7.8.12

Well I guess you had to be there

Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?

2 kommenttia:

Jani kirjoitti...

No ihanpa kuule olen tuota samaa ihmetellyt, kun olen jo aiemmin lukenut samanlaisia uutisia tuosta FB-positiivisuudesta, että mistä pohjamudista oikein olen kaveripiirini tullut rouhaisseeksi, kun tutkimustuloksille päinvastainen valituskilpailu tuntuu olevan se.

Mutta hyvä se kyllä minusta niin, en missään nimessä jaksaisi kaveripiiriä, joka päivityksissään kilpailee elämän hyvyydessä.

(En tosin jaksanut valittajiakaan sen kummemmin, olen piilottanut virrastani suunnilleen kaikki paitsi ehkä viisi ihmistä.)

Ugus kirjoitti...

Kenties me tietynlaiset muodostamme vaan keskenämme kaveriklustereita, jotka jäävät aina autuaasti tutkimusten ulkopuolelle. Ne toiset tutkivat vain itsejään. Kuva facebookista mediassa on pahoin vääristynyt!