Silmänkääntövankila

Tässä syystalven kuristuksessa alkavat nyrpyttää sellaisetkin seikat jotka kenties ihmisystävällisempänä vuodenaikana ohittuisivat olankohautuksin. Tai sitten eivät, mistä minä tiedän. Se nyt kuitenkin pistää otsasuonta vinoon, että:

1) Kun tähän rupukaupunkiin sitten vihdoin saatiin se hieno uusi kirjasto, joka nyt tänä syksynä avautui kaikessa kukkeudessaan kun puoliteholla ensin toimi aikansa, niin mikä siinä on että asiakkaitten elämä piti siinä samalla tehdä hankalaksi? Tarkoitan nyt niitä palautusautomaatteja. On se - - ennen vanhaan se toimi niin että kun palautti x potenssiin n kirjaa kirjastoon ne saattoi lyödä tiskiin pinona, jonka jälkeen virkailija ne sitten koneelle piippasi palautetuksi. Oli muuten siihen aikaan hänen työtään, sen virkailijan, se piippaus. ("Mitäpä teet työksesi?" "No, piippailen...") Aika joka tähän toimitukseen kirjaston käyttäjältä kului oli seknunneissa laskettavissa.

No nyt on nämä automaatit sitten. Niihin pitää työntää kirja yksi kerrallaan juuri oikein päin. Siinäpä sitten odottelee yksilö kun automaatin liukuhihna heräilee ja alkaa niellä opusta sisuksiinsa. Kirja katoaa. Tulee hetken kuluttua takaisin, koska oli asteen tai pari vinossa liukuhihnan lukupäähän nähden. Asiakas asettaa sen uudelleen, odottaa, kone tunnistaa kirjan ja ilmoittaa sen nimen näyttöruudulla, tiedä sitten siihenkään syytä, kai se joillekin tulee yllätyksenä mitä sattuu kotoaan kirjastoon kantamaan. Tässä vaiheessa asiakas mielellään laittaisi sen seuraavan kirjan hihnalle. Mutta ehei; on odotettava että näyttöruudun punainen valo vaihtuu vihreäksi. Ja sen se tekee viipyillen autuaasti kuin parhain viini. Kun valo vaihtuu, hihna pysähtyy. Seuraavan kirjan voi asettaa, hihna käynnistyilee, nielaisee hitaasti kirjan, ehkä hyvällä tuurilla hyväksyy sen ensi yrittämällä, mikä sentään keskimäärin joka neljäs kerta tapahtuukin.

Toisen kirjan kohdalla on aikaa kulunut noin viisinkertaisesti se mikä ennen kului koko palautustoimitukseen kaikkiaan. Ymmärrän että kirjastovirkailijalta vapautuu näin aikaa muuhun tarpeelliseen (eikä älähdetä siellä - minä olen ollut kirjastossa vuosikaudet töissä nuorempana ja tiedän että siellä tehdään muutakin kuin luetaan kirjoja. Itse muunmuassa opin juomaan kahvia) mutta kun hän sen palautustoiminnan teki, hän sai siitä palkkaa. Asiakas ei saa. Ja aikaa kuluu, kuluu, kuluu, hermo menee, menee, menee ja lopulta sitä mieluummin on vaan palauttamatta niitä kirjoja. Pinot kasvavat kotona, aina niitä vain uusii tietokoneelta, viides uusintakerta on viimeinen, sitten on keksittävä jotain, ehkä vain dumppaan ne kirjat nimettömässä paperikassissa kirjaston oven taakse ei mut näkeväthän ne koneelta kuka ne on lainannut ahistaa ahistaa

2) Jotkut viitsivät nillittää käsiaseiden tarpeellisuudesta ampumaurheilijoille. Hankkikaa harrastus johon ei käytetä tappamiseen suunniteltuja välineitä ja lakatkaa vinkumasta.

"No mitäs, otetaanko toisetkin kupilliset?"

"Tietty. Ei tonne uloskaan tee mieli mennä. Saakeli mikä ilma."

"Tätä se nyt on sitten on, jouluvalot syttyy ja viima lyö pohjoisesta. Kumpikohan on syy ja kumpi seuraus?"

"Älä muuta sano. Viikko vielä niin helkkää ja kilkkaa soi joka jumalan tuutista."

"Hei tonttu-ukot nyppikää ja sitä rataa."

"Mutta kai jotkut tästäkin tykkää."

"No, jotkut."


* * *


"Huomasiks muuten mikä päivä tänään on?"

"Onhan se kalenteriin merkattu."

"Viis vuotta blogia! Kuka saatana jaksaa. Mä oon miettinyt -"

"Hyst! Noi kuuntelee tossa nurkkapöydässä!"


* * *


"No oliks hyvä pulla?"

"Menihän se. Kuinkahan kauan täällä vielä pitää jumittaa? Ei toi pyry näytä lakkaavan millään."

"Älä nyt, täähän on ihan aitiopaikka. Näkee miten kaupungin taas yllättää talvi."

"Opiskelijat juoksee luennoilleen, hölmöparat. Ja kato, toi ambulanssi on edelleen hangessa kiinni! Ajattele ettei kukaan oo mennyt auttamaan sitä tosta kinoksesta pois. Mieti mikä maailma, ihmiset vaan kattoo."

"Näinpä, näinpä."

"Vielä yks santsikuppi?"

"Jos tarjoot niin voishan sitä."


* * *


"Oli tossa aiemmin puhe siitä viisvuotispäivästä."

"Pitäis sitä kai jotenkin..."

"Mieti että ykskään sanomalehti ei lähestynyt. Ei haastetteluja, ei mitään. Ihan ku ilmaa olis ollut, sekin viis vuotta jo kirjoittanut."

"Joo, tähän tää on mennyt. Ei mitään rispektiä enää."

"Joku perustaa jonkun helvetin kohublogin ja päätyy telkkariin, ketä kiinnostaa enää vanhat kaakit?"

"Ja aattele että ilman niitä pitkän linjan raatajia ei olis kohubloggaajilla mitään pohjaa. Ei olis sitä perustaa jonka päälle ne voi höttönsä rakentaa."

"Nimenomaan."

"Hei kato, kolari!"

"Oho, tais käydä pahasti."

"Onneks on ambulanssi jo valmiina paikalla."

"Joo, hehe!"

"Hähää!"

Ennen kuin ryhdyin itse isääntymään, olin uskossa että lapset ovat vähintään nelivuotiaaksi asti jotakuinkin kohtalaisfiksun naapurinkoiran tasolla älyllisesti. Että sellaiset seikat kuin kommunikointi, päättelykyky tai, etenkään, minkäänkaltainen luova toiminta olisivat seikkoja jotka, jos hyvin kävisi, olisivat kenties kouluikään mennessä edes jossain määrin ihmisenalulle ilmaantuneet.

Vaan kuinka taas maailma miestä kouluttaa. Oma tytär täyttää muutaman viikon sisällä kaksi, ja on jo reilut puoli vuotta puhunut kuin papupata, paitsi vain rikkaammalla verbaalisella sisällöllä. Minua häkellyttää että ihminen joka ei ole vielä kahta vuodenkiertoa ollut olemassa, osaa jo kertoa mitä ajattelee. Mitä tuntee. Osaa tulkita näkemäänsä, osaa leikkiä, osaa pyytää, kysyä, vastata, kertoa, jutella, muistella, väittää ja ilmoittaa. Se on hurjaa miten kieli, sanat ja juuri omanlaisensa tapa ilmaista asiansa muodostuvat. Se on päivittäistä yllättymistä.

Joskus syksyn kuluessa lapsi alkoi kehitellä omia onomatopoeettisia ilmauksia pyllähtämisille, törmäilyille ja esineiden heittelylle: sellaisia kuin humpsista, popsista, komppelis, kapsis; ja oma suosikkini joka kuultiin ensi kerran kun värikynät lensivät piirtämisen jälkeen takaisin rasiaansa: pimpsistä!

Se tarttui minuunkin ja jäi sanavarastoon. Näinkö päin tämä meneekin?

Kuka muistaa vielä Babylon 5:n, tuon sarjan joka 90-luvulla mullisti scifiä ja ylipäätään televisiokerrontaa muutamilla kiinnostavilla tavoilla? Minä ainakin, koska eilen sain päätökseen vuoden ja kaksi viikkoa kestäneen projektin: katsoin koko sarjan alusta loppuun, kaikki viisi tuotantokautta, kaikki vasta nyt uudestaan sen jälkeen kun ne Suomen televisiosta jumalattoman huonoihin eestaas poukkiviin lähetysaikoihin olivat ulos tulleet vuosina 1997-2000.

Minähän voisin kirjoittaa paljonkin aiheesta Babylon 5. Eeppisemmäksi ei draama liene televisiossa koskaan käynyt, näin majesteettisella skaalalla ei liene scifikään koskaan kulkenut, tai ei ainakaan näin onnistuneesti. Käsikirjoittaja Joe Straczynski hallitsi suvereenisti seuraavat asiat: 1) poliittisen juonittelun, valtapelin ja diplomaattiset kuviot; 2) yksilöiden palavina roihuavat tunteet - rakkauden, pelon ja vihan; 3) jumalattoman intensiiviset monologit, kylmiä väreitä väkisin tuottavat raivon ja epätoivon hetkinä huudetut palopuheet. Valitettavasti Straczynskillä oli pienenä akilleenkantapäänä huumori, joka muutamiin satunnaisiin hetkiin mitä epäsopivimmin ilmestyi, mutta useimmiten onneksi sekin toimi. Silti, enkä tätä sano mielelläni, nyt uusintakierroksella jokunen "hauska" kohtaus sai tuolissa kiemurtamaan, eikä naurusta. Mutta sitten mentiin taas eeppisiin sotiin, ja aina yksilön ehdolla, aina pienen ihmisen (tai narnin, minbarin tai centaurin) näkökulmasta. Babylon 5:ssä yksilön intohimo vei maailmoja sotiin ja toisen yksilön intohimo loi galaktisen rauhan.

Ja minkä minä tällä kertaa haluan erityisesti nostaa esiin: näyttelijät. Babylon 5 on ollut pieni ja tiivis yhteisö, ja kenties osaksi tarinan suurten tapahtumien ja osaksi sarjan tuotantoa leimanneen vastuksien voittamisen ilmapiirin vuoksi näyttelijät ovat eläytyneet rooleihinsa hillittömällä tavalla. Heittäytyneet; ja kun viidennen ja viimeisen vuoden aikana tapahtuu roolihahmoille lähtöjä, eroamisen hetkiä, poistumisia joko toiselle planeetalle tai, lopulta, rajan taa, ei katsojan tarvitse miettiä virtaavatko poskilla tekokyyneleet vai aidot.

Voi olla että olen vain tunneaalloilla kaarnana seilaavaa tyyppiä (ai voi olla, ha hah), mutta kun Christopher Franken majesteettinen musiikki orkestroi ja toisiaan viimeisen kerran halaava aviopari itkee armottomissa lähikuvissa kykenemättä kunnolla puhumaan, oli hyvin vähällä etten itsekin romahtanut.

Niin helppoa se on kun se tehdään hyvin: tässä sarjassa yksikään henkilöistä ei ollut viiden vuoden jälkeen sama kuin alussa. Vuodet kuluttavat, kasvattavat ja muuttavat, ja kun tullaan päättymisen hetkiin, se lopulta sattuu. Ja vähänkin eläytyvä katsoja menee kuin pässi narussa.

Mistä tekijöille vilpitön kiitos.

Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.