10.7.15

X-Files 1.22: Roland

Olikohan Salaiset kansiot (kuten sarjaa en pääsääntöisesti halua nykyisin kutsua) jo silloin alkuaikoina niin leimallisesti "ufo"-sarja kuin millaisena se nykyään käsitetään? Siis maineeltaan? Koska ainakin tämän ykköskauden perusteella ufot ovat selvänä vähemmistönä. Nyt kun kauden tokavika jakso on katsottuna, on takana kuusi ufojaksoa (ja yksi vielä tulossa) ja tämä oli nyt kuudes rajantakaapaluu - siihen kun lisätään sitten ihmissudet, Toomsit ynnä muut pyrokinetikot, niin ufot ovat selkeä minoriteetti, eikä yksikään ufojaksoista tule esiintymään kauden top vitosessani (jollaisen juuri tämän lauseen kuluessa päätin joka kauden katsottuani laatia), ikävä sanoa.

Mutta tosiaan niin, viimekertaista teemaa jatkaakseni: taas tullaan manalasta takaisin. Sinänsä toki propsit käsikirjoittajille, että ovat nyt kuudennen erilaisen lähtökohdan aiheelle keksineet, mutta huh huh silti. Toisaalta Roland lieni paremman puoleisia tätä teemaa käsitelleistä jaksoista, joten en minä valita. Nimiroolin (josta tulee tietenkin mieleen - siis nimestä - tuo sankareista salskein, Roland Deschain) vähälahjaisena ja lapsen tasolle jääneenä labrasiivoojana vetäisee tyylillä Zeljko Ivanek, jonka itse muistan Ozin (Kylmä rinki) ikimuistoisen täysmulkvistina limanuljaskasenaattorina. Hän oli lempihahmojani tuossa sarjassa, ja Ivanek on siis hyvä myös Rolandina, joka tekee tekoja joita ei ymmärrä eikä kunnolla edes muista, häntä käytetään kuin kauko-ohjauksella, kuten Mulder taas nokkelana nopeasti huomaa.

Rolandissa nähdään myös X-Filesin toistaiseksi brutaaleimmat murhat, kun miestä imeytyy turbiiniin ja syväjäädytettyä päätä pistetään lattiaan pirstaleiksi. Muistaakseni tämänkaltainen mässäily ampui myöhempien kausien jaksoissa jo jonkin verran ylikin, mutta toisaalta on tässä taas tuota sarjalle jo tähän mennessä ominaiseksi osoittautunutta pimeää huumoria mukana: ikkunan editse vaakalentoa kohti turbiinia lentävä tiedemies on kuin jostain Buster Keatonin leffasta, varsinkin kun Roland ikkunan ääressä tyynenä moppaa lattiaa. Pakko tunnustaa että hörähdin.


9.7.15

X-Files 1.21: Born again

Tämän jakson myötä "henkilö palaa kuoleman rajan takaa" nousee neljännellä esiintymiskerrallaan ohi abduktiotapausten ykköskauden käytetyimmäksi juonikuvioksi. Näin jälkiviisaana pitää hämmästellä miten sitkeästi käsikirjoittajat ovat tätä asetelmaa rakastaneet. Beyond the sea, Lazarus ja Young at heart saavat nyt seurakseen - - ei kun hetkinen, nythän minä unohdan Shadowsin, tuon ihan ensimmäisten joukossa esitetyn kummitusjakson. No niin, viisi kertaa yhden tuotantokauden aikana on kyllä paljon, ja toistoahan tuosta seuraa väistämättä. Aluksi Born again ei oikein tahdo vakuuttaa. Varsinkin ennen tunnaria esitetty teaseri oli jotenkin lannistavan kökkö; ehdin miettiä onko dvd:lle vahingossa livahtanut jakso väärää sarjaa, kun pyörittiin jotenkin ylitsevuotavan kliseisen poliisiaseman nurkilla, jossa sitcom-näyttelijän näköiset kytät sanailevat, musiikki on geneeristä ja autot niitä isoja Volvon näköisiä laatikoita, joita kaikki 80-luvun jenkkisarjat olivat pullollaan.

Mutta sitten puolivälin vaiheilla kuvassa vilahtaa akvaario, jonka pohjalla seisoo kuplia pulputtava sukeltajakoriste. Tunnistaminen lähti selkäytimestä: tuollaiseen liittyy jotain hyytävää! Otteeni ruudun tapahtumista meinasi herpaantua kun mietin mistä muistan sellaisen rakeisen jotenkin kammottavan kuvan juuri tuollaisesta esineestä, yritin muistella näkemiäni elokuvia, jotain mahdollisimman ahdistavaa... kun sitten myöhemmin paljastui että no juuri tästä jaksostahan tuo tuohon laittamani kuva on. Eikä se nyt lopulta... Olenpa jostain syystä kuitenkin silloin joskus pitänyt hyvin kaameana ajatusta tuollaisesta hypnoosisessiovideon keskelle ilmestyneestä sekunnin murto-osan kuvasta, josta FBI-teknikko sitten lopulta kaivaa esiin tuon näkymän. "Nauhalle ilmestyvät selittämättömyydet" on minuun aina voimallisesti tehonnut trooppi.

Puolivälin jälkeen Born again lähtee laadullisesti huimaan nousuun. Toistuvaa alkuasetelmaa ei enää jaksa manata kun tunnelma tiivistyy ekspontentiaalisesti; viimeinen kolmannes on tyylikkään tummaa kuvaa, painostavaa musiikkia, intensiteettistä aikaa vastaan juoksua ja ylipäätään toimintaa, juuri sitä mitä alkupuolelta tuppasi puuttumaan. Niin, ehkä olen hövelillä tuulella, mutta en minä tästä juuri mitään pahaa osaa sanoa. Viihdyttävä kolmevarttinen, kunhan alussa malttoi vähän kärvistellä. No vierailevat näyttelijät olivat taas vähän sinnepäin. Ja Mulder tekee kyllä huimia uskoon perustuvia päätelmiä pienistä vihjeistä, mutta onko sillä väliä kun ne pääsääntöisesti osuvat oikeaan. Mutta Scully ei nyt viidettä kertaa vuoden sisään muuta kuin kyynisesti tuhahtele mahdollisuudelle että joku olisi kuolleista palannut, mikäon jo vähän paksua. Henkilöhahmona hänen "skeptinen tarkkailija"-roolinsa on jo nyt kertakaikkisen loppuunkaluttu, vaan kakkoskaudella hän muistaakseni pääsee vielä vähän emepi keskelle tapahtumia. Kohtapa se nähdään.

(ps. pitäisi vaihtaa tämä ikivanha blogileiska uuteen, koska kuvat ja sivupalkki eivät enää suostu sijaitsemaan vieretysten... mutta olkoon...)


4.7.15

X-Files 1.20: Tooms

Historiallinen jakso, jossa Assistant Director Skinner tekee ensiesiintymisensä ja tulee saman tien jäädäkseen, Tupakkamies puhuu, ja tietenkin ensimmäinen paluun tekevä pahis, itse Eugene Victor Tooms, se jonka kaikki X-Filesin ensimmäistä kautta katsoneet muistavat. Mutta se, etten juuri tästä jaksosta muistanut yhtään mitään kun taas nimihenkilön ensiesiintyminen Squeeze on painunut 90-luvun populaarikulttuurin keskeisinä hetkinä syvälle aivopoimuihin, kertoo Toomsista sen oleellisen ongelman: tämä oli Squeezen uudelleenlämmitys pikemminkin kuin jatko-osa. Toki kuviot olivat nyt hieman toiset: Tooms vapautuu vankilasta (murhia ei koskaan saatu yhdistettyä häneen), Mulder saa obsession miehen seuraamisesta ja aiemmin esiintynyt jo 30-luvulla näitä murhia tutkinut poliisikin palaa kuvioihin (ja näyttää vielä nuoremmalta kuin Squeezessä, jossa ei silloinkaan ollut päivääkään yli kuuskymppisen oloinen).

Toisinnoista huolimatta homma kuitenkin toimii. Tooms on alusta loppuun viihdyttävää tavaraa, siinä määrin iskussa käsikirjoittajat Morgan & Wong taas kerran ovat. Saatan jopa lukea hiukan liikaa siitä, että tämä jakso on enemmän mustaa komediaa kuin puhdasta kauhua edustanut Squeeze... Mutta jotenkin tuntui siltä, että jo nyt tekijät ovat tiedostaneet ne rutiinit ja kliseet, joita sarja on tähän mennessä käyttänyt. Komedia ei kuitenkaan missään vaiheessa ammu yli, vaan pysyy melko tiukasti (loistavan) dialogin tasolla. Totisesti Tooms tuo kristallinkirkkaasti esiin sen, miten epätasaista jälkeä syntyy, kun jaksoja on paljon ja käsikirjoittajat vaihtuvat. Koko jakson paras kohtaus oli Scullyn ja väsyneen Mulderin keskustelu yöllä autossa Toomsin asunnon ulkopuolella. Scully vakavoituu ja kutsuu hieman vaivautuneena partneriaan etunimeltä. Vastaus: "Don't... Even my parents call me Mulder." Ja mitä Fox tekee kun Scully passittaa hänet kotiin nukkumaan? No tietenkin heittäytyy sohvalle ja huudattaa tv:stä 50-luvun kauhuleffoja nupit kaakossa - ja nukkuu kuin murmeli. Tämänkaltaiset kohtaukset ovat niitä, jotka aikanaan tekivät sarjasta kestohitin. Nämä agentit ovat persoonia, elävämpiä olentoja kuin mihin poliisisarjoissa oli totuttu.


3.7.15

X-Files 1.19: Darkness Falls

Oh yeah. Edellisen fiaskon jälkeen mennään taas metsään niin että soi, mutta nyt siinä mielessä että jakso sijoittuu sinne: Kanadan kaukaisiin takametsiin, jossa joukko tukkijätkiä on kadonnut jäljettömiin. Lähistöllä hiippailleita ekoterroristeja epäillään, mutta Mulderilla on muutakin mielessä... Ja niin agentit, paikallinen lainvalvoja, metsurifirman edustaja (ja myöhemmin myös yksi viheranarkisti) pakkautuvat tuntikausien ajomatkan päähän, vailla radiota (hajalla), autoja (kaikki hajalla) ja ylipäätään tietoa muusta kuin että lähistöltä löytyy ilmeisesti hyönteisten koteloima ruumis, ja pimeän tullen "ne" saapuvat.

Tosiasiat on tunnustettava: tämä muistuttaa jaksoa Ice lähtöasetelmaltaan rankasti, mutta on lopulta suoraviivaisempi ja tylympi. Ja ehdottomasti yksi niistä jaksoista, jotka X-Filesin ykköskaudelta ovat jääneet muistiin ihan briljantteina. Tämä on tosiaan siellä Squeezen ja Icen kanssa niiden jaksojen joukossa, joita voi huoletta klassikoksi nimittää, ja vaikka Darkness Falls ei tosiaan missään vaiheessa innovatiivisuudellaan loista, on kuin edellistä jaksoa pilkaten kaikki taas tehty viimeisen päälle laadulla. No, se tukkifirman äijä ei kyllä näyttelijänä loistanut. Mutta kuolikin sitten ensimmäisenä.

Jo etukäteen olin valmistaunut siihen, että pidän tästä: muistiin oli jäänyt että tämä teki aikoinaan todella kovan vaikutuksen, ja ehkä syynä oli juuri sijoittuminen jotenkin kotoisan näköiseen havumetsään. Voi toki olla, että ihan entiseen malliin Darkness Falls ei kolissut, en tiedä - en kokenut samanlaisia kutkuttavia hetkiä kuin Icen parissa, josta siitäkin muistin juonenkäänteet ennalta. Mutta olipa nyt aikaa tarkkailla muuta: upeita maisemia, ihan oikeita aika hurjan näköisiä hakkuualueita, Mark Snown musiikkia, joka oli perinteisempää kauhuleffamaalailua, mutta juurikin edellämainitun hakkuualuevaelluksen taustalla soi kyllä upean haikea pianojuoksuttelu. Pari yhteyttä 80-luvun kauhuleffoihin: sheriffinä vieraili Jason Beghe, jonka muistan George Romeron varsin vähän tunnetun mutta onnistuneen pätkän Monkey Shines pääosasta, ja varsinkin jakson alussa tukkimiesten mökille saapuessa kamera-ajoa riittää kuin Evil Deadissä konsanaan - miljöön huomioon ottaen tuskin sentään on sattuma kyseessä.

Loppu on karu. Varmasti yksi koko sarjan historian karuimmista (sanoo hän nyt, ja yhdeksän kauden jälkeen voi olla eri mieltä), koska sen lisäksi että mitään ratkaisua ei saada, ovat agentit itsekin lähempänä kuolemaa kuin varmaan melkein koskaan. Ja miten traumatisoiva kokemus mahtaakaan olla hyönteisen koteloimaksi joutuminen: voin kuvitella että henkisesti sellaisen jälkeen ei palaa työkykyiseksi koskaan. Purema-arvet päähenkilöiden iholla olivat jakson lopussa aivan hirveät, varmasti tapaus jätti kaameat elinikäiset arvet. Scully ei edes herännyt tajuttomuudesta ennen kuin jakso loppui! Todennäköisesti aktiivinen ura FBI-agenttina on tämän jälkeen katkolla pitk - -

Ai ensi viikolla kaikki on taas hyvin? No sitähän minäkin.


30.6.15

X-Files 1.18: Shapes

Ihan aluksi: ihmissudet ovat pakollisista kauhuelementeistä tylsin (jaetulla ykkössijalla kylläkin vampyyrien kanssa), ja sillä siunaaman sekunnilla kun tajusin että juuri niistä tässä jaksossa on kyse (vaikkei sanaa ääneen sanotakaan), kolmannes keskittymiskyvystäni sinkoutui muualle. Kai ihmissusijakso oli väistämätön kun sarja kerran kauhukliseitä on yksi kerrallaan tämän ensimmäisen kautensa aikana läpi käynyt, mutta täytyy nyt kuitenkin toivoa että aihe oli tällä käsitelty. Vampyyrijaksoa jään jo valmiiksi tylsistyneenä odottamaan. Paitsi että yksi mainio huumorilla tehty torahammasjuttu on jollain myöhemmällä kaudella tulossa, sen muistan vielä hämärästi...

Kuitenkin olen monesti todennut, että aihe ei koskaan ratkaise teoksen kiinnostavuutta. Klemmarista saa kirjoitettua mieltäkääntävän upean romaanin jos se tehdään taidolla, ja ehkä ihmissusistakin saa jotain kiinnostavaa aikaiseksi, mutta Shapes ei sitä ole. Ihan suoraan voin sanoa, että näin juuri äsken ykköskauden toistaiseksi huonoimman jakson. Tokihan ihmissusikuvioon oli yritetty hakea uutta kierrettä liittämällä se osaksi Amerikan intiaanien perinteitä (olihan se kai uusi idea 90-luvun alussa?), mutta juoni oli silti liian totaalisen suoraviivainen ja yllätyksetön. Paikallinen virkavalta ei tykkää FBI:stä? No jopas nyt! Suljettu yhteisö joka tietää "jotain", mutta ei kerro ulkopuolisille. Että ihan! Pahaa-aavistamaton Scully vaarassa, kun totuuden selvittänyt Mulder taistelee aikaa vastaan ehtiäkseen hänen luokseen? Huoh.

Mikä pahinta, vaikuttaa siltä, että tuotantotiimin kiinnostus jaksoon on ollut samaa luokkaa kuin katsojalla. Näyttelijät ovat pääosin kökköjä; pari ihan todella nolostuttavan huonoa suoritusta löytyy, mutta onneksi myös voi taas bongailla Twin Peaks -tyyppejä, kun Michael Horse on sheriffinä. (tai jos nyt saivarrellaan hetki, niin onhan joka jaksossa tähän asti ollut ainakin yksi Peaks-esiintyjä: David Duchovny) Ja mitä harvoja hyviä näyttelijöitä löytyy (pääosakaksikko lähinnä), on heille kirjoitettu dialogi niin nolostuttavan tönkköä että tippuilin tuolilta. Harvoinpa olen nähnyt näin ison budjetin tuotannossa näin ulosanniltaan kiusaantuneita suorituksia. Gillian Anderson aivan erityisesti toivoo olevansa läpi koko jakson jossain muualla, enkä häntä moiti. Mulder ja Scully ovat yhtäkkiä tyhmempiä, naiivimpia, kornimpia ja kaiken kaikkiaan tylsempiä kuin vielä kertaakaan. Rytmi on hukassa, keskustelut eivät suju luontevasti, vaivaannuttavaa ekspositiota piisaa. Musiikki on jakson alussa hyvää, mutta sekin katoaa sitten jonnekin, taantuu tasapaksuksi taustaksi ja hukkuu ukkosenpauhuun ja älyttömään ärinään ja murinaan, jota on ääniarkiston efektinauhoilta tuuttailtu esimerkiksi eläintarhanhäkissä asustavan pienen kissapedon kuvan päälle niin ronskilla otteella että meinasin ääneen nauraa, mutta sen verran turtana olin jo yleisestä ankeudesta, etten kyennyt sitten kuitenkaan.

Yleinen ankeus oli sitten kuitenkin Shapesin ainoa hyvä puoli, ja tarkoitan tällä visuaalista ilmettä. Taivas on koko jakson ajan harmaa, suuressa osassa kohtauksista sataa, hiekkatiet ovat kuoppaisia, rapa lentää ja agentit astelevat litisten savivellissä. Mutta jotten nyt ohjaajaa (David Nutter, X-Filesin laatuunkäypä luottomies yleensä) liikaa kehuisi, niin se jatkuva täytettyihin eläimiin ja etenkin niiden hampaisiin zoomaaminen oli jo vähän liikaa.


29.6.15

Muistatko vielä oravanhäntä-kohun? Nyt puhuu Banjo-Pirkko!

Palasin kuin kuppa Töölöön. Siirsin kuukauden saldon järkkäriltä & puhelimesta kotiläppärin kovalevylle: nelisensataa kuvaa. Niistä voi sitten myöhemminkin varmistua siitä, että loma oli ihan oikeasti aktiivinen: vaikka enimmäkseen oltiin vaan paikallaan maalla, oli joka päivä jotain. No, ajelin minä sieltä kahdesti Turkuun, kahdesti Tampereelle, kahdesti Helsinkiin. Kirjapäivät lisäsivät hyllytilan tarvetta noin puolella metrillä tänä vuonna, mutta ostosten lisäksi kuriiri toi maalle kaksi laatikollista omaa proosateostani. "Sun kuva oli lehresä", totesi sikäläinen autokauppias tänä aamuna kun ennen lähtöäni kävin pihassa potkimassa renkaita. Tätäkö on julkisuus? Kunpa se loppuisi pian.  Vaan itsepä menin, ja oikeasti kannatti, koska juttu on hyvä, parempi kuin kohde.

Ensitöikseni kaupungissa löysin eteisen lattialta lapun, jossa oli tämä päivämäärä ja ilmoitus sen olemisesta viimeinen mahdollinen häkkivaraston tyhjentämiseen, minkä teon toteutumatta jääminen johtaisi siihen, että kyseinen varasto huomisen kuluessa tyhjentyisi ihan ilmaiseksi, tosin jätelavalle. Reilu peli tuollainen viikon varoitusaika kesällä kun väki on lomilla. Kävin kuitenkin pelastamassa polkupyörän, joka ilmoitti paheksuntansa siitä, että oli samoilla sijoilla nököttänyt melko tarkkaan kaksi vuotta; viime kesänä en sitä jaksanut ylös kantaa, enkä tänäkään olisi muuten. Helsinki ei houkuta pyöräilemään. Muut roinat ajattelin sinne jättää; helppo tapa päästä ylimääräisestä eroon, kun ne putkiremppafirman toimesta toimitetaan pois. No jos nyt ne lapsen hiekkalelut säästän, nostalgiasyistä. Olipa siellä vielä kaksi kolmasosaa häkeistä täynnä huonekaluja, talvirenkaita, televisioita sun muuta roipetta, eli lienee jokunen muukin määräajasta tietämätön. Onpa putkimiehillä huomenna kantamista.

31.5.15

Golly, sir! Them's some fine -

Ah, kesäbreikki. Olen blogannut kuin olisi 2005 taas, kiitos X-maratonin. Nyt pinkaisen kesälaitumille, mikä tarkoittaa katselubreikkiä (onneksi olen kirjoittanut jaksoista tänne, en varmaan muuten muistaisi heinäkuussa mitä tähän mennessä on tapahtunut...). Kun kaikki yhdeksän kautta on katsottu, pääsen tuon True Detectiven pariinkin sitten viimein, kehuttu sarja kun on niin hommasin tuon filelaatikon yhteydessä ykköskauden sitäkin... Ja kun eilen duunin telkkarissa satuin näkemään siivun Simpsoneita, tajusin: sarjaa on tullut vissiin jotain 25 tuotantokautta. Itse olin fanaattisen fanaattinen Simpsofani aikoinani (nauhoitin pakkomielteisesti jokaisen jakson VHS:lle vuosien ajan - kasetit lienevät nykyisin jossain kaatopaikan täytteenä), mutta sarjan tason lasku pakotti luopumaan. Kymmenes kausi on viimeinen, jota olen nähnyt, mikä tarkoittaa: minulla olisi enemmän näkemättömiä Simpsoneita katsottavana kuin mitä olen ammoisesta fanituksestani huolimatta nähnyt.

Tämä kaikki pohdinta on oirehdintaa siitä, että ajauduin umpikujaan lukemisieni kanssa kuluneen vuoden aikana. Kirjoja sateli ennätystahtiin; kävin kirjastossakin silti edelleen vanhasta tottumuksesta (sen tavan sentään tajusin kevään aikana lopettaa), edelleen "luettavat"-kirjapino kotona kasvoi nopeammin kuin ehdin suoriutua. Taannuin. Jätin kirjoja kesken ehtiäkseni seuraavan pariin. Harpoin, väsyin. Nyt en ole lukenut enää viikkoihin muuta kuin sarjakuvia, nekin jo monesti luettuja vanhoja klassikkoja (Chris Claremont on minuun varmasti eniten omalla tuotannollaan vaikuttanut kirjoittaja, eikä tämä ole vähäisintäkään liioittelua). Paitsi Seppäsen Jussin Kymmenottelun luin, ja se palautti jotenkin uskoani kirjan mahdollisuuksiin. En tiedä miten onnistuin itseni niin survomaan tukkoon tekstillä, että aloin talven aikana kammotakin kirjojen näkemistä. Nyt on taas luottamus tulevaan, ja kesälukemiseksi varattu sopivan kokoinen läjä.

Kesäkirjoittaminenkin on toki toiveissa korkealla. Sata vuotta vanhan talon kamari isoine kirjoituspöytineen ja isoine ikkunoineen (tämä on tärkeää nyt kun olen viikkoja elänyt julkisivuremontin vuoksi ikkunattomassa luolassa) oli tärkessä roolissa viime kesänä kun nakuttelin sitä tekstiä, joka kuukauden kuluttua on sinunkin ulottuvillasi lähimmässä kirjakaupassa (myös näppärästi e-kirjana niille oudoille joka sitä harrastavat - muunmuassa kummisetäni, sain kuulla, mutta siitä seurasi tajuaminen: eipä paljon e-kirjaan rustailla omistusterveisiä, ei). Sijainnit ovat tärkeitä. Paikat ja niiden kokonaistunnelma. Äänimaailma. Ehdottomasti ei musiikkia (blogatessa voi - nytkin soi Rob Hubbardin The Last V8; tosiaan, olen musiikin sarallakin taantunut niin etten ole aikoihin kuunnelllut kuin kuusnelosmusaa), ehdottomasti paljon kahvia, ehdottomasti iso kirjoituspöytä jolle muistiinpanot voi levittää laajalle ja sekavasti.

Kuusnelosesta ja kirjoittamisesta yhdistyikin mieleeni muistikuva. Kun olimme lähestymässä toisen ikävuosikymmenemme puoliväliä, minä ja serkkupoika kirjoittelimme toisillemme tarinoita, novelleiksikin niitä voisi halutessaan kutsua, nimenomaan kuusnepalla. Niissä seikkailivat päähenkilöinä tekijät itse jonkinlaisessa parodisessa supermoodissa: he olivat lyömättömiä mulkvisteja, harrastivat paljon seksiä, olivat älyllisesti ylivertaisia ja selvisivät kaikesta. Sivuosissa nujerrettiin tyhmiä luokkakavereita, idiootteja opettajia ja muita tampioita: ärsyttävät julkkikset ja uskovaiset saivat osansa. Tarinat sijoittuivat yleensä ajankohtaisiin tapahtumiin kuten alkavaan kesälomaan, tuolloisiin urheilutapahtumiin (jääkiekon MM-kisat 1991 pidettiin Suomessa, minne sijoitin yhden tarinani) ja ylipäätään mikä nyt tuon ikäistä kiinnosti. Vuoden-parin aikana tarinat ajautuivat yhä parodisemmiksi, loppuvaiheessa ne muuttuivat ivaversioiksi aikansa tv-ohjelmista, erityisesti visailuista, joissa päähenkilöt (me kaksi) kisailivat ylivertaisesti. Pitäisi lukea noita joskus taas. Muistelen että ne menivät lopulta itseironiassaankin aika huikealle tasolle.

Anteeksi, harhauduin. Tämä Hubbardin hysteerinen syna-juoksuttelu saa sen aikaan. Ainoa mistä piti kirjoittaa oli kuitenkin se, ettei kesäkuun kuluessa ole luvassa tekstiä tänne. Eikä Wanhaan blogistaniaan, joka tosiaan on ajautunut yhden henkilön poliittisen nillityksen kentäksi siinä määrin, että taidan sen suhteen luovuttaa. Muutkin kaikesta päätellen ovat. No, hyvä idea jne...

Hyvää kesää.

27.5.15

X-Files 1.17: Miracle Man

Toivon uudelleenkatselumaratonilta paljon lisää sellaisia yllättäjiä kuin Miracle Man. Teaserin perusteella olin varautunut näkemään jälleen kohtuullisen tyhjänpäiväisen täytejakson - joka ikinen jenkkisarjahan jossain vaiheessa päättää piipahtaa karismaattisten evankelistojen ja niinsanottujen ihmeparantajien maailmassa, ja X-Filesin ympyröihinhän tuo aihepiiri sopii mitä parhaiten. Mutta kuviot ovat nyt hieman normeista poikkeavat. Ihmeitä on ilmeisesti todella tapahtunut - mutta ihmisiä on myös alkanut kuolla. Parantamisista vastaava nuori mies on itseruoskinnan ja syyllisyydentunnon piinaama ja seurakunnan pääjehun harmiksi kuluttaa aikansa enemmän baarissa turpaan saaden kuin sananjulistusteltassa. Eikä auta että seurakunnan kotipitäjän sheriffi (roolisuorituksen hoitaa oivallisesti kotiin maailman eniten 80- ja 90-luvuilla sheriffejä esittänyt R. D. Call) on vankkumaton halussaan osoittaa koko kuvio kuplaksi.

Henkilöhahmot nostavat tämän jakson toistaiseksi sarjan parhaimmistoon. Yksikään monista vierailevista henkilöistä ei ole yksiulotteinen eikä kliseinen; pastorin "luottomiehenä" toimiva mustapukuinen Roy Orbison -hahmo on visuaalisestikin mahtava - kuin suoraan jostain Lynchin leffasta. Sheriffistä pidin myös. Katsoja ei koko jakson aikana pääse perille onko hän todella hyvällä asialla vai vain oman kaunansa ajama, ja ylikarismaattisen miljonääripastorin roolisuorituskin on totaalisen uskottava. Kadehdittavan taidokkaasti tasapainotettu käsikirjoitus jätti myös tilaa muutamalle Mulderin ja Scullyn väliselle keskustelulle jotka olivat muutakin kuin juonenkuljetusta, ja mitä juoneen tulee: viime hetkille asti oli kasattu yllätyskäänteitä, melkoisen julmiakin. Huumorikin oli mustaa: Scully ei aikaillut suorittaessaan perähikiän fasilititeeteissa täysimittaisen ruumiinavauksen pahoinvoivan Mulderin joutuessa seuraamaan vieressä. Ei tästä voinut olla pitämättä. Missään nimessä Miracle Man ei lukeudu X-Filesin ikimuistettaviin klassikkojaksoihin, mutta paljon keskimääräistä kertajuonta parempi tapaus kuitenkin oli kyseessä. Ainakin näin ykköskauden perspektiivistä nähtynä.