Kevät koittaa, tietotekninen olemukseni uudistuu. Commodore sysäytyy tylysti syrjään kun huoneeseeni kannetaan PC-kone mallia IBM Ps/1. Eikä ihan mikään mopo masiinaksi olekaan: 25 megahertsin prosessori, 4 megaa muistia, jopa 80 megan kovalevy. Kirjoitan tästä päiväkirjaani vasta reilun viikon kuluttua; sen verran täpinöissä olen uudesta laitteesta etten aiemmin ehdi. Jo hyvän aikaa PC-maailmassa pyörineen Jussin kautta on heti läjäpäin kopsattuja pelejä tarjolla, ensimmäisten joukossa, muistelen, ainakin Boulder Dash -klooni Legend of Myra, Cthulhu-seikkailu Alone in the Dark ja parhaana kaikista hillitön ralliajelu Stunts. Mutta vaikka nämä isot ja erilaiset pelit kiinnostavatkin ihan eri tavalla kuin kuusnepapelit enää vuosiin, on uuden koneen suurin hohdokkuus sittenkin muualla. Parasta on näpertely. Hiplailen hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin valikoita, askartelen jotain Paintilla ja Notepadilla. Ja tietenkin, koska Windows on vain sokerikuorrutus sen koneen varsinaisen käyttöjärjestelmän yllä, otan haltuun DOSsin. Ah, muistanpa vieläkin sen puhelinluettelon paksuisen DOS 6.0 -käyttöoppaan, joka IBM:n mukana tuli. Se on edelleen kesämökin komerossa memorabiliana tallessa. En sitä kauheasti lukenut sen jälkeen kun olin peruskäskyt ottanut haltuun. Olen edelleen sitä mieltä että DOS on paras ja selkein käyttöjärjestelmä koskaan. Kun kirjoitti mitä halusi, tiesi mitä sai.
Kirjoittaminen toimiikin aasinsiltana siihen mitä olin vanhemmilleni luvannut tietokoneella pelaamisen sijasta tekeväni (kun en etukäteen osannut aavistaa miten houkuttelevia ne pelit ovatkaan... varsinkin sen jälkeen kun kesällä ostan Jussilta vanhan Soundblaster-äänikortin), eli kirjoittamiseen. Aloittelen seuraavien kuukausien kuluessa Microsoft Works 2.0:lla tekstin toisensa jälkeen, harpon niiden välillä fiiliksestä riippuen saamatta tietenkään mitään valmista (paitsi novellin otsikolla "Herra Virtanen"; melko hauska psykiatrin ja potilaan välinen yllärikäännelopulla varustettu kauhuvivahteinen dialogi), mutta jos nyt neljännesvuosisata myöhemmin noita tekstejä otsa kurtussa kirjoittavalle teinille voisin jotain sanoa, sanoisin vain että anna mennä. Ideoita, ajatuksia, henkilöitä ja tarinoita pursuaa jo tässä vaiheessa esiin hengästyttävänä ryöppynä. Kielenhuoltoa kaivataan - esimerkiksi sellaiset perusasiat kuin välimerkkien jälkeen lisätyt välilyönnit puuttuvat.Mikä saa tekstin näyttämään hieman kummalliselta,kuten havainnette.
Mutta totisesti. Näihin muutamiin tekstinalkuihin mahtuu maailmasta toiseen syöksymisiä, alien-invaasioita, kuolemaansa aseet laulaen rynnistäviä sotilaita, omakotitalojen rakenteissa asuvia mutanttihyönteisyhdyskuntia, eeppinen ulottuvuuksien välinen "ajan museo", päättymätön vankilaulottuvuus, häkellyttävästi videochattia muistuttava orwelliaaninen valvontajärjestelmä ja mitä kaikkea. En tiedä mistä nuo kaikki ovat lähtöisin. Suodatan 16 vuoden aikana sisäistämääni populaarikulttuuria kai. Lukuisista aloituksista huolimatta on yksi teksti, joka on ikäänkuin se pääasiallinen projekti. Nimetön romaani, joka alkaa lauseella "Don Rodrigusesilla oli ongelma". Sitä jatkan pisimpään, ja kauimmin, ja aloitanpa sen vielä joskus vuoden 2000 tienoilla uusiksikin mielestäni teknisesti paremmin siihen silloin kykenevänä, mutta ei se silti koskaan valmistu. Vivahteita siitä on kuitenkin säilynyt nyt kovalevyllä olevaan valmiiseen romaanikäsikseen asti. Elämäkertakirjoittajani voi sitten joskus todeta että tuo ensimmäinen romaanikäsikseni on se mitä kirjoitan koko elämäni ajan, eikä hän olekaan ihan väärässä.
Isovanhemmistani äidinäiti on asunut jo monta vuotta vanhainkodissa, hyvävointisena muuten, mutta osittain liikkumiskykynsä menettäneenä. Olen käynyt häntä katsomassa säännöllisesti ja ennen etäiseksi jäänyt ihminen on tullut vasta nyt kunnolla tutuksi. Yhtäkkiä kevään aikana mummun olemus muuttuu. Siihen asti niin iloinen ja olosuhteista huolimatta (vanhainkoti ei ole ympäristönä järin inspiroiva, minkä mummu on monesti naureskellen meille huomioinut) tarkasti maailman tapahtumia seuraava ihminen muuttuu pelokkaaksi. Hän alkaa kertoilla meille oudoista kokemuksistaan, joista yksi on jäänyt minulle erityisen tarkasti mieleen: hän haluaa meidän kysyvän henkilökunnalta miksi hänen huoneessaan käy niin paljon edesmenneitä sukulaisia sängyn äärellä öisin seisomassa. Katsomassa häntä, puhumatta. Mummu kertoo että tämä on pelottavaa ja hän toivoisi sen loppuvan. Voin uskoa. Olen koko ikäni tuntenut äidinäidin isovanhemmistani voimakastahtoisimpana ja maanläheisimpänä, ja tämä muutos on jotenkin kammottavan nopea ja raju. Tekisi mieli sanoa mummulle jotain lohduttavaa, mutta miten siihen minunlaiseni kykenisi, kun tämän omat lapsetkin ovat lähinnä hämmentyneitä näiden tarinoiden äärellä. Aavistus tulevasta leijuu raskaana ilmassa.
9.1.18
6.1.18
Menetät tuhat heittovuoroa
Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.
Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.
Viiden tähden pelit:
Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.
Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.
Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!
Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.
TokaidoVähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.
Neljän tähden pelit:
0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.
Camel Cup
Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.
Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.
Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.
Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.
Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).
Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Yardmaster Express
Kolmen tähden pelit:
Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.
Imhotep
King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.
Stone AgeTaisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.
Kahden tähden pelit
Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.
Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.
Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.
29.12.17
Runoutesi rajat
Pohdin kirjallista uraa. Kolmanneksi julkaistavaksi kirjakseni olisi nyt ehdolla joko ihmispolon kykenemättömyydestä kumpuava kipeä rakkaustarina (lapsuustraumoin) tai nykyhetkeämme ja yhteiskuntaamme karnevalistisesti ivaava scifiooppera (murhamysteereillä). Kumpikin olisi nyt siinä kuosissa että julkaisukuntoon hiominen voisi alkaa. En ole koskaan kirjoittanut niin paljon kuin vuonna 2017. Säännöllisesti toki ennenkin. Vuosien ajan hioin käsikirjoituksiani pedanttisesti, loputtomasti yksityiskohtia ja lauseita viilaillen. Enkä lähettänyt niitä minnekään. Ei niitä kukaan lukenut. Jossain sisälläni asuu yhä se taiteen puhtauteen uskova puristi, jonka mielestä luovan työn ainoa syy olla olemassa on tekijänsä pyrkimykset ja, mahdollisesti näitä seuraten, saavutukset. Julkaisu ei merkitse mitään. Kehut, myyntiluvut, palkinnot ovat kaikki koristeita joilla peitetään sisällön tyhjyys. Oi että olin nuorena ehdoton: pitkään jatkunutta pakkomiellettä saavuttaa julkaistu kirja seurasi vuosia jatkunut tyytyväisyys siitä että tietokoneeni kovalevy täyttyi teksteistä, joita luin yksin minä - ja jotka olivat silti parempia kuin ne tusinadekkarit joita jaksoin toisinaan kantaa kirjastosta kotiin ja joihin aina ehdin kyllästyä ennen kuin pääsin loppuratkaisuun asti.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
Itsensä ylittäminen sanoilla. Oman ajatuksenjuoksunsa avaaminen. Asioiden tajuaminen kirjoittamalla. Se ainoa tapa jolla olen koskaan mitään oppinut. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hirvittävän heikko; olen huono keskittymään, onneton muistamaan mitään, [tähän piti tulla kolmaskin pointti, mutta unohdin]. Pidän todennäköisenä että kärsin jonkinasteisesta lukihäiriöstä, mutta asiaa ei ole koskaan diagnosoitu. Itse kirjoittamaani ymmärtämällä olen sentään jotain oppinut. Se on tapa jolla kaikki aivoihin valuttamani tieto tulee käsitellyksi, suodattuu, pusertuu minuksi muuttuneina informaationpalasina sanoiksi, joiden rytmistä olen aina ollut valtavan tietoinen. Epätahtiset lauseet kiusaavat minua.
Olen kuvaillut itseäni vaikeaksi ihmiseksi. Tämä on koskenut niin suhdettani kirjoittamiseen kuin ihmissuhteitani. Ei ihme että olen näillä elämänalueilla jokseenkin irrallinen. Kiusaannun edelleen kehuista. Ylpeys on sielun syöpä.
Nöyryyttä, perkele.
Kyllä taas hävettää kaikki, kaikessa kaikki, elämä.
19.12.17
Tämä runsas kajuuttani
Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
18.12.17
Maaliskuu 1993
Kirjoittelin tähän pitkät pätkät kaveriporukalla keväällä 1993 harjoittamastamme luovasta toiminnasta, kunnes kalvava epäilys valtasi että se tapahtui vasta seuraavana vuonna. Yritin tarkistaa faktoja, mutta edes minunlaiseni arkistoija ei ole täydellinen, ja selvittämättä jäi, mutta kallistunen myöhemmän ajankohdan suuntaan. Niinhän tämä menee, vuodet sulautuvat toisiin, peilikuva kurtistuu, joskus merkittävänä näyttäytynyt tapahtumaa litistyy kaikkien sen ylle kasautuvien painosta ja lopulta asiat ovat samaa tasaista massaa... Jossa yritän tämän projektini myötä tarpoa, ja jossa ylipäätään tunnen tällä hetkellä oudon aktiivisesti tarpovani taholla kuin taholla. Siis menneessä - mutta kaiken tämän nykyhetken datavirran vyöryessä ylleni huomaan kokevani sen jossain määrin tärkeäksi. Tai ehkä olen vain vanha.
Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.
Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.
Niin, mitä sitten tapahtui keväällä 1993? Vaikea sanoa. Lueskelin hitaasti etenevää Sormusten herraa, keräilin arkistooni puuttuvaa kuusnelosmateriaalia, todennäköisesti ihan kohtuullisesti panostin koulunkäyntiinkin, koska lukiossa oli vaikea pärjätä muuten. (no oikeesti pelasin Markun kanssa ristinollaa tunnit) Mutta ainakin sen tiedän, että kiiltopaperille painettuja pc-laitteistojen kuvastoja selailen tässä vaiheessa jo ahkerasti, ja ovatpa vanhemmatkin nyt alkaneet myöntyä siihen, että seuraavan kokoluokan kone minulle on kohta luvassa. Ai sitä tunnetta kun koulun atk-luokassa hiplaan hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin apuohjelmia ihan vain näpertääkseni kaikkea. Jussin luona pelaan Wolfenstein 3D:tä ja jopa sellaiset pienet Windows-pelit kuin Minesweeper ja Jezzball vaikuttavat mahtavilta. Kuusnelonen on alkanut tuntua ihan lelulta.
Mustaksi maalaamaani Tunturi Breakiin olen liittänyt puolitutun paikkakuntalaisen valmistaman pakoputken, joka lisää menopelini huippunopeutta tässä mopokauteni loppuvaiheessa kummasti. Kelpaa tällä viritetyllä vehkeellä vielä talvikelien mentyä toisinaan ajella, mutta en taida kouluun asti enää tässä vaiheessa. Tuntuu vähän ysiluokkalaiselta toiminnalta ehkä sellainen. Kesän tullen taitaa polkupyörä jo voittaa jos pitää valita. Eihän kulu vuottakaan kun jo ensimmäiset ikätoverit ovat ajokortti-iässä.
12.12.17
Helmikuu 1993
Pyhästä vannomisestani huolimatta käy niin, että kun Jussi kuulee minun ja Joonaksen olleen Lalliksella, hän närkästyy ettei asiasta hänelle etukäteen kerrottu. Yritän selittää että oli kohtalaisen extemporee lähtö - - ja ettei minua kirveelläkään saa sinne uudestaan. Mutta Jussi vaatimalla vaatii, ja yksi suostutteluvaltti hänellä sentään on: isosiskonsa on juuri saanut ajokortin, joten sen karmean bussimatkan sijasta saisimme henkilökohtaisen autokyydin. Perinteisesti heikkotahtoisena ihmisenä annan periksi, joten ei kulu kauaakaan meidän edellisen Köyliön-keikkamme jälkeen kun olemme jo uudestaan matkalla. Saan kiittää joko korkeampaa johdatusta tai Jussin isosiskon ajotaitoa siitä että tästä käynnistä mitään kirjoitan liki 25 vuotta myöhemmin - niin hirveä ajokeli tuona lauantai-iltana on. Ilma on sakeana paksua suojalunta. Säkkipimeä valaisematon pikatie on pakko kulkea lyhyillä valoilla, koska kaukovaloilla näkyvissä on vain vaakasuoraan tuiskuavaa lunta. 50 metrin näkyvyydellä selviämme kuitenkin Köyliöön asti, ja hämmästyksekseni huomaan sisällä tanssisalissa nyt jotain sellaista, joka edelliskerralla jäi minulta täysin näkemättä: kahvila. Marssimme Jussin kanssa sinne sillä välin kun Joonas katoaa taas bilettävän kansanosan joukkoon, mutta koska minulla on nyt seuraa jonka kanssa kitata kokista (kahvia en tuolloin vielä juo) ja vääntää huonoa vitsiä, ei ilta ole ollenkaan huono. Tällä kertaa esiintymässä on Ressu Redford, jonka näkeminen lavalla livenä aiheuttaa maailman lievimmän stendhalin syndrooman. (Tässä vaiheessa kirjoittaja pahoittelee heikkenevää muistiaan: saattoi nimittäin olla niinkin, että Ressu oli sillä edelliskerralla lavalla, ja tällä kertaa viimeksi mainitsemani Horsepower... Anteeksi!)
Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.
Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.
Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.
Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.
Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.
Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.
Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.
Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.
9.12.17
Kuun juuret
Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
6.12.17
Crash and burn
En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
4.12.17
Omena päivässä
Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
26.11.17
Tammikuu 1993
Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.
Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.
Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.
Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.
Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.
"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.
Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.
Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.
Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.
Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.
Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.
Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.
"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.
Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.
Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.
23.11.17
Loskaiset paikkani
Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.
Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.
Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.
Kunpa internet kaatuisi pian.
Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!
14.11.17
Joulukuu 1992
"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"
Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.
Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.
Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.
12.11.17
Marraskuu 1992
Syksyn edetessä alkaa vaivata pari asiaa, joille näyttäisi olevan selkeä yhteinen ratkaisu. Ensinnäkin olen alkanut tosissani viehättyä isommista tietokoneista. Käyn kylässä Jussin luona, jolla on viimeisen päälle päheä PC-laitteisto äänikortteineen ja viimeisimpine peleineen, eikä yhtään helpota asiaa, että koulussakin uudennihkeitä Windows-koneita käytetään milloin missäkin yhteydessä. Voi jumaliste miten ankealta tuntuu joystickit, lerput ja muu kun on saanut hiirellä klikkailla Windows-valikosta auki ohjelmia moniajoon. Tämän ohella olen kirjoitellut; voi olla että on osittain lukion innostavan äikänopen Merjan aikaansaannosta että olen alkanut ainekirjoitukseen panostaa tosissani, ja kiinnostaahan aihe kotonakin. Naputtelen kirjoituskoneella jotain novellintynkiä, mutta sen verran tajuan sentään, että tietokoneella tätä hommaa pitäisi tehdä. Vaan eihän kuusnelosesta sellaiseen ole. Aloitan vanhempieni hitaan pehmittämisen asian tiimoilta. Lupaan pyhästi että ei pelikoneeksi tietenkään, eikä lupaus nyt ihan täyttä puutaheinää ole koska se kirjoittaminen oikeasti houkuttaa - mutta kyllähän ne Jussin esittelemät pelit kovasti kutkuttaisivat kotikäytössäkin. Dune II on aivan erityisesti sellainen, johon haluaisin paneutua, sen verran vaikuttavalta peli Jussin luona näyttää.
Olisi kiinnostava tietää minkä verran ja mitä tuohon aikaan luen, mutta tämän suhteen data on vähän vaillinaista. Stephen Kingit varmaan vetäisen kirjastosta tuoreeltaan sitä mukaa kuin niitä ilmestyy, ja 90-luvun puolella King-käännösten määrä kääntyikin jyrkkään kasvuun - muutaman vuoden ajan miekkosen fanikuntaa hemmoteltiin kun koko tuotanto tuli Suomeksi lyhyessä ajassa, useita julkaisuja vuodessa, ja olin juuri sopivassa iässä. Muun populaarikulttuurin kulutuskin on vähän kysymysmerkki. Marvel-sarjakuvia vielä lueskelin, mutta kiinnostus oli päättymässä. Kerran kuukaudessa postilaatikkoon kolahtavat lehdet vielä luin läpi, mutta muistan että ainoastaan Ryhmä-X jaksoi enää oikeasti kiinnostaa - ja siinäkin oltiin lähestymässä Chris Claremontin käsikirjoituskauden loppua, mikä merkitsi sitten seuraavana vuonna tapahtuessaan myös oman suhteeni nopeaa päättymistä kyseiseen lehteen, ja sitä myötä käytännössä aktiivisen Marvel-seuraamisenkin loppumista. Televisiosta en tiedä muuta kuin että keväällä -92 katsoin ja pääosin nauhoitinkin Lapinlahden Lintujen kolmannen sketsisarjan Kuudesti laukeava, joka pikkuhiljaa saatteli minua myös populaarimusiikin maailmaan siten, että äänitin sarjan musiikkiosuuksia kasetille, jota sitten huoneessani kuuntelin. Muita kasetteja ei enää ollut, kun ne Joonaksen nauhoittamat italodiscot muutaman vuoden takaa olivat jo taakse jääneet. En tosiaan teininä ollut mikään suuri musiikinkuuntelija, kuten on ehkä huomattavissa.
8.11.17
Lokakuu 1992
Lukion alkamista seurannut kulttuurishokki on tasoittunut ja olen sopeutunut siihen faktaan, että koulumenestyksen eteen on jotain tehtävä. Ehkä tähän on ollut vaikuttimena sekin, että syksyllä kuulemme luokan oven läpi kun lukion rehtori pitää käytävässä huutosulkeiset eräälle ylemmän luokan oppilaalle ilmoittaen ettei tästä tule koskaan mitään ja olisi vähän helvetin viisasta vaihtaa koulua. Tämän oppilas sitten tekeekin; alkaa selvitä millä metodilla pienestä lukiosta kirjoitetaan aina hyvin paperein ilman reputtajia. No, en silti väitä että ottaisin hirveitä paineita opintojen suhteen vieläkään. Englantiin panostan, mikä tarkoittaa että teen minkä pitää. Äidinkieli on ihan mukavaa kun saa kirjoitella, loput lukujärjestyksestä sujuu miten sujuu.
Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.
Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.
Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.
Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.
4.11.17
Palkokasti
Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
3.11.17
Neljä olettamaa aihepiireistä
1. Näin ilmeisesti kissan kanssa viime yönä samaa unta. Olin tilanteessa jossa kaikki ajautui kohti kaaosta, liian monta liikkuvaa osaa oli saavuttamassa kriittisen pisteensä, ja juuri sillä hetkellä kun oli tapahtumaisillaan kaiken katastrofaalinen yhteentörmäys, sänkyni vieressä yöpöydällä yöt nukkuva kissa heräsi niin majesteettiseen unisätkyyn, että potkaisi herätyskellon rämisten alas. Olinpa hereillä sitten minäkin. Epätietoinen eläinparka mourusi sitten hetken aikaa häntä pörheänä ja pallo hukassa, kunnes asettui takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kello oli 2.05.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
1.10.17
Rousk
Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
26.9.17
Sun elämä on munkin elämää
Tehtaalla oli tapana että sen talon pihaan tuotiin olkipukki johon viimeksi oli syntynyt lapsi. Koska mekin asuimme tehtaan asunnossa minun saapuessani, nököttää joissakin vanhoissa valokuvissa tuo olkinen talonvartija hämärässä hangessa. Olen miettinyt missä tuo pukki nykyään on. Käytäntö tuskin on jatkunut näihin päiviin, koska tehtaan omistussuhteet ovat toistuvasti vaihtuneet, henkilökunnan asuntoja jäljellä enää vähän - minun lapsuudenkotinikin purettu. Ehkä pukki on suuremmitta suruitta todettu joskus liian kulahtaneeksi ja lentänyt roskiin, eikä sitten enää ole ollut tarvetta julistaa lapsen tuloa koko yhteisölle.
"Katso! On syntynyt lapsi!"
Hmh.
Pukin sijasta huomasin hiljakkoin viettäneeni jo pitkään esimerkillistä munkin elämää; terveenä olen tosin ollut kuin tuo jouluinen sorkkeläin, mutta muuten olen kaivanut itselleni kammion jossa mietiskellä. Alkoholia en käytä (no viime vuonna Urjalassa vähän - mutta Urjalassa tapahtunut sinne myös jää), lihaa en ole syönyt pian kahteen vuosikymmeneen (mitä nyt nakin kerran pari vuodessa), selibaattiakin on kestänyt kohta viisi vuotta. Joogaa tai meditaatiota en tosin harrasta. Kumpaakin olen joskus kokeillut, mutta olen liian kyyninen uskoakseni kummankaan olevan muuta kuin ajanhukkaa. Hyvän tv-sarjan parissa ajatus lepää paremmin.
Ja sitten kirjoitan. Joku voisi pitää pakkomielteenä tapaa jolla hahmotan mennyttä, nykyisyyttä, tarinalliseksi kasvanutta olemustani. Työn alla on kolmas kirja, ehkä samanaikaisesti myös neljäs, katsotaan nyt. Itselleni kirjat ovat lopulta kuitenkin sivutuote. Tärkeämpi on toisaalla. Kaikissa niissä muistikirjoissa, pölyyntyneille disketeille unohtuneissa txt-tiedostoissa, muistilapuissa, marginaaleissa, mielikuvissa.
Niin paljon varastoitu niin hauraasti. Yritän vakuuttaa itselleni että tällä kaikella on jokin merkitys.
Ettei se olkipukki voinut olla väärässä.
13.9.17
Lyhyestä virsi pitkä
Se siitä. Lopetin kuusnelospelien muistelun täällä heti alkuunsa. Tahtoo sanoa että muutin koko projektin omaan osoitteeseensa, ja se tottelee nyt nimeä Run / Stop - Restore. Näin sen piti alkujaankin olla, mutta sen verran arkailin, että kokeilin täällä toimiiko konsepti. Ja kai se toimii. Vaikka totta kai vähän arveluttaa tämä uusien blogien kanssa sähellys; olisiko R/S-R nyt neljästoista vai viidestoista jota kirjoitan. Ja niistä vain tämä aito ja alkuperäinen Silmis pysyy ja paranee. Mutta on tuossa se hyvä puoli, että nyt kaikkien aiheesta innostuneiden on helppo levittää tietoa tästä estottomasta kuusnepanostalgiasta ylitse maanpiirin
Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.
Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.
12.9.17
C64PELIT002.PRG: Thundercats
Niin että mikä? Ei meillä Fenno-Skandian lapsilla ollut tietoa kuin murto-osasta siitä populaarikulttuurista, joka vuolaana virtasi ison maailman muksujen editse, vain rippeitä siitä tänne meille asti roiskui. Niin kuin nyt vaikka Thundercats (Elite, 1987). Ilmeisesti johonkin piirrettyyn perustuva peli, mutta kuka sellaisesta täällä oli kuullutkaan? Ei meillä ollut kuin Maija Mehiläinen kerran viikossa ruudussa, tai Nils Holgersson ennen sitä - ja joskus Disney-piirrettyjä, joita hauskalla yhteisotsikolla "Pätkis" esitettiin toisinaan tv:ssä. Enhän minä edes tiennyt että Masters of the Universestä on piirrettykin olemassa ennen kuin olin niitä iloisesti monta vuotta kerännyt.
Mutta asiaan, eli Ukkoskissoihin. Oiva esimerkki siitä monesti todetusta faktasta että pelit olivat 80-luvulla armottomia. Thundercats on sivusuuntaan vierivä peli, jossa isokokoinen miekkamies yrittää juosta radan pisteestä a pisteeseen b ja hirveästi tyyppejä syöksyy häntä kohti kaikkialta. Kosketus tappaa. Miekan lyöntietäisyys on noin sentti. Välillä maassa on kuoppia, välillä tulee lintuja taivaalta, välillä joku ampuukin, mutta pääasiallinen hyökkäysmetodi näillä myriadeilla otuksilla on juosta päin ja lujaa. Kuolemahan siitä korjaa, ja millainen: hiukset uljaasti hulmuten sankarimme singahtaa selkä kaarella korkealle ilmaan kunnes katoaa säteileväksi tähtitomuksi...
Thundercatsin eduksi on laskettava napakka ohjelmointi. Päähenkilö on iso muttei kömpelö, hän totisesti tottelee joystickin pienintäkin nykäisyä ajatuksen vauhdilla, ja reaktiotestihän tämä loppujen lopuksi on, mutta kuitenkin sellainen että kämmätessään voi syyttää vain itseään. Tämä oli kerrassaan harvinaista, ja tämän tunnistin erikoisuudeksi jo tuolloin: pelin tuntuma oli kerta kaikkiaan niin terävä; pirun hektinen toki, mutta salamarefleksein (ja hyvällä ohjaimella) varustettu pelaaja kyllä pääsi pitkälle. Ja taisin minäkin, melko. Mutta kun tyypilliseen tapaan peli game overin jälkeen alkoi aina siitä ykkötasolta uudestaan, niin ei niitä viimeisiä tullut liian usein nähtyä, hermo ei kestänyt, ote alkoi lipsua...
Alkuruudussa soi muuten Rob Hubbardin helkkarin hieno biisi. Harvoin mainittu miehen klassikkojen yhteydessä, mutta mielestäni Robin top vitosessa ehdottomasti.
11.9.17
C64PELIT001.PRG: Highnoon
Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niissä pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.
Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi ettei varmaan nykyään. Enkä pahemmin itsekään välittänyt aiheesta. Jos nyt ihan totta puhun niin inhosin länkkäreitä lapsena, Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.
Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa harmaita rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja - ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska bandiitit ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin sentään kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti kasvoilleen tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa ("Rig + Mortis Undertakers", hahaa).
Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta "Do not forsake me oh my darling", joka nuoren minun mielestä oli hirmu epäsopiva kappale tällaiseen peliin, mutta on tietenkin tuosta Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmana ole mitää linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.
Highnoon olisi nykyiseksi kännypeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.
Mutta eivätpä olisi pelin laatijat arvanneet, että vuonna 2017 se saa avata Silmiksen uuden artikkelisarjan, jossa käyn nopeasti läpi jokaisen kuusnelospelin. Niitä on joku rapiat kymmenentuhatta, niin että heti ei materiaali lopu.
2.9.17
Syyskuu 1992
Lukiossa meidät on jaettu kahdeksi luokaksi: on pieni ja kotoisa pitkän matikan lukijat, ja sitten olemme me lyhytmatikat, kolmikymmenpäinen lauma eri asioista ja aineista eri tasoisesti kiinnostuneita. Luokaton lukio vasta siintää tulevaisuudessa, joten suurimman osan ajasta olemme nimenomaan tällä porukalla - jotkut kielet taisivat olla valinnaisia, ja sellainen hatara muistikuva että myös nyt uutena aineena mukaan tullut psykologia olisi ollut. Odotin sitä innolla - paljastui piinaavan pitkästyttäväksi johtuen lähinnä kuivasta 70-luvulta periytyvästä oppikirjasta ja kuivasta 70-luvulta periytyvästä opettajasta. Filosofiaa ei meillä ollenkaan ollut. Kuvaamataitoa kyllä, mikä sitten käynnistikin isoja asioita näiden lukiovuosien aikana, mistä lisää myöhemmin. Piirtäminen on viime aikoina muutenkin vienyt mukanaan; vaikka olen aina piirtänyt, teen sitä nyt enemmän kuin koskaan. Piirrän kaikkialle: kotona sanomalehden marginaalit ovat täynnä sarjakuvahahmoja, oppikirjat ovat niin täynnä kuvia että teksti peittyy - niin juuri, ne pirun kalliilla lukion vieressä sijaitsevasta kirjakaupasta juuri äskettäin ostetut lukion kirjat. Lama ei ole vielä iskenyt: viidentuhannen asukkaan kunnassa on tuossa vaiheessa edelleen kaksi kirjakauppaa. On kaksi uimahalliakin kyllä, mutta toisin kuin kirjakaupat, ne ovat siellä kuntaliitosten jälkeenkin edelleen.
Mutta jos tuosta jättikokoisesta luokkakoosta on jokin hyvä seuraus, niin se että lukion käytävässä on tasan yksi meille tarpeeksi suuri luokka: se jonka takaseinällä on myös lukion pieni kirjastokokoelma. Parkkeeraan itseni suurimmaksi osaksi kolmea lukiovuotta takapulpettiin, jossa kirjahyllyn National Geographicit ja muut ovat näppärästi käden ulottuvilla. Ja onhan se takarivi niin kaukana opettajastakin, että todennäköisesti osaltaan mahdollisti viime jaksossa mainitun ristinollan. (tosin nyt on hämärä muistikuva että olisimme siirtyneet tuohon luokkaan vasta lukion kakkosella... no vuosi sinne tai tänne)
Luokanvalvojamme on ruotsinopettaja Arvi, joka ei pidä siitä omaa surrealistista (vai pitäisikö vain suoraan sanoa "vajaaälyistä"?) huumoriaan heittävästä poikajoukosta, joka sinne luokan takanurkkaan on pesiytynyt. Arvi ei pidä mistään älyvapaasta. Hän on vanhan ajan kansankynttilä, joka toivoisi opiskelun otettavan vakavasti. Lukion käynti on vielä hänen opettajanuransa alkuvuosina ollut merkittävä tulevaisuuteen tähtäävä asia, mutta kamoon Arvi: on 90-luku. Olemme eksyneitä kasinotalouden kasvatteja, jotka ovat kaikkiin vaihtoehtoisinsa turtuneet, lukio on lamaan syöksyvässä maassa meille turvapaikka. Pitäähän siellä töitä tehdä, mutta toisaalta se myös viivästyttää väistämättömän kohtaamista.
Lukion kolmosella Arvi kerran aloittaa ruotsintunnin pitäen puheen "eräiden opiskelijoiden" vakavasta asenneongelmasta ruotsia kohtaan, mikä näkyy siinä että englannin ja ruotsin arvosanoissa on todistuksessa neljän numeron ero. Voi olla että hän tämän sanoessaan suoraan minuun katsookin, ehkä ei. Minulle tuo joka tapauksessa on kohdistettu, koska näin numeroni tosiaan tuossa vaiheessa menevät. Tiedostan toki asenneongelman jo tuolloin, mutta annan asian olla. Jos ei muuten niin Arvin kiusaksi.
30.8.17
Elokuu 1992
Neljännesvuosisata sitten Yhdysvaltain etelävaltioissa riehui hirmumyrsky Andrew, joka jätti yli kaksisataatuhatta ihmistä kodittomaksi. Minä sen sijaan aloitin lukion - mikä ei tuntunut kovin suurelta muutokselta kesälomaa edeltäneeseen aikaan, koska pikkupaikkakunnan lukio sijaitsi samassa rakennuksessa kuin jo kolmen vuoden ajan tutuksi käynyt yläaste. Opettajatkin olivat suurilta osin samoja, mutta sentään lukiolaiset oli sysätty omaan käytäväänsä, jossa ei tarvinnut sietää yläastelaisten seuraa. Välitunnitkin sai halutessaan olla sisällä, mitä me vielä peruskoulun puolella ollessamme kovasti kahdehdimme. Oli lukiossa jotenkin muutenkin aikuisempi meininki: oli "kursseja" joiti piti "suorittaa", ja siellä käytävän päässä oli sohvia joilla saattoi lorvia. Niiden yhteydessä oli kohtalaisen ajankohtaisesti päivittyviä sanomalehtiä laaja(hko) kattaus. Nykyään olisi varmaan kahvinkeitinkin, silloin tämä jatkuva nesteen ryystäminen ei ollut vielä senikäisten parissa lähtenyt ihan käsistä. (ei ollut energiajuomiakaan vielä keksitty) Tosin eipä ole koko lukiotakaan enää kun kaupunki lakkautti sen pari vuotta sitten. No jaa, onpa yläastelaisilla enemmän tilaa. Paitsi ettei heitäkään taida siellä enää juuri olla.
Joitakin muutoksia arkipäivässäni tapahtui. Heti lukion alettua lakkasin kulkemasta koulubussilla aamuisin - isä meni autolla töihin samaan suuntaan, joten pääsin siinä samalla (ja Raisakin, vaikka vasta yläastetta kävi), eipä tuo haitannut että oli vähän etuajassa kun ei tarvinnut sinne meluavien teinien täyttämään sardiinipurkkiin heti aamusta ahtautua. Sitä en kyllä muista millä palailin iltapäivisin kotiinpäin; oletan että silloin joutui käyttämään bussia. Jos päivä loppui aikaisin (niin kuin lukiossa usein kävi - olipa sekin mahtava muutos ainaisen yläasteen kello 14.35:n jälkeen) niin aika paljon meitä kunnan toisella laidalla asuvia näkyi liftaamassa isontien varressa. Usein kyllä jonkun vanhempi oli päivisin auton kanssa liikkeellä niin että me itsemme liian kypsiksi koulubussiin katsovatkin pääsimme kotiin. Ja tietty muutaman kerran kuljin mopollakin vielä.
Lukiomme opettajakunnasta neljä viidesosaa oli hiuskarvan päässä eläkeiästä. Saksanopettaja oli opettanut jo minun isääni 60-luvulla ja lähetti terveisiä, ja tuota kultaista vuosikymmentä monet muutkin muistelivat jotenkin kaiholla. Silloin oli oppilaskunnassa ollut kipinää ja vireyttä, oli teiniliittoa ja poliittista aktivismia. 90-luvulla oli tuijotettiin vaan telkkaria, oli apatia, tietokoneet ja mopot. (nämä siis pojilla - en tiedä mitä tytöt tekivät) Varsinainen opiskelutoiminta oli kyllä aikamoinen lekanisku päänuppiin. Yhtäkkiä joutui tekemään töitä. Kuten olen maininnut, olin lakannut suoriutumasta joskus ysiluokan alussa. En tehnyt läksyjä, kokeisiin en jaksanut lukea - hyvä jos tiesin koska sellaisia oli. Silti peruskoulun päättötodistukseni keskiarvoni oli kahdeksan nurkilla. Lukiossa olikin sitten heti eri meininki. Siinä meinasi pikkaisen ahdistaa kun ensimmäisen neloset paukahtivat kokeista ja syksyn ensimmäisen kurssin lopuksi saadun välitodistuksen keskiarvo oli about vitonen. Joltisestikin oli otettava itseään niskasta, ja hitaan alun jälkeen lähtivät ne numerotkin nousuun. Kovin silmien avaaja oli äidinkieli. Me saimme opettajaksi Merjan, jonka no-bullshit -metodi kävi monen hermoille, mutta minua suorapuheisuus, avoimen aggressiivinen feminismi ja estoton tyhmien pilkka miellyttivät. Ja kun ensimmäisestä yläastehenkeen vasemmalla kädellä (tämä siis kuvainnollisesti) kirjoittamastani aineesta sain huutomerkein varustetun murskakritiikin, tajusin että oma ajattelu on mahdollista koulussakin. Ehkä jopa suotavaa. Äikkä ampaisi heti lukion ekan luokan aluksi suosikkiaineekseni ja taisi siellä kaikki kolme vuotta pysyäkin. Merjan palaute oli inspiroivaa, ja kieliopin ynnä muun ankean opiskelu jätettiin sikseen kun keskityttiin kirjallisuushistoriaan. Se oli kiinnostavaa. Sitäpaitsi Merja soitteli usein aamunavausvuorossaan koulun keskusradiosta Lapinlahden Lintuja.
Mutta niin siis alkoi koulutyö. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti. Niin paljon joutui lukemaan, kirjoittamaan, keskittymään, että ei voisi kuvitella että saatiin oppituntien aikana täytettyä satoja sivuja ruutuvihkoa ristinollalla, mutta kun oikein yritti niin onnistuihan sekin. Terveisiä Markulle.
Joitakin muutoksia arkipäivässäni tapahtui. Heti lukion alettua lakkasin kulkemasta koulubussilla aamuisin - isä meni autolla töihin samaan suuntaan, joten pääsin siinä samalla (ja Raisakin, vaikka vasta yläastetta kävi), eipä tuo haitannut että oli vähän etuajassa kun ei tarvinnut sinne meluavien teinien täyttämään sardiinipurkkiin heti aamusta ahtautua. Sitä en kyllä muista millä palailin iltapäivisin kotiinpäin; oletan että silloin joutui käyttämään bussia. Jos päivä loppui aikaisin (niin kuin lukiossa usein kävi - olipa sekin mahtava muutos ainaisen yläasteen kello 14.35:n jälkeen) niin aika paljon meitä kunnan toisella laidalla asuvia näkyi liftaamassa isontien varressa. Usein kyllä jonkun vanhempi oli päivisin auton kanssa liikkeellä niin että me itsemme liian kypsiksi koulubussiin katsovatkin pääsimme kotiin. Ja tietty muutaman kerran kuljin mopollakin vielä.
Lukiomme opettajakunnasta neljä viidesosaa oli hiuskarvan päässä eläkeiästä. Saksanopettaja oli opettanut jo minun isääni 60-luvulla ja lähetti terveisiä, ja tuota kultaista vuosikymmentä monet muutkin muistelivat jotenkin kaiholla. Silloin oli oppilaskunnassa ollut kipinää ja vireyttä, oli teiniliittoa ja poliittista aktivismia. 90-luvulla oli tuijotettiin vaan telkkaria, oli apatia, tietokoneet ja mopot. (nämä siis pojilla - en tiedä mitä tytöt tekivät) Varsinainen opiskelutoiminta oli kyllä aikamoinen lekanisku päänuppiin. Yhtäkkiä joutui tekemään töitä. Kuten olen maininnut, olin lakannut suoriutumasta joskus ysiluokan alussa. En tehnyt läksyjä, kokeisiin en jaksanut lukea - hyvä jos tiesin koska sellaisia oli. Silti peruskoulun päättötodistukseni keskiarvoni oli kahdeksan nurkilla. Lukiossa olikin sitten heti eri meininki. Siinä meinasi pikkaisen ahdistaa kun ensimmäisen neloset paukahtivat kokeista ja syksyn ensimmäisen kurssin lopuksi saadun välitodistuksen keskiarvo oli about vitonen. Joltisestikin oli otettava itseään niskasta, ja hitaan alun jälkeen lähtivät ne numerotkin nousuun. Kovin silmien avaaja oli äidinkieli. Me saimme opettajaksi Merjan, jonka no-bullshit -metodi kävi monen hermoille, mutta minua suorapuheisuus, avoimen aggressiivinen feminismi ja estoton tyhmien pilkka miellyttivät. Ja kun ensimmäisestä yläastehenkeen vasemmalla kädellä (tämä siis kuvainnollisesti) kirjoittamastani aineesta sain huutomerkein varustetun murskakritiikin, tajusin että oma ajattelu on mahdollista koulussakin. Ehkä jopa suotavaa. Äikkä ampaisi heti lukion ekan luokan aluksi suosikkiaineekseni ja taisi siellä kaikki kolme vuotta pysyäkin. Merjan palaute oli inspiroivaa, ja kieliopin ynnä muun ankean opiskelu jätettiin sikseen kun keskityttiin kirjallisuushistoriaan. Se oli kiinnostavaa. Sitäpaitsi Merja soitteli usein aamunavausvuorossaan koulun keskusradiosta Lapinlahden Lintuja.
Mutta niin siis alkoi koulutyö. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti. Niin paljon joutui lukemaan, kirjoittamaan, keskittymään, että ei voisi kuvitella että saatiin oppituntien aikana täytettyä satoja sivuja ruutuvihkoa ristinollalla, mutta kun oikein yritti niin onnistuihan sekin. Terveisiä Markulle.
19.8.17
Olemisen virheitä
Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.
Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.
"Jään odottamaan seuraavaa."
Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.
Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.
Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.
"Jään odottamaan seuraavaa."
Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.
Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.
16.7.17
Tummalakitympönen
Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
20.6.17
Kesäyö kanssanne
Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
18.6.17
Heinäkuu 1992
Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.
Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.
Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.
Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.
10.6.17
Kuplii kuplii (kaukana kuplii)
Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
30.5.17
Rihmoja
Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)