Hetki hiljaisuudelle

Mukavaa miten yliopiston tietokoneluokat alkavat taas tyhjetä vuoden lähetessä loppuaan. Täällä on tilaa hengittää, jokaisen koneellaan naputtelevan ihmisen kummallekin puolelle jää yksi tyhjä työtila. Voi ojentaa kätensä sivuille ja venytellä. Kirjoitan virtuaaliyliopiston kirjallisuuskurssin lopputyötä, jonka viimeinen palautuspäivä on syntymäpäivästäni seuraava eli melko pian. Mutta en minä murehdi, en siitäkään huolimatta että välillä päädyn - näiden kiusallisten kiinteiden yhteyksien päässä kun juuri nyt olen - jonnekin aivan muualle kuin pitäisi, esimerkiksi Lorem Ipsumiin tai Provokaatioon.

Täällä pystyisi nukkumaan. Ihan todella tähän kymmenien tietokoneiden huminaan saattaisi nukahtaa, kääriytyisi pieneen kerään pöydän alle lattialle ja nukkuisi, nukkuisi, näksi unta suurista pulleista sienistä jotka kasvavat kuivan maan halkeamista ja imevät itseensä ilmasta kosteutta, jonka puhaltavat sitten kovalla voimalla sateenkaarenvärisiksi pilviksi taivaalle. Tai sitten täällä voisi pelata pasianssia, tunti toisensa jälkeen klikkailla kortteja, kuinka kauan kestää pelata tuhat erää Windows-pasianssia? Joskus tuntuu että voisi ihan hyvin olla parhaillaan tekemässä jotain aivan muuta kuin mitä juuri nyt tekee. Mutta sellaista se on, toisinaan.


"Life is a short warm moment
and death is a long cold rest"

(Pink Floyd)

SASUKE

Hansakortteli on veikeä muurahaispesä, jossa työläiset viilettävät kipin kapin portaita ylös ja alas ja koittavat ehtiä käydä pesän jokaisessa onkalossa. Tai mehiläispesä, tai jonkun hyönteisen asuinpaikka joka tapauksessa, vaikka yhdellä kollektiivitajunnalla eteenpäin vellova kalaparvikin tuli välillä mieleen, ainakin monen ilmeestä. Tässä vaiheessa vuotta ei riitä enää energiaa kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsinkin sulloutumalla sinne keskellä päivää - vettäkin satoi koko matkan, autojen pakokaasu ei päässyt kohoamaan räntäpitoisesta ilmasta vaan jäi katujen ylle kellumaan pilviksi joita hengitellessä saattoi kuvitella vaikkapa sitä miltä tuntuisi olla tupakoitsija - hassua etten ole koskaan kokenut sitä polttavaa tunnetta joka pakottaisi minut syytämään valtavia summia rahaa siihen että saan täyttää keuhkoni paksulla savulla. Ehkä sen vuoksi vain hyvin harva ottaa minut taiteilijana vakavasti. No jaa, jos uutta luovan postmodernistin urani urkeneekin hitaamman puoleisesti niin ehkä alan tutkijaksi, sitä luokkaa ylpeä olen siitä että eilen mielensynkkyyttä aiheuttanut kirjallisuuden esseeni viimein valmistui ja runoilijanakin kunnostautunut oppiaineemme assistentti sai sen toimistossa sijaitsevaan postilaatikkoonsa tänään. Juhlan kunniaksi annoin periksi uteliaisuuden kyllästämälle pepsiaddiktiolleni ja ostin pullollisen markkinavoimien houkuttelevasti nimeämää Wild Cherry -Pepsiä. Luulisi sen olevan paremman makuista kuin viimevuotinen sininen Pepsi, ainakin vastenmielisempi makukokemus olisi silkka mahdottomuus. Taas vietiin miestä. (mainoslauseitten siteeraus on sairaus, mikä on lääke?)

Look it's trying to think

Jos minä olisin varustettu kyvyllä tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä, olisin varmasti tänä joulukuisena iltapäivänä jossain ihan muualla kuin juuri viime viikolla Turun yliopiston kampusalueen rumimmaksi rakennukseksi äänestetyn Juslenian kellarissa sijaitsevassa tietokoneluokassa. Minun kykyyni tehdä kestäviä, järjellisiä päätöksiä on negatiivisella tavalla vaikuttanut varmasti monikin asia, mutta ehkä ennen kaikkea on syytä painottaa peruskoulun nimellä kulkenutta 80-lukuista laitosta jossa opetettiin etteivät kestävät, järjelliset päätökset oikeastaan vie ihmistä yhtään mihinkään. Niin että täällä sitten istutaan oikein ruman rakennuksen oikein rupsahtaneessa kellarissa, jossa likaisten ja ränsistyneiden tietokoneiden humina yrittää - enimmäkseen menestyksekkäästi - ylittää joidenkin ihmisten epätoivoiset keskustenluntyngät. Ei täällä voi puhua. Nämä seinät imevät ääntä. Ehkä pitää katsoa asioita tietynlaisesta perspektiivistä. Ei kaikki voi aina olla toimivaa. Hei, ihan totta - jostain on tingittävä. Ehkä moni asia, niiden muassa esimerkiksi juuri selitys sille miksi alle kaksi vuotta käytössä ollut tietokoneluokka näyttää huoltoaseman vessalta, valkenee kun ottaa huomioon että vuosikymmeniä on tässä maassamme kulunut siitä kun ketään ihan todella kiinnosti ottaa kantaa (ainakin näkyviin tuloksiin johtaneella tavalla) minkäänlaisiin muihin epäkohtiin kuin niihin jotka sattuivat kalvamaan kantaaottavan henkilön omakohtaista persnahkaa. Pieninkin muutoksin olisi moni asia oikeasti aika paljon helpompi.

Antaa vihan ja rakkauden olla niin kuin meren aalto rantaan lyödessään

En voi oikeasti vihata niitä ihmisiä jotka osallistuvat tv-visailuihin. En voi oikeasti vihata niitäkään ihmisiä jotka tekevät tv-visailuja. On pieni mahdollisuus että vihaan niitä ihmisiä jotka uskottelevat tv-visailujen olevan jotenkin tärkeitä, mutta toisaalta en aio ruveta siihenkään koska mitäpä se ketään hyödyttäisi. Maailmassa on vihaa jo tarpeeksi. Taas sen olen nähnyt uutisistakin. Joulupukin näköinen vanha mies jonka kerrotaan olevan se iso paha Saddam on nyt joka kanavalla, joka lööpissä, jokainen kuva ja ääni muistuttaa hänestä. Ja mitä sitten? Antaisitte hänen olla. "Irakin kansan ei enää koskaan tarvi pelätä joutuvansa Saddamin hirmuvallan alle", oli Bush sanonut. Vahva on pelko siitä varmasti viime kuukausina ollutkin. Joskus tuntuu ettei jaksa. Satuin eilen illalla näkemään myös Levyraadin katsojaäänestyksen tuloksen. Pizza Enrico voitti äänestyksen murskaluvuin, mikä ei kerro niinkään suomalaisten asennemaailmasta vaan niiden jotka vaivautuvat äänestämään Levyraadin voittajaa. En ole koskaan kyseistä kappaletta kuullut, mutta sen kerrotaan olevan vastenmielinen - uskon väitteitä koska niitä ovat minulle kertoneet luotettavat tahot. Osaisin minäkin tehdä hittikaavaan sävellettyjä humppia joilla suoltaisin ilkeyksiä milloin mitäkin kansanosaa kohtaan, mutta minulla ei varsinaisesti ole halua siihen. Siinäpä ero minun ja monen toisen välillä. Henkinen väkivalta on minulle toinen luonto. Onneksi se pysyy enimmän aikaa kurissa. Positiivisista ominaisuuksistani en aina voi sanoa samaa, piru vieköön.

Hetkiä hiljaisella tulella

Glögi kuuluu talveen. Vaikka ei maata peittäisi mitättöminkään lumikerros, on glögin vahvassa hehkussa jotain sellaista joka saa havaitsemaan oman talviromanttisen puolensa olemassaolon. Ja siis kyseessä on nimenomaan kylmyyden ja pimeyden vastustamiseen pyrkivän toiminnan romantisoiminen. Mikä tahansa lämmin juoma ei käy. Pakkasta ei voi luotaan työntää millä tahansa satunnaisella teekupillisella tai luoja armahda kahvilla.

Aamupäiväni sai tänään mukavan poikkeaman aiotusta kun kauppamatkalla kävi kutsu käydä visiitillä. Hiljaisen puisen talon keittiötä lämmittivät kynttilät ja me luimme Imagea, joimme glögiä, puhuimme väsähtäneen pakkasaamun liikkeelle. Tunnistin olohuoneesta soivan musiikin Robert Wyattiksi ja talon eteisen lattiassa oli luukku. Ikkunan takana suuri hännätön koira tarjosi meille valtavaa puunkappaletta josta törrötti kaksi ruosteista naulaa. Asioita joista voisi piirtää kuvan. Hyvin lämpimillä sävyillä.

Ehkä sille kuvalle voisi rakentaa kuivista mutkalle käyristyneistä männynoksista kehyksen, ja ehkä sen voisi ripustaa hämärään vintinportaikkoon niiden nähtäväksi jotka jaksavat nykyaikana vielä kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Ehkä.

Tuskin havaittava muutos

Saavutettuani sisäisen tyyneyden on ulkona vihmova viima vain etäinen polte jäätyvissä ihohuokosissa. Olen saapunut perille. Silmänkääntövankila kokee ensimmäisen nähtävän muutoksen kun alan sorkkia defaultväritystä ja lopulta tekstin tausta päätyy aneemiseenharmaaksi. Ruudun reunukset tykitän mustaksi, ja ratkaisu sisältää muutaman saunakuupallisen symboliikkaa.

Me elämme ajassa jona uskonto on valjastettu palvelemaan säännöllista tarvettamme juoda mittavia määriä alkoholia. Kellon viisarikin katkeaa joskus. Tänään näin tienposkessa yksinäisen kalenterinsivun. Sen kuvajainen tarttui kiinni kuin hintalappu, ja jos juuri tällä hetkellä jossain juoksee katuvalojen kantomatkan ulkopuolelle jänis sitä sivua kantaen toivon ettei se pysähdy autonvaloihin seisomaan.

Koska yhteen päivään mahtuvien symbolisten asioiden määrä on kaikesta huolimatta rajallinen.

Too fucking late you miserable shit-for-brains!

Kolmas vuoteni yliopistossa on puolivälissä enkä ole vielä onnistunut suorittamaan mitään pakollisista kieliopinnosta. Enkä onnistu vieläkään, koska kun tänään viimein pääsin tarkistamaan asiaa huomasin että ne kurssit joita olisin saattanut mahdollisesti harkita ensi kevääksi ovat jo ilmoittautumispäivänsä pitäneet. Eivät kovin kauan sitten kylläkään. Taas juhlituttaa.

Vuoden viimeinen kuukausi saa muutenkin sapen hiiltymään. Ei riitä että pimeys, kylmyys ja kiire ovat aina vieraanamme, myös sen saatanallisen J-sanan pitää olla esillä kaikessa ja kaikkialla. Tuomiokirkon eteen on taas pystytetty komea kuusi (hankalasti suoraan portaiden eteen itse asiassa). Paikallislehdessä oikein kehaistiin että niin ja niin paljon yli satavuotias kuusi kaadettiin ja kilometrien päästä raahattiin torille. Ihminen saa taas tuntea ylpeyttä otettuaan uuden selkävoiton siitä pirullisesta kiusanhengestä jota luonnoksikin kutsutaan. Siinähän se kuusi nyt sitten rumentaa maisemaa muutamine idioottimaisine lamppuineen muutaman viikon. Harmi ettei tänä vuonna ole lunta. Vuosi sitten tuomiokirkon kuusen alla oli komea installaatio lumienkeleitä, ja jotenkin hupaisa oli kuukauden kuluessa seurata enkelien hitaasti peittyvän jäätyneisiin kusijälkiin.

Paras mennä kotiin.

Opiskelijanegaatio

Näin ei pidä käyttää aktiiviseen esseenkirjoitukseen mitä soveltuvinta aamupäivää. Ei, näin ei todellakaan pidä. Silti käytin. Kirjoitin sähköpostia kaverille. Jaarittelin pitkällisesti kaikenlaista hauskaa ja leppoisaa, otin ohimennen hiukan kantaa opiskelevan ihmisen mielenkiintoisiin ongelmiin. Ja sitten söin aamiaista. Samalla ajattelin katsoa videolta Simpsoneita - eihän sitä esseetä kuitenkaan voi kirjoittaa sämpylää syöden? Ja sitten yliopistonmäeltä soiteltiin. Ja kyseltiin että lähtisinkös tunnin parin päästä kahville. Mikäs siinä, minä vastasin, päätin että kirjoitan hiukan ennen lähtöä. Mutta ihan ensin pelaan hiukan Wormsia, ajatukset pois arkipäivän murheista ymmärrättehän. Ja kello tuli sovittuun aikaan. Ja piti lähteä. Ja ulkona alkaa jo hämärtää ja kaikki se mikä aamupäivän kuluessa tekemättä jäi, on tekemättä edelleen kun aurinko tänään laskee ja kuu, vielä toissailtana täysi, näkyy satunnaisesti pilvien takaa. Miten on mahdollista tehdä niin paljon tekemättä mitään, ja miten on mahdollista saada niin vähän aikaan vaikka toisinaan yrittää ihan tosissaan?


"Kaikki onnistuu
kun maahan takertuu
paratiisin puu"

(Ismo Alanko)