbaalisen persikkahipiäni, joka on tekstiä sulavimmillaan ja vailla botoxia. Lähtekäämme laulun laitumille, minä ainakin aion jahka olen kolkannut ja ryöstänyt tuon pikapuoliin ovelle kolkuttavan pizzalähetin. Kesätoimittaja imee punaista Mallua kuin, no, tiedättehän, ja avaa tv:n juuri nähdäkseen liskojen parittelusta kertovan luontodokumentin. Jos näette Ugusta jossain katuojassa ryömimässä käskekää pysyä siellä. Kun menee lujaa, miksi jättää leikkiä kesken?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)