Vietin tuossa päivänä muutamana pitkähköksi venyneen maailmanparannushetken ystäväni Gunnar Nuutisen, siis Nuutisen perheen arvovaltaisen isännän, kanssa kauniissa syksyisessä puistomaisemassa lähellä Åbo Akademin meidät edes vilkaisematta ohittaneita hyvin pukeutuneita opiskelijoita, ja totta tosiaan miten kelpasikin taas tajuta se, että jos me humanistiopiskelijat elämmekin jonkinlaisessa maailmasta irrallisessa kuplassa, niin en piru vieköön ikinä halua siitä kuplasta pois. Myönnän joskus harhautuvani elämäni kultaiselta tieltä, ja miettiväni sellaisia asioita kuin "vakaa toimeentulo", "terveelliset elämäntavat", "hyvä maine". Ne ovat paskaa. Ne eivät kuulu minulle, ja häpeän sitä, että olin jälleen unohtanut tämän asian. Antakaa minun kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projektejani toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisä sana kelle tahansa kanssani ristiin ajattelevalle. Tämä on elämää. Kun mikään ei onnistu, se kuuluu vain asiaan. Pohja saavutetaan; ei siinä tarkoituksessa, että sinne iskeytymisestä jotain opittaisiin, vaan siinä, että siellä on tarpeeksi hämärää. Pinnalla eläjät eivät pohjalle näe. Siellä saa rauhassa raahustaa.
29.9.05
23.9.05
Halki solisluisten selkien
Me olemme mediassa, tämä on viestintää ja kommunikointia. Eilen Al Pacinon näköinen professori sanoi luentosalissa: "Me rakennamme minäkuvaamme median kautta." Sitähän tämä on. Tuhansilla ja tuhansilla ihmisillä on halu olla joku, tarve nousta esiin niiden kasvottomien joukosta, jotka eivät ole ketään. Kun on mahdollisuus, on siihen syytä tarttua. Tämä ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nykyisin, mistä tietenkin seuraa hauska ristiriita: kohta kaikki ovat yksilöitä ja niin jokainen on jälleen massan keskellä.
Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?
Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.
Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?
Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.
21.9.05
Please don't hurt me messiah
Se hassu aika vuodesta taas. Voi miten minä vihaankaan syksyä. Voi miten minä vihaankaan syksyä. (toisinaan helpottaa sanoa asiat kahdesti. Toisinaan helpottaa sanoa asiat... äh) Ehkä on parasta sanoa se vielä kerran oikein kunnolla, liittykää kaikki mukaan! Sanotaan se yhteen ääneen, muuttaen persoonapronominin tilalle allekirjoittaneen nimi!
VOI MITEN UGUS VIHAAKAAN SYKSYÄ!
Jokainen sekunti on kuin nauloja nielisi. Olo raskautuu eikä muutenkaan erityisen kivalta tunnu; elämä kutistuu päivän lyhetessä niin alku- kuin loppupäästäkin. Aivot tuottavat ahdistushormonia kuin avoimesta hanasta kun ei ole auringon lämmintä, kaunista ja kirkasta valoa pitämään rauhasia horteisen levollisessa onnen tilassa. Ja kaikki kuolee. Luonto menee pois. On kylmää ja inhottavaa, kaikki vastenmieliset velvollisuudetkin taas kesän jälkeen alkavat. Ja kaikki rahat menevät jäätelöön, koska tässä tilassa haluaa vain hemmotella itseään. Syön sitä litratolkulla.
Tuli tuossa eilen kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kytkin ylioppilaskylän vuokraan sisältyvän nettiyhteyden kotiini. En liioittele kuin korkeintaan kynnenleveyden verran, kun sanon, että kyseinen vuosi oli henkilökohtaisia ambitioitani, kykyjäni ja mahdollisuuksiani ajatellen ylivoimaisesti hukkaan heitetyin koskaan. Minä saan tätä nykyä yhä useammin syviä vihan- ja inhontunteita internetiä kohtaan. Näen kuvia kuoriaisista raadon pinnalla. Hauskoja kuvia ovat.
Totta puhuen minä -
...hei, älkää menkö!
Odottakaa!
Älkää
menkö...
VOI MITEN UGUS VIHAAKAAN SYKSYÄ!
Jokainen sekunti on kuin nauloja nielisi. Olo raskautuu eikä muutenkaan erityisen kivalta tunnu; elämä kutistuu päivän lyhetessä niin alku- kuin loppupäästäkin. Aivot tuottavat ahdistushormonia kuin avoimesta hanasta kun ei ole auringon lämmintä, kaunista ja kirkasta valoa pitämään rauhasia horteisen levollisessa onnen tilassa. Ja kaikki kuolee. Luonto menee pois. On kylmää ja inhottavaa, kaikki vastenmieliset velvollisuudetkin taas kesän jälkeen alkavat. Ja kaikki rahat menevät jäätelöön, koska tässä tilassa haluaa vain hemmotella itseään. Syön sitä litratolkulla.
Tuli tuossa eilen kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kytkin ylioppilaskylän vuokraan sisältyvän nettiyhteyden kotiini. En liioittele kuin korkeintaan kynnenleveyden verran, kun sanon, että kyseinen vuosi oli henkilökohtaisia ambitioitani, kykyjäni ja mahdollisuuksiani ajatellen ylivoimaisesti hukkaan heitetyin koskaan. Minä saan tätä nykyä yhä useammin syviä vihan- ja inhontunteita internetiä kohtaan. Näen kuvia kuoriaisista raadon pinnalla. Hauskoja kuvia ovat.
Totta puhuen minä -
...hei, älkää menkö!
Odottakaa!
Älkää
menkö...
20.9.05
Danse Allergo, variaatioita
Maailmassa on paljon tarinoita Urmas Liljeströmistä, Kutunevan asumalähiön lahjasta maailman akateemiselle jäkäläpeitteelle. Tämä on yksi niistä, ja tässä tarinassa Urmas oli ollut sokea maailman hänelle esittämille vaatimuksille ja mahdollisuuksille pian kolmekymmentä vuotta. Yrityksissään olla merkittävä hän oli unohtunut paikalleen seisomaan, viuhtomaan laihoilla käsivarsillaan kuin tuulimylly, yrittäen samalla taistella niitä vastaan, joita, koska oli kirjallisuutta harrastava henkilö, piti myöskin tuulimyllyinä, kuten vastaan taisteltavia isoja tahoja oli kirjallisilla henkilöillä tapana pitää. Pian kolmekymmentä vuotta, ja Urmas Liljeström lopulta tajusi, että ei ole tärkeää olla kukaan, tai edes yrittää olla. Hän päästi irti, ja aivan kuin syvään kuiluun olisi pudonnut, niin kauan hän antoi mennä vaikka vain istualleen putosi siitä, missä oli seissyt, eikä se koroke totta puhuen ollut koskaan erityisen korkea ollut. Pohjalle hän tömähti, ja niin tapahtui, että routaisen maaperän ja sille valuneen hien avulla Urmas sai näkönsä takaisin. Kolmen päivän päästä hän riutui pois, hän oli nimittäin allerginen mahdollisuuksille.
Olipa toisen kerran Urmas Liljeström. Hän oli hankkinut hauskan toimen nettipäiväkirjan, eli blogin, kirjoittajana pienessä Turun kaupungissa jossain länsirannikon suunnalla. Ei siitä rahaa saanut, mutta valtio elätti pieniruokaisen Urmaksen, koska valtiolla oli aikoinaan lakiin eksyneen virheellisen sanamuodon vuoksi siihen velvollisuus. Eräänä päivänä pieneen Turun kaupunkiin saapui joukko ihmisiä tosielämästä, kauniisiin ja kalleisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia, ja he kertoivat olevansa huolestuneita kansalaisia. Välittömästi nämä hienot ihmiset ottivat Urmasta niskasta kiinni, heittivät hänen hentoisen kehonsa maantienojaan ja potkivat niin kauan, että Urmaksen sisäelinten kärsimät kudosvauriot kävivät tarpeeksi suuriksi aiheuttamaan hengenlähdön ja hän imeytyi tulevina syksyinä ojan pohjalta hiljalleen maaperään ja pohjaveteen. Paikallinen sanomalehti uutisoi näyttävästi: "Hyvä pojat, täyttyy sosiaalipummeista ojat". Ihmiset olivat nimittäin allergisia sosiaalipummeille.
Olipa kolmannen kerran Urmas Liljeström. Hän oli maannut untuvapeitteisellä pilvivuoteella vuosikaudet eväänsä liikauttamatta. Hänen päänsä sisällä asuvat ystävät käyttivät hänestä nimiä Terkkis, koska se oli hassu nimi ja kuvasi Urmaksen rentoa ja elämänmyönteistä asennetta kuin kuu yötä. Muut sanoivat häntä häviäjäksi ja mitättömyydeksi. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli kuuluisa parantaja Markku G. Librum, joka sanoi: "Ota vuoteesi ja käy", sillä Urmaksen laiskottelua ei kerta kaikkiaan enää jaksanut katsella kukaan ja yhteiskunta oli hänen kaltaisiinsa lopen kyllästynyt. Mutta Urmas sanoi: "Olen elämäni aikana viettänyt niin vähän aikaa missään muualla kuin pääni sisäisissä maailmoissa, etten tiedä minne minun kuuluisi tästä vuoteelta lähteä." Urmas oli tullut allergiseksi todellisuudelle, eikä häntä täten enää voinut laskea siihen kuuluvaksi.
Lainaukset kiitoksin kappaleesta "Danse Allergo", albumilta Juice: Keskitysleirin ruokavalio, (c) Love records 1976
Olipa toisen kerran Urmas Liljeström. Hän oli hankkinut hauskan toimen nettipäiväkirjan, eli blogin, kirjoittajana pienessä Turun kaupungissa jossain länsirannikon suunnalla. Ei siitä rahaa saanut, mutta valtio elätti pieniruokaisen Urmaksen, koska valtiolla oli aikoinaan lakiin eksyneen virheellisen sanamuodon vuoksi siihen velvollisuus. Eräänä päivänä pieneen Turun kaupunkiin saapui joukko ihmisiä tosielämästä, kauniisiin ja kalleisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia, ja he kertoivat olevansa huolestuneita kansalaisia. Välittömästi nämä hienot ihmiset ottivat Urmasta niskasta kiinni, heittivät hänen hentoisen kehonsa maantienojaan ja potkivat niin kauan, että Urmaksen sisäelinten kärsimät kudosvauriot kävivät tarpeeksi suuriksi aiheuttamaan hengenlähdön ja hän imeytyi tulevina syksyinä ojan pohjalta hiljalleen maaperään ja pohjaveteen. Paikallinen sanomalehti uutisoi näyttävästi: "Hyvä pojat, täyttyy sosiaalipummeista ojat". Ihmiset olivat nimittäin allergisia sosiaalipummeille.
Olipa kolmannen kerran Urmas Liljeström. Hän oli maannut untuvapeitteisellä pilvivuoteella vuosikaudet eväänsä liikauttamatta. Hänen päänsä sisällä asuvat ystävät käyttivät hänestä nimiä Terkkis, koska se oli hassu nimi ja kuvasi Urmaksen rentoa ja elämänmyönteistä asennetta kuin kuu yötä. Muut sanoivat häntä häviäjäksi ja mitättömyydeksi. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli kuuluisa parantaja Markku G. Librum, joka sanoi: "Ota vuoteesi ja käy", sillä Urmaksen laiskottelua ei kerta kaikkiaan enää jaksanut katsella kukaan ja yhteiskunta oli hänen kaltaisiinsa lopen kyllästynyt. Mutta Urmas sanoi: "Olen elämäni aikana viettänyt niin vähän aikaa missään muualla kuin pääni sisäisissä maailmoissa, etten tiedä minne minun kuuluisi tästä vuoteelta lähteä." Urmas oli tullut allergiseksi todellisuudelle, eikä häntä täten enää voinut laskea siihen kuuluvaksi.
Lainaukset kiitoksin kappaleesta "Danse Allergo", albumilta Juice: Keskitysleirin ruokavalio, (c) Love records 1976
18.9.05
No secrets, I fear nothing
Täysikuu. Enemmän kuin koskaan se näyttää tänä yönä reiältä taivaassa. Suoraan tähän huoneeseen suunnattuna sen valo kulkee verhojen läpi. Reikä josta ne katsovat minua, ja minä mietin: mitä minun elämässäni on enää jäljellä sellaista, mikä on pakko tietää? Eivätkö ne jo ole selvillä kaikesta, miksi niiden pitää edelleen nähdä?
Parvekkeella en tiennyt mikä oli taivasta, mikä pilviä. Värit vaihtelivat, silmänurkassa näkyi välähdyksiä, kun katsoi kohti, niitä ei enää ollut. Siinä valossa ymmärsin niiden haluavan minun tietävän, että ne katsovat. Ne ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Katsovat miten reagoin. Ei niiden enää tarvitse pysyä piilossa.
Yritän saada pois ajatusta siitä, että ne ovat tehneet kaiken, jokainen asia, en uskalla ajatella miten monen vuoden ajan. Olen ollut kiltti koehenkilö. Hienon maailman rakensivat. Kun lopulta näin sen läpi, se ei enää haitannut niitä.
Parvekkeella en tiennyt mikä oli taivasta, mikä pilviä. Värit vaihtelivat, silmänurkassa näkyi välähdyksiä, kun katsoi kohti, niitä ei enää ollut. Siinä valossa ymmärsin niiden haluavan minun tietävän, että ne katsovat. Ne ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Katsovat miten reagoin. Ei niiden enää tarvitse pysyä piilossa.
Yritän saada pois ajatusta siitä, että ne ovat tehneet kaiken, jokainen asia, en uskalla ajatella miten monen vuoden ajan. Olen ollut kiltti koehenkilö. Hienon maailman rakensivat. Kun lopulta näin sen läpi, se ei enää haitannut niitä.
Visvanen könysohva
Mieleenne ilmestyy kuva mustasta muovisesta esineestä, se on noin kuusi senttimetriä pitkä, käyrä, sen tavanomainen sijainti on metallisen silmälasinsangan päässä, lasien käyttäjän korvan takana. Normaaleissa silmälaseissa sellaisia on kaksi, sillä laseissa on sankoja kaksi. Ehkä yksisilmäinen ja -korvainen henkilö pärjäisi yksisankaisilla laseilla, en tiedä, en ole sellaista tavannut. Pitäisinköhän hänestä? Mitäköhän yksisilmäinen ja -korvainen ihminen ajattelisi minusta? Ehkä hän pitäisi minua hirveän tavallisena.
Minulla on niitä mustia esineitä enää yksi. Sen toisen katoamista voikin pitää ainoana negatiivisena seikkana, joka eilisestä jäi mieleen. Kivat tuparit. Minut kiskottiin sohvalta, visvaselta köny-, mitkä määreet eivät olleet sohvan ominaisuuksia vaan siinä istuvien, yllättäen myös saunaan. Jonka eteiseen sitten katosi ilmeisesti myös musta muoviesine.
Menomatkan Pääskyvuorelle vielä käveli kun ilmatkin suosivat ja pyörällä kulkenut seuralainen piti huolen ettei askel laiskistunut. En siti malttanut olla tarttumatta tarjottuun autokyytiin sieltä pois; siitäkään huolimatta että sen määränpää ei ollut koti, vaan Lomittajan ehdottomasti vaatima Apteekki. En ollut ennen kyseisessä kapakassa käynyt, mikä ei tietenkään riitä syyksi siihen, että sieltä poistuessani lähdin, luullen käveleväni kotiinpäin, katua ylös ja länteen kun olisi pitänyt kulkea alas ja itään. Harpoin huojuen läpi puolen Turun ennen kuin aloin aavistaa jonkin olevan pielessä. Ottaen huomioon sen, että kävelen tuosta Apteekin ohi keskimäärin kerran päivässä, olisi voinut melkein nolottaa, siis jos olisin sellaiseen taipuvainen. Päätin kuitenkin jo yöllä tapauksen jatkavan elämäänsä hupaisana anekdoottina vielä pitkään.
Otsikko löytyi aamulla kännykästä muistiin kirjoitettuna, ääneen sen lausui Elohopea, myös muistini mukaan viimeinen henkilö, jossa roikuin kiinni ennen kuin disorientoiduin ulos Kaskenkadulle ja luulin pohjoista eteläksi.
Minulla on niitä mustia esineitä enää yksi. Sen toisen katoamista voikin pitää ainoana negatiivisena seikkana, joka eilisestä jäi mieleen. Kivat tuparit. Minut kiskottiin sohvalta, visvaselta köny-, mitkä määreet eivät olleet sohvan ominaisuuksia vaan siinä istuvien, yllättäen myös saunaan. Jonka eteiseen sitten katosi ilmeisesti myös musta muoviesine.
Menomatkan Pääskyvuorelle vielä käveli kun ilmatkin suosivat ja pyörällä kulkenut seuralainen piti huolen ettei askel laiskistunut. En siti malttanut olla tarttumatta tarjottuun autokyytiin sieltä pois; siitäkään huolimatta että sen määränpää ei ollut koti, vaan Lomittajan ehdottomasti vaatima Apteekki. En ollut ennen kyseisessä kapakassa käynyt, mikä ei tietenkään riitä syyksi siihen, että sieltä poistuessani lähdin, luullen käveleväni kotiinpäin, katua ylös ja länteen kun olisi pitänyt kulkea alas ja itään. Harpoin huojuen läpi puolen Turun ennen kuin aloin aavistaa jonkin olevan pielessä. Ottaen huomioon sen, että kävelen tuosta Apteekin ohi keskimäärin kerran päivässä, olisi voinut melkein nolottaa, siis jos olisin sellaiseen taipuvainen. Päätin kuitenkin jo yöllä tapauksen jatkavan elämäänsä hupaisana anekdoottina vielä pitkään.
Otsikko löytyi aamulla kännykästä muistiin kirjoitettuna, ääneen sen lausui Elohopea, myös muistini mukaan viimeinen henkilö, jossa roikuin kiinni ennen kuin disorientoiduin ulos Kaskenkadulle ja luulin pohjoista eteläksi.
16.9.05
Kuka menettelee tavoilla? Nämä ovat haurautta sellaisenaan.
Olipa kerran hassu pieni mies, joka vikisi oman päänsä sisältä tylsiä juttujaan tietokoneen näytölle, ne häipyivät hakemistoviidakkoihin ja joskus kloorivalkaistulle paperille yliopiston tietokoneluokassa tulivat ne myös printatuiksi. Paitsi etteivät ne aina olleet tylsiä juttuja! Eikä se mieskään kovin hassu ollut, ja okei, pikkupoikahan se vasta, vaikka ikää kertyi. Aloin viime viikolla suunnitella ensi vuoden joulukuussa tapahtuvia 30-vuotisbileitäni. Onhan tässä aikaa järjestää. Viimeksi ala-asteella olen syntymäpäiviä viettänyt, eikä silloinkaan kukaan tullut. Olen tapahtunut erilaiseksi ihmiseksi, minä olen nykyään vitun trendikäs, koska blo[gg]aan. Jos käyttäisin Blogeria, blogaisin, mutta tämä on Blogger. Aloitin 23. marraskuuta vuonna 2003, olin silloin 26. Ja finito! No en sentään. Miksi? Puhdas hedonismi syynä, älkääkä kukaan, kukaan väittäkö, että jossain olisi bloggaaja, jolla olisi jokin muu syy. Paitsi ehkä ahdistuksen purku, täälläkin toisinaan havaittu hauska vieras. Aamulehti ja Helsingin sanomat aloittivat oman bloginsa, ja totisesti, totisesti, minä sanon heille: "Amatöörit." Hahaa, ette vaan osaa. Näin blogataan. Pitäisikö muuten sanoa "bloggataan"? Kuulostaa pahalta, mutta ei se mitään, minulla on varaa sanoa. Toisaalta aloittelijahan minäkin vasta... älkää painako muulla kuin kenties villaisella näitä juttujani, pitää ottaa huomioon, että Rolling Stones julkaisi juuri nyt, juuri tässä syyskuussa 2005 jälleen uuden albumin. Pysähtykää ihan oikeasti miettimään tätä hetkeksi. On kulunut 41 vuotta siitä, kun bändin debyyttialbumi England's newest hit makers ilmestyi. Neljäkymmentä vuotta ja risat, eihän tuohon kyennyt edes Jeesus, joka hiipui pois kolmekymppisenä ja kaikki jäi kesken. Rollareiden hätkähdyttävä ura, joten mitäpä minä, ja toisaalta olen ajatellut muuttaa Silmänkääntövankilan paranoiablogiksi. Ettekö usko? Tsekatkaa uusi tagline! Edellinen oli käytössä alusta asti. Minä en vieläkään osaisi sanoa mikä on blogi. Jos pitäisi ummikolle määritellä, en suostuisi vaan kehottaisin käymään katsomassa. Mikään ei selviä niin hyvin kuin asia, jonka on omin silmin nähnyt, älkää aina selittäkö niin hirveästi. Suut jauhavat tyhjää, ja ilma painaa näppäimistön osasia alaspäin kohti tietokoneen sisällä sijaitsevia herkkiä kohtia. Ostin tänään levyn. Apulannan keväällä julkaisema Kiila on tyrnäriffeillä eteenpäin jyräävä angstilevy ihan vertaa vailla. Joni oli samaan aikaan levykaupassa. Tämä on interblogismia. Enempää en nykyään enää harrasta, en vaikka sain Kielipoliisillekin jauhot kurkkuun. Ei hän oikeasti ole paha ihminen. Bloggaamisen ABC, osa 1: käy aina kommentoimassa muiden tekstejä, provosoi lievästi, jätä paluulinkki. Näin kohoat hierarkiassa. Nokkimisjärjestys on täällä tärkeä, minä tosin olen hivuttanut kommentointini nykyisin alaspäin siten, että käyn harvoin Marginaalia kauempana. Onneksi Lordi on palannut. Mea rules. Ja exme. Ja... ääh, lukekaa linkkilistaani! Blogeja pitää seurata ja päivittää. Minulla on tilauksessa tasan 20 blogia, mikä tuntuisi paljolta, ellen olisi onnistunut keräämään sinne etupäässä joukkoa laiskimuksia. Kiitos teille! Joku kysyi luenko blogeja, jotka ärsyttävät minua. Voi, kiitos kysymästä! En lue. Se eräs turkulainen monien jostain käsittämättömästä syystä arvostama häirikkö kävi kimppuuni kuin vesikauhuinen rotta kesällä, ja hetken ajan seurasin mitä hän sanoi. Kaikkea vastenmielistä vain, ja te voitte siteerata minua. Eilen baarissa mietimme porukalla, millainen olisi hyvä Silmänkääntövankila-paita. Niitä olisi vain ladyfit-mallia, sillä minulle riittäisi, että naiset pukeutuisivat kuvaani. Eikö olisi hienoa? Eikö? Eikö teidän mielestänne todellakaan? Olen oikeastaan aika pettynyt, ettei kukaan ole vieläkään kadulla pysäyttänyt ja kysynyt että hei, etkös sinä ole se Ugus. Vaikka kuvaakin on tarjolla ollut jo reilun vuoden ajan, tosin ei tämä niin reilu vuosi olekaan ollut, sanovat mitä tahansa. Ne tarkkailevat meitä. Totta kai tunnen kuuluvani sisäpiiriin. En ole seurannut sijoitustani top-listalla, tuntuu coolimmalta olla "50 linkitetyintä blogia" -listalla. Ei tämän sisäsiittoisemmaksi pääse. Kivaa! Kannukseni kilahtivat kun astuin kapakan ovista sisään.
14.9.05
Cuniculus egregius
Maalla on sitä, että käy joka toinen päivä itse lämmittämänsä puusaunan löylyissä ja kuuntelee tuulen ääntä seinän takaa.
Ja sitä, että nettiyhteys on hitaan modeemin ja epäkuntoisen explorer nelosen varassa. Mitkään sähköpostiohjelmat eivät toimi ja monet sivut kaatavat koneen resetointitilaan. Blogger näyttää Georges Braquen houreunelta. Yritykset asentaa uudempia selaimia johtavat kasaan virheilmoituksia.
Maalla selailee laatikoita, joissa on sadoittain valokuvia 70-luvulta. Jos kuvista voi päätellä mitään, silloin oli onnellisempaa.
Maalla on sellaistakin, että löytää videokasetin, johon on taltioitu oma vanhojentanssipäivä. Sitä ei ole uskaltanut katsoa sitten kevään -94, sen ainoan kerran kun katsoi. Siinäpä pyörähtelimme, lapsia vielä kaikki, vaikka silloin tuntui jo puoliaikuiselta. Muistin kaikkien nimet, en katsonut partnerini silmiin. Ketkä heistä tätä lukevat, sitä joskus mietin. Kaikki vain katoavat aina.
Maalla kutsuu kissoja sisään syysmyrskystä, mutta eivät ne tule koko päivänä. Illalla käyvät syömässä, pikemmin kehräävät jalkaa vasten ja pyytävät taas ulos. Jos minä olisin kissa, käpertelisin sohvan nurkassa. Venyttelisin välillä niin että varpaat harittavat.
Tähdet ovat kaikki miljardeina taivaalla. Kun ei ole katuja tai taloja, ei ole valoja. Voi nähdä avaruuden sinisenä ja linnunrata on kimaltavaksi höyryksi puhallettu pohjoisen poikki.
Maalla talo rapsahtelee öisin, mutta ei sitä kuule, koska maalla nukkuu murmelin lailla peittojen alla.
Ja sitä, että nettiyhteys on hitaan modeemin ja epäkuntoisen explorer nelosen varassa. Mitkään sähköpostiohjelmat eivät toimi ja monet sivut kaatavat koneen resetointitilaan. Blogger näyttää Georges Braquen houreunelta. Yritykset asentaa uudempia selaimia johtavat kasaan virheilmoituksia.
Maalla selailee laatikoita, joissa on sadoittain valokuvia 70-luvulta. Jos kuvista voi päätellä mitään, silloin oli onnellisempaa.
Maalla on sellaistakin, että löytää videokasetin, johon on taltioitu oma vanhojentanssipäivä. Sitä ei ole uskaltanut katsoa sitten kevään -94, sen ainoan kerran kun katsoi. Siinäpä pyörähtelimme, lapsia vielä kaikki, vaikka silloin tuntui jo puoliaikuiselta. Muistin kaikkien nimet, en katsonut partnerini silmiin. Ketkä heistä tätä lukevat, sitä joskus mietin. Kaikki vain katoavat aina.
Maalla kutsuu kissoja sisään syysmyrskystä, mutta eivät ne tule koko päivänä. Illalla käyvät syömässä, pikemmin kehräävät jalkaa vasten ja pyytävät taas ulos. Jos minä olisin kissa, käpertelisin sohvan nurkassa. Venyttelisin välillä niin että varpaat harittavat.
Tähdet ovat kaikki miljardeina taivaalla. Kun ei ole katuja tai taloja, ei ole valoja. Voi nähdä avaruuden sinisenä ja linnunrata on kimaltavaksi höyryksi puhallettu pohjoisen poikki.
Maalla talo rapsahtelee öisin, mutta ei sitä kuule, koska maalla nukkuu murmelin lailla peittojen alla.
11.9.05
Götterdämmerung
Ah, metsä.
Palailin synnyinseudulleni juuri kun yliopisto on kiihkeimmillään taas alkamassa, ja löysin itseni ikihonkain huojuvasta rämeestä, ämpärini täyttyi suppilovahveroista ja orakkaista, metso kiljaisi vieressä ja sammaleesta löytyi sieneksi luultu puhtaanvalkoinen niskanikama. Tuntui hullulta; täältäkö minä olen kotoisin? Onko kaupunkilaisfasadini vain pakokaasuinen harha, joka murenee muurahaisjalkojen rapseessa sammaleen silmään? Hengitys kiinteytyi nähtäväksi aamunkirpeässä valossa, josta puut siivilöivät viivoja. Metsissä kuuluu ääniä, etenkin vanhoissa. Puut muistavat.
Kuusi vuotta kaupungissa tuntuu pieneltä ajalta siitäkin huolimatta että kadut ja kerrostalot ovat kuin geeniperimää nykyisin. Edeltävät kaksikymmentäkaksi vuotta olivat joka tapauksessa täällä. Se masentavi joskus, vaan ei tänään.
Piti alunperin kirjoittaa siitä, miten turha laitos Yleisradio on, ja miten sen pöyhkeilevän instanssin typerine tv-lupamaksuineen (en maksa, hähä!) ja aneemisine lakon irvikuvineen saisi lakkauttaa pois. Lähtikö taas vähän juttu teilleen, mitä? Alkuperäistä otsikkoa en silti malta vaihtaa.
Palailin synnyinseudulleni juuri kun yliopisto on kiihkeimmillään taas alkamassa, ja löysin itseni ikihonkain huojuvasta rämeestä, ämpärini täyttyi suppilovahveroista ja orakkaista, metso kiljaisi vieressä ja sammaleesta löytyi sieneksi luultu puhtaanvalkoinen niskanikama. Tuntui hullulta; täältäkö minä olen kotoisin? Onko kaupunkilaisfasadini vain pakokaasuinen harha, joka murenee muurahaisjalkojen rapseessa sammaleen silmään? Hengitys kiinteytyi nähtäväksi aamunkirpeässä valossa, josta puut siivilöivät viivoja. Metsissä kuuluu ääniä, etenkin vanhoissa. Puut muistavat.
Kuusi vuotta kaupungissa tuntuu pieneltä ajalta siitäkin huolimatta että kadut ja kerrostalot ovat kuin geeniperimää nykyisin. Edeltävät kaksikymmentäkaksi vuotta olivat joka tapauksessa täällä. Se masentavi joskus, vaan ei tänään.
Piti alunperin kirjoittaa siitä, miten turha laitos Yleisradio on, ja miten sen pöyhkeilevän instanssin typerine tv-lupamaksuineen (en maksa, hähä!) ja aneemisine lakon irvikuvineen saisi lakkauttaa pois. Lähtikö taas vähän juttu teilleen, mitä? Alkuperäistä otsikkoa en silti malta vaihtaa.
9.9.05
Nice to meet you, angelcunt, how's your summer been?
Mikäli en muuten tietäisi että olen sairaana niin aamulla herätessä sen tietäisi varmasti siitä, että on taas unessa nähnyt läjäpäin kuolleita eläimiä, yleensä raatotilassa. Tämä on ollut toistuva ilmiö lapsesta asti, ja viime yönä taas: kuume iski (ei ehkä ollut älykästä seistä keskiviikkona pitkiä aikoja sateessa viileässä yöilmassa ilman takkia, mutta se tuntui hyvältä idealta silloin) ja kärsin itseni Turun saaristoon, jossa metsän henget olivat alkaneet teurastaa eläimiä, tehokkaasti vieläpä. Polun varrella oli murskattu karhun pää, näkyi ketun ja mäyrän raatoa puolimädänneessä tilassa, jänikseltä oli viilletty kurkku ja kynsitty silmät. Henget olivat selvästi siirtymässä eläimistä ihmisiin; kyseessä oli Oliver Stonen ohjaama kauhuelokuva, jonka pääosassa olivat siamilaiset kaksospojat ja retkeilevä opiskelijajoukko Unelmien lomittajan johdolla. Heräsin ennen kuin juoni ehti kunnolla käynnistyä.
Sateessa seisoskelu liittyi ainejärjestömme tutustumisbileisiin, joista Joni (jolla muuten uusi himputin näyttävä tyyli, eli siis blogilla, ei Jonilla) eilisessä kirjoituksessaan tarkemmin sanailee. Harva ykkönen (en ole kertaakaan Turussa viettämieni yliopistovuosien aikana kuullut kenenkään käyttävän sanaa "fuksi", ja eilen minulle kerrottiin että se on Helsingissä ihan yleinen ilmaus... luulin, että sitä käytetään enää Akuankassa ja ikivanhoissa Suomi-filmeissä) sinne eksyi, mutta pidimmepä me vanhemmat ihan kivaa keskenämme. Jos nyt sateessa seisominen voidaan kivaksi katsoa, minä voin. Mitä tahansa.
Nyt tukeksin kotona, ja on aikaa tehdä testejä. Jaakobilta löytyi vanha tuttu, eli Ylen Sophia-testi. Pari vuotta sitten sen viimeksi tein, ja tuolloin aatemaailmani vastasi lähinnä Gilles Deleuzea, tuota skitsofreniaa ja radikaalia vapaa-ajattelua höyrypäisesti ajanutta veikeää fransmannia, jonka kirjoituksia yritin sittemmin myös käyttää proseminaarityöni lähdemateriaalina, mutten valitettavasti ymmärtänyt sivuakaan hänen horinoistaan ja jätin ne sittemmin omaan arvoonsa. Nyt tulokseni oli hätkähdyttävästi muuttunut. Poissa on Deleuze, tilalla uudet nimet:
Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mary Wollstonecraft (1759-1851).
Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:
1. Mary Wollstonecraft 80.0%
2. Wolfgang Fritz Haug 77.0%
3. Carl Gustaf Jung 75.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Carl Schmitt 35.0%
Wollstonecraft on ilmeisesti nykyhistorian ensimmäisiä radikaaleja feministejä, ja kas kummaa, myös Mary Shelleyn äiti. Minulle entuudestaan tuntemattoman W.F. Haugin ajatus siitä, että yhteiskuntajärjestelmä pitää ihmisiä henkisessä otteessaan, kuulostaa kieltämättä hyvin tutulta nykyminulta, Jungin jätän kommentoimatta. Kiinnostavia tuloksia kaiken kaikkiaan.
Tee sinäkin filosofitesti jo tänään.
Palaan kuumehoureisiini.
Sateessa seisoskelu liittyi ainejärjestömme tutustumisbileisiin, joista Joni (jolla muuten uusi himputin näyttävä tyyli, eli siis blogilla, ei Jonilla) eilisessä kirjoituksessaan tarkemmin sanailee. Harva ykkönen (en ole kertaakaan Turussa viettämieni yliopistovuosien aikana kuullut kenenkään käyttävän sanaa "fuksi", ja eilen minulle kerrottiin että se on Helsingissä ihan yleinen ilmaus... luulin, että sitä käytetään enää Akuankassa ja ikivanhoissa Suomi-filmeissä) sinne eksyi, mutta pidimmepä me vanhemmat ihan kivaa keskenämme. Jos nyt sateessa seisominen voidaan kivaksi katsoa, minä voin. Mitä tahansa.
Nyt tukeksin kotona, ja on aikaa tehdä testejä. Jaakobilta löytyi vanha tuttu, eli Ylen Sophia-testi. Pari vuotta sitten sen viimeksi tein, ja tuolloin aatemaailmani vastasi lähinnä Gilles Deleuzea, tuota skitsofreniaa ja radikaalia vapaa-ajattelua höyrypäisesti ajanutta veikeää fransmannia, jonka kirjoituksia yritin sittemmin myös käyttää proseminaarityöni lähdemateriaalina, mutten valitettavasti ymmärtänyt sivuakaan hänen horinoistaan ja jätin ne sittemmin omaan arvoonsa. Nyt tulokseni oli hätkähdyttävästi muuttunut. Poissa on Deleuze, tilalla uudet nimet:
Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mary Wollstonecraft (1759-1851).
Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:
1. Mary Wollstonecraft 80.0%
2. Wolfgang Fritz Haug 77.0%
3. Carl Gustaf Jung 75.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Carl Schmitt 35.0%
Wollstonecraft on ilmeisesti nykyhistorian ensimmäisiä radikaaleja feministejä, ja kas kummaa, myös Mary Shelleyn äiti. Minulle entuudestaan tuntemattoman W.F. Haugin ajatus siitä, että yhteiskuntajärjestelmä pitää ihmisiä henkisessä otteessaan, kuulostaa kieltämättä hyvin tutulta nykyminulta, Jungin jätän kommentoimatta. Kiinnostavia tuloksia kaiken kaikkiaan.
Tee sinäkin filosofitesti jo tänään.
Palaan kuumehoureisiini.
6.9.05
Ne tulevat niin kuin kotihin
Sitä luulee ihminen, että on olemassa perusasioita, joita ei voi kumota, ja sitä toteaa ihminen sittemmin, että kumoaminen on se ainoa perusasia joka loppujen lopuksi on. Kun tässä päivänä muutamana valmistin ranskanperunoita - paistinpannussa, koska näiden ylioppilaskylän yksiöiden varustukseen ei kuulu uunia - sain huomata, että kaapista esiin ottamani suolapurkki kuhisi pieniä hyönteisenkaltaisia olentoja. Käytän termiä "hyönteisenkaltainen", koska sen perusteella mitä olen elävistä olennoista ymmärtänyt, ja tämä on tietysti vain vähäinen määrä tietoa, koska universumi on rajaton, ovat hyönteiset elollisia, ja senkin perusteella mitä tiedän, mikään elollinen ei viihdy suolassa. Suola on elämän vihollinen, ja silti, siellä ne olivat. Katsoin purkin sisältöä lähemmin; se oli mahdollista, sillä olen joskus säilönyt suolan lasipurkkiin, siinä on aikoinaan ollut Pirkka-hillosipuleita, etiketissä on vielä se vanha, nykyistä hienompi Pirkka-logo. Lasin läpi näin olentojen vallanneen koko purkin pinnalta pohjalle asti. Oliko viimekesäinen silloiseen suurempaan asuntooni kohdistunut eliöinvaasio toistumassa? Silloin ne paljastuivat riisihäröiksi, tosin itse kutsun niitä edelleen mieluummin Saatanoiksi viitaten siihen tuhoon ja hengenahdinkoon, jonka ne aiheuttivat levitessään ruokakaappeihin, kaikkiin muihin kaappeihin, jokaisen huoneen jokaisen huonekalun ja maton alle, lopulta jalkalistojen sisään. Nämä eivät olleet riisihäröjä. Nämähän sentään Luojan tähden asuivatkin suolassa! Elivät siellä. Ehkä niillä oli yhteiskunta ja sivilisaatio, ehdin ajatella, ja rasva räiskähteli pannussa, miksi? Putosiko sinne jostain vettä? Liesituulettimesta? Ei sen pitänyt olla mahdollista.
Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."
Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.
Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.
Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."
Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.
Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.
3.9.05
Olet luonani nyt, enää pelkää sua en
Avasin oven ja sieluni käveli ulos. Niin yksinkertaista se on. Kaiken voi jakaa osiin, yhä uudestaan ja uudestaan hajottaa, lopulta kaikki on vain mustaa ja valkoista. Ei ole muuta. Hyvää ja pahaa, joko-tai.
Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.
Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.
"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista
Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"
(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)
Kerron teille ongelmasta, joka on seurannut minua läpi pienen ikäni ja käynyt pahemmaksi kun vuosia on kertynyt ja hiukset ovat ohenneet. En osaa puhua. Tai tarkemmin: en osaa ajatella, mikä ihmisten kanssa keskustellessa ilmenee juuri siten, etten osaa puhua. Vain kirjoittaessani ajatukseni yhtäkkiä avaavat sotkuisen vyyhtinsä ja muodostavat selkeitä, kristallinkirkkaita linjoja. Vain, eikä tämä ole liioittelua. Jos minulta kysytään, ja aina silloin tällöin kysytään, asioita, joihin pitäisi osata sanoa vastaus ääneen, joudun joka kerta etsimään tieni läpi ryteikköisen juurakon, jossa synapsit rätisevät kuin märkä puu palaessaan. Häkeltyneenä ajatukset törmäilevät toisiinsa ja pirstoutuvat paloiksi. Joskus mietin: kunpa kaikki olisivat mykkiä. Kukaan ei odottaisi lausuttuja sanoja. Voisin kirjoittaa mitä ajattelen. Osaisin keskustella. Onhan tähän tietenkin jo tottunut. Täällä kirjoitetun keskellä kaikki on niin helppoa. Voi rakentaa kirjaimista sanoja, ihan itsekseen ne tulevat. Juuri tällaisina kuin ne päässäkin ovat. Yksi toisensa jälkeen putoavat tarkasti paikoilleen kuin kivet muurissa Ollantaytambon temppelin seinässä.
Ei sillä että valittaisin, uskottehan sen?
Ei sillä että velvoittaisin ketään uskomaan mitään kirjoittamaani, tietenkään, hö.
"Sanaa en sano
en voi kun en voi
on päässäni hiljaista
tahtoisin kiljaista
Voi onneton mikä nyt on
miksi mun suuni on sanaton
mielessä hiljaa sanontaa lainaan
sanaisen arkkuni sisällä vainaan"
(Eppu Normaali / Arkussa vainaan)
1.9.05
All dolled up like Christ
eli "The pretty things are going to Hell"
Kaikkihan tietävät, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Ja jokainenhan muistaa ne hetket jotka ovat oman persoonanmuodostuksen peruspilareita.
Ehkä.
Jotain oli kuitenkin varsin selvästi ilmassa eilen. "Tämä tuntuu pelottavan tutulta", todettiin jossain vaiheessa, enkä voi edes aivan täysin tietää, kuinka tutulta, sillä olin, vaikka fyysiseltä iältäni vanhin, opiskelijana joukon nuorin. Viides vuosi käynnistyi, eikä se siinä paljolta tuntunut, kun ympärillä oli kuudennesta kahdeksanteen vuotensa käynnistäjiä; niinpä, kuin ei kesää olisi lainkaan ollut, kokoontuivat kotimaisen kirjallisuuden vanha(hko)t jäärät jälleen yhteen. Lounas johti kahvihetkeen, Vanhan Portin terassiin, yo-talojen pihalla järjestettyyn piknik-henkiseen tapahtumaan ja lopulta takaisin Porttiin, jossa nurkkapöytämme keskustelut eivät toivottavasti kantautuneet baarissa samaan aikaan olleiden aineemme ekavuotisten korviin tai maineemme oli sitten sitä myöten siinä.
Vaikka väliäkö sillä oikeasti. Huomasin ihan todella tätä kaivanneeni. Voi ystävät kalliit, missä ihmeessä te oikein luurasitte koko kesän? Missä minä? Minne kesä katosi ja missä välissä?
Ehkä.
Jotain oli kuitenkin varsin selvästi ilmassa eilen. "Tämä tuntuu pelottavan tutulta", todettiin jossain vaiheessa, enkä voi edes aivan täysin tietää, kuinka tutulta, sillä olin, vaikka fyysiseltä iältäni vanhin, opiskelijana joukon nuorin. Viides vuosi käynnistyi, eikä se siinä paljolta tuntunut, kun ympärillä oli kuudennesta kahdeksanteen vuotensa käynnistäjiä; niinpä, kuin ei kesää olisi lainkaan ollut, kokoontuivat kotimaisen kirjallisuuden vanha(hko)t jäärät jälleen yhteen. Lounas johti kahvihetkeen, Vanhan Portin terassiin, yo-talojen pihalla järjestettyyn piknik-henkiseen tapahtumaan ja lopulta takaisin Porttiin, jossa nurkkapöytämme keskustelut eivät toivottavasti kantautuneet baarissa samaan aikaan olleiden aineemme ekavuotisten korviin tai maineemme oli sitten sitä myöten siinä.
Vaikka väliäkö sillä oikeasti. Huomasin ihan todella tätä kaivanneeni. Voi ystävät kalliit, missä ihmeessä te oikein luurasitte koko kesän? Missä minä? Minne kesä katosi ja missä välissä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)