19.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:
Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977)

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.

8 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Tämän jälkeen onkin hyvä linkata maanantain Fingerporiin.

Jaakob kirjoitti...

Heh, ei taida olla yllätys, että nuohan ne minunkin suosikki-Floydini ovat. Animals ehkä koskettaa syvemmin sisäisessä yhtenäisyydessään. Se oli ensimmäisen ajokorttitalveni aktiivisinta käyttömusiikkia, kun öisin kiersin kylää lehtiä jakaessani. WYWH puolestaan korvasi tehokkaasti kevään 2002 yo-kokeisiin lukemisen – ja jälkiviisaasti ajatellen: niin kuin pitikin.

Noiden kahden rinnalle tekisi mieli kyllä nostaa vielä Meddle, oma ensi kohtaamiseni Pink Floydiin. Yleensä sitä syytetään hajanaisuudesta, mutta minä tykkään kyllä. Sen sijaan Dark Sidesta olen kanssasi samaa mieltä; ostinkin sen vasta muutama kuukausi sitten, lähinnä velvollisuudentunnosta, mutta harvoiksi ovat kuuntelukerrat jääneet.

Ugus kirjoitti...

Heh Jani, huomasin myös tuon Fingerporin. Mutta tähän yhteyteenhän se ei millään tavoin sovi, tietenkään...

Jaakob, minunkin mielestäni Meddle on melko hajanainen. On siinä kyllä hetkensä, mutta 70-luvun Floydeista vielä Wall ja Obscured menevät edelle. Mukava kuulla etten ole ainoa joka ei niin tuosta Dark sidesta välitä. Ylihypetetty tekele.

Carmabal kirjoitti...

Tuota minäki olen kuunnellut lapsena tuota Animalsia, sillä pappalla oli se lp levy! Tykkäsin kyllä :)

Timo kirjoitti...

Kuulostan varmaan tosikkomaiselta mutta... Jos King Crimsonia pidetään progen kulmakivenä niin miksei sitten Floydiakin?

Ugus kirjoitti...

No juuri siksi että en pidä Floydia progena. Crimson taas on sitä viimeisen päälle. (ja mielestäni käsittämättömän yliarvostettu bändi...)

Timo kirjoitti...

Itse taas koen KC:n olevan pitkän matkan päässä kuvailemastasi rönsyilevästä ja hörhöilevästä progesterotypiasta – ainakin ankarimmillaan. (Red on monelle se albumi.) Päällimmäiseksi nousee pikemminkin täysin tietoinen, vieraannuttava pedanttius ja ilottomuus, anti-rock-asenne. Nykyajan monet metallurgit, postrokkaajat ym. näyttävät koettavan ponnistaa samoista akateemis-eksistentiaalisen raskauden tunnoista...

Progressiivinen rock on sikäli bastardi käsitteeksi, että moni tuon genren keskeinen vaikuttaja on jotenkin jääräpäisellä ja ehdottomalla tavalla ei-rock-muusikko (olematta silti jazz-muusikkokaan). Esim. Gilmour, Fripp & Zappa.

Ugus kirjoitti...

Oho, olen pahoillani, ansiokas kommenttisi on livahtanut ohi silmien ja jäänyt vastaamatta. Korjataanpa asiaa lievästi: tunnustan heti kärkeen, etten hirveän hyvin tunne Crimsonia. Esikoisalbumi löytyy, ja on minusta erittäin tyypillinen progelevy kaikessa hyvässä ja huonossa (kaameat sanoitukset esmes). Mainitsemasi anti-rock -asenne sopii kyllä hyvin 80-luvun alun uudestisyntyneeseen Crimsoniin. Discipline on mielettömän hieno levy, ja kaukana perinteisestä progesta. Insinööripoppia? Toimii kyllä.

Fripp on mainitsemistasi nimistä se, jonka eniten itse mieltäisin jääräpäiseksi ei-rokkariksi. Zappa kai myös, mutta hän on enemmänkin oma genrensä kuin minnekään sijoitettava. Gilmourin lisäämistä tälle listalle en ymmärrä. Hänhän on hyvinkin perusasioissa liikehtivä pop/rokkari; kuuntelehan vaikka miehen soololevyjä. Ilman muiden Floydien vaikutusta hän on tylsä ja aika mielikuvitukseton.