Päättyviä tarinoita

Tämä päättynyt tammikuu oli kohdallani erikoinen sikäli, että sain sen kuluessa ilman eri suunnittelua päätökseen kaksi puolisentoista vuosikymmentä mukanani seurannutta kertomusta: Stephen Kingin Mustan tornin ja Neil Gaimanin Sandmanin. Pohdin kumpaakin tovin, jos sallitte, koska eihän sitä perjantain ja lauantain välisenä yönä juuri muutakan tekemistä keksi.



Sandman ensin. Tutustuin sarjakuvaan alunperin vuonna 1991 Semicin tuolloin julkaisemassa Kalma-lehdessä, joka alkoi tuona kyseisenä vuonna tarjoilla suomalaisille lukijoille DC:n Vertigo-merkin kautta ilmestyneitä "aikuisempia" sarjakuvia. Niitä oli lehdessä neljä, ja vaikka Shade ja Hellblazer (ja vähemmässä määrin myös Swamp thing) toki olivat hyviä sarjakuvia, oli Morpheuksen, alias Sandman, ensiesiintyminen kuitenkin se joka minuun kovimmin kolisi. Vuonna 1991 olin 14-vuotias ja pikkuhiljaa kasvamassa ulos pian viisi vuotta seuraamistani Marvelin supersankarisarjakuvista. (nykyisin tuntuu hassulta ajatella 14-vuotiasta tuntemassa itseään liian aikuiseksi johonkin) X-men toki vielä kiinnosti, muut vähemmän; tähän saumaan minulle tarjottiin takavasemmalta Sandman, kokonaan uusi tuttavuus, jota käsikirjoitti minulle ennestään tuntematon Neil Gaiman.

Koukkuunhan siihen tarinaan jäi, mutta koska Kalma ilmestyi tuolloin harvakseltaan ja maaseudulla asuessa sitä ei tahtonut aina edes R-kioskilta löytyä, suhteeni Morpheukseen katkesi muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Vasta tutustuttuani vielä tuolloin Tampereella sijainneen Kukunorin valikoimiin, sain huomata koko yksittäisinä lehtinä julkaistun sarjakuvan ilmestyneen myös tyylikkäänä kymmenen albumikokonaisuuden sarjana. Alkoi hidas kerääminen, joka kesti kymmenisen vuotta ja päättyi tosiaan vasta nyt, kun Akateemisessa joululahjarahat taskussa polttaen huomasin sarjan viimeisen albumin kutsuvana hyllyssä. The Wake. Unista kertovan sarjakuvan päätösosalle mitä mainioin otsikko, ja mitä muuta edellisen, nerokkaasti punoutuvan albumin The Kindly ones, jälkeen enää jäljellä olisikaan kuin "The Wake". Valvojaiset.

Sanottakoon, että vaikka Gaiman on jumalaisen taidokas käsikirjoittaja, jonka myyttien ja kansantarinoiden tuntemus on sitä luokkaa etten edes yritä väittää kykeneväni bongaamaan jokaisen symbolin ja vihjeen merkitystä, sijaitsivat Sandman-sarjan parhaat hetket sen alkupuolella. Albumit kaksi ja neljä (The Dolls' house, The Season of mists) ovat kokonaisuuksina hienoimmat teokset, ja vaikkei taso missään kohdin laskenut näistä kauas, oli loppupuoli kuitenkin... no, "vähemmän tyrmäävää". Pahimmin tämä impaktin lasku tuntuu viimeisessä osassa. The Wake on toisaalta niin järjettömän Gaiman, että hänen maneereihinsa tottuneena tuntui kuin sitä olisi lukenut jo kymmenennen kerran, vaikka vasta ensimmäistä kävi läpi. Toisaalta tämä ei haitannut; edellisen albumien tapahtumien jälkeen kaivattiin paatosta, pitkiä jäähyväisiä, hymyä kyynelten läpi, pitkään ja hartaasti. Kuitenkin kävi mielessä että noin puolet pois höyläämällä ja lopun, sen kaiken tarpeellisen, edellisen albumin yhteyteen liittämällä olisi saanut sarjan päätöksestä vähemmän ylipateettisen.

Ei The Wake ollut huono päätös Sandmanille, mutta silti albumin parasta antia olivat varsinaisten valvojaisten päätteeksi lisätyt kolme pääjuoneen liittymätöntä tarinaa. Näissä yksittäisissä novellimaisissa kohtauksissa Gaiman kirjoitti vapautuneemmin, taakastaan selvinneenä, vielä viimeiset hetket Morpheuksen (ja mm. kiehtovan Hob Gadlingin) parissa ja sitten pois.

Ei siis ehkä aivan sitä mitä odotin, muttei huonokaan päätös. Yllätyksetön kai lähinnä, mikä toisaalta harmittaa. Mutta sarja on nyt kokonaisuutena hyllyssäni, minkä saavuttaminen alkoi kyllä jossain vaiheessa tuossa männävuosina epäilyttää.



Musta torni seuraavaksi, ja vaikka Sandman onkin minulle ollut tärkeä teos, ei sen merkitys tietenkään ole ollut lähelläkään Mustan tornin järisyttävää vaikutusta elämääni. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat aikanaan merkkipaalu, mielikuvituksen riemuvoitto, juuri ne teokset jotka saivat minut itseni kokeilemaan siipiäni kirjoittajana. Siis jotain sellaista, johon on mahdoton suhtautua kovin objektiivisesti, enkä sitä välttämättä edes yritä.

Ensimmäisen osan luin muistaakseni keväällä 1993, muut myöhemmin samana vuonna (jolloin ne suomeksi ilmestyivät), loput sitä mukaa kun käännökset ovat olleet saatavilla. Viime kesänä ahmaisin pitkään odotellut vitos- ja kutososat ja jätin kirjastoon varauksen seitsemännestä, päätösosasta, joka siis nyt tammikuussa viimein tuotti hedelmää.

Ja jännittihän se. On vaikea edes hahmottaa omaa suhdettaan johonkin niin suureen kuin Musta torni. Jossain vaiheessa en edes ollut varma halusinko tietää kuinka sarja päättyy; ainakin pettymykseksi myöhemilläkin luennoilla osoittautuneen nelososan jälkeen tuntui siltä etten halua enää kajota myöhempiin vaiheisiin, masentuisin vain lisää. Ja totta tietenkin on, ettei King kirjoittajana ole enää vuosiin ollut sitä mitä nuorempana. Mustan tornin ykkösosan riisuttu tunnelma, hidas, pelkistetty, lähes symboleiksi muuttunut maailma on se mikä nuoressa minussa aikanaan sytytti palavan rakkauden tätä tarinaa kohtaan. Viimeisen osan lähes 1000-sivuiseen tiiliskiveen tultaessa siitä ei enää ollut paljon jäljellä. Kingin myöhäistuotannolle tyypillinen pakkomielteisen selittelevä ja kaikkialle yhtä aikaa rönsyilevä kerronta oli jyrännyt kaiken alleen enkä minä kahden edeltävän osan jälkeen osannut muuta odottaakaan.

Mikä onni siis, että King oli tällä kertaa palannut perusasioihin. Toki kirjan ensimmäinen puolisko olisi ollut paremmin kotonaan kutososassa (joka kaoottisena ja hädin tuskin koossapysyvänä toimintasinkoiluna jää jopa nelososan jälkeen jos sarjan teokset järjestykseen rankkaisin), mutta kun tunnelma alkaa tornia lähestyttäessä muttua, se tosissaan muuttuu. Ja kirja paranee.

En halua sortua juonipaljastuksiin, mutta haluan kehua Kingiä hieman, sillä hän onnistui siinä, missä en hänen uskonut onnistuvan; Mustan tornin seitsemännen osan viimeinen puolisko on hienoa luettavaa. Se on rauhallista, tunnelmallista, kiireetöntä, yllätyksellistäkin. Minä tosissaan pidin siitä; senkin jälkeen kun kirjan alkupuoli oli edelleen olankohautuksella ohitettavaa, joskin toki viihdyttävää, toimintapuolta, King onnistui rakentamaan Tornin lähestymisestä aihetuvan tunnelman niin kutkuttavaksi että sen kirjan sivuilta tuntee. Muu maailma unohtuu, muut äänet hukkuvat, on vain satojen vuosien taipaleen päättymisen aiheuttama humina. On väsymys, jota lukija ei voi olla tuntematta, ja kuitenkin se on hyvää väsymystä.

En siis kerro sitä mitä lopulta tapahtuu kun Roland saapuu tornille. Mielenkiintoisena pointtina huomioin kuitenkin, että loppuratkaisu näyttää yleisesti ottaen herättäneen negatiivisia tunteita; ainakin Amazon.comin kirja-arvosteluissa moni tuntui syvästi inhoavan sarjan loppua, kuten teki myös Portti 4/06:n arvostelija, jonka mielestä lopetus oli "kylmä rätti vasten kasvoja". En tiedä mitä he odottivat. Itse en ollut asettanut odotuksia, lähes neljätoista vuotta olin valmis vastaanottamaan lähes mitä tahansa, niistä viimeiset uskoen että maailmojasyleilevää paatosta ja suuren totuuden julistamista Tornissa olisi väistämättä tarjolla. Ja sitä mitä sieltä lopulta löytyi, en olisi osannut odottaa, en ikinä missään tapauksessa arvata, ja kaiken jälkeenkin King onnistui yllättämään minut. Lopetus oli minusta hieno, tai enemmänkin. Heittäydyn nyt vihdoinkin tunteitteni vietäväksi, koska Kingiin suhtautumisessakin on kyse tunteista: loppu vavisutti, liikutti, ravisti melkein. Se oli säälimätön ja kaunis, raju ja upea loppu, minun nähdäkseni paras mahdollinen, ainoa toimiva kaikista sarjaan kuviteltavissa olevista lopuista.

Eli niin paljon kuin uskoani sarjaan vuosien varrella menetinkin (osissa 4-7 todellakin on kevyesti parisentuhatta sivua melko turhaa tarinaa, todettakoon se) olivat Rolandin etsintäretken viimeiset päivät ja itse Torni niin hieno kokemus että annan Kingille anteeksi melkein kaiken. Kiitos ja kumarrus. Neljätoista vuotta on pitkä aika elää tarinan mukana. Olen onnellinen siitä että se päättyi hienosti.