Huone oli pysähtynyt kuin museo. Hän istui nojatuolissa ja kirjoitti - kuunteli suljetun oven takaa hengitystä jota ei ollut, rappukäytävästä askelia jotka valuivat ohi. Oli lauantai-ilta, tuntia vaille viimeinen.
Ovi kävi alemmassa kerroksessa. Hän oli pukeutunut kuin odottaisi vierasta, vaikka yhtä hyvin olisi saattanut ottaa valmiiksi pakatun reppunsa ja lähteä. Kävellä pohjoiseen, päätyä lähiöiden usvaisiin baareihin, kadota kaikilta tutuiltaan.
Aikansa hän mietti kunnes lähti. "Rakas", hän olisi aloittanut keittiön pöydälle jättämänsä lapun, jos olisi jättänyt. Hän kyllä tiesi rakastavansa, muttei tarpeeksi; tiesi ettei koskaan voisi rakastaa ketään niin paljon kuin miten paljon jokainen ansaitsi rakastetuksi tulla. Hänen tulisi ikävä kissaa, ja tien varteen jättämällään puhelimella hän olisi halunnut lähettää jollekin viestin, mutta oli sittenkin varma, että lopulta oli paras lähteä hiljaa.
Ja huone oli pysähtynyt kuin museo ja perhealbumin sisältä valokuvat huusivat hämäryyteen kuin eksyneet lapset.
2 kommenttia:
Hieno teksti!
Yksinäisyyden maksimi => kuuntelee oven takaa hengitystä, jota ei ole.
Ja kuka meistä pystyy rakastamaan toista niin kuin he ansaitsisivat => niin surullista.
- Pirstale
Kiitoksia. Juuri surullisuus onkin onnistuneen itseilmaisun tärkeimpiä lähtökohtia.
Lähetä kommentti