Tänä aamuna herätessä päätä kivisti, suussa maistui kissantassu ja silmätkin verestivät. Oli epämääräisiä kuvia eilisillasta, ei helvetti, kirjoitinko jotain Silmänkääntövankilaan... pikainen tarkistus sen paljasti: rakkauslauluistahan minä olin vääntänyt kirjainta toisen perään pidemmänpuoleisesti. Ei helvata, nyt hävettää. Olin vielä unohtanut vain viikko sitten siteeraamani loistokkaan kappaleen eli Camelin Lady Fantasyn. Voi saasta. Ehdin jo miettiä että vastapainoksi pitäisi kirjoittaa lista viidestä parhaasta kappaleesta, jotka käsittelevät kuolemaa, mutta levyhyllyni tuntuu olevan niitä liiankin täynnä. Ääh.
Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.
Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:
Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!
KETÄ ME RAKASTAMME?
* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%
4.6.04
3.6.04
Sitähän se kaikki on...
Jossain (enkä nyt tosiaan muista että missä) törmäsin senkaltaiseen meemintapaiseen kuin että listata pitäisi viisi mielestään parasta rakkauslaulua. Pohdintaa herättävä ehdotus! Paitsi etten mielelläni käyttäisi termiä "rakkauslaulu" vaan pikemminkin puhuisin kai vain lauluista, jotka käsittelevät rakkautta... "Rakkauslaululla" on jotenkin kehno kaiku korvissani. Enkä nyt puhu siitä Juliet Jonesin Sydämen samannimisestä kappaleesta.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Raja, jonka kohdalla lasinsirpaleet vaihtuvat linnunpaskaksi
Se on raja, jonka voi nähdä symbolina agraariyhteiskunnan voitolle urbaanista elinkelvottomuudesta, ja toisaalta se voi olla vain mielikuva, se paikka jossa henkilökohtainen kipu katoaa ja jäljelle jää vain pieniä kiusankappaleita. Totta puhuen kyseessä oli vain ensimmäinen t-paitapäivä sitten vappuviikon, ja istuskelu Aurajoen rantatöyräällä ihmetellen sitä, miksi joki virtaa itsepintaisesti (ja melkoisen hyvää vauhtia vielä) sisämaahan päin. Jossain sataman suunnalla oli nuoriso keksinyt hauskan idean; heitellään frisbeetä yli joen! Olipa tainnut riemunkiljahtelu lyhyeen loppua. Se frisbee seilasi ohitsemme kohti yläjuoksua sellaista reipasta kävelyvauhtia. Havaitsin myös tupakantumpin.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
2.6.04
Turkuus
Turkulaisuus on sitä että asuu ja elää Turussa ja tuntee ylpeyttä siitä. Ja kannustaa jotain teeäspeetä ja allekirjoittaa addresseja sinapin puolesta. Minulla on siis vähän kokemuksia turkulaisuudesta.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
31.5.04
Ex nihilo nihil fit
Sellaiseen tilaan jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa vain yhtä.
Ei, näin minun ei suinkaan pitänyt aloittaa. Tämä aloitus on huono. Minä hengitän nyt syvään, otan paremman asennon ja etsin paremman aloituksen siitä suuresta aloitusvarastosta, joka farkkujeni oikeassa etutaskussa kantamassani tulitikkurasiassa sijaitsee.
Selailin viikonlopun aikana Silmänkääntövankilaan kertyneitä juttuarkistoja ja huomasin hämmästyksekseni että vahvasta antipäiväkirjamaisuudestaan huolimatta tunne oli kuin olisi juuri päiväkirjan sivuja lehteillyt. Tuon jutun kirjoitin onnellisena, tuosta paistaa suru läpi mutta vain tekijälle, ei lukijalle. Tuon hahmottelin kävellessäni joen yli (siltaa pitkin sentään), tuon aamulla maatessani sängyssä puolihereillä. Tuo liittyi siihen-ja-siihen... Näiden kaltaiset piirteet tässä nettikolumnissani (en enää pidä tuostakaan termistä vaikka vielä neljännesvuosikatsauksessani sen puolesta liputinkin) eivät aukene muille. Ne ovat rivien sisällä, eivät niiden välissä (vaikka niistä väleistäkin minulle on kerrottu luettavan yhtä ja toista... ja nappiin on osuttu). Tänään tilanne on toinen. Tänään Silmänkääntövankila on päiväkirja, sillä on asioita, joita...
...tilaan, jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa yhtä. Tämä on ajatus joka ei jätä minua nyt rauhaan. Viisi vuotta, kaksi kuukautta, kaksi viikkoa, viisi päivää. Viisi-kaksi-kaksi-viisi. Mihin ihminen voi omassa kodissaan katsoa näkemättä asioita siitä, joka on viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen lähtenyt pois? Tila, jossa oli ennen kaksi ihmistä, on toisen mentyä hyvin vaikea tila.
"Rakas päiväkirja."
Ei, tämä on liian kornia jopa minulle. Minun aloitukseni ei koskaan saa olla tuonkaltainen, siis sellainen, joka sisältää pelkän tavan vuoksi käytetyn sanaparin jonka käytön merkityksiä en mieti. "Rakas päiväkirja." Mikä siinä on rakasta? Se on esine, kohde. Älkää koskaan rakastako kohteita, sillä kohteet eivät anna teille takaisin mitään. Päiväkirjan rakastaminen on yksisuuntaista. Se ei kykene vastaamaan tunteisiinne eikä varmasti haluaisikaan vaikka kykenisi siihen. Päiväkirja etsisi varmasti omanlaisensa. Päiväkirja etsii päiväkirjaa.
Muistan kuinka naiivi olin vielä kaksikymmentäkaksivuotiaana. (tämä aloitus kuulostaa lupaavalta) Tai pikemminkin olin pelkkä lapsi, ikääni nähden täysin kypsymätön ja kokematon. Kun sellaiselle ihmiselle joku sanoo "minä rakastan sinua", on vaikea enää tuntea itseään senkään vertaa kuin sitä ennen. Rakastaa minua? Mitä minussa? Miksi kukaan voisi...
...yritin kuitenkin parhaani. Harvan mielestä minun parhaani kai oli vielä kaksinen, mutta on asioita ja asioita, ja joidenkin meistä mielissä niiden reitit risteävät hyvin poikkeuksillisin tavoin. Miten voin koskaan tietää täysin toisen jos en tiedä täysin itseäni? Nyt jäätyäni viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen yksin on vaikea enää tietää edes sitä, kenet minun pitäisi tuntea. Tai kuten sanonta kuuluu, ketä täällä pitää naida päästäkseen pinnalle? Jos nyt edes selviäisi ensin se millä suunnalla on pinta.
Kaksi hylättyä aloitusta tähän väliin:
1. "Kenelle minä nyt kerron siitä mäyräkoiranpennusta, joka näytti maailman iloisimmalta kohdattuaan minut kadulla?"
2. "Jos sanon että on tällä hetkellä hiukan suunta hukassa, saatan sortua pienoiseen vähättelyyn."
Hylkäysten syyt: ensimmäinen on liian pateettinen, toinen yksinkertaisesti huono. Se lähtee liian kaukaa, olettaa lukijoilla olevan jo jonkinlainen käsitys tulevan tekstin luonteesta ja se on aina virhe. Ei käsityksiä. Ei odotuksia. Ei pettymyksiä.
Piti lisätä tähän vielä jotain, mutta unohdin, kun keskityin.
"elämä on nainen
ja mitä luultavimmin punatukkainen vatsatanssija"
(Marjo Isopahkala)
"Now she's gone, our world has changed.
Watching a blue sky, thinking of rain."
(Chris Isaak / Blue Spanish sky)
"Pray that there's intelligent life
somewhere up in space
Because it's bugger
all down here on Earth"
(Monty Python / Galaxy song)
Ei, näin minun ei suinkaan pitänyt aloittaa. Tämä aloitus on huono. Minä hengitän nyt syvään, otan paremman asennon ja etsin paremman aloituksen siitä suuresta aloitusvarastosta, joka farkkujeni oikeassa etutaskussa kantamassani tulitikkurasiassa sijaitsee.
Selailin viikonlopun aikana Silmänkääntövankilaan kertyneitä juttuarkistoja ja huomasin hämmästyksekseni että vahvasta antipäiväkirjamaisuudestaan huolimatta tunne oli kuin olisi juuri päiväkirjan sivuja lehteillyt. Tuon jutun kirjoitin onnellisena, tuosta paistaa suru läpi mutta vain tekijälle, ei lukijalle. Tuon hahmottelin kävellessäni joen yli (siltaa pitkin sentään), tuon aamulla maatessani sängyssä puolihereillä. Tuo liittyi siihen-ja-siihen... Näiden kaltaiset piirteet tässä nettikolumnissani (en enää pidä tuostakaan termistä vaikka vielä neljännesvuosikatsauksessani sen puolesta liputinkin) eivät aukene muille. Ne ovat rivien sisällä, eivät niiden välissä (vaikka niistä väleistäkin minulle on kerrottu luettavan yhtä ja toista... ja nappiin on osuttu). Tänään tilanne on toinen. Tänään Silmänkääntövankila on päiväkirja, sillä on asioita, joita...
...tilaan, jossa on ennen ollut kaksi ihmistä, on mahdoton sovittaa yhtä. Tämä on ajatus joka ei jätä minua nyt rauhaan. Viisi vuotta, kaksi kuukautta, kaksi viikkoa, viisi päivää. Viisi-kaksi-kaksi-viisi. Mihin ihminen voi omassa kodissaan katsoa näkemättä asioita siitä, joka on viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen lähtenyt pois? Tila, jossa oli ennen kaksi ihmistä, on toisen mentyä hyvin vaikea tila.
"Rakas päiväkirja."
Ei, tämä on liian kornia jopa minulle. Minun aloitukseni ei koskaan saa olla tuonkaltainen, siis sellainen, joka sisältää pelkän tavan vuoksi käytetyn sanaparin jonka käytön merkityksiä en mieti. "Rakas päiväkirja." Mikä siinä on rakasta? Se on esine, kohde. Älkää koskaan rakastako kohteita, sillä kohteet eivät anna teille takaisin mitään. Päiväkirjan rakastaminen on yksisuuntaista. Se ei kykene vastaamaan tunteisiinne eikä varmasti haluaisikaan vaikka kykenisi siihen. Päiväkirja etsisi varmasti omanlaisensa. Päiväkirja etsii päiväkirjaa.
Muistan kuinka naiivi olin vielä kaksikymmentäkaksivuotiaana. (tämä aloitus kuulostaa lupaavalta) Tai pikemminkin olin pelkkä lapsi, ikääni nähden täysin kypsymätön ja kokematon. Kun sellaiselle ihmiselle joku sanoo "minä rakastan sinua", on vaikea enää tuntea itseään senkään vertaa kuin sitä ennen. Rakastaa minua? Mitä minussa? Miksi kukaan voisi...
...yritin kuitenkin parhaani. Harvan mielestä minun parhaani kai oli vielä kaksinen, mutta on asioita ja asioita, ja joidenkin meistä mielissä niiden reitit risteävät hyvin poikkeuksillisin tavoin. Miten voin koskaan tietää täysin toisen jos en tiedä täysin itseäni? Nyt jäätyäni viiden-kahden-kahden-viiden jälkeen yksin on vaikea enää tietää edes sitä, kenet minun pitäisi tuntea. Tai kuten sanonta kuuluu, ketä täällä pitää naida päästäkseen pinnalle? Jos nyt edes selviäisi ensin se millä suunnalla on pinta.
Kaksi hylättyä aloitusta tähän väliin:
1. "Kenelle minä nyt kerron siitä mäyräkoiranpennusta, joka näytti maailman iloisimmalta kohdattuaan minut kadulla?"
2. "Jos sanon että on tällä hetkellä hiukan suunta hukassa, saatan sortua pienoiseen vähättelyyn."
Hylkäysten syyt: ensimmäinen on liian pateettinen, toinen yksinkertaisesti huono. Se lähtee liian kaukaa, olettaa lukijoilla olevan jo jonkinlainen käsitys tulevan tekstin luonteesta ja se on aina virhe. Ei käsityksiä. Ei odotuksia. Ei pettymyksiä.
Piti lisätä tähän vielä jotain, mutta unohdin, kun keskityin.
"elämä on nainen
ja mitä luultavimmin punatukkainen vatsatanssija"
(Marjo Isopahkala)
"Now she's gone, our world has changed.
Watching a blue sky, thinking of rain."
(Chris Isaak / Blue Spanish sky)
"Pray that there's intelligent life
somewhere up in space
Because it's bugger
all down here on Earth"
(Monty Python / Galaxy song)
29.5.04
Vanish in the haze
Makuuhuoneen ikkunan sisäpinnasta tulitikkuaskilla ulos parvekkeelle kuljettamani leppäkerttu sai kyyneleen silmääni, niin onnelliselta se näytti kun se säpsähtäen havaitsi olevansa ulkona, avasi siipensä ja pyrähti kaiteelle, kohtaan johon aurinko esteettä osui. Sen teossa oli jotain sellaista, mitä tekisi itsekin mieli tavoitella. Sitä haluaa muistaa tämänkaltaisia hetkiä, puiden lehdet olivat sateen jälkeen liian vihreitä, horisontti liian sininen. Aistit täyttyivät. Se tuntui pelkästään hyvältä. Kukaan ei liikkunut kohdassa jossa värit tapasivat toisensa. Siihen kohtaan katsoessa unohti hetkeksi itsensä ja leppäkerttu oli lentänyt tiehensä. Mistä ne sisälle aina osaavat? Mikä niitä vetää niihin vankiloihin joista eivät itse osaa pois. Herääviä kysymyksiä, maan alta nousevia.
Tiskatessa mieleen tulleita asioita, eli "Leikki sikseen miehet, nyt on tosi kyseessä!"
-Kulkeeko aika tiskialtaan luona nopeammin kuin muualla vai olenko todella unohtanut tiskaamisen viikkokausiksi kun kaikki lautaset on taas homeessa?
-Miksi toiset teelusikat tummuvat kahvista ja toiset eivät?
-Naapurit varmaan pitävät minua tosi friikkinä kun heräävät siihen että tiskaan näin aikaisin. Siis jos ketään naapureita on.
-Viimeöisessä unessa kävelin Tampereen keskustan autioilla kaduilla ja kirjoitin mielessäni aiheesta artikkelia Silmänkääntövankilaan. Kaupungissa oli pimeää ja pelottavaa. Kävin Valintatalossa koska oli nälkä, mutta kauppa oli vieras ja kummallinen. Valmispizzat maksoivat useita satoja euroja. Ei ollut varaa ostaa.
-Mitä helvettiä tässä purkissa on ollut...
-...ja miksei se lähde pois?
-Päivän ohjelma: epätoivoista kaupungilla kiertelyä. Mikä siinäkin on että tuntuu tärkeältä käydä lauantaiaamupäivisin keskustassa? On kuin jokin magneetti vetäisi sinne. Eri päivinä kaupungilla tuntuvat liikkuvan eri ihmiset. Onko Turussa enemmän väkeä lauantaisin?
-Aloitan vielä tiskausblogin jonain päivänä.
Totta puhuen vain noin puolet näistä asioista tulivat todella tiskatessa mieleeni. Kaikki perustuvat kuitenkin faktoihin; jos tästä kirjoituksesta tehtäisiin tv-elokuva, saisivat Patrick Duffy ja David Hasselhoff elämänsä roolit. Minua voisi näytellä Patrick Swayzen veli, muistan kuinka katkeroituneelta hän kerran näytti dokumentissa, jossa haastateltiin kuuluisien elokuvanäyttelijöiden sisaruksia, jotka eivät koskaan pysty nousemaan varjosta esiin. Häntä vielä paljon katkeroituneempi oli Eddie Murphyn veli, mutta hänessä oli liikaa vihaa. Minun esittäjälläni ei saa olla vihaa, se on ainoa todellinen vaatimus.
Rajan takaa kajahtaa. Tämä on taas näitä kirjoituksia, jotka ovat selkeinä hahmoina mielessä, mutta alkavat liukua kymmeniin eri suuntiin kuin saippuavesi emalipinnalla heti kun näppäimistön ääreen pääsen. Ehkä syynä on tämä tuntemani suunnaton ikävä.
"Listen very carefully, my words are about to unfold
Concerning a lady I've seen but I never could hold
I can see by your smile,
Take a long while,
The words that come through,
I see that they're true,
For she reminds me of you."
(Camel / Lady fantasy)
-Miksi toiset teelusikat tummuvat kahvista ja toiset eivät?
-Naapurit varmaan pitävät minua tosi friikkinä kun heräävät siihen että tiskaan näin aikaisin. Siis jos ketään naapureita on.
-Viimeöisessä unessa kävelin Tampereen keskustan autioilla kaduilla ja kirjoitin mielessäni aiheesta artikkelia Silmänkääntövankilaan. Kaupungissa oli pimeää ja pelottavaa. Kävin Valintatalossa koska oli nälkä, mutta kauppa oli vieras ja kummallinen. Valmispizzat maksoivat useita satoja euroja. Ei ollut varaa ostaa.
-Mitä helvettiä tässä purkissa on ollut...
-...ja miksei se lähde pois?
-Päivän ohjelma: epätoivoista kaupungilla kiertelyä. Mikä siinäkin on että tuntuu tärkeältä käydä lauantaiaamupäivisin keskustassa? On kuin jokin magneetti vetäisi sinne. Eri päivinä kaupungilla tuntuvat liikkuvan eri ihmiset. Onko Turussa enemmän väkeä lauantaisin?
-Aloitan vielä tiskausblogin jonain päivänä.
Totta puhuen vain noin puolet näistä asioista tulivat todella tiskatessa mieleeni. Kaikki perustuvat kuitenkin faktoihin; jos tästä kirjoituksesta tehtäisiin tv-elokuva, saisivat Patrick Duffy ja David Hasselhoff elämänsä roolit. Minua voisi näytellä Patrick Swayzen veli, muistan kuinka katkeroituneelta hän kerran näytti dokumentissa, jossa haastateltiin kuuluisien elokuvanäyttelijöiden sisaruksia, jotka eivät koskaan pysty nousemaan varjosta esiin. Häntä vielä paljon katkeroituneempi oli Eddie Murphyn veli, mutta hänessä oli liikaa vihaa. Minun esittäjälläni ei saa olla vihaa, se on ainoa todellinen vaatimus.
Rajan takaa kajahtaa. Tämä on taas näitä kirjoituksia, jotka ovat selkeinä hahmoina mielessä, mutta alkavat liukua kymmeniin eri suuntiin kuin saippuavesi emalipinnalla heti kun näppäimistön ääreen pääsen. Ehkä syynä on tämä tuntemani suunnaton ikävä.
"Listen very carefully, my words are about to unfold
Concerning a lady I've seen but I never could hold
I can see by your smile,
Take a long while,
The words that come through,
I see that they're true,
For she reminds me of you."
(Camel / Lady fantasy)
26.5.04
Authentic phone paranoia
Joo.
Istuin aamusella mustanpuhuvan tietokoneeni ääressä oikokirjoittamassa romaanikäsikirjoitustani erään kohtalaisen suuren suomalaisen kustantamon ilmoitettua kiinnostuksensa sitä kohtaan, kun seinän takaa kuului yhtäkkiä:
naks.
Eipä siinä. Tunnistin toki äänen, sen päästi vihermusta Ericsson-merkkinen puhelin, sellainen lankamalli, vieläpä pyöreällä veivattavalla numerokiekolla varustettu. Ääni oli tuttu siitä, että käyttäessäni modeemia päästää tuo puhelin ilmoille aina tuon saman naksahduksen kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä siitä, että joku muu tunkee hänen linjoilleen. Ongelma: modeemi oli pois päältä.
Niinpä.
Kuulostelin hetken, jatkoin tekstintyöstöä. Uudelleen naks, ja pian taas, ja taas kuin joku olisi avannut ja sulkenut puhelinlinjaani älkääkä kysykö miksi minulla on lankaliittymä käytössäni koska tämän tiedon luo johtavat portaat ovat pitkät ja liukkaat. Olin pakotettu nousemaan istuimeltani, kävelemään keittiön puolelle. Seisahduin puhelimen eteen, ja jäin tuijottamaan sitä. Viattoman näköisenä se tietenkin lattialla nökötti (kuten suuri osa muustakin tavarasta; minulla ei oikeastaan ole hirveästi huonekaluja tätä nykyä), mitenpä muutenkaan.
naks.
Nostin luurin. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt kun sieltä kuului erikorkuisia painalluksia; selvästi joku näppäilemässä näppäinpuhelimeen tai kännykkään numeroita. Bliip bliip bliip. Ei sellaista osaa puhelimestaan kuulla. Kylmä hiki nousi otsalle ja muistui mieleen äkisti ne vanhat tarinat hakkereista, jotka iskeytyvät pahaa-aavistamattomien uhriensa puhelinlinjoille ja soittavat heidän numeroidensa kautta pitkiä puheluita seksilinjoille ja Kiinaan. Vedin puhelimen seinästä, laitoin takaisin, äänet olivat lakanneet. Hetken aikaa istuin lattialla puhelimen toverina, sitten palasin tekstini ääreen, mutta yhteyteni siihen oli katkennut, ne olivat enää vain merkkejä näytöllä. Pahus. Selailin tekstiä viitisen minuuttia edestakaisin ja:
naks.
Ryntäsin puhelimen luo. Tuijottamatta tempaisin luurin paikoiltaan, vain kuullakseni vienon naisäänen: "Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Viesti toistui eri kielillä ikuisena kehänä, jonka vasta tuomiopäivä kenties katkaisisi. Paitsi että minä ehdin ensin. Luuri alas, puhelin irti seinästä. En minä ollut mitään numeroa tavoitellut. Puhelin ei ollut vielä kertaakaan edes soinut.
Hmm.
Aloin kuulla ääniä, mietin skenaariota, jossa joukko ihmisiä on päättänyt tehdä minut tämänkaltaisilla tempuilla hulluksi ja seurata reaktioitani. Myönnän ettei se ole todennäköistä, mutta mahdollista silti. Aikani vaivaannuttuani soitin Aurialle ja kyselin kauttarantain mahdollisista huoltotoimista joita tänään olisi suoritettu. Ei sellaisia. Selitin ilmiöt, eikä minua osattu neuvoa. Vedä se modeemi irti seinästä, oli ainoa ohje, ja kaikessa banaaliudessaan niin typerä että suututti ja silti vedin. Nyt poistuin kotoa. En kestä olla siellä, kun minua tarkkaillaan luurin kautta.
Istuin aamusella mustanpuhuvan tietokoneeni ääressä oikokirjoittamassa romaanikäsikirjoitustani erään kohtalaisen suuren suomalaisen kustantamon ilmoitettua kiinnostuksensa sitä kohtaan, kun seinän takaa kuului yhtäkkiä:
naks.
Eipä siinä. Tunnistin toki äänen, sen päästi vihermusta Ericsson-merkkinen puhelin, sellainen lankamalli, vieläpä pyöreällä veivattavalla numerokiekolla varustettu. Ääni oli tuttu siitä, että käyttäessäni modeemia päästää tuo puhelin ilmoille aina tuon saman naksahduksen kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä siitä, että joku muu tunkee hänen linjoilleen. Ongelma: modeemi oli pois päältä.
Niinpä.
Kuulostelin hetken, jatkoin tekstintyöstöä. Uudelleen naks, ja pian taas, ja taas kuin joku olisi avannut ja sulkenut puhelinlinjaani älkääkä kysykö miksi minulla on lankaliittymä käytössäni koska tämän tiedon luo johtavat portaat ovat pitkät ja liukkaat. Olin pakotettu nousemaan istuimeltani, kävelemään keittiön puolelle. Seisahduin puhelimen eteen, ja jäin tuijottamaan sitä. Viattoman näköisenä se tietenkin lattialla nökötti (kuten suuri osa muustakin tavarasta; minulla ei oikeastaan ole hirveästi huonekaluja tätä nykyä), mitenpä muutenkaan.
naks.
Nostin luurin. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt kun sieltä kuului erikorkuisia painalluksia; selvästi joku näppäilemässä näppäinpuhelimeen tai kännykkään numeroita. Bliip bliip bliip. Ei sellaista osaa puhelimestaan kuulla. Kylmä hiki nousi otsalle ja muistui mieleen äkisti ne vanhat tarinat hakkereista, jotka iskeytyvät pahaa-aavistamattomien uhriensa puhelinlinjoille ja soittavat heidän numeroidensa kautta pitkiä puheluita seksilinjoille ja Kiinaan. Vedin puhelimen seinästä, laitoin takaisin, äänet olivat lakanneet. Hetken aikaa istuin lattialla puhelimen toverina, sitten palasin tekstini ääreen, mutta yhteyteni siihen oli katkennut, ne olivat enää vain merkkejä näytöllä. Pahus. Selailin tekstiä viitisen minuuttia edestakaisin ja:
naks.
Ryntäsin puhelimen luo. Tuijottamatta tempaisin luurin paikoiltaan, vain kuullakseni vienon naisäänen: "Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Viesti toistui eri kielillä ikuisena kehänä, jonka vasta tuomiopäivä kenties katkaisisi. Paitsi että minä ehdin ensin. Luuri alas, puhelin irti seinästä. En minä ollut mitään numeroa tavoitellut. Puhelin ei ollut vielä kertaakaan edes soinut.
Hmm.
Aloin kuulla ääniä, mietin skenaariota, jossa joukko ihmisiä on päättänyt tehdä minut tämänkaltaisilla tempuilla hulluksi ja seurata reaktioitani. Myönnän ettei se ole todennäköistä, mutta mahdollista silti. Aikani vaivaannuttuani soitin Aurialle ja kyselin kauttarantain mahdollisista huoltotoimista joita tänään olisi suoritettu. Ei sellaisia. Selitin ilmiöt, eikä minua osattu neuvoa. Vedä se modeemi irti seinästä, oli ainoa ohje, ja kaikessa banaaliudessaan niin typerä että suututti ja silti vedin. Nyt poistuin kotoa. En kestä olla siellä, kun minua tarkkaillaan luurin kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)