Aaaa
miten kuuma. On kuin se kesä, joka hetken aikaa näyttäytyi toukokuun alussa, olisi poikennut uudestaan. Ehkä se ei sentään jää, ehkä se vain hörppää kahvin ja käy pikemmin kusella, mutta sen ajan on lämmin. Selailin kolme tuntia negatiiveja, vanhimmat 80-luvun alkuvuosilta, tuoreimmat viime kuusta. Montako kuvaa näin, montako ihmistä kaikkiaan, montako kissaa? Keräsin 29 edustavinta otosta, suljin negatiivit kirjekuoreen, huomenna kiikutan ne firmaan, joka tekee minulle kuvista cd:n.
Rakkaat uskolliset lukijani. Te olette ensimmäiset näistä visuaalisen hahmottamiskykyni valovangituista hedelmistä nauttimaan pääsevät. Malttakaa. Kaikella on aikansa, ja aika on loppujen lopuksi aina se viimeinen niitti. Aika meidät vie, ja vartalomme rapistuvat kuin hyönteiset osiin. Kynnyksellä oli viikonloppuna sysikiitäjä, ja ulkona talven viettäneestä nallesta astui esiin aina uusia punkkeja. Keitä me olemme sanomaan hyönteisille, ettei niillä ole lupa elää? Lupa toimia vaistojensa sanelemalla tavalla, lupa elää, kasvaa, rakentaa. Voisin viettää tunteja katsomassa muurahaisten puuhaa hiekkamaastossa, kuinka niistä jokainen tulee ulos kaivannon suuaukosta leuoissaan yksi hiekanjyvä, kantajansa pään kokoinen, kuinka ne kävelevät aiheelliseksi katsomansa matkan jättääkseen jyvän maahan (tässä huomaa muurahaisten yksilöllisen eron; laiskimmat tömäyttävät kantamuksensa lähes luolan suulle, ylitunnolliset kulkevat neljä kertaa oman pituutensa välttääkseen tukkimasta muiden tietä) ja palaavat sitten kipijalkaa takaisin. Ovatko ne onnellisia? Kuka tietää. Ainakin ahkeria. Se riittää kai niille, kaatosateen jälkeen on tunnelit kaivettu auki muutamassa minuutissa. Kadehdin, ja vaikka kylkiluideni välistä kasvaisikin vielä yksi pari raajoja, ei minusta tähän olisi, minun verkkosilmänikään eivät oikein toimisi, ja antennini haistelisivat vääriä tuulia.
Oi miten ihanaa olisikaan olla nuori, kaunis ja rakastunut kun on kesä. Lumpeina järvessä kelluisimme, kultarakkaani. Vain sinä ja minä, ja meidän nihkeää alapintaamme näykkivät pikkukalat. Ruumiillisuus palauttaa maahan kuin matosta ilmaan nousseen pölyn. Eivätkö hyönteiset suutele? Siksikö ne ovat niin julmia joskus? Onko eroottisempaa suudella seinää vasten vai sängyllä? Entä mitä pitää tehdä peilin edessä?
Masensi kun huomasin imurin imaisseen lattialta sen samojedinkoiran näköisen pölypallon.
6.7.04
5.7.04
"Heaven is knowing who you are"
Teen täsmäsukelluksia lapsuus- ja nuoruusvuosieni elämään toisinaan, tällä kertaa oli vuorossa ihmisenpainoinen pahvilaatikollinen Marvelin sarjakuvia 80-luvun puolivälistä melkein 90-luvun vastaavaan. Olen tainnut ennenkin mainita tästä teinivuosieni addiktiosta, ja tottahan se on, että Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X:t, Byrnen Ihmeneloset ja DeFalco/Frenz -kaksikon Hämähäkkimiehet ovat muokanneet omaa maailmankuvaani taatusti tehokkaammin kuin mitkään tuon aikakauden maailmantapahtumat tai henkilökohtaisen elämän mullistukset. Olen aina pitänyt juuri Claremontin mutanttitarinoita korkeimmalla jalustalla omasta Marvel-kokoelmastani, mutta tämänpäiväinen tuntien mittaiseksi venähtänyt selailu palautti mieleeni unohdettuakin unohdetumman klassikon: löytyyköhän lukijoistani yhtäkään, joka muistaisi niitä sfäärejä joihin käsikirjoittaja Ann Nocenti ja kuvittaja John Romita JR nostivat Daredevilin 90-luvun alussa? Nocenti/Romita- tiimin yhteistyö julkaistiin Suomessa vuosina 1991-92 sarjakuvalehdessä nimeltä, no, Sarjakuvalehti, ja vaikka minä jo tuolloin huomasin lukevani jotain aivan merkityksellisen erilaista kuin kaikki muu tuolloinen tuuba (vuonna 1992 olin jo alkanut feidata Marvelin maailmasta muualle), tuntuu nyt silti siltä, etten sittenkään ollut vielä tarpeeksi kypsä tajuamaan kuinka runollisesta supersankarilehdestä oli tuolloin kyse. Nocentin Daredevil (nykyihmisille hahmo on kaiketi tuttu vain siitä taannoisesta elokuvasta... kunpa en koskaan joutuisi näkemään sitä) elää unessa, joka on satunnaisesta absurdismistaan huolimatta raa'an realistinen, ja jokaisella teolla on vastatekonsa, jokaisella pelkistetyn dialogin pätkällä oma merkityksensä. Sankarin ympärille kertyvä hahmogalleria on kuin joukko nyrjähtäneitä satuhahmoja, alkaen naiivin onnellisesta klooniblondista nimeltä Numero 9 ja päätyen Mefiston oikeamielisen pojan Mustasydämen kautta nörttikerubiin. Itse Daredevil kulkee eteenpäin ensi kerran koko jo 60-luvulla alkaneen olemassaolonsa aikana kuin juuri se sokea, joka hänen alter egonsa Matt Murdock on, mutta toisaalta myös väsyneenä, toteavana, lähes omaan mietiskelevyyteensä kadonneena. Romita, tuo kaikkien aikojen suosikkini siitä laajasta piirtäjäjoukosta joka on Marvelin sarjakuvia elävöittänyt, kuvittaa matkantekoa totuttua selvästi kevyemmin viivoin, hahmotellen jokaisesta kuvasta lähes hämmentävän pysähtyneen näkymän. Toimintakin on kuin valokuvista koottua, taistelu äänetöntä tyhjiöbalettia. New Yorkin syrjäkaduilta lähdetään liikkeelle, tuo ympäristöhän on aina ollut maanläheisen Daredevilin kotinurkka, mutta pian hahmo on saateltu jonnekin rinnakkaisamerikkaan, ja lopulta paikkaan jossa ihmiset ovat kauttaaltaan vähemmistönä. Tällaisesta minä pidän. Tätä on sarjakuva, ja tätä on nimenomaan supersankarisarjakuva, sillä selvitessään läpi Helvetin lumipeitteisten tasankojen onnistumalla ymmärtämään ihmisyyden syvimmän olemuksen Daredevil on juuri sitä: supersankari.
Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.
Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.
4.7.04
Dostojevskin tuotanto kilon paloina
Uskokaa tai älkää, tuskinpa uskotte, mutta minä olen käynyt joka ainoilla Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Kohta kahdenkymmenen vuoden ajan olen saanut kulkea kirjakasojen keskellä; naskalina haalin lähinnä Marvelin sarjakuvia, sittemmin skaala on laajentunut. Tänä vuonna minut saattoi sieltä jälleen molempina päivinä bongata, olin se kirkkaanoranssiin puseroon pukeutunut hulttio, joka haittasi ihmisten kulkua liian suurella repullaan. Minut löysi ostamasta Olli Jalosen romaania Kenen kuvasta kerrot (tärkeimpiä kotimaisia 90-luvulla ilmestyneitä romaaneja jos minulta kysytään - mutta kukapa koskaan kysyisi?) siitä hapettomasta pikkuhuoneesta, 50-luvun ajankuvaa hurmaavasti esittelevää kotimaista päiväkirjateosta ahtaasta sivukäytävästä ja yläkerrasta peräti kahdelta osastolta; toiselta tarttui mukaan ufokirjallisuutta ja toiselta turski annos kotimaista lyriikkaa - Kari Aronpuron, tuon Tampereen semantikon, kahden ensimmäisen runovuosikymmenen valikoima. Tällä hetkellä hankinnat miellyttävät, rahaa meni mutta menköön, mieluummin ne säästönsä kirjoihin laittaa kuin esimerkiksi johonkin niin järkyttävän arkipäiväiseen kuin vaikka ruokaan. Sen kun kerran syö niin se on sitten siinä; hyvän kirjan voi nauttia yhä uudestaan ja uudestaan, se on kuin hyllyyn nostettu ystävä. (masentava visio, eikö?)
Vanhan kirjallisuuden päiviin on viimeisen viiden vuoden ajan liittynyt rituaalinkaltainen saunatapaaminen, ja vaikkei tällä kertaa ollutkaan alunperin suunnitteilla kuin tapaaminen, sain porilaisin sanankääntein varustetun tekstiviestin, joka ilmoitti löylyaikeista. Harkitsin asiaa viitisen sekuntia. Ja totta turilas, vaikka oli harmaata ja satoi, vaikkei kukaan ollut tänä vuonna jäämässä yöksi, vaikka porukkaa ei ollut paikalla niin kuin ennen... sauna kuumaksi. Niin nähtiin Ugus juoksemassa kaivon ja saunan väliä itsensä painoinen vesiämpäri mukanaan, kantamassa Utsjoen sedän hakkaamia halkoja pesään, riipimässä kesän 2002 Allakasta sivuja sytykkeeksi ja kaiken kaikkiaan nauttimassa fyysisen työn aiheuttamasta rasituksen tunteesta. Ja kun Porista paikalle saavuttiin niin liekit ne kiukaan alla jo iloisesti leiskuivat. Kirjallisuus, kesä, ystävät ja sauna kuuluvat yhteen kuin mozzarella, tomaatti, basilika ja parsa. Savun noustessa iltataivaalle tuntui melkein hullulta, että oli kulunut vasta tasan vuorokausi siitä, kun autioiden pellonpielisteiden yllä kaikui Juice Leskisen maaseutukonsertti, Luonas kai olla saan rantautui sorateille kunnan keskustan vastakkaiselta puolelta kesäsateen lailla ja ne pienet mustat perhoset olivat kuin lehtiä tuulessa, muttei tuullut.
Ollapa aina kesä, mitä sitä ihminen muulla.
"Vaikka asian ratkaisu näyttää yksinkertaiselta,
sillä on toki takkuinen historiansa."
(Kari Aronpuro / Merkillistä menoa)
Vanhan kirjallisuuden päiviin on viimeisen viiden vuoden ajan liittynyt rituaalinkaltainen saunatapaaminen, ja vaikkei tällä kertaa ollutkaan alunperin suunnitteilla kuin tapaaminen, sain porilaisin sanankääntein varustetun tekstiviestin, joka ilmoitti löylyaikeista. Harkitsin asiaa viitisen sekuntia. Ja totta turilas, vaikka oli harmaata ja satoi, vaikkei kukaan ollut tänä vuonna jäämässä yöksi, vaikka porukkaa ei ollut paikalla niin kuin ennen... sauna kuumaksi. Niin nähtiin Ugus juoksemassa kaivon ja saunan väliä itsensä painoinen vesiämpäri mukanaan, kantamassa Utsjoen sedän hakkaamia halkoja pesään, riipimässä kesän 2002 Allakasta sivuja sytykkeeksi ja kaiken kaikkiaan nauttimassa fyysisen työn aiheuttamasta rasituksen tunteesta. Ja kun Porista paikalle saavuttiin niin liekit ne kiukaan alla jo iloisesti leiskuivat. Kirjallisuus, kesä, ystävät ja sauna kuuluvat yhteen kuin mozzarella, tomaatti, basilika ja parsa. Savun noustessa iltataivaalle tuntui melkein hullulta, että oli kulunut vasta tasan vuorokausi siitä, kun autioiden pellonpielisteiden yllä kaikui Juice Leskisen maaseutukonsertti, Luonas kai olla saan rantautui sorateille kunnan keskustan vastakkaiselta puolelta kesäsateen lailla ja ne pienet mustat perhoset olivat kuin lehtiä tuulessa, muttei tuullut.
Ollapa aina kesä, mitä sitä ihminen muulla.
"Vaikka asian ratkaisu näyttää yksinkertaiselta,
sillä on toki takkuinen historiansa."
(Kari Aronpuro / Merkillistä menoa)
1.7.04
Au contraire, eikä kuitenkaan mitään pelättävää
Heinäkuu alkaa kuin kadonnut sukka. Se maistuu salmiakilta helteessä, ja kaatosateessakin naurattaa vain se, miten farkut imevät niin paljon vettä, ettei ne jalassa tahdo jaksaa kävellä. Nämä ovat niitä asioita, joista on mahdollista muistaa itsensä myöhemmin. Ne näyttävät selkeiltä hahmotelmilta, läpikuultavilta mutta kuitenkin tarkkapiirteisiltä. Muistikuvia ei voi kerätä albumiin. Se ajatus nousi esiin kun löysin useita satoja vuosien 1985-1999 välillä ottamiani valokuvia laatikosta. Niiden katseluun ei kyllästy; tiedä vaikka verkottaisin muutaman. Valokuva verkossa puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, paitsi jos muokkaa henkilöiden nimistä anagrammeja. Minusta tulee "Ujo nätti Tom", ja siinäpä onkin kaikki tarpeellinen. Romaanikäsikirjoitukseni muokkaus ei taas edisty. Kesä katoaa kuin vesi veneestä.
Huomasitteko miten ovelien vertausten väliin tämänkertaisin päivitykseni asetin?
Huomasitteko miten ovelien vertausten väliin tämänkertaisin päivitykseni asetin?
30.6.04
Tämänkin teille tarjosi
Tuijotan tyhjää näyttöä ja pohdin aloituksia. Silmänkääntövankilan käytävät ovat hiljaiset tänä suvena, juhannus ne taisi tyhjentää. Sanat karkailevat, tai ainakin niiden päämäärähakuisuus on jossain vallan muualla, tuntuu kuin niillä ei näille seuduille olisi enää tarvetta jäädä. Sanottavani on nyt muualla, on kyllä pikkuhiljaa aikakin. Pari onnellista päivää Seilin saarella Nauvossa riitti siihen, että Ugus armahdettiin; hän tuntee kiven vierineen luolan suulta pois. Että tähänkö se päättyi? hän kysyy hämillään. Tuskin sentään. Aina hän palaa takaisin, hänen reittinsä on ympyrä, joskus laaja. Vaikka edelleenkään hän ei tiedä mitä sanoa, tiedä mitä kirjoittaa.
Kun sunnuntaina olin palannut takaisin Turkuun ja kävelin juhannusaatosta kummasti keventyneine kantamuksineni takaisin kotia kohti, palasi tämä verkkokomeroni mieleen kuin salama. Ja tunsin tätä kaikkea kohtaan puhdasta vitutusta. Elämä verkossa, nämä kitkerillä sivumerkityksillä ladatut sanakikkailut. Nämäkö minusta tiedetään? Kaksi vuorokautta luonnossa, niin vähän kaivattiin pyyhkimään modernin yhteiskunnan pintakiillotettu rakenne minusta pois. Ei siellä ollut televisiota, ei musiikkia, ei tietokoneita, kännykkäkin vain sen aikaa kun akku kesti eikä sinäkään aikana ollut kenttää. Minä en kaivannut mitään näistä asioista. Minä huomasin vasta takaisin tultuani, että ne ylipäätään puuttuivat. Miten ihminen voi olla niin kiinni kaikessa tuossa? Mitä paskaa! Minä vihaan tietokoneita. Viekää ne pois. Sammuttakaa televisio, pyyhkikää pois conanobrienien itseriittoiset hymyt. Ne kertovat yksinäisistä hetkistä, ja minun juhannukseni ei ollut yksinäinen. Se oli hyvin onnellinen juhannus. Jätän muun kertomatta. Mikään muu ei kuulu tänne. Millään digitaalisella en aio onnellisten kokemusteni muistoa tahrata.
Kun sunnuntaina olin palannut takaisin Turkuun ja kävelin juhannusaatosta kummasti keventyneine kantamuksineni takaisin kotia kohti, palasi tämä verkkokomeroni mieleen kuin salama. Ja tunsin tätä kaikkea kohtaan puhdasta vitutusta. Elämä verkossa, nämä kitkerillä sivumerkityksillä ladatut sanakikkailut. Nämäkö minusta tiedetään? Kaksi vuorokautta luonnossa, niin vähän kaivattiin pyyhkimään modernin yhteiskunnan pintakiillotettu rakenne minusta pois. Ei siellä ollut televisiota, ei musiikkia, ei tietokoneita, kännykkäkin vain sen aikaa kun akku kesti eikä sinäkään aikana ollut kenttää. Minä en kaivannut mitään näistä asioista. Minä huomasin vasta takaisin tultuani, että ne ylipäätään puuttuivat. Miten ihminen voi olla niin kiinni kaikessa tuossa? Mitä paskaa! Minä vihaan tietokoneita. Viekää ne pois. Sammuttakaa televisio, pyyhkikää pois conanobrienien itseriittoiset hymyt. Ne kertovat yksinäisistä hetkistä, ja minun juhannukseni ei ollut yksinäinen. Se oli hyvin onnellinen juhannus. Jätän muun kertomatta. Mikään muu ei kuulu tänne. Millään digitaalisella en aio onnellisten kokemusteni muistoa tahrata.
24.6.04
Deus ex machina
Olenko kalttouteni ramakkuuden lanaama, vai kuulunko vain vegetoivaan pööbeliin, kas siinä kysymys joka viime aikoina ei ole liiemmin mietityttänyt. Sen sijaan runsaasti olen pohdiskellut juhannuksenviettoani. Kaikki alkoi eilen viattomasta aamukahvihetkestä yliopistonmäellä lähes-tyhjässä kahviossa, jossa istuimme kolmisin hörppimässä vahvaa ja lähes-hyvää kahvia. Tuntia myöhemmin löysin itseni Kaarinan Biltemasta ihmettelemässä metrisiä jakoavaimia ja muutamaa kymmentä erikokoista puutarhaletkun suutinta. Älkää kysykö, en itsekään tiedä miten asiat joskus menevät niin kuin ne menevät, ja jätän mainitsematta myös sen, miten olimme kaikki paluumatkalla heittää henkemme Kaskenkadulla enkä kerro edes sitä entiseltä hautausmaatyöntekijältä kuulemaani kuvottavaa tosijuttua johon kuului kaivinkone ja muovikassissa haudattu ruumis. Muistan sen ikuisesti, mutta oleellista tuossa eilisessä absurdisen arkipäiväisessä tapahtumasarjassa, joka päättyi väsähtäneen näköisen puutarhatyöntekijän välittömään läheisyyteen (tosin saimme kuulla väsähtäneen ryhdin olevan pakotettu ajoasento siinä ruohonleikkurimallissa), oli kuitenkin ilmaan kohonnut mahdollisuus liittyä juhannusta viettävän seurueen jatkoksi syvälle saaristoon.
Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.
Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.
Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.
Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.
22.6.04
Legenda
Vanha taistelija istui nuoren soturin viereen baaritiskille, ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että ellei olisi tiennyt, ei olisi pitänyt häntä taistelijana lainkaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja riutuneet, vain silmät vilkkuivat terävinä, älykkäinä, monen mielestä suden katseena hänen ryppyjensä ja arpiensa keskeltä. Pitkät harmaat hiukset lainehtivat olkapäille, ja raskas metallinen haarniska näytti suorastaan rienaavan hänen heiveröisen vartensa epävarmaa olemusta. Nuori soturi, joka oli kaksi kertaa harteikkaampi, puoli metriä pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin vanha taistelija, katsoi tätä hieman naureskellen, mutta teki kuitenkin viereensä tilaa. Vanha taistelija kouraisi kulhosta pähkinöitä, tilasi haarikallisen sahtia ja se paiskattiin hänen eteensä tammiseen tiskiin.
-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.
Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.
-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.
Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.
-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.
Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.
-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.
Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.
-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.
Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.
-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.
Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.
-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.
Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.
-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?
Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.
Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.
-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.
Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.
-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.
Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.
-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.
Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.
-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.
Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.
-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.
Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.
-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.
Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.
-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.
Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.
-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?
Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.
Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.
21.6.04
Sydämestä
Sympaattisinta mitä olen koskaan nähnyt! En voi muuta, näin on pakko sanoa asiasta jonka vain kaksi minuuttia sitten koin matkallani kotoa keskustaan tämän tietokoneluokan kautta. Katusoittajia nimittäin, suoranainen yhtye, neljä innokasta soittajaa perin merkillisessä paikassa Helsingintien ja rautatien alittavalla pyörätiellä, osittain varjossa, osittain auringossa. Eivätkä nämä soittajat olleet mitään opiskelijanplanttuja, vaan neljä korkeintaan seitsenvuotiasta tyttöä, ainakin yksi näytti olevan paljonkin nuorempi. Huomasin heidät seisomassa rivissä pyörätien vieressä jo kun aloin laskeutua notkelmaan, jonka kulkureitti tuota suurta monikaistaista tietä alittaessaan tekee. Hetken aikaa ehdin ihmetellä mitä on tekeillä, kunnes kaikki vilkaisivat minuun päin ja alkoivat jännittyneinä liikehtiä. Olin ainoa kulkija koko sillä sadan metrin matkalla, ja kun olin henkilöautonmitan päässä tytöistä, he alkoivat soittaa hapuillen mutta innokkaasti jotain vanhalta kansansävelmältä kuulostavaa. Kaksi tytöistä soitti huuliharppua (tai toisella taisi olla melodica), yksi ilmeisesti pientä huilua ja sillä nuorimmalla oli triangeli. Jokaisen silmät olivat naulitut minuun kun kävelin ohi, ja henkilöautonmitan päähän päästyäni musiikki lakkasi. Hymyilin leveästi vielä kun astelin sisään tänne Educariumiin. Sävel soi nytkin päässäni. Yhtye oli pukeutunut räikeänkirkkaisiin kesävaatteisiin, mitä nyt tuonikäisillä tytöillä yleensä on, ja heidän edessään oli surkean pieni rahankeruuastia. Jos olisi taskussa ollut kolikko, olisin sen ehdottomasti heille viskannut, jos en muusta syytä niin siitä että he soittivat tuon muutaman sekunnin musiikinpätkänsä vain minulle. Mutta kolikot olivat lompakossa ja lompakko repussa kirjojen alla. Eivätkä tytöt nähtävästi tienneet sitä vanhaa katusoittajien kikkaa, että sinne astiaan kannattaa laittaa pari kolikkoa jo valmiiksi. Kynnys olla ensimmäinen kun on aina suurempi kuin kynnys tehdä jotain muiden jo aiemmin tekemää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)