Silmänkääntövankila

Olipa kerran mies joka lähti asunnostaan ulos kerran päivässä mukanaan avaimet, kello, lompakko, ostoslista ja veitsi. Aina ulos lähdettyään hän käveli lähimmän sellaisen puun luokse, jonka kylkeen ei ollut vielä raaputtanut veitsellä nimirjaimiaan, raaputti, käveli kaupan kautta kotiin. Joka päivä lähin raaputtamaton puu oli kauempana. Aikaa kului keskimäärin kaksi ja puoli minuuttia kauemmin joka päivä - käynnin kesto tietysti riippui siitä mitä kaikkea kaupasta piti tuoda. Aina kotiin tultuaan mies asetteli ostoksensa paikoilleen ja piirsi sitten karttaan matkan kotoaan lähimmän puun luokse. Päivä toisensa jälkeen piirtynyt kuvio muistutti alkuräjähdystä. Sen alle jäivät talot, kadut, puistot.

Montako puuta on Turun kaupungin alueella? Ehtisikö mies elämänsä aikana raaputtaa kirjaimensa jokaiseen keskustan puuhun? Jos mies oli sairas, eikä päässyt kotoaan pois, hän ei silti raaputtanut seuraavana päivänä kahta puuta. Tässä hän teki mielestäni virheen. Hänen pakkomielteensä olisi kaivannut järjestelmällisempää asennoitumista. Mielivaltaiset ratkaisut eivät pue ihmistä, jonka elämä toistaa yksinkertaista rataa.

Mistä tulikin mieleeni että pelastin tänään pienen perhosen ikkunoiden välistä. Kannoin sen tulitikkulaatikossa parvekkeelle ja se kokeili siipiään varovasti ja harkiten ennen kuin uskalsi lähteä lentoon. Miten ne pääsevät sinne ikkunoiden väliin? Sijaitseeko meidän maailmamme rinnalla hyönteisten todellisuus? Siellä ikuisena vitsauksena esiintyvien madonreikien kautta hyönteiset satunnaisesti materialisoituvat meidän maailmaamme. Kuka muka on koskaan nähnyt "munia" ja "koteloita"? Kuulostaa huijaukselta! Hyönteisetkö lisääntyisivät? Tyhjästä ne tulevat! Meitä estetään näkemästä totuutta.

Kuka muuten on Rosa Meriläinen ja miksi minua pitäisi kiinnostaa hänen huumekokeilunsa, jotka lööppien koosta päätellen ovat olleet varsin mittavia?

Sitä melkein toivoo ettei painomuste ole uusiutuva luonnonvara.