Kauhee karvakausi

Kun katsoo kissan silmiin, ei voi olla varma siitä, mitä mieltä se on Kantin tietoteoriasta, mutta sen voi surutta hyväksyä, että jokin mielipide sillä on. Kissan mielestä Immanuel Kant oli todennäköisesti väärässä, sillä kissat ovat niitä, jotka eivät millään luota kehenkään sellaiseen, joka ei saa työtään tehdyksi kerralla. Kissan mielestä oli silkkaa turhuutta, että Kant kirjoitti ajattelukritiikistään kaksi eri versiota. Kissan katseesta, varsinkin hämärässä, voi nähdä syvän halveksunnan niitä kohtaan jotka eivät osaa päättää.

Usko itseesi, kissa sanoo, katso nyt minuakin. On kevät, pudottelen karvoja jälkeeni kuin kapinen piski, olen talven jäljiltä vielä hiukan löystyneessä kunnossa ja refleksitkin elävät vielä maaliskuuta. Ja siitä huolimatta minä uskon itseeni. Uskon siihen mitä teen. Hei, ihan totta. Minä en ehkä ole maailman sulokkain olento (ja kissa tämän sanoessaan näyttää silti juuri siltä), mutta minullakin on omanarvontunto. Tapan tuon talitintin tai kuolen yrittäessäni sitä.

Ja minä hymyilen, sillä tiedän kissan taas liioittelevan mutta niinhän ne tekevät. Venytellessään kissan lihakset humahtavat kuin seinän takaa ohi ajava mopo. Kääntäessään kylkeä se maiskauttaa suutaan ja se tietää miksi Anaksimandros oli oikeassa, tavallaan, mutta sillä ei ole kykyä kertoa sitä meille, sillä sen tehdäkseen kissan pitäisi piirtää kaavio, eikä sillä ole tarttumapeukaloita joilla ottaa kiinni kynästä. Kissat nukahtavat aina onnellisina, ja ne ovat huvittuneita senkaltaisista havainnoista kuin "kissan kehrääminen koostuu kolmesta selvästi erilaisesta äänestä". Syödessään kissa sulkee silmänsä. Se näyttää lapselta usein, ja sen ajattelun sumentavat näennäisen typerät asiat kuten perhoset, valo ja narahdus.

Okei, kissa sanoo kun sen silmiin on katsonut tarpeeksi kauan, alkaa riittää. Se katsoo muualle, haukottelee niin että leuat naksahtavat ja ottaa harha-askeleen pudoten pöydältä ei-varsinaisen-tyylikkäästi, mutta kömpelöimmätkin hetkensä kissa kääntää voitokseen toteamalla että me emme sentään ole aloittaneet yhtään sotaa. Kun kissa tarraa jäniksen takajalkaan voitonriemuisa verenmaku suussa, ei siitäkään väitteestä kyllä voi olla aivan varma. Kissat eivät arvosta musiikkia, mutta luonto-ohjelmista ne pitävät, ja vuosi vuodelta niistä yhä useampien mielestä pitäisi viimein paljastaa ihmisille se mistä renessanssissa oli aikoinaan oikeasti kysymys. Kissat seurailevat ajan kankaaseen painuneita tassunjälkiä kauas meidän linnunratamme taakse.

Vain kohdattu jää

Tänään, aamupäivän auringonsäteiden kimallellessa erinäisin sokaisevin tavoin vastaantulevien autojen tuulilaseista, minä kohtasin jään. Se lipui Aurajokea pitkin hyvin hitaasti, näin sen tulevan kaukaa jo siinä vaiheessa kun astuin harmaan tomun enimmäkseen peittämälle Tuomaansillalle. Jää oli kiilan muotoinen, vaaleanruskea, ja eteni kärki edellä kohti satamaa rauhallista kävelyvauhtia. Minunkin vauhtini oli kävely, ja rauhallinenkin enimmäkseen, ja jää liikkui kohti siltaa jota pitkin kävelin. Tuomaansilta on, kuten Turkunsa tuntevat tietävät, melko pitkä. Jää oli lähempänä sillan pohjoisenpuoleista päätä kuin minä vielä siinä vaiheessa. Astelin verkkaisesti, ei ollut sanottava kiire. Autot jatkoivat häikäisyään tasaisena virtana, niiden väliin ei syntynyt suojatiettömän kadunylityksen mahdollistavaa rakoa. Ja sitten olin enimmäkseen ylittänyt sillan. Koko ajan olin seurannut katseellani jäätä, enkä valehtele jos väitän että jo sen ensi kertaa kaukaa havaitessani tiesin että tiemme risteävät täsmällisesti. Samalla hetkellä jona jää lopulta lipui sillan alle, olin tarkalleen sen yläpuolella, ja meidän välillemme olisi voinut vetää pystysuoran viivan. Jos olisi katsonut tilannetta ylhäältä, olisi liikeratojemme tyylipuhdas suora leikkaus saattanut näyttää vaikuttavalta.

Hyvät pääsiäiset sulle jos ei nähdä

Alamme hiljalleen lähestyä pistettä jossa asioiden kirjoittamisen mielekkyys on suhteessa verrannollinen niiden aiheuttamaan tilanahtauteen pääkopassa. Entä jos kaikki ne kirjaimet, jotka olen kauttani koskaan sanoiksi kuljettanut, ovatkin jostain muualta pois? Miten käy maailmassa sitten kun lopulta huomataan, että kirjoitamme sanoja jotka on jo kerran sanottu... ja kun huomataan että kuluneet lauseet kumisevat onttoina kuten nekin kuvainnolliset tyhjät tynnyrit joiden kylkeen ne aiemmin lausutut lauseet tuntuvat hanakoimmin hakeutuvan...

Ehkä vain olen herennyt epäilemään kirjoitetun tekstin mahdollisuuksia toimia minkäänlaisena välittäjäaineena ihmisten keskinäisessä informaationvaihdossa koska olen yrittänyt väsätä kasaan kirjallisuuden proseminaarityötä ahkerina yön tunteina. Tai ehkä olen lopulta langennut kirjainten eteeni asettamaan ansaan. Niiden kertymä on nyt kasautunut tarpeeksi suureksi estämään päivänvaloa hakeutumasta silmiini, ja kuten tiedämme: valo tuo mukanaan kuvan siitä mitä maailmassa todella tapahtuu. Mutta jos aurinko on sammunut kahdeksan minuuttia sitten, me emme tiedä sitä, ja käytämme ne kahdeksan minuuttia kirjoittamalla esimerkiksi lauseita. Jotka tuskin mitään tarkoittaa.




"Strangers passing in the street
By chance two separate glances meet
And I am you and what I see is me"

(Pink Floyd / Echoes)

Teeleipiä

Kun ei ole syytä uskoa että mikään koskaan voisi kadota, ajattelee toisesta ihmisestä helposti pahoja asioita. Kun syöksykierre on alkanut ei enää saa mieleensä muita kuin niitä hyviä.

Sattuu.

Valokuvassa näkyvä etäisyys

On häiritsevää kun kehitettyään rullallisen valokuvia (tässäkin asiassa olen perinteisen linjan kannattaja; digikamera tekee vain kuvaamisen liian helpoksi) huomaa että joissain otoksissa on elementtejä jotka eivät kuulu niihin. Tarkoitan sellaisia ihmisiä kuvien taustalla joiden ei pitäisi minkään logiikan mukaan olla siellä, tai omituisia varjomaisia notkahduksia kuvan esittämässä paikassa, tilassa. Ne vievät huomion. Tuntuu kuin kuvaa katsoessa se pieni poikkeama siitä minkä itse kuvaustilanteesta muistaa alkaisi huutaa, sen ääni on kirkuva ja imevä kuin palloksi rypistetyn tenttikuoren nielaisseen pölynimurin ääni. Hampaita irvistäen sellaiset kuvat asettaa albumiin paikoilleen, mieluiten joidenkin epäonnistuneiden otosten kanssa samalle sivulle ettei vain tulisi tilannetta jossa joutuisi näkemään sitä häiriintynyttä kuvaa uudestaan. Mutta se ei katoa ajatuksista. Se vaivaa koko päivän, ja kun painaa levottoman päänsä tyynyyn ja leijailee jo unen rajalla, hyökkää se kuva yhtäkkiä muistista esiin kirkkaana ja terävänä, kirkuvana. Sen värit ovat muuttuneet tummiksi, koko kuvasta on tullut pehmeä, syvä kerros joka nielaisee uneen pyrkivän itseensä ja pakottaa elämään uudestaan tilanteen jossa kuva on otettu. Ja aamulla yllättää itsensäkin kun herätessään huomaa sittenkin kyenneensä nukkumaan. Sitä ponnahtaa jalkeilleen, ottaa pöydältä vapiseviin käsiinä sen valokuva-albumin ja avaa sen juuri siltä sivulta - ja koko se häiriintynyt kuva on alkanut taipua, painua kasaan. Kuin sen tämän maailman lainalaisuuksiin pakotettu olomuoto ei lainkaan kestäisi sitä että sen pintaan on eksynyt näkymä jostain aivan toisesta todellisuudesta. Kuva rypistyy hitaasti mutta päättäväisesti, vuoden kuluttua se on lakannut olemasta, kietoutunut itseensä. Sen paikalla albumissa on vain tyhjä tila; tai ehkä ei vain tyhjä. Tuo kuvan jäljellejättämä tila on pikemminkin tyhjäksitekevä. Sitä katsova tietää että tilasta on kadonnut jokin siinä ollut. Se ei houkuta koskettamaan edes sormenpäällä. Kuva on luonut väärän tilan, antitodellisuuden hetkellisen ilmentymän. Se pakottaa yhä kiihkeämmin valokuvaamaan sitä mikä on todellista ja oikeaa, ja tämän seurauksena sattuu filmille yhä useammin juuri niitä asioita joiden ei pitäisi siellä olla. Kierre on valmis. Ja kuten alussa totesin, on se joka kerta yhtä häiritsevää kun näin käy.

Ei se pelaa joka

Pelit ovat aina suuresti kiehtoneet minua, ja siksi haluankin tähän yhteyteen liittää lyhyen kuvauksen kehittelemästäni riemuisasta seurapelistä, joka toistaiseksi kulkee nimellä KELAn varjo, mutta kyseessä on tietenkin pelkkä työnimi, sillä Anssi saattaa suuttua.

KELAn varjoa pelataan pelilaudalla, jonka mitat ovat 78x86,5 senttimetriä. Siihen on piirretty yksityiskohtainen kartta mielikuvituksellisesta fantasiakaupungista, jonka jakaa kahtia "Aurajoki", ja jonka keskustan vasemmassa alareunassa on "linna". Pelaajien lukumäärä on mikä tahansa yhden ja seitsemäntoistatuhannen väliltä. Kun jokainen on heittänyt noppaa, suurimman tuloksen saanut aloittaa, minkä jälkeen on vuorossa tästä neljäs pelaaja myötäpäivään laskien ja niin edespäin joka neljäs.

KELAn varjon pelaajat ovat "opiskelijoita", eli heidän tehtävänään on saada mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon tietoa päähänsä ja selvitä samalla hengissä syömättä. Kun heittovuorot on ratkaistu, arvotaan pelaajien aloituspaikat, eli pelin termein "asuinpaikat". Ne joilla on tuuria, pääsevät "Aurajoen" tuntumaan. Jos satut saamaan aloituspaikaksesi "Ylioppilaskylän", menetät kuusitoista heittovuoroa ja voitkin saman tien painua kaljalle sillä siinä vaiheessa kun pääset takaisin peliin ovat muut todennäköisesti jo "valmistuneet".

Lähimpää "yliopistoa" aloituspaikkansa saanut aloittaa. Hän nostaa kortin "motivaationmenetys"-pakasta, ja toimii sen antamien ohjeiden mukaan. Motivaationmenetys-kortteja saattavat olla mm. "kirjastosta varastettu tenttikirja", "professori ei pidä naamastasi", "professori pitää muutamista muista ruumiinosistasi hieman liikaa" ja "yllättävä raskaus". Kortin nostettuaan pelaaja heittää 2,7-sivuisella nopalla ja liikkuu sen osoittaman määrän ruutuja epämääräiseen suuntaan yrittäen löytää "yliopistonmäeltä" "kielikeskusta". Siinä epäonnistuttuaan hän menee baariin yhden heittovuoron ajaksi.

Kun ensimmäinen pelaaja on siirtänyt, otetaan peliin mukaan "motivaationlisäys"-kortit. Siirtonsa suorittanut pelaaja heittää 6-sivuista noppaa, ja tuloksen ollessa 1-5 (kuutosen tullessa heitetään uudestaan), ilmestyy "syöveristä" hirviö nimeltä "Haatainen", ja tuhoaa pelaajien motivaation. "Motivaationlisäys"-kortit revitään silpuksi ja sytytetään palamaan, eikä niihin palata enää koskaan myöhemmissäkään peleissä.

Kun kaikki KELAn varjon pelaajat ovat käyttäneet loppuun "tukikuukautensa", nostetaan kortti pakasta "epätoivoisia ratkaisuja". Jokainen kyseisen pakan kortti on tyhjä. Peli päättyy. Jokaisen pelaajan kohdalla heitetään 1-sivuista noppaa. Ykköstä korkeammalla tuloksella pelaaja ei syöksy pää edellä "Aurajokeen".

Räiskäle (eli Parodia Omnivorum)

Erityisen vaikuttaviksi eivät pääse muodostumaan loppuelämän kannalta ne hetket, joiden aikana tajuaa kristallinkirkkaasti sen, että ei ikinä tule valmistumaan fil.maisteriksi siitäkään huolimatta että on pikapuoliin kolme kokonaista vuotta opiskellut tähän titteliin tähdäten. Niitä hetkiä kun on nykyisin aivan liian usein. Ne iskevät ei-ketään-yllättäen takavasemmalta (ja huomattavasti useammin suoraan edestä) keskellä päivää yliopiston kahvilassa, ne käyvät kimppuun oppiaineen harjoitushuoneessa proseminaarikurssin aikana. Ne vyöryvät ylle kuin laava niinä hetkinä joina huomaa ettei ole viimeiseen puoleen tuntiin seurannut opetusta kun on taas kerran harhautunut suunnittelemaan tulevan suurromaaninsa juonenkäänteitä. Ne katsovat peilistä aamuisin. Ne hetket. Toteavat, penteleet: "Piti sinun sitten tämäkin valinta elämässäsi tehdä." Ja mitäpä ihminen siinä; istuu ja ihmettelee. Näppäilee verkkoon sanan pari. Voiko uskottavasti tutkia sitä samaa luovan toiminnan alaa jolla on tarkoitus päästä lähitulevaisuudessa ihan tolkuttomasti pätemään?

Nii ja sit tää niinku pohtis ittekseen: Onkohan kukaan huomannut että tuossa sivun oikeassa laidassa sijaitsevassa "viime aikana soittimessa" -listassa on yleensä linkitys johonkin mainittavaa äänitettä ylenmäärin kehuvaan arvosteluun? Toimintani pyyteettömänä informaationjakajana ja hyvän musiikin ilosanoman levittäjänä on silkkaa uhrautumista, ystäväni! Ellei johonkin tiettyyn äänitteeseen linkkiä löydy, merkitsee se joko sitä etten kerta kaikkiaan löytänyt kyseistä tuotetta arvosteltuna mistään, tai sitten arvostelut olivat vähemmän mairittelevia. Enkä varsinaisesti halua johtaa ketään sellaisen luokse - siitäkään huolimatta että omien suosikkilevyjen röyhkeän provosoiva lahtaaminen on usein hillittömän hauskaa luettavaa. Ehkä Ugus alkaa kirjoitella omia musiikkiarvostelujaan. No ei Uguksella kyllä oikeesti ole sellaiseen lainkaan aikaa.

Jeesus tulee! (elokuvateatteriin lähelle Sinua!)

Elämme kaksituhattalukua ja ajat ovat sellaiset että kahden tunnin mittainen kaikesta henkisestä sanomasta riisuttu verikekkeri nähdään äärimmäisen uskonnollisena elokuvana. Hartaat kristityt juoksevat - ainakin Atlantin takana; toivon ettei täällä sentään - teattereihin saamaan uskonnollista hurmosta kidutuksesta. On se hienoa, että suvaitsevaisuutta ja muutamia muitakin edelleen hyvin käyttökelpoisia ajatuksia viljelleen ihmisen elämästä ei saada irti muuta kuin helvetin väkivaltainen piinapätkä josta on kaikki ne hyvät opetuksetkin jätetty pois; lietsotaan vain vihaa, katkeruutta, pelkoa, ahdistusta, surua, sääliä, vastenmielisyyttä. Siinä ilmeisesti ne arvot, joilla kristinusko kaksituhattaluvalla toimii. Että tältä pohjalta. Monty Pythonin Brianin elämä lienee täältä ikuisuuteen paras Jeesus-aiheinen elokuva; ainakin se sisältää enemmän teräviä ja älykkäitä havaintoja ihmiselämästä kuin yksikään toinen näkemäni elokuva. Voipa siinä halutessaan nähdä varsin selviä kannanottoja suvaitsevaisuuden puolestakin. Mielenkiintoista. Gibsonin jeesuksenkidutuspätkästä sen sijaan tulee mieleen vain Tom Waitsin kappale:


"I can hear him rolling down the lane
I said Hollywood be thy name
Jesus gonna be here
Gonna be here soon"

(Tom Waits: Jesus gonna be here)