Helmikuu 1991

Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.

Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.

Joulukuu 1990, tammikuu 1991

Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.

Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.

Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.

Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."

"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.

Kuninkaan kuiskaus

Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.

Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?

Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.

Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.

Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.

Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.

The Never-Fondle

[tuhinaa]

- Mmh, ootko sä jo hereillä?

- Joo. Mietiskelen.

- Mitä sä tähän aikaan mietit?

- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -

- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.

- En mä halunnut herättää.

- Ai ajatuksilla?

[nauraa, suukottaa]

- Niin. Kyllä siihen voi herätä.

[pussailevat]

- Voiskohan tästä kirjoittaa?

- Ai mistä, meistä?

- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.

- Mutta sitten kaikki luulee että - -

- No jos mä laitan vaan kuvan.

- Höhlä.

[suukottaa]

- Olispa kahvia.

- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.

- Okei.

Pelipöydällä: Hive

Harvat asiat ovat niin kiehtovia kuin ötökät, mistä johtuen haaveilin pitkään Hiven hankkimisesta omaan pelikokoelmaani. Toimisihan peli kyllä millä teemalla vain; tai vaikka pelkällä geometriikalla. Mutta onneksi John Yianni valitsi pelinsä aiheeksi nimenomaan ötökät, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin abstrakti kaksinpeli, on tuossa pikkueläinteemassa jotain perinjuurin kiehtovaa. Hyönteistason maailma on tunnetusti julma. Kun pöydällä ottelevat muurahaiset, hämähäkit ja muut, tiedetään että kyseessä on tilanne jossa syödään tai tullaan syödyksi.

Valkoisen pelaajan joukot valmiina matsiin

Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.

Musta kuningatar on yhtä sivua vaille piiritetty,
valkoinen hengaa turvallisesti pelialueen yläreunassa.

Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.

Hivelle löytyy aina tilaa.

Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.

Marraskuu 1990

Talvi kuluu alati laajenevassa uppoamisessa Commodore 64:n alamaailmaan postin manner-Euroopasta tuomien diskettien kautta. Joonaksen kanssa vaihdellaan saamaamme matskua, kirjoittelemme toisillemme kirjeiden lisäksi myös novellimaisiksi tarinoiksi kasvavia kertomuksia (kuusnepan näytöltä luettavia nämäkin), laadimme simppeleitä demoja. En uskoudu päiväkirjantapaiselleni enää mistään, en juuri kiinnostu koulusta, luen sentään - Kingistä olen tainnut edetä Jalavan julkaisemiin kauhunovellikokoelmiin, jotka eivät kyllä lopulta ole kaksisia, edes kasiluokkalaisen mielestä.

Elokuviin liittyen huomasin äsken kiinnostavan jutun: Rauni Mollbergin Ystävät, toverit on saanut ensi-iltansa marraskuussa 1990, ja on jäänyt mieleeni siten, että olin teatterissa Vammalassa Markon ja Petrin kanssa, kun tuon nykyään kai täysin unohdetun teoksen traileri pamahti kankaalle ja sisälsi rutkasti paljasta pintaa. Vitsailimme että tuo mennään katsomaan. Mutta mitäköhän varten me siellä Biossa olimme? Sam Raimin Darkman näyttää olleen marraskuun ensi-iltoja myös, ja Die Hard 2 oli aiemmin samana vuonna... Ne ainakin muistelen nähneeni valkokankaalta. Leffassa käyminen oli puolisäännöllinen juttu tuohon aikaan, 4-5 kertaa vuodessa ehkä, hivenen haittasi kun piti lähteä naapurikuntaan asti, ja aina täytyi järjestää kyydit. Mutta eiköhän isoimmat Hollywood-blockbusterit silti nähty. Ja se Darkman, joka oli varsin pienimuotoinen tapaus, mutta siitä oli Kolmoskanavan NoTv:ssä ollut juttu joka varmaan sai meidät kiinnostumaan. Kaikkihan NoTv:tä katsoivat. Frank Pappaa ja Baba Lybeckiä fanitettiin.

Koulukuvaus on vuonna 1990 marraskuussa. Edellisvuodesta kaikki ovat muuttuneet. Pojista on tullut jotenkin... romuluisempia, kukaan ei oikein näytä mahtuvan itseensä. Tytöt katoavat villapaitojensa ja isojen college-huppareidensa sisään. Minä istun penkillä kuvan etuosassa ja pitelen kylttiä, jossa luokan kooksi ilmoitetaan 16, mutta yksi vähemmän meitä on esillä, koska Jammu edellisvuoden tavoin oli taas kuvauspäivänä pois. Kuvaaja on varmaan sanonut jotain hassua, koska suurin osa luokasta hymyilee leveästi. Tai no, ainakin pojista. Tytöt näyttävät jotenkin synkiltä. Itselläni on kirkkaanpunainen collegepusero ja metallirannekkeinen digitaalikello, jonka olen saanut synttärilahjaksi täyttäessäni yhdeksän. Pidän sitä joka päivä kesään 2004 asti (ranneke vaihtuu tosin nahkaiseen), jolloin kyllästyn, enkä ole kelloa sittemmin omistanut.

Lokakuu 1990

Oletan että syksyn 1990 tapahtumia puitiin jossain määrin koulussakin. Koska kuohuuhan maailmalla: Kuwaitissa soditaan, Saksat yhdistyvät, Neuvostoliitto on mullistuksen kourissa, itäblokin maat kurottavat länteen. Mutta ehkä kasiluokkalaisena ei silti ihan tajunnut asioiden merkitystä. Toki nuo olivat tapahtumina kiinnostavia; siinä määrin kun maailman tapahtumat aina. Jotain kerrottavaa. Asioita ja reaktioita niihin. Sitä suurta ja etäistä, mikä aina tapahtui 5000 asukkaan länsisuomalaisesta paikkakunnasta nähtynä jossain hyvin kaukana muualla. Mutta ainakin historiantunnit olisivat olleet oivallisia foorumeja noiden asioiden käsittelyyn, ja voi olla että niin tehtiinkin, meillä oli tämän vuoden ajan hissanopettajana kerrassaan omituinen heppu nimeltä Timo. Mies tuli paikkakunnalle jostain isommasta kaupungista, opetti vuoden verran historiaa, siirtyi sitten opinnonohjaajaksi, jota virkaa taisi hoidella pitkäänkin. Hän oli viihdyttävä. Kirjoittaessaan tunnin asioita taululle hän havainnollisti niitä koomisin tikku-ukoin. Hän muistutti sketsihahmoa ainakin kun vertasi siihen nuupahtaneeseen joukkoon kansakoulunaikaisia kansankynttilöitä, joista yläastelukion henkilökunta muuten koostui: Timo oli melko lyhyt ja pyöreä, pukeutui puvuntakkiin ja puhui kirjakielen ja standup-komiikan välimuotoisesti. Käsittelimme kasiluokan aikana toista maailmansotaa, ja silti tunnit olivat välillä yhtä naurumyrskyä. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hieman kierolta, mutta asiat jäivät mieleen.

Vapaa-ajan vietän, kuten saagan edellisosista on voinut päätellä, kuusnelosen parissa. Huoneeni muodostuu linnakkeeksi. Ovi ja ikkunaverhot ovat yleensä kiinni. Pöytä täyttyy disketeistä, koulukirjat leviävät sinne mihin sopii, sarjakuvilla täytetyt lehtikotelot painavat hyllyjä vinoon. Pitsivarjostiminen kattolamppu (huone oli alunperin vanhempien makuuhuone) ei kauheasti valaise, yleistunnelma on hämärä. On kirjoituskone ja nurkissa vielä leluja, joille ei muuta sijoituspaikkaa toistaiseksi löydy. Punainen räsymatto, jossa valkoisia koirankarvoja. Nirskahteleva konttorituoli, jonka äiti on joskus pelastanut työpaikalta, ja jonka tuttavaperheen isä on pajassaan uudelleenverhoillut. Sama tuoli muuttaa kanssani Turkuun, ja taitaa vasta Yo-kylässä 2000-luvun puolella lopulta lentää totaalisen hajalle menneenä roskiin.

Minä ja Joonas olemme molemmat haalineet jo muutaman kontaktin ulkomailta, ja upouusiakin pelejä kopsahtelee jo harvakseltaan postilaatikkoon. Lisäksi molemmilla on ainakin yksi samanhenkinen kaveri myös omalla paikkakunnalla: minä kopsailen kamaa Petriltä, joka levyaseman ja 64-scenen maailmaan minut alkujaan tutustutti. Mutta Joonaksen kanssa tästä puuhasta tulee se keskeinen ajanviete. Kopsailemme toisillemme pelejä, joita posti sitten kuljettaa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välillä. Kirjoittelemme kuusnelosella kirjeitä (sellaisilla ohjelmilla kuin Futurewriter 2 ja Legend-writer!), joita juuri äsken lueskelin emulaattorin kautta. "Kirje" on kai laaja käsite. Ennemmin tuotokset ovat sarja huudahduksia, hetkellisiä assosiaatioita ja kommenntteja johonkin nyt jo unohtuneeseen. Mutta sentään löysin 30.10. päiväämäni listauksen peleistä, joiden parissa olen syksyn aikana viettänyt eniten aikaa:

1. Midnight Resistance
2. Krakout Professional II (alkuperäinen Krakout oli kai jo niin puhkipelattu, että tahkosin tätä hakkerien väsäämää epävirallista versiota)
3. Traz
4. Speedball
5. Denaris
6. Space Rogue

Jos luin tuolloin kirjoja, siitä ei ole merkintöjä missään. Todennäköisesti Kingiä ja Koontzia on ollut yöpöydällä, sarjakuvissa pysyttelin edelleen Marvelin parissa, mutta Hämähäkkimieheen olin jo kyllästynyt. Tilasin Rautakirjan tilauspalvelun kautta Jenkeistä Daredevilin, jota sitten vuoden verran kotiin tulikin. Lehdestä vastasivat tuolloin Ann Nocenti ja John Romita Jr, ja kama oli mullistavan surrealistista. Totaalisen toista maata kuin mitä Suomessa oli DD:tä siihen mennessä julkaistu: Frank Millerin raa'an dekonstruktion jälkeen Nocenti ja Romita veivät Daredevilin hahmon ihan omiin sfääreihinsä, mutta alkuhämmennyksen jälkeen tykkäsin tuosta kaudesta kovasti. Lukeutuu omituisimpien Marvel-sarjakuvien joukkoon ehdottomasti.

Telkkarissa vaikuttivat tuolloin Lapinlahden Linnut, joiden järjestyksessä toinen sketsisarja, Maailman kahdeksan ihmettä, oli syksyllä ruudussa. Edellisvuotinen ensimmäinen sarja meni enimmäkseen ohi (kun se tuntui vähän liian ronskilta jotta sitä olisi viitsinyt kotona katsoa), mutta tätä tuli seurattua. Mopojengi Hurjat on tästä jäänyt monen mieleen. Tykkäsin biiseistäkin, ja tämä visuaalinen yhteys varmasti vaikutti siihen, että kun vuosia myöhemmin lopulta aloin lähestyä populaarimusiikin laajaa maastoa, tartuin Lappareihin. Suosikkibändejäni yhä, ja koko tuotanto on hyllyssä kyllä. Kuten ne Daredevilitkin. Ja ovat ne kaikki sadat disketitkin yhä vintinrapussa maalla, mutta tokko toimivat sentään. Jotain taidetta niistä voisi tehdä.

Party misses you

Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.

Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...

Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.

En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.