Mestari ja oppilas

Törmäsin sarjakuvaan, joka tuntuu kaipaavan tavallista perusteellisempaa analyysiä. Kyseessä on sivun mittainen Mikki Hiiri -strippi otsikolla Mestari ja oppilas (merkityksellistä muuten, että sarjakuvan päähenkilöksi on valittu Mikki eikä Hessu), joka on julkaistu Aku Ankan numerossa 5/1999. Ankkaa säännöllisesti lukevat tietävät nämä Manuel Gonzalesin piirtämät Mikki/Hessu-stripit, jotka ovat alunperin ilmestyneet sanomalehtisarjakuvien sunnuntaijaksoina viime vuosisadan molemmin puolin, ja joita on muutaman viime vuoden aikana väännetty Ankan sivun kokoiseen muotoon kiitettävät määrät.

Miksi valitsin analyysini kohteeksi juuri tämän sarjan? Siihen on syynsä. Sattumaa oli tietenkin se, että sain kätösiini Aku Ankan numeron 5/1999, mutta kun kannen takaa sitten paljastui Mestari ja oppilas ja olin sen epäuskoisena lukenut yhä uudestaan, kerran toisensa jälkeen, olin lopulta pakotettu kirjoittamaan. Kokemuksena sarjakuva on hirveä. Se lienee surullisin, ahdistavin ja kerta kaikkiaan musertavin sarjakuvamuotoon päätynyt tarina johon olen koskaan törmännyt, siis eräänlainen Dancer in the darkin Ankkalinna-versio. Ettekö usko? Lukekaahan tämä analyysini niin ymmärrätte.

(pahoitteluni siitä, etten voi tarjota itse sarjakuvaa lukijoilleni vertailukohteeksi; syy on tietysti se, että strippi lienee Disney-yhtiöiden copyrightin alainen... ja pieni vaikutus on silläkin, ettei käytössäni ole skanneria)

Mestari ja oppilas on päällisin puolin varsin yleiseen vitsikaavaan perustuva Gonzales-strippi (on syytä muistuttaa, että käsikirjoitukset eivät ole hänen; tämän sarjakuvan käsikirjoittajan nimeä ei lainkaan mainita), eli Hessu aloittaa elämässään jotain uutta ja erikoista, ja on siinä joko aivan liian hyvä tai järjettömän huono. Ehkä sen sellaisena voi lukea nytkin. Ei varmasti hauskimpia tämän lajin edustajia, mutta kyseessä on sivun mittainen vitsipala, mitä siltä voi odottaa?

Kuva kuvalta tehty tarkempi analyysi paljastaa sarjakuvan todellisen olemuksen, sen kirkkaiden värien ja hassunkuristen kuvien alle kätkeytyvän hirvittävän julmuuden.

Kuvassa 1 näemme Mikin ja Hessun, molemmat hymyilevät ja keskustelevat, he ovat jossain liikuntasalin näköisessä paikassa. Taustalla on kyltti "Hessun jiujitsu-koulu" (jiujitsu?). Mikki on valmis aloittamaan oppitunnin, Hessu on innostunut: "Kivaa, että sä olet mun eka asiakkaani". Hän näyttää hyvin iloiselta, nämä kaksi ovat ystäviä.

Kuva 2. Lähikuva Mikistä tarttumassa kiinni Hessun käsivarteen. Hän hymyilee selvästi leveämmin kuin äsken, sanoen "Muista, että olen aloittelija". Hessu näyttää hyvin hämmentyneeltä, hänen katseensa on kohdistunut Mikin käsiin, on selvää, että Mikki on tekemässä jotain täysin jiujitsuun kuulumatonta. Hänellä ei ole ollut aikeissakaan tulla tänne oppimaan jiujitsua. Se ei kiinnosta häntä.

Kuva 3. Mikki kiskaisee Hessun kädestä hyvin väkivaltaisen näköisesti, jopa niin voimakkaasti, että Hessun jalat nousevat ilmaan. Hessun ranne näyttäisi asennostaan päätellen murtuvan, minkä lisäksi hänen olkapäänsä lähtee sijoiltaan. "Mitä sä nyt?" Hessu kysyy hämmennyksen vallassa. Mikki ei sano mitään, mutta hänen ilmeensä viestii tiukasta määrätietoisuudesta. Hessun ihmetys on aitoa; Mikin käyttämä väkivalta ei liity miitenkään jiujitsuun, jota Hessun oli tarkoitus opettaa, eikä tämän yllättävälle purkaukselle ole syytä.

Kuvassa 4 Mikki heittää Hessun pää edellä lentoon, ilmeisesti kohti seinää. "UAAK!" huutaa Hessu, Mikin ilme on pirullinen, hän hymyilee, silmien asento on erittäin ilkeä. Hessun kasvot heijastavat puhdasta hämmästystä. Hän ei ymmärrä, miksi hänen ystävänsä pahoinpitelee häntä.

Kuva 5, ja Hessun pään ympärillä pyörivät tähdet kertovat hänen laskeutuneen nimenomaan päälleen. Hän lähestyy Mikkiä yrittäen poistaa tapahtuneen mielestään: "Sun otteesi pääsi lipsumaan". Hessun käsityskyky ei riitä käsittelemään tapahtunutta. Mikki on ollut aina hänen tärkein ystävänsä, tämä on liian järkyttävää hänen tajuta. Mikin ilme sen sijaan on kasvanut pirullisuudesta sadismiin. Hän ei sano mitään, mutta odottavassa asennossaan valmistautuu selvästi jatkamaan Hessun pahoinpitelyä.

Kuva 6. Totta kyllä, jälleen Mikki viskaa Hessun lentoon. Hän hymyilee yhä, nyt niin että hänen hampaansa näkyvät, silmien asento kertoo yhä siitä sadistisesta nautinnosta, jota tilanne hänelle tuottaa. Edelleenkään Mikki ei sano mitään. Hessu lentää korkealle ilmaan ja painaa kättään otsalleen.

Kuva 7. Ilmeisesti Hessu on jälleen laskeutunut päälleen, tällä kertaa vakavasti. Hän on todella huonossa kunnossa, hän hoippuu tasapainoaistinsa menettäneenä, minkä lisäksi hänen lihaskoordinaationsa ei näytä toimivan. Hessu on lisäksi menettänyt ajan- ja paikantajunsa. "Hohoi! Olen täällä", Mikki sanoo Hessun vieressä. Tämä kommentti on silkkaa ivaa, sillä se antaa vaikutelman, ettei Hessu omaa tyhmyyttään näkisi vieressään seisovaa Mikkiä, vaikka todellisuudessa Hessun vakava loukkaantuminen ja samanaikainen henkinen shokki ovat saaneet hänet sekavuuden tilaan.

Kuva 8 on surullisuudessaan pysäyttävä. Erittäin vakavista loukkaantumisistaan huolimatta Hessu alkaa pitää Mikille lupaamaansa jiujitsu-tuntia. Hän on edelleen vakuuttunut siitä, että Mikki on hänen ystävänsä, ja kykenemättä tajuamaan tätä järjetöntä pahoinpitelyä ja pilkkaa, hän haluaa antaa ystävälleen sen, mitä on luvannut. Hän kieltää asiat, joita ei halua kohdata, on kuin tilanteen raakuus liikkuisi Hessun ajatusten taka-alalla, mutta hän sysää sen pois. Mikki on hänen ystävänsä. Hessu ei välitä omista vammoistaan, vaan aloittaa tunnin pidon. Niin korkealle hän arvostaa Mikin. Tilanteen tekee tietysti paljon surullisemmaksi se, että Mikki todella on (kuten ensimmäisessä kuvassa selvisi) Hessun ensimmäinen asiakas. Siis: Mikki on nähnyt Hessun aloittavan uuden bisneksen, puhkuvan lapsenmielistä innostusta, ja päättänyt lannistaa tämän heti alussa. Miksi? Mikin ilmeet kuvissa 2-6 kertovat syyn. Pelkkä sadismi. Mikin ja Hessun ystävyyden olemus paljastuu nyt. Hessu on naiivina ja tavallaan lapsenkaltaisena olentona pitänyt Mikkiä aina parhaana ystävänään, kun taas Mikki liikkuu Hessun seurassa vain voidakseen pilkata ja nöyryyttää tätä; ilmeisesti lisänautintoa tulee siitä, ettei Hessu koskaan tajua asioiden todellista laitaa. Tämä ruokkii Mikin ylemmyydentuntoa, kenties hän kertoo ystävilleen illanistujaisissa tarinoita tavoista, joilla hän on nöyryyttänyt Hessua, joka aina uudestaan palaa hänen luokseen. Tässä kuvassa mikki katsoo kun Hessu alkaa vääntää itseään jiujitsu-asentoon ja sanoo "Rauhallisemmin!" kuin nyt syyttäen Hessua kaikesta tapahtuneesta, laittaen vammat tämän omalle kontolle.

Kuva 9 päättää sarjakuvan paljastaen Mikin ilkeyden laajuuden. Mukiloinnin seurauksen pahoin loukkaantunut Hessu on yrittäessään näyttää jiujitsu-liikkeitä onnistunut saamaan itsensä jumiin - ei mikään ihme kun ottaa huomioon, että Mikki mursi hänen raajojaan, minkä lisäksi kuvassa 7 näyttäisi Hessun niskakin olevan jotenkin vinossa. Hän on lisäksi tainnut vajota tiedottomuuteen, eikä sekään ole yllätys, laskeutuihan hän peräti kahdesti päälleen pitkän ilmalennon jälkeen. Mikille tämä fyysinen ruhjominen ja henkinen murskaaminen ei ole riittänyt. Hän on nostanut Hessun kottikärryille, ja lähtenyt kuljettamaan tätä pitkin katuja. Tätä on syytä pysähtyä miettimään. Mikki ei soittanut ambulanssia, mikä tietenkin olisi ollut optimivaihtoehto. Hän ei soittanut kenellekään tutulle ja pyytänyt käymään katsomassa Hessua sitten kun ehtii. Hän ei edes jättänyt tätä lojumaan oman onnensa nojaan jiujitsu-salin lattialle. Ei, Mikki on todellakin nostanut Hessun kottikärryille (kiire hänellä ei ole ollut, sillä hän on ehtinyt pukeutua arkivaatteisiinsa aina punaista rusettia myöten) ja tässä sarjakuvan viimeisessä kuvassa hän esittelee tajutonta ja vakavasti loukkaantunutta Hessua pienelle pojalle, veistellen samalla vitsiä umpisolmusta. Sarjakuva ei näytä sitä, kuinka kauan Mikki kierrättää Hessua, kuinka monille hän tämän absoluuttista nöyryyttämistä vielä naureskelee, mutta on helppo päätellä sen jatkuvan vielä pitkään, ja loppuvan Mikin vain yksinkertaisesti kipatessa tajuttoman Hessun kottikärryistä pois.

Tekee pahaa. Teki silloin kun aloin tätä sarjakuvaa tarkemmin analysoida (exme osallistui!) ja tekee taas. Hessu on yksinäinen hahmo, joka ei merkitse Mikille mitään; hän on pelkkä klovni, säälittävä, kiusattava häviäjä, muutamien naurujen arvoinen. Hessulle Mikki taas on hänen paras ystävänsä, ilmeisesti jatkuvasta nöyryytyksestä huolimatta. Hän on jäänyt tavallaan Mikin vangiksi ansaan, josta ei pääse pois. Mikki on aina paikalla hänen yrittäessä aloittaa yksinäisessä elämässään uusia asioita, ja aina hänen suunnitelmansa kaatuvat. Muita ystäviä Hessulla ei juuri ole. Ehkä Mikki on kertonut Hessulle tämän olevan epäsosiaalinen, kenties jopa muille vaaraksi. Hessu luottaa parhaaseen ystäväänsä, eikä edes yritä tutustua muihin. Mikki nauraa. Kutsuu Hessun taas luokseen, lyö häntä. Nauraa taas. Hessu itkee itsensä uneen joka yö. Hänen jiujitsu-kouluunsa ei koskaan tule toista asiakasta, ja Hessu nostaa kyltin alas vuokraamansa salin seinältä. Hän raahautuu kotiin ja näkee unta, jossa hän ja Mikki istuvat yhdessä iltaa kuistilla, kukaan ei lyö ketään, kukaan ei pilkkaa, heillä molemmilla on hyvä ja lämmin olo. He nauravat Hessun kertomalle vitsille.

Hessu herää kello 3.22 omaan huutoonsa.

Prinssi Leijonaharjan vähemmän hehkeät seikkailut

Kirkuvana hänet kietoivat pakettiin ja noin vain toimittivat osastolle. Jopas nyt, vaikka olihan hän toisaalta jo pitkään ollut vähän harhainen, ja harhaiset ovat tiellä.

Pakkopaita kutitti, mikä paradoksi! Ettei saa raapia itseään, johtuu juuri siitä miksi pitäisi raapia, ja pakkopaidassa rintakehän ahdistus ei varsinaisesti vähennyt. No, lääkkeitä lääkkeitä, niillähän sitä ennenkin, ja prinssiä katsottiin peilin takaa öisin. Hänen piirustuksensa ihan tuokiossa aina valmistuttuaan kansioihin kerättiin, kas niin.

Ja hiukset hänellä kasvoivat vaikkei parta koskaan, ja kullankeltaisuudessaan prinssi sai lisänimen Leijonaharja. Mitäs kun se pääsee pois täältä, ja ei kyllä taida poikaparka päästä, oli vastaus aina. Iski päätään seinään aamuisin; lääkkeen teho riitti sinne asti, vartin päästä tuli aamuvuoro töihin.

Nollattiin, ja aloitettiin uuteen vihkoon uudella kynällä kirjoittaa uutta historiaa. Katsopas katsopas, totesi puolipallosilmälasimies, jonka päälakikin muistutti puolipalloa, ja kaikennäköisiä lintuja lensi hänen selkänsä takana. Prinssi näki yhden linnun selässä hänelle jo lapsuudessa luvatun puolison, Gailliarman. Haltijakääpiödronttiedvardkansan kuninkaan nuorin tytärhän se siellä, ja puolipallosilmälasimies pudisteli päätään perin pettyneenä.

Että semmoista.

Ja sitten koitti kevät, tai ehkä jo kolmas, ja prinssi sai luvan poistua, mutta vesipullossa oli hänellä verta, eivät ne sitä nähneet...

Taisipa siinä askelten kaiussa pitkillä graniittikäytävillä jo jotain ilmassa olla...

Eikä prinssi Leijonaharja sittemmin palannut, eikä se ketään yllättänyt ja Gailliarman kanssa hän nyt tekee pesää puuhun kaukana täältä, ja kulotettuja peltoja kulkee nyt prinssin tie. Ei meidän häntä tule kaivata, hän ei ole kaipausta varten tänne tuotu. Prinssi Leijonaharjan sydän se vain eräänä iltapäivänä valopalloksi muuttui ja hänen rintakehänsä läpi nousi.

Nyt on kaikki kuitenkin taas hyvin, ja kallionkolon varjossa voi aina uuteen aamuun luottaa.

De Corpus Diabolic Hieronymia

Aaaa

miten kuuma. On kuin se kesä, joka hetken aikaa näyttäytyi toukokuun alussa, olisi poikennut uudestaan. Ehkä se ei sentään jää, ehkä se vain hörppää kahvin ja käy pikemmin kusella, mutta sen ajan on lämmin. Selailin kolme tuntia negatiiveja, vanhimmat 80-luvun alkuvuosilta, tuoreimmat viime kuusta. Montako kuvaa näin, montako ihmistä kaikkiaan, montako kissaa? Keräsin 29 edustavinta otosta, suljin negatiivit kirjekuoreen, huomenna kiikutan ne firmaan, joka tekee minulle kuvista cd:n.

Rakkaat uskolliset lukijani. Te olette ensimmäiset näistä visuaalisen hahmottamiskykyni valovangituista hedelmistä nauttimaan pääsevät. Malttakaa. Kaikella on aikansa, ja aika on loppujen lopuksi aina se viimeinen niitti. Aika meidät vie, ja vartalomme rapistuvat kuin hyönteiset osiin. Kynnyksellä oli viikonloppuna sysikiitäjä, ja ulkona talven viettäneestä nallesta astui esiin aina uusia punkkeja. Keitä me olemme sanomaan hyönteisille, ettei niillä ole lupa elää? Lupa toimia vaistojensa sanelemalla tavalla, lupa elää, kasvaa, rakentaa. Voisin viettää tunteja katsomassa muurahaisten puuhaa hiekkamaastossa, kuinka niistä jokainen tulee ulos kaivannon suuaukosta leuoissaan yksi hiekanjyvä, kantajansa pään kokoinen, kuinka ne kävelevät aiheelliseksi katsomansa matkan jättääkseen jyvän maahan (tässä huomaa muurahaisten yksilöllisen eron; laiskimmat tömäyttävät kantamuksensa lähes luolan suulle, ylitunnolliset kulkevat neljä kertaa oman pituutensa välttääkseen tukkimasta muiden tietä) ja palaavat sitten kipijalkaa takaisin. Ovatko ne onnellisia? Kuka tietää. Ainakin ahkeria. Se riittää kai niille, kaatosateen jälkeen on tunnelit kaivettu auki muutamassa minuutissa. Kadehdin, ja vaikka kylkiluideni välistä kasvaisikin vielä yksi pari raajoja, ei minusta tähän olisi, minun verkkosilmänikään eivät oikein toimisi, ja antennini haistelisivat vääriä tuulia.

Oi miten ihanaa olisikaan olla nuori, kaunis ja rakastunut kun on kesä. Lumpeina järvessä kelluisimme, kultarakkaani. Vain sinä ja minä, ja meidän nihkeää alapintaamme näykkivät pikkukalat. Ruumiillisuus palauttaa maahan kuin matosta ilmaan nousseen pölyn. Eivätkö hyönteiset suutele? Siksikö ne ovat niin julmia joskus? Onko eroottisempaa suudella seinää vasten vai sängyllä? Entä mitä pitää tehdä peilin edessä?

Masensi kun huomasin imurin imaisseen lattialta sen samojedinkoiran näköisen pölypallon.

"Heaven is knowing who you are"

Teen täsmäsukelluksia lapsuus- ja nuoruusvuosieni elämään toisinaan, tällä kertaa oli vuorossa ihmisenpainoinen pahvilaatikollinen Marvelin sarjakuvia 80-luvun puolivälistä melkein 90-luvun vastaavaan. Olen tainnut ennenkin mainita tästä teinivuosieni addiktiosta, ja tottahan se on, että Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X:t, Byrnen Ihmeneloset ja DeFalco/Frenz -kaksikon Hämähäkkimiehet ovat muokanneet omaa maailmankuvaani taatusti tehokkaammin kuin mitkään tuon aikakauden maailmantapahtumat tai henkilökohtaisen elämän mullistukset. Olen aina pitänyt juuri Claremontin mutanttitarinoita korkeimmalla jalustalla omasta Marvel-kokoelmastani, mutta tämänpäiväinen tuntien mittaiseksi venähtänyt selailu palautti mieleeni unohdettuakin unohdetumman klassikon: löytyyköhän lukijoistani yhtäkään, joka muistaisi niitä sfäärejä joihin käsikirjoittaja Ann Nocenti ja kuvittaja John Romita JR nostivat Daredevilin 90-luvun alussa? Nocenti/Romita- tiimin yhteistyö julkaistiin Suomessa vuosina 1991-92 sarjakuvalehdessä nimeltä, no, Sarjakuvalehti, ja vaikka minä jo tuolloin huomasin lukevani jotain aivan merkityksellisen erilaista kuin kaikki muu tuolloinen tuuba (vuonna 1992 olin jo alkanut feidata Marvelin maailmasta muualle), tuntuu nyt silti siltä, etten sittenkään ollut vielä tarpeeksi kypsä tajuamaan kuinka runollisesta supersankarilehdestä oli tuolloin kyse. Nocentin Daredevil (nykyihmisille hahmo on kaiketi tuttu vain siitä taannoisesta elokuvasta... kunpa en koskaan joutuisi näkemään sitä) elää unessa, joka on satunnaisesta absurdismistaan huolimatta raa'an realistinen, ja jokaisella teolla on vastatekonsa, jokaisella pelkistetyn dialogin pätkällä oma merkityksensä. Sankarin ympärille kertyvä hahmogalleria on kuin joukko nyrjähtäneitä satuhahmoja, alkaen naiivin onnellisesta klooniblondista nimeltä Numero 9 ja päätyen Mefiston oikeamielisen pojan Mustasydämen kautta nörttikerubiin. Itse Daredevil kulkee eteenpäin ensi kerran koko jo 60-luvulla alkaneen olemassaolonsa aikana kuin juuri se sokea, joka hänen alter egonsa Matt Murdock on, mutta toisaalta myös väsyneenä, toteavana, lähes omaan mietiskelevyyteensä kadonneena. Romita, tuo kaikkien aikojen suosikkini siitä laajasta piirtäjäjoukosta joka on Marvelin sarjakuvia elävöittänyt, kuvittaa matkantekoa totuttua selvästi kevyemmin viivoin, hahmotellen jokaisesta kuvasta lähes hämmentävän pysähtyneen näkymän. Toimintakin on kuin valokuvista koottua, taistelu äänetöntä tyhjiöbalettia. New Yorkin syrjäkaduilta lähdetään liikkeelle, tuo ympäristöhän on aina ollut maanläheisen Daredevilin kotinurkka, mutta pian hahmo on saateltu jonnekin rinnakkaisamerikkaan, ja lopulta paikkaan jossa ihmiset ovat kauttaaltaan vähemmistönä. Tällaisesta minä pidän. Tätä on sarjakuva, ja tätä on nimenomaan supersankarisarjakuva, sillä selvitessään läpi Helvetin lumipeitteisten tasankojen onnistumalla ymmärtämään ihmisyyden syvimmän olemuksen Daredevil on juuri sitä: supersankari.

Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.

Dostojevskin tuotanto kilon paloina

Uskokaa tai älkää, tuskinpa uskotte, mutta minä olen käynyt joka ainoilla Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Kohta kahdenkymmenen vuoden ajan olen saanut kulkea kirjakasojen keskellä; naskalina haalin lähinnä Marvelin sarjakuvia, sittemmin skaala on laajentunut. Tänä vuonna minut saattoi sieltä jälleen molempina päivinä bongata, olin se kirkkaanoranssiin puseroon pukeutunut hulttio, joka haittasi ihmisten kulkua liian suurella repullaan. Minut löysi ostamasta Olli Jalosen romaania Kenen kuvasta kerrot (tärkeimpiä kotimaisia 90-luvulla ilmestyneitä romaaneja jos minulta kysytään - mutta kukapa koskaan kysyisi?) siitä hapettomasta pikkuhuoneesta, 50-luvun ajankuvaa hurmaavasti esittelevää kotimaista päiväkirjateosta ahtaasta sivukäytävästä ja yläkerrasta peräti kahdelta osastolta; toiselta tarttui mukaan ufokirjallisuutta ja toiselta turski annos kotimaista lyriikkaa - Kari Aronpuron, tuon Tampereen semantikon, kahden ensimmäisen runovuosikymmenen valikoima. Tällä hetkellä hankinnat miellyttävät, rahaa meni mutta menköön, mieluummin ne säästönsä kirjoihin laittaa kuin esimerkiksi johonkin niin järkyttävän arkipäiväiseen kuin vaikka ruokaan. Sen kun kerran syö niin se on sitten siinä; hyvän kirjan voi nauttia yhä uudestaan ja uudestaan, se on kuin hyllyyn nostettu ystävä. (masentava visio, eikö?)

Vanhan kirjallisuuden päiviin on viimeisen viiden vuoden ajan liittynyt rituaalinkaltainen saunatapaaminen, ja vaikkei tällä kertaa ollutkaan alunperin suunnitteilla kuin tapaaminen, sain porilaisin sanankääntein varustetun tekstiviestin, joka ilmoitti löylyaikeista. Harkitsin asiaa viitisen sekuntia. Ja totta turilas, vaikka oli harmaata ja satoi, vaikkei kukaan ollut tänä vuonna jäämässä yöksi, vaikka porukkaa ei ollut paikalla niin kuin ennen... sauna kuumaksi. Niin nähtiin Ugus juoksemassa kaivon ja saunan väliä itsensä painoinen vesiämpäri mukanaan, kantamassa Utsjoen sedän hakkaamia halkoja pesään, riipimässä kesän 2002 Allakasta sivuja sytykkeeksi ja kaiken kaikkiaan nauttimassa fyysisen työn aiheuttamasta rasituksen tunteesta. Ja kun Porista paikalle saavuttiin niin liekit ne kiukaan alla jo iloisesti leiskuivat. Kirjallisuus, kesä, ystävät ja sauna kuuluvat yhteen kuin mozzarella, tomaatti, basilika ja parsa. Savun noustessa iltataivaalle tuntui melkein hullulta, että oli kulunut vasta tasan vuorokausi siitä, kun autioiden pellonpielisteiden yllä kaikui Juice Leskisen maaseutukonsertti, Luonas kai olla saan rantautui sorateille kunnan keskustan vastakkaiselta puolelta kesäsateen lailla ja ne pienet mustat perhoset olivat kuin lehtiä tuulessa, muttei tuullut.

Ollapa aina kesä, mitä sitä ihminen muulla.




"Vaikka asian ratkaisu näyttää yksinkertaiselta,
sillä on toki takkuinen historiansa."

(Kari Aronpuro / Merkillistä menoa)

Au contraire, eikä kuitenkaan mitään pelättävää

Heinäkuu alkaa kuin kadonnut sukka. Se maistuu salmiakilta helteessä, ja kaatosateessakin naurattaa vain se, miten farkut imevät niin paljon vettä, ettei ne jalassa tahdo jaksaa kävellä. Nämä ovat niitä asioita, joista on mahdollista muistaa itsensä myöhemmin. Ne näyttävät selkeiltä hahmotelmilta, läpikuultavilta mutta kuitenkin tarkkapiirteisiltä. Muistikuvia ei voi kerätä albumiin. Se ajatus nousi esiin kun löysin useita satoja vuosien 1985-1999 välillä ottamiani valokuvia laatikosta. Niiden katseluun ei kyllästy; tiedä vaikka verkottaisin muutaman. Valokuva verkossa puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, paitsi jos muokkaa henkilöiden nimistä anagrammeja. Minusta tulee "Ujo nätti Tom", ja siinäpä onkin kaikki tarpeellinen. Romaanikäsikirjoitukseni muokkaus ei taas edisty. Kesä katoaa kuin vesi veneestä.

Huomasitteko miten ovelien vertausten väliin tämänkertaisin päivitykseni asetin?

Tämänkin teille tarjosi

Tuijotan tyhjää näyttöä ja pohdin aloituksia. Silmänkääntövankilan käytävät ovat hiljaiset tänä suvena, juhannus ne taisi tyhjentää. Sanat karkailevat, tai ainakin niiden päämäärähakuisuus on jossain vallan muualla, tuntuu kuin niillä ei näille seuduille olisi enää tarvetta jäädä. Sanottavani on nyt muualla, on kyllä pikkuhiljaa aikakin. Pari onnellista päivää Seilin saarella Nauvossa riitti siihen, että Ugus armahdettiin; hän tuntee kiven vierineen luolan suulta pois. Että tähänkö se päättyi? hän kysyy hämillään. Tuskin sentään. Aina hän palaa takaisin, hänen reittinsä on ympyrä, joskus laaja. Vaikka edelleenkään hän ei tiedä mitä sanoa, tiedä mitä kirjoittaa.

Kun sunnuntaina olin palannut takaisin Turkuun ja kävelin juhannusaatosta kummasti keventyneine kantamuksineni takaisin kotia kohti, palasi tämä verkkokomeroni mieleen kuin salama. Ja tunsin tätä kaikkea kohtaan puhdasta vitutusta. Elämä verkossa, nämä kitkerillä sivumerkityksillä ladatut sanakikkailut. Nämäkö minusta tiedetään? Kaksi vuorokautta luonnossa, niin vähän kaivattiin pyyhkimään modernin yhteiskunnan pintakiillotettu rakenne minusta pois. Ei siellä ollut televisiota, ei musiikkia, ei tietokoneita, kännykkäkin vain sen aikaa kun akku kesti eikä sinäkään aikana ollut kenttää. Minä en kaivannut mitään näistä asioista. Minä huomasin vasta takaisin tultuani, että ne ylipäätään puuttuivat. Miten ihminen voi olla niin kiinni kaikessa tuossa? Mitä paskaa! Minä vihaan tietokoneita. Viekää ne pois. Sammuttakaa televisio, pyyhkikää pois conanobrienien itseriittoiset hymyt. Ne kertovat yksinäisistä hetkistä, ja minun juhannukseni ei ollut yksinäinen. Se oli hyvin onnellinen juhannus. Jätän muun kertomatta. Mikään muu ei kuulu tänne. Millään digitaalisella en aio onnellisten kokemusteni muistoa tahrata.

Deus ex machina

Olenko kalttouteni ramakkuuden lanaama, vai kuulunko vain vegetoivaan pööbeliin, kas siinä kysymys joka viime aikoina ei ole liiemmin mietityttänyt. Sen sijaan runsaasti olen pohdiskellut juhannuksenviettoani. Kaikki alkoi eilen viattomasta aamukahvihetkestä yliopistonmäellä lähes-tyhjässä kahviossa, jossa istuimme kolmisin hörppimässä vahvaa ja lähes-hyvää kahvia. Tuntia myöhemmin löysin itseni Kaarinan Biltemasta ihmettelemässä metrisiä jakoavaimia ja muutamaa kymmentä erikokoista puutarhaletkun suutinta. Älkää kysykö, en itsekään tiedä miten asiat joskus menevät niin kuin ne menevät, ja jätän mainitsematta myös sen, miten olimme kaikki paluumatkalla heittää henkemme Kaskenkadulla enkä kerro edes sitä entiseltä hautausmaatyöntekijältä kuulemaani kuvottavaa tosijuttua johon kuului kaivinkone ja muovikassissa haudattu ruumis. Muistan sen ikuisesti, mutta oleellista tuossa eilisessä absurdisen arkipäiväisessä tapahtumasarjassa, joka päättyi väsähtäneen näköisen puutarhatyöntekijän välittömään läheisyyteen (tosin saimme kuulla väsähtäneen ryhdin olevan pakotettu ajoasento siinä ruohonleikkurimallissa), oli kuitenkin ilmaan kohonnut mahdollisuus liittyä juhannusta viettävän seurueen jatkoksi syvälle saaristoon.

Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.

Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.