Kaltainen kuin maaseutu

Maalaiskunnissa ei ole tuomiokirkkoja, tasatunnit pitää tarkistaa ranteesta. Se ei ole ainoa negatiivinen asia, jonka keksin maaseudusta, mutta toisaalta minä olen siinä mielessä epäoikeutetussa asemassa että minä olen asunut maalla. En tiedä miksi juuri tänä lauantaina tunsin taas kerran suurta iloa vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että asun nykyisin kaupungissa. Kaksikymmentäkaksi elämän ensimmäistä vuotta viidentuhannen asukkaan kunnassa oli enemmän kuin tarpeeksi ja vaikken koskaan enää lähtisi Turusta pois en suuremmin surisi. Minä en ole muutosten ystävä. Tämä on se kaupunki jonne aikoinaan muutin maalta, miksipä lähtisin täältä jonnekin pois?

Vuodet vierivät ja täällä minun on hyvä. En etsimälläkään löydä negatiivisia puolia siitä, että palvelut ovat kävelymatkan päässä - tai että palveluita ylipäätään on. En minä osaisi enää sopeutua siihen, että lähikaupassa käyntiin tarvitaan auto, tai että kirjastot, postit, pankit ja virastot etääntyvät vuosi vuodelta kauemmas, tai että ainoa paikka jossa voi syödä ulkona on oma piha.

Vaan kyllä maalaiskunnilla silti sijansa maailmassa on. Rauhallisiahan ne ovat ja joskus kauniita. Yhden seikan haluaisin kuitenkin niiden nykyisyydessä muuttaa: ei lapsia. Katkeruus siitä, että on joutunut itse kasvamaan paikassa ilman virikkeitä, ilman mahdollisuuksia, ilman ihmisiä ja ilman elämää ei ole helpottanut. Miten erilainen olisinkaan jos olisin saanut viettää lapsuuteni kaupungissa. Missä kaikkialla olisinkaan jo vaikuttanut, minkälaisia tovereita tuntisinkaan. Julistettakoon siis maalaiskunnat lapsivapaaksi vyöhykkeeksi, jonne ei alle kahdeksantoistavuotiailla ole mitään asiaa. Ja vaikkei päättäjiä vakuuttaisikaan minun pyyteetön vain ja ainoastaan lapsen henkiseen hyvinvointiin tähtäävä ajatteluni, on täysin ohittamaton tosiseikka se, että kun maalaiskunnat näin saisivat aikaan rutosti säästöjä sulkiessaan kituuttavat koulut ja päiväkerhot, viihtyisivät jäljelle jäävät asukkaat paljon paremmin.

Yhteiskuntaamme jo ajat sitten pesiytynyt virheellinen ajatus - että maaseudun tulevaisuus on lapsissa - on viimein aika kitkeä pois!

Silmänkääntövankila Ottaa Kantaa!

Jaaha, minua läpsäistiin eilen Iltalehdellä kun en tiennyt kuka on Rosa Meriläinen, ja nyt tiedän, voi pojat miten tiedänkin. Meillä täällä Suomessa, tai no joillakin ihmisillä ainakin, on uutispula. Senpä vuoksi lehdistä saa sitten lukea miten wanhat kansanedustajaäijät (Ike Kanerva & Oke Soininvaara mm.) kilpaa paheksuvat nuoren kansanedustajaneidin ratkaisuja. Tuomitsevat suorastaan: "ei tätä mitenkään voi enää laittaa suvaitsevaisuuden piikkiin", totesi Kanervakin em. lehdessä (siteeraan muistista, joten pieleen mennee) ja mielessäni kävi, kävipä hyvinkin, että syön pipokokoelmani ja nielen kolme metriä rasvattua moponkettinkiä ellei Ike itsekin ole pössytellyt sätkän jos toisenkin elämänsä varrella. Ja entä muut rikkomukset? Kuinka moni kansanedustaja on, no, ajanut vaikkapa ylinopeutta? Laissa kiellettyjä asioita molemmat, pilvenpoltto ja kaahailu, mutta se ero löytyy, että ylinopeutta ajava vaarantaa muiden ihmisten hengen. Vaan mitäpä tuosta, todetaan Suomessa, kokeileehan sitä jokainen kiesinsä kulkevuutta joskus. Veikkaanpa että Ikelläkin on tallissa sellainen rassi joka ei rajoituksissa pysy vaikka yrittää. Suvaitsevaisena yksilönä itseäni pidän, mutta toisten hengen vaarantamista en mitenkään kykene olankohautuksella ohittamaan.

Pakkomielleyhtymä

Olipa kerran mies joka lähti asunnostaan ulos kerran päivässä mukanaan avaimet, kello, lompakko, ostoslista ja veitsi. Aina ulos lähdettyään hän käveli lähimmän sellaisen puun luokse, jonka kylkeen ei ollut vielä raaputtanut veitsellä nimirjaimiaan, raaputti, käveli kaupan kautta kotiin. Joka päivä lähin raaputtamaton puu oli kauempana. Aikaa kului keskimäärin kaksi ja puoli minuuttia kauemmin joka päivä - käynnin kesto tietysti riippui siitä mitä kaikkea kaupasta piti tuoda. Aina kotiin tultuaan mies asetteli ostoksensa paikoilleen ja piirsi sitten karttaan matkan kotoaan lähimmän puun luokse. Päivä toisensa jälkeen piirtynyt kuvio muistutti alkuräjähdystä. Sen alle jäivät talot, kadut, puistot.

Montako puuta on Turun kaupungin alueella? Ehtisikö mies elämänsä aikana raaputtaa kirjaimensa jokaiseen keskustan puuhun? Jos mies oli sairas, eikä päässyt kotoaan pois, hän ei silti raaputtanut seuraavana päivänä kahta puuta. Tässä hän teki mielestäni virheen. Hänen pakkomielteensä olisi kaivannut järjestelmällisempää asennoitumista. Mielivaltaiset ratkaisut eivät pue ihmistä, jonka elämä toistaa yksinkertaista rataa.

Mistä tulikin mieleeni että pelastin tänään pienen perhosen ikkunoiden välistä. Kannoin sen tulitikkulaatikossa parvekkeelle ja se kokeili siipiään varovasti ja harkiten ennen kuin uskalsi lähteä lentoon. Miten ne pääsevät sinne ikkunoiden väliin? Sijaitseeko meidän maailmamme rinnalla hyönteisten todellisuus? Siellä ikuisena vitsauksena esiintyvien madonreikien kautta hyönteiset satunnaisesti materialisoituvat meidän maailmaamme. Kuka muka on koskaan nähnyt "munia" ja "koteloita"? Kuulostaa huijaukselta! Hyönteisetkö lisääntyisivät? Tyhjästä ne tulevat! Meitä estetään näkemästä totuutta.

Kuka muuten on Rosa Meriläinen ja miksi minua pitäisi kiinnostaa hänen huumekokeilunsa, jotka lööppien koosta päätellen ovat olleet varsin mittavia?

Sitä melkein toivoo ettei painomuste ole uusiutuva luonnonvara.

Sossun luukulla totuus punnitaan!

Minä en punaisesta t-paidastani huolimatta ole taipuvainen kannattamaan vasemmistolaista aatemaailmaa. Nykyisestä ulkomuodostani huolimatta (kesään kuuluu jeesusparta) en kannata kristillisdemokraatteja. Toisinaan suuriin yritysjohtajiin (Yrjö A.) liitetty sukunimeni ei tarkoita että allekirjoittaisin kokoomuksen näkemyksiä maailmasta. Vaikka silloin tällöin jaksan kierrättääkin tiettyjä jätelaatuja en ole kuitenkaan liiemmin vihreisiin päin kallellaan. Maaseudulla vietetty lapsuus ja suuri osa nuoruutta eivät koskaan vietelleet minua keskustalaiseksi. Minä pinnistelen eteenpäin omilla ehdoillani. Koska loppujen lopuksi: on samantekevää mitä opiskelen, miksi valmistun, mihin - jos mihinkään - työhön ajelehdin. Jos teen tutkimusta, sen merkitys katoaa merkitysjoukkoihin, graduni on joka tapauksessa hiilikopio kaikesta aiemmin olleesta. Totuus kaikesta paljastuu minulle vasta jonottaessani sossun luukulle. Silloin minun arvoni punnitaan ja minulle kerrotaan suorin sanankääntein mikä elämässäni on tärkeää. Kunnes se hetki koittaa, on minun turha valita suuntaani. Kun aikani odottelen, se kerrotaan minulle kyllä.



"En avaudu enää kenellekään
jos se vie näin syvään ikävään..."

(Ismo Alanko / Nuorena syntynyt)

Miken ja Maken avaruusseikkailu

Kampusalueella sataa, eikä siinä mitään. Publicumin aula on täytetty pöydillä, jotka notkuvat tarjoiluja; on viimeisen päälle laiteltuja äyräistään pursuavia salaattivateja, on leipää jos jonkinlaista, monen sortin juotavaa. Astiat on aseteltu koristeellisiin pinoihin. Aulan nurkkiin on aseteltu juoma-automaatteja, jotka tarjoavat vettä.

Lappu jossa luki "EI OPISKELIJOILLE!" oli kiinnitetty tällaisen juomakoneen kylkeen. Sitä tunsi itsensä maailman tarpeellisimmaksi olennoksi kun käveli tällaisen tekstin ohi katsomaan viimeviikkoisen filosofiantentin tuloksia, joiden olisi pitänyt olla näkyvillä jo ajat sitten, koska uusintatentti on tänään, mutta joita ei kuitenkaan vielä eilen ollut kukaan vaivautunut ilmoitustaululle ripustamaan. Tänään ne olivat siellä. En ollut suoriutunut. Ottaen huomioon kuinka suuresti vihaan filosofian opiskelemista, on ihme, että vuosi toisensa jälkeen käyn reputtamassa kyseisen oppiaineen tenttejä. Sillä voisinhan viettää aikani paremminkin, esimerkiksi pelastamassa federaation kaapattua presidenttiä kullanvärisessä haarniskassani antimateriasäteiden singahdellessa korvani juuresta ohi. Minun tuurillani ne kuitenkin todennäköisemmin osuisivat.

Kun juttu luistaa, se luistaa

Olen pyrkinyt, ilman mitään loogista syytä tietenkin, pidättäytymään useammista kuin yhdestä saman päivän ajalle osuneista päivityksistä mutte minkäs teet kun osuu kohdalle sellaisia juttuja kuin nyt tämä henkilökohtainen sairaus. Olipa hyvä että diagnoosi vihdoin tuli. Minä sitä saakelin amulettia jo pidemmän aikaa olen epäillyt!

Doctor Unheimlich has diagnosed me with Ugusosis
Cause:	cursed amulet
Symptoms:	vomiting, darkening of urine, whistling, excessive paralysis
Cure:	sleep
Enter your name, for your own diagnosis:

...monessa paikkaa tähänkin törmäsin. Taisi ensikosketus olla my typo.

Lisääkin. On nimittäin ollut aika hassu tunne seurata tuossa juuri ennen vappua kehittelemäni meemin kiertelyä ympäri blogiyhteisöä. Tunne on vänkä. Kuin olisi omin käsin rakentanut kivan lelun ja kaikki pitäisivät siitä. Marimba tosin heitti melko pahan:

"Minäpä haastan sinut kertomaan, mitä teet viimeistä kertaa tänä vuonna..."

Lupaan palata aiheeseen. Tämä vaatii oikeasti miettimistä.

Vanha kunnon "jääkiekko/porno" -vertaus

En voinut välttyä kuulemasta että taas on menossa jonkinlainen jääkiekonpeluukilpailu televisiossa. Mitäpä, puhalsin toosan päältä tomut ja etsin virtakytkimen vain todetakseni että kyllä, maila heiluu ja sedät irvistävät hampaita. Joku, jonka kuvaa ei koskaan näy, huutaa äänensä särkien.

Minä en totta puhuen liiemmin perusta jääkiekosta tai potkupallosta tai mitä näitä nyt onkaan. Mutta kun sanon "liiemmin", tarkoitan tietysti että ilmiönä kyseistenkaltaiset urheilut ovat hyvin mielenkiintoisia. Ne saavat ihmiset liikkeelle, ne ovat aiheita joista keskustellaan; pelin kuluessa tapahtuneet tilanteet ovat puheenaiheita ja pelien lopputulokset uutisia kuten myös Rasmuksen menestys. (kun lauma brittiteinejä pomppii Rasmuksen purkkakertosäkeiden tahtiin, tarkoittaa se sitä että Suomessakin tehdään vihdoin hyvää musiikkia) Pelaajat ovat sotilaita, jotka taistelevat yhteisen maan ja kansan kunnian ja itsetunnon puolesta. Miksi näin? Ylevämmän ajattelun alapuolelle osuvat kiekot iskevät jääkiekon lopulta samaan sarjaan kuin pornon. Sen tarkoitus on stimuloida ihmisen viettitoimintaa, ja se tekee työnsä suoraviivaisin, selittelemättömin keinoin. Tässä mielessä urheilu ja porno muistuttavat toisiaan: molempia pitää katsoa lasittunein silmin. Olisiko pornon katsominen siten kuin katson jääkiekkoa suotavampaa kuin sen katsominen tekijöidensä tarkoittamassa mielessä? Entä jos vuokraan sadetakkivideon ja hurraan sen suorituksille suurta viiriä heiluttaen kasvot maalattuina? Teenkö silloin enemmän väärin kuin vetäessäni verhot ikkunoiden eteen, vaientaessani television äänen aina kun alan katsoa urheilua? Oli miten oli. Jääkiekko on kuitenkin osoittautunut yllättävän toimivaksi taustakohinaksi kun olen viime päivien aikana tehnyt kirjallisia töitä. Se on kuin äänellä varustettu näytönsäästäjä - ei vaadi mitään, ei anna mitään. Puhdas selkäydinhieronta, niihin hetkiin kun töitä pitäisi tehdä, mutta hiljaisuutta ei kestä.

Ja taas livahti mieleen että onkohan tämäkin niitä kirjoituksia jotka tuntuivat vielä ideatasolla toimivan. Jos nyt on mitään muita tasoja.



"And then when it all seemed clear
just then you go and disappear..."

(Tori Amos)

Anekdootin perusteella arvioitu sairaus, joka osoittautuu todelliseksi

Kun minä tässä päivänä muutamana kävin ruokaostoksilla Seston etujätissä Kupittaalla, oli mukanani pitkä ostoslista jonka sisältämät ainesosat tähtäsivät perunasalaatin tekoon osapuilleen monelle. Hyllyjen välissä olin kierrellyt noin neljä minuuttia kun ensimmäisen kerran huomioni kiinnittyi jostain katon suunnalta kuuluvaan musisointiin. Kaiuttimet oli aseteltu sillä tavalla jännästi ettei niitä nähnyt, ja niiden äänenvoimakkuus oli säädetty tasolle "pykälää yli kuuloraja-alueen". Ajattelin että hei, minähän tunnistan tämän kappaleen. Ja totta kyllä, siististi särmätön muzakversiohan se oli Moody Bluesin kappaleesta Nights in white satin. Eihän siinä mitään, olen aina pitänyt kyseisestä kappaleesta mutta ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä on paradoksaalista puhua Nights in white satinin särmättömästä versiosta. Kun ei se alkuperäinenkään mitään varsinaista pomppumetallia ole. Silti kaunis kappale, jossa on erityisen onnistunut vokaalimelodia. Ja juuri siitä kertosäkeen kliimaksistahan ("Cause I love you, yes I love you, oh how I love you") minä kappaleen siellä tihkuvan hunajahyllyn edessäkin tunnistin. Laulun sijasta kyseisen kohdan esitti saksofoni. Ja esitti ja esitti. Pitkän ostoslistani vuoksi vietin kaupassa parisenkymmentä minuuttia, ja ainakaan sinä aikana ei kappale päättynyt. Se katosi aina noin minuutiksi ja sitten saksofoni kohosi orkesterimaton pinnasta esittämään aina tuon saman koukeron. Kahdennentoista kerran jälkeen tulin hulluksi, mutta ei siitä sen enempää. Olisi kiehtovaa tietää, tuntevatko tyytyväisyyttä saavutuksistaan populaarimusiikin laajalla saralla ne, jotka työstävät näitä versioita meidän kaikkien iloksi. Minulla tosin on jäätävä tunne, että se olisi sama kuin kysyä tunteeko huoltamon vessan oveen tekstin "vedä" kirjoittaja olevansa osa kotimaisen kirjallisuuden kenttää.

Ai se perunasalaatti? No hyvinhän se, mitä useampi kokki, ja meitä oli kaikkiaan kolme. Sen tekemisen aikana opin tärkeän asian: hengityslamaa seuraa aina lopulta hengitysnousukausi - ja jos elvytettävä näyttää erityisen kalpealta, on syytä tarkistaa hänen mahdolliset goottiyhteytensä ennen tekohengityksen antamista. Se saattaa sittenkin olla vain maalia. Jumaliste, näin tehdään perunasalaatti. Ei ruuanlaitto ole vielä koskaan ollut niin päämäärätöntä, salaatti syntyi kuin freejazz. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että meillä kuitenkin oli myös resepti jota seurata. Nyt kolme päivää myöhemmin huomaan etten sitten itse lopultakaan edes maistanut sitä.

No sattuuhan sitä. Siis päätä.