9.1.18

Huhtikuu 1993

Kevät koittaa, tietotekninen olemukseni uudistuu. Commodore sysäytyy tylysti syrjään kun huoneeseeni kannetaan PC-kone mallia IBM Ps/1. Eikä ihan mikään mopo masiinaksi olekaan: 25 megahertsin prosessori, 4 megaa muistia, jopa 80 megan kovalevy. Kirjoitan tästä päiväkirjaani vasta reilun viikon kuluttua; sen verran täpinöissä olen uudesta laitteesta etten aiemmin ehdi. Jo hyvän aikaa PC-maailmassa pyörineen Jussin kautta on heti läjäpäin kopsattuja pelejä tarjolla, ensimmäisten joukossa, muistelen, ainakin Boulder Dash -klooni Legend of Myra, Cthulhu-seikkailu Alone in the Dark ja parhaana kaikista hillitön ralliajelu Stunts. Mutta vaikka nämä isot ja erilaiset pelit kiinnostavatkin ihan eri tavalla kuin kuusnepapelit enää vuosiin, on uuden koneen suurin hohdokkuus sittenkin muualla. Parasta on näpertely. Hiplailen hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin valikoita, askartelen jotain Paintilla ja Notepadilla. Ja tietenkin, koska Windows on vain sokerikuorrutus sen koneen varsinaisen käyttöjärjestelmän yllä, otan haltuun DOSsin. Ah, muistanpa vieläkin sen puhelinluettelon paksuisen DOS 6.0 -käyttöoppaan, joka IBM:n mukana tuli. Se on edelleen kesämökin komerossa memorabiliana tallessa. En sitä kauheasti lukenut sen jälkeen kun olin peruskäskyt ottanut haltuun. Olen edelleen sitä mieltä että DOS on paras ja selkein käyttöjärjestelmä koskaan. Kun kirjoitti mitä halusi, tiesi mitä sai.

Kirjoittaminen toimiikin aasinsiltana siihen mitä olin vanhemmilleni luvannut tietokoneella pelaamisen sijasta tekeväni (kun en etukäteen osannut aavistaa miten houkuttelevia ne pelit ovatkaan... varsinkin sen jälkeen kun kesällä ostan Jussilta vanhan Soundblaster-äänikortin), eli kirjoittamiseen. Aloittelen seuraavien kuukausien kuluessa Microsoft Works 2.0:lla tekstin toisensa jälkeen, harpon niiden välillä fiiliksestä riippuen saamatta tietenkään mitään valmista (paitsi novellin otsikolla "Herra Virtanen"; melko hauska psykiatrin ja potilaan välinen yllärikäännelopulla varustettu kauhuvivahteinen dialogi), mutta jos nyt neljännesvuosisata myöhemmin noita tekstejä otsa kurtussa kirjoittavalle teinille voisin jotain sanoa, sanoisin vain että anna mennä. Ideoita, ajatuksia, henkilöitä ja tarinoita pursuaa jo tässä vaiheessa esiin hengästyttävänä ryöppynä. Kielenhuoltoa kaivataan - esimerkiksi sellaiset perusasiat kuin välimerkkien jälkeen lisätyt välilyönnit puuttuvat.Mikä saa tekstin näyttämään hieman kummalliselta,kuten havainnette.

Mutta totisesti. Näihin muutamiin tekstinalkuihin mahtuu maailmasta toiseen syöksymisiä, alien-invaasioita, kuolemaansa aseet laulaen rynnistäviä sotilaita, omakotitalojen rakenteissa asuvia mutanttihyönteisyhdyskuntia, eeppinen ulottuvuuksien välinen "ajan museo", päättymätön vankilaulottuvuus, häkellyttävästi videochattia muistuttava orwelliaaninen valvontajärjestelmä ja mitä kaikkea. En tiedä mistä nuo kaikki ovat lähtöisin. Suodatan 16 vuoden aikana sisäistämääni populaarikulttuuria kai. Lukuisista aloituksista huolimatta on yksi teksti, joka on ikäänkuin se pääasiallinen projekti. Nimetön romaani, joka alkaa lauseella "Don Rodrigusesilla oli ongelma". Sitä jatkan pisimpään, ja kauimmin, ja aloitanpa sen vielä joskus vuoden 2000 tienoilla uusiksikin mielestäni teknisesti paremmin siihen silloin kykenevänä, mutta ei se silti koskaan valmistu. Vivahteita siitä on kuitenkin säilynyt nyt kovalevyllä olevaan valmiiseen romaanikäsikseen asti. Elämäkertakirjoittajani voi sitten joskus todeta että tuo ensimmäinen romaanikäsikseni on se mitä kirjoitan koko elämäni ajan, eikä hän olekaan ihan väärässä.

Isovanhemmistani äidinäiti on asunut jo monta vuotta vanhainkodissa, hyvävointisena muuten, mutta osittain liikkumiskykynsä menettäneenä. Olen käynyt häntä katsomassa säännöllisesti ja ennen etäiseksi jäänyt ihminen on tullut vasta nyt kunnolla tutuksi. Yhtäkkiä kevään aikana mummun olemus muuttuu. Siihen asti niin iloinen ja olosuhteista huolimatta (vanhainkoti ei ole ympäristönä järin inspiroiva, minkä mummu on monesti naureskellen meille huomioinut) tarkasti maailman tapahtumia seuraava ihminen muuttuu pelokkaaksi. Hän alkaa kertoilla meille oudoista kokemuksistaan, joista yksi on jäänyt minulle erityisen tarkasti mieleen: hän haluaa meidän kysyvän henkilökunnalta miksi hänen huoneessaan käy niin paljon edesmenneitä sukulaisia sängyn äärellä öisin seisomassa. Katsomassa häntä, puhumatta. Mummu kertoo että tämä on pelottavaa ja hän toivoisi sen loppuvan. Voin uskoa. Olen koko ikäni tuntenut äidinäidin isovanhemmistani voimakastahtoisimpana ja maanläheisimpänä, ja tämä muutos on jotenkin kammottavan nopea ja raju. Tekisi mieli sanoa mummulle jotain lohduttavaa, mutta miten siihen minunlaiseni kykenisi, kun tämän omat lapsetkin ovat lähinnä hämmentyneitä näiden tarinoiden äärellä. Aavistus tulevasta leijuu raskaana ilmassa.

Ei kommentteja: