Havainnoi

Kun arkipäivän katkaisee sattumus jollaista ei ole arvannut odottaa, joutuu arvioimaan tilanteensa uudelleen. Päivä on vaihtanut peruuttamattomasti suuntaa. Puhutaan tapahtumasta, joka on koskettanut kaikkia. Kansa havainnoi. Ja hiljalleen leviää niiden määrä jotka ovat kuulleet sattumuksesta, viimeisetkin vähän ennen auringon laskua. Ja yön tullen tilanne on muuttunut; ajatellaan että ollaan erilaisessa tilanteessa kuin aamulla, jolloin sattumus oli vain sen kohdanneiden tiedossa. Yksilö yrittää nukahtaa, jäsentää mielessään tapahtunutta ja konstruoi itselleen varmuuden siitä, että loppujen lopuksi juuri häntä ei ole koskettanut mikään. Hän, yksilö, on jäänyt todellisuudessa sattumuksen vaikutusalueen ulkopuolelle. Yksilö nukahtaa ja aloittaa seuraavan päivän myöntämällä että maailma pyörii edelleen. Mikä sen koskaan pysäyttäisi? Ei sellaista sattumusta ole. Sehän siinä kai surullisinta on.

Olin kotona, se ovikello vain ei toiminut

Hämmästyttävä väsymys iski, kuten se torstai-iltaisin usein iskee, eivätkä edes kahvi, lakritsi ja Pirkka Sirkus-cookie kyenneet estämään minua olemasta suoriutumatta suunnittelemastani siivousprojektista. Jotain oli tehtävä. Miehekkäin elkein tartuin tietokoneeseen ja tein jotain jota on jo pidempään pitänyt. Unohdin oman Päivän pamaukseni ja tutustuin tuhtiin määrään aiemmin enimmäkseen vieraaksi jääneitä blogeja satunnaisotannalla. Luin sairaalakäynneistä, kannanotoista naistenpäivään, baarinovisattumuksista, elokuvista, kevään tulosta, pääsykoeahdistuksesta, talvilomasta, päivänpolitiikasta. Karttuuko tieto ympäröivästä todellisuudesta blogien kautta? Onko ympäröivää todellisuutta? Ja miten tämä vaikuttaa omaan tiedostamiseeni sijainnistani suomalaisessa blogiyhteisössä? Muut kirjoittajat tunnen ohikulkevina kosketuksina, kuten tuntevat ne jotka asuvat Neptunuksen syvissä vesissä Johanna Sinisalon novellissa Yövesi. Ja meilläpäin liikkuu pelkkiä kylmiä virtauksia, niinpä niin.

Olo on silti harhainen. Kuin olisi kuunnellut keskusteluja baarin pöydistä, eikä kuitenkaan ole saanut todellista kontaktia kehenkään. Palaa yksin kotiin hiljaisia katuja ja miettii niitä ihmisiä. Että mitäköhän niille nyt kuuluu. Kaikille niille kansalaiskommentaattoreille, arkipäivän ajattelijoille. Ja niille muutamille kajahtaneille neroille jotka eivät ole tästä maailmasta, siellä baarin pimeässäkin sen näki.

Mikä ei kuulu joukkoon? A) Ystävät B) Menestys C) Vaikutusvalta

Ihan järjettömän hienoa toisinaan vain tietää ettei ole ainoa joka kirjoittaa samoin kuin ajattelee, ja päinvastoin.





"Sitä toivoo että piuhojen päällä eivät ihmiset tänään tanssisi..."

(Absoluuttinen Nollapiste: Hyviä muistoja, huomenna suihkuun)

Sattuipa hassusti matkalla taivaaseen

Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Talotkin näyttivät tasaisen harmailta vielä siinä vaiheessa kun hitaasti raahautui ylös sängystä ja kuunteli nivelten pauketta. Vanhus ei ole koskaan yksin, vai miten se sanonta kuului. Mutta sitten huomasi että joen vastarannalla tanssittiin. Niin kauas ei nähnyt hyvin, koivukin kasvoi liian lähellä ikkunaa ja peitti näkyvyyden, mutta kuitenkin oli selvää että siellä mitä oli jo vuosikaudet pitänyt tyhjänpäiväisenä joutomaana oli menossa jotain joka oli saanut monet ihmiset onnelliseksi. Sitten sattui vilkaisemaan kelloa, jonka ruosteinen heiluri nakutti epätahtia seinällä. Aamu oli pidemmällä kuin olisi pitänyt.

Eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään sen kummempaa missään vaiheessa. Vilkaisi kalenteria, ja viimeinen luento oli mennyt. Tenttipäivää ei ollut merkitty, eikä sillä, tuskin siellä olisi tullut käytyä. Vielä siinä vaiheessa kun rintaa alkoi pakottaa tunsi että tekeillä on jotain aivan ihmeellistä sinä aamuna ja lopulta se sana valui esiin, se mitä oli huomaamattaan etsinyt tietoisuutensa perukoilla. Kevät. Nyt se tosiaan...

Eivätkä ne olleet ihmisiä jotka tanssivat siellä joen vastarannalla, heinikko siellä vain aaltoili tai ehkä, me emme todella voi tietää sitä, myös jokin sellainen jonka saattoi nähdä vain koska oli jo hitaasti jättämässä tämän todellisuuden. Kevät, sanoi, ja otsa kopsahti ikkunaan ja suljetut silmät näkivät kaistaleen taivasta ennen kuin poski painui lattiaan, hitaasti, kuin tyynyyn.

Varjoja kuvaruudulla

Tänään se tuli todistetuksi, että näytän videoituna yhdistelmältä Ville Valoa (jalat), Arvi Lindiä (kädet & keskivartalo) ja neuroottista zombia (pää). Saattaisin siis olla tyrmäävän tehokas haudasta nousseena teinejä villitsevänä eläkeläisuutistenlukijana. Missä on minunlaiseni mahdollisuus toteuttaa itseään? Miksi tuosta hemmetin telkkarista ei koskaan näy muuta kuin Päivien viemää? Miten pidetään pieneläinyhdistykselle puhe kissanhankkimisessa huomioon otettavista asioista?

Nämä kaikki liittyvät oikeasti toisiinsa.

Sitä tutustuu uusiin ihmisiin jotka ovat mukavia ja sitten yhtäkkiä ei enää ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Sen ajatteleminen saa surulliseksi.

Hualar'

Täytyypä tunnustaa että on yksi asia (no oikeastaan monta - mutta tämä kirjoitus käsittelee vain yhtä) joka tässä yliopistomaailmassa on totisesti ärsyttänyt. Se on tuo haalarien käyttö. Kun esimerkiksi vappuna tai laskiaisena lähdetään kaduille bilettämään kunnon humalassa niin pitää olla yllä haalari. Aivan. Se on rasittavaa. Yritän olla puuttumatta siihen, että tuollaisen hoilottavat haalarilaumat näyttävät itse asiassa melkoisen tyhmiltä, minua kun on siinä aina enemmän kiusannut se, että haalarihan on tunnetusti asu, jota käytetään monenlaisissa fyysistä uurastusta vaativissa työpaikoissa. Se, että akateemista uraa itselleen pohjustavat opiskelijat pukeutuvat tällaisiin duunarihaalareihin vain silloin kun on tarkotus vetää ahterit olalle tuntuu, no, melko suoralta vittuilulta. Että ähäs, kattokaas meitä, näytetään ihan duunareilta. Olen ollut aikanani tehdastyössä, jossa joka aamu kello seitsemän kiskaisin ylleni sellaisen haalarin. Ei se mitään riemujuhlaa ollut. Palkka sentään juoksi, tosin sekin nousi kun siirryin kirjaston tiskin taakse. Siitä olen kuitenkin ollut onnellinen että vaikka kovin monet haalareihin katsovat viisaaksi sonnustautuakin, niin me kirjallisuudenopiskelijat emme - ainakaan täällä Turussa - ole sanottavammin asiasta innostuneet. Ei niitä meidän yllä näe. Ja löytyy haalareihin kriittisesti suuntautuvia muualtakin; ainakin elävästi on jäänyt mieleen toissavuonna Jyväskylässä näkemäni sikäläisen taidehistorian ainejärjestön tulevia bileitä mainostanut juliste, jossa luki: "Sisäänpääsy ilman haalareita 2 euroa. Haalarien kanssa 20 euroa." Juuri tätä mieltä olen haalareista minäkin, vakaasti.

Otanta

"Nostapa poika toi kassi nuoremmakses mulle."
"Anteeks?"
"Anna nyt se kassi tänne. Onko sulla huono kuulo, mitä?"
"Mitäköhän kassia te nyt tarkoitatte?"
"Olet sää saatanan näsäviisas."

*

"Päivää."
"Örghm."
"Vieläköhän renkaanpaikkauspakkauksia nykyään on myynnissä?"
"No tossa niitä on. Miksei olis?"
"No ei, kun ajattelin vaan että -"
"Mää oon kuule pyöriin vaihtanut renkaita ennen kun sää olit syntynykkää."
"No jos minä sitten -"
"Taidat olla kaupunkilaisia?"
"Näkemiin kiitos."

*

"Anteeks, pääsisköhän tästä ohi?"
"Kato, sieltä tullaankin niin kiireellä että täytyy oikein ihmisiä töniä."
"Se on nykyään niin ihmeelliseks menny."
"Niin anteeks vaan rouvat."
"..."
"..."
"Että ohi pitäis päästä, joo'o, kyllähän mää tässä koko päivänkin voin odotella."
"..."
"Jumalaton!"

*

"Mitä kautta tää bussi mahtaa ajaa?"
"Hö, samaa kun ennenki."
"No, enpä ole ennen tällä kulkenut."
"Sitä kannattas ottaa vähän asioista selvää ennen ku tarttee alkaa kyseleen."
"Okei, liftaan."

*

On aina mukava käydä kotikonnuilla.

Eivät katoa

Kelaa kelaa, eikä kuitenkaan muista yhden norjalaishiihtäjän nimeä. Ulkonäön muistaa kyllä, ja sen vuonovillapuseron mihin pukeutuneena esiintyi lehdistötilaisuuksissa hymyillen vilunkia turskahymyä. Mutta nimi ei muistu mieleen. Siinä on jotain samaa kuin lapsena lehdestä luetussa sarjakuvassa, josta muistaa yhden puhekuplan keskeltä sanatarkasti, eikä muita. Ei edes että mikä sarjakuva oli kyseessä. Aamulehdessä oli jo tuohon aikaa Luuta-Hilta, mutta myös Karvanaama, Muukalaislegioona sekä Ville ja Maija, lyhyen aikaa myös kotimainen sarjakuva nimeltä Herra Jalkanen. Kuka niitä enää muistaa? Minä, kaiketi. Leikkasin ja liimasin niitä talteen, koostaen eri sarjakuvien yhteensommitelluista ruuduista mielipuolisia kaaosvitsejä, joissa Herra Jalkasen vierestä kaahaava auto muuttuu vanhaksi ja viisaaksi Kyömynokaksi ja loppuun Topi ja Reiska saavat sanoa sen mikä merkitys tällä kaikella oli. Tai on siinä jotain samaa myös kuin vuonna 1963 lyödyissä viidenkymmenen pennin kolikoissa, joihin törmäsin kaikkialla ja joita oli outo pino kirjahyllyn nurkassa. Mihin katosi 80-luku? Tai ennen kaikkea: miksei se ole kadonnut yhtään minnekään? Kun ei autoissa vielä ollut turvavöitä takapenkillä, saattoi maata selällään ja nostaa jalat takaikkunalle, se oli hauskaa.

Jotain uuttakin on tullut. Gummeruksen Pienen ja parhaan tietosanakirjan mukaan puhelinseksi on "maksullisten puhelinlinjojen kautta saatavaa auditiivis-eroottista palvelua". Minua alkoivat luettuani kovasti kiinnostaa auditiivis-eroottisuuden laajat mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassamme. Voisiko sitä alkaa harrastaa? Näyttäisikö se hyvältä Kuk' Akukin on? -kirjassa shakinpeluun, hevospoolon, humidorinhoidon ja taviokuurnientarkkailun rinnalla? Se saattaisi olla näyttämättä hyvältä.

Että kiveen kirjoitetut sanat

Silmänkääntövankilan tämänkertainen jakso on special episode, joka kirjoitetaan tavanomaisista ympyröistä voimallisesti poikkeavassa paikassa. (mutta lisätään verkkoon vasta hiukan myöhemmin kun taas sijaitsen jossain missä on verkkoyhteys) Olen jälleen maalla; kyllä, tämä aiheenani useinkin viivähtänyt maaseutu/kaupunki -vastakkainasettelu on jälleen nostettu esiin. Tällä kertaa minä, ehkä vain saadakseni tietää miltä työskentely täällä tuntuu, raahasin wanhan kannettavan kirjoitusmasiinani taloon jossa en vielä koskaan ole mitään fyysisesti kirjoittanut, mutta jossa olen viettänyt lukemattomia pitkiä talvipäiviä, kesäiltoja, syysöitä ja kevätaamuja keräten itseeni luomiseen tarvittavaa energiaa jota voi saada vain paikasta joka sijaitsee syrjässä niin monista sivistyneen yhteskunnan määrittävistä tekijöistä että niiden laskemiseen tarvittaisiin neljäskin käsi, ja toisaalta niin keskellä luontoa että kun on kesä, voi nähdä yhdellä vilkaisulla kyyn, peuran ja palokärjen. Itse talo, jonka satavuotias historia näkyy ja tuntuu jokaisessa pienimmässäkin yksityiskohdassa, on tallettanut seinähirsiinsä sukupolvien kuluessa melkoisen paljon ihmiselämän vaiheita. Moni on täällä käynyt, ja minä kannan talon ulko-oven raskasta avainta joka päivä avainnipussani ylpeydellä joka sisältää myös suunnattoman annoksen nöyryyttä, sillä minä tunnen olevani liian mitätön tänne.

Kirjoitin äsken jo pitkään täydellisen lukon takana olleen luvun romaanikäsikirjoitukseeni, joka on ollut pitkä ja vaiheikas kuin kosken ylitys kiviä pitkin harppoen mutta jonka vastaranta on nyt jo niin lähellä että kun kurotan käteni, minä melkein yletyn sinne. Hassua miten tuo viikkokausia piinannut pätkä tekstiä ryöppysi minusta ulos heti kun istuin alas tähän nojatuoliin joka on pehmeä ja lämmin kevätauringon imeytettyä siihen itseään koko päivän. En osaa olla niin kotonani missään muualla kuin täällä, huoneessa jonka katto on korkeammalla kuin muualla, jonka kaakeliuuni on massiivinen kuin linnanportti, jonka suuret ikkunat koostuvat kymmenistä pienistä ruuduista ja jonka kirjahylly on ikuisesti täynnä ajattomia klassikkoja, niitä joita kellään ei ole enää nykyisin aikaa lukea mutta jotka ovat oikeasti paljon parempia kuin juuri mikään uudeksi kutsuttu kirjallisuus. Kello raksuttaa laiskasti, se on seinällä vieressään suuri taulu joka esittää kesäistä järvenrantaa ja hiekalle kiskottua romuluista venettä. Minun on täällä hyvä. Kun lumi sulaa pois näen taas talon portaille kasvaneen sammaleen; se on kuin kesä itse. Se on kaikkialla, silloin kun on.