Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 1: Roald Dahl

Intron ja ensimmäisen osan välillä tarkensin projektini luonnetta muutaman pykälän itäkaakkoon tehtyäni havainnon, että se mitä aloittelen, on jälleen yksi tapa esiinkirjoittaa omia elämänvaiheitaan: sillä mitä muuta tämä on, kuin jatkoa keväiselle tietokonepelihistorialle (pitäis lisätä se tuonne sarjahakemistoon...) ja jo neljän vuoden takaisille musiikillisille suunnannäyttäjille, joka sekin jonkin sortin aikuistumisodysseiaksi muodostui? Sillä tosiaan alullepaneva voima tätä sarjaa ajatellen oli eräs pieni ruutuvihko, joka tämän vuoden kesäkuussa täyttyi. Olen siihen kirjannut ylös kaikki lukemani kirjat yläasteikäisestä lähtien, ja selatessani vihkoa näin omien lukutottumusteni kiehtovalla tavalla muuttuvan, elävän, välillä ajautuvan kaaokseen, mutta lopulta aina jonkin hyvän äärelle on eksyneenkin kulku ohjautunut.

Ohitamme lapsuus- ja nuoruusvuodet, sillä vaikka iminkin kirjallisuutta kuin sieni jo alle kouluikäisestä, ovat muistikuvani sumenneet ja tuolloin lukemieni teosten mahdollinen mullistava vaikutus persoonaani ja elämänvalintoihini on tuskin enää havaittavissa. Siispä ensimmäinen osa vie meidät jonnekin 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Olen juuri hakeutunut kirjaston nuortenosastolta (sen kyllä muistan, että Kolme etsivää oli suosikkisarjani, mutta pidin Blytonin Seikkailu-kirjoistakin paljon, Viisikoista vähän) aikuisten puolelle, lainannut heti kärkeen Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451 (kuten olen monesti maininnut), ja tuon ensimmäisen aikuiskirjan jälkeen oli vuorossa paitsi Stephen King, myös C.S. Lewisin scifi-trilogia, josta on jäänyt mieleen muutamia villin mielikuvituksellisia kohtauksia ja todella tyylikkäät suomalaiset kannet. En tietenkään tiennyt kirjailijasta mitään erityistä, nimi kuin nimi, enkä oikeastaan vieläkään; muuta Lewisiä en ole koskaan lukenut. Mutta näillä main ajautui uteliaan käsi kirjahyllylle myös kotona. Meillä oli kyllä kirjoja, lähelle kahta tuhatta luku muistaakseni meni kun lapsuudenkodin opuksia joskus 90-luvulla yritin laskea, mutta vaikka olin selkämyksistä nimiä tavannut vielä potkuhousuissa koikkelehtiessani, ei näihin oman elämän taustamaisemiin tullut paneuduttua ennen kuin tuntui ajatus olevan kypsä kaiken kaikkiaan siirtymisestä "aikuiseen" luettavaan. Roald Dahlin kaksi jo otsikoinnillaan petollisen kieroa novellikokoelmaa, Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi olivat outoina kirjakerhoniteinä hyllyssä (outoina sikäli, että olivat kääntökirjoja, joista kummankin taustapuolella sijaitsi Agatha Christien dekkari - ja niin vaan toistaa historia itseään, sillä nykyisin nämä kaksi kokoelmaa ovat hyllyssäni yhteisenä kääntöniteenä, jonka exme aikoinaan lahjoitti) ja muistaakseni vanhempien suosituksesta niihin ensi kerran tutustuin, kun varovasti kyselin olisiko hyllyssä mitään hyvää. Äiti muisti erikseen varoittaa siitä viimeisestä novellista, mikä asiallinen pointti olikin.

Niille, jotka nimen Roald Dahl ylipäätään tuntevat, hän on kai yleensä lähinnä lastenkirjailija. Minulle ei; Suklaatehtaankin luin vasta muutama vuosi sitten. Minulle Roald Dahl on pirullisen ilkeä juonenpunoja, pienen ihmisen kiusaamisesta nauttiva sadisti, korpinmusta humoristi. Kaksi kokoelmaa sisältää vajaat kolmekymmentä novellia, joista jokaisessa on klassisten novellin perinteiden mukainen juonirakenne, ja vaadittava dramaattinen käänne ("haukkakohta", kuten edelleen muistan kansanopiston kirjoittajalinjalla tuota käännettä kutsutun). Tällaisista novelleista pidän, vaikka yleensä olen lyhytproosan suhteen aivan onneton. En saa lyhyitäkään kokoelmia tahkottua loppuun; varsinkin moderni tunnelmointinovelli, jossa kenties jonkin merkittävän teeman parissa hivenen aikaa kieriskellään, ei minua lämmitä. Romaanina sellainen voi toki toimia, mutta kyllä muutaman sivun mittaisen kertomuksen on pakko sisältää juoni, ja mielellään suhteellisen kaavamainen rakennekin: henkilöt, ajan ja paikan napakka määrittely, ongelma - - ja lopuksi se kutkuttava käänne, se syy, miksi tämä tarina oli merkityksellistä kertoa.

Dahlin novellien henkilöt ovat usein jollain tavoin viallisia. He ovat hermostuneita, heikkoja, tossun alla, katkeria tai pahimmillaan niin omissa sfääreissään, että yhteys muuhun yhteiskuntaan pätkii. Heidän ongelmansakaan eivät välttämättä ole suuria: novellissa Laukkaava Foxley päähenkilö istuu aamujunassa ja tunnistaa vastapäätä istuvan miehen häntä aikanaan koulussa nöyryyttäneeksi kiusantekijäksi. Hän palaa ajatuksissaan kouluun, vastapäätä istuva mies muuttuu pakkomielteeksi, ja pakkomielle on tosiaan se tekijä, joka monia näiden kertomusten onnettomia henkilöitä yhdistää. Pakkomielle fasaaninmetsästykseen, pakkomielle siisteyteen, pakkomielle perheen kissaan... Mutta arkisien asioiden ohella monet näistä kertomuksista (jotka on kirjoitettu 1950-luvulla) lähestyvät scifiä. On enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä keksijöitä, kuten varhaisemman kokoelman avausnovellissa Suuri automaattinen kielikone, joka nuorta minua viehätti aivan valtavasti, ja jossa esiintyvän koneen mukaisesti toimivia uutisjargonia generoivia ohjelmia on nykyisin ilmeisesti jo käytössä... Entäpä hyytävä William ja Mary? Kuolemanjälkeinen elämäkin voi olla pakkomielle, mutta missä on se lääketieteellisten toimenpiteiden raja, jonka jälkeen tuo elämä ei enää ole elämisen arvoista? Niin ja tietenkin se viimeinen novelli, Sika... Jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva kauhunäky ihmiselämän arvosta vähimmillään ja itseään ylläpitävän yhteiskunnan tehokkaasti pyörivistä rattaista hirveimmillään. Dahlin kertojanäänikin on tässä novellissa ironisimmillaan.

Kieliasusta vielä pitkin mainita. Molemmat kokoelmat on suomentanut Pentti Saarikoski, ja kieli onkin nautinnollisen jouhevaa. Toki Saarikosken supertehokas kääntämisvauhti on myöhempinä vuosikymmeninä herättänyt asiallisia kysymyksiä (oliko tosiaan kenenkään mahdollista kääntää vaikkapa Homerosta muinaiskreikasta sillä tahdilla?), mutta luulen, että näihin tekstiin suomentaja ei sentään ole paljon pannut omiaan; korkeintaan hän on saattanut oikoa mutkia saadakseen novellit rullaamaan suomeksi, mutta niin kai taitavan kääntäjän sopiikin tehdä. Olen lukenut muutamia myöhemmin suomennettuja Dahlin saman aikakauden novelleja, ja on kyllä todettava eron käännöksen tasossa olleen huomattava.

Mutta mikä sitten on Roald Dahlin merkitys minulle nykyään? Lämpimän nostalgian rinnalla huomaan arvostukseni tämänkaltaisia rehellisen suoraviivaisia juoninovelleja kohtaan vuosien myötä yhä vain kasvaneen. Toimivan, nopean juonen kehittäminen ja sen tiiviiksi tyhjää jauhamattomaksi novelliksi kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, ja Roald Dahlilta se on onnistunut niin kovin helpon tuntuisesti niin monta kertaa. Näiden tekstien genrehäilyvyys myös miellyttää minua. Novellit liikkuvat jossain rikoskirjallisuuden, huumorin, kauhun ja scifin välimaastossa, palaten lopulta kuitenkin aina henkilökuvauksiin, joiden täyteläisyys kai lopulta on se, mikä teksteistä tekee niin toimivia. Eläviä henkilöhahmoja, hienoja, pirullisia tarinoita, upeaa kielenkäyttöä. Täydellinen kokonaisuus.