"Muistatko ihan ensimmäistä kertaa kun oltiin näin?" kysyin, hänen lämmin otsansa vasten poskeani. Silitin hänen hiuksiaan, hän hengitti hitaasti, oli hämärää sisällä ja ulkona.
"En", hän vastasi hiljaa.
Se oli kuin piiskanisku kasvoihin. Työnsin hänet kauemmas itsestäni, tunsin raivonpunan nousevan kasvojani ylös. Hampaani iskeytyivät toisiaan vasten, poskilihakset kiristyivät, oli vaikea puhua. Tuijotin häntä silmiin.
"Mitä helvettiä? Miten niin et?"
Nousin seisomaan. Hän putosi sylistäni lattialle, ei sanonut mitään, näytti pelästyneeltä jänikseltä. Kurotin käteeni edellisiltä asukkailta jääneen viskipullon. Se lensi hänen ohitseen, pirstaloitui seinään eikä auttanut. Sisälläni kiehui, olin hetkessä siirtynyt pysyvään räjähdyksen tilaan, en hallinnut lihaksiani. Raivon piti päästä jotain kautta ulos.
"Kulta, älä -"
Hänen sanansa eivät olisi voineet olla turhemmat. Kirkas valkoinen valo räiskyi silmieni takana. Huoneen lautalattia natisi, räsymatto rullaantui. En nähnyt kunnolla, mutta kuitenkin kuulin hänen äänensä, nauroiko hän minulle? Mistä sen olisin enää siinä vaiheessa tiennyt? Lihaksia särki.
"Lyö jumalauta takaisin!" minä huusin. Hän keräsi itsensä, lensin seinää vasten, en tiennyt sattuiko leukaani vai takaraivooni enemmän. Putosin istumaan, polveni koukistuivat eteeni, nyt minä näytin etsiytyvän suojaan. Hän kohosi eteeni seisomaan täyteen pituuteensa. Iso mies, olin halkaissut hänen huulensa ja leukaparta oli tahriutunut vereen.
"Ämmä perkele", hän mutisi. Hetken olin varma hänen tällä kertaa kostavan, tällä kertaa tekevän sen mitä olin pelännyt ja toivonut jo kuukausien ajan. Hän huojui paikallaan kuin patsas, kääntyi pois ja lähti huoneesta.
Kokosin itseni hitaasti. Kello oli puoli seitsemän aamulla, koulun alkuun kaksi tuntia. En ollut tarkistanut kasiluokkalaisten aineita, ne piti palauttaa tänään. Päästyäni ikkunan ääreen näin maan muuttuneen valkoiseksi ja aloin hihittää hysteerisesti. Miehen jäljet kävelivät autolle, hän istui sisällä, näin hänen kumartuneen ratin ylle. Hän hytkyi, nauroi.
15.5.06
12.5.06
Opistovertaus
Katsellessa eilistä Lostin jaksoa tänä aamuna nauhalta tajusin omituisen yhteyden, joka saattaa selittää kiinnostustani sarjaan. Joukko ihmisiä heitetty kaikille vieraaseen paikkaan, jokainen on aluksi tyhjä taulu, ja ajan mittaan jokaisesta paljastuu asioita, hyviä ja pahoja, ihmiset maalataan kokonaisiksi. Tajusin että minähän olen ollut tuolla. Se kummallinen vuosi, jonka vietin kansanopiston kirjoittajalinjalla jumalten selkien takana, siellähän me kaikki olimme yhtä hukassa, kaikki aluksi pelkkiä kasvoja, osalla nimi. Vuoden lopussa olimme vyyhteytyneet toisiimme ja joillakin vyyhdeillä kesti pitkään aueta. Se oli aika hassu havainto.
En sitten mene tänään sinne tenttiin, josta tuossa aiemmin mainitsin. En kykene. Tiedän ettei se menisi läpi, ja kun seuraavan kerran käyn oppiaineessani, saan taas hävetä. Suloinen häpeä, se minun päälleni laskeutuu kuin kevein harso, tarttuu ja pysyy. Joskus vihaan akateemista jargonia enemmän kuin mitään. Kuinka kaukana todella tärkeistä asioista on kirjallisuudentutkimus? Valovuoden päässä. Miksen alkanut lukea luonnontieteitä, ei tarvitsisi yrittää ajatella. Kun ei se suju.
En sitten mene tänään sinne tenttiin, josta tuossa aiemmin mainitsin. En kykene. Tiedän ettei se menisi läpi, ja kun seuraavan kerran käyn oppiaineessani, saan taas hävetä. Suloinen häpeä, se minun päälleni laskeutuu kuin kevein harso, tarttuu ja pysyy. Joskus vihaan akateemista jargonia enemmän kuin mitään. Kuinka kaukana todella tärkeistä asioista on kirjallisuudentutkimus? Valovuoden päässä. Miksen alkanut lukea luonnontieteitä, ei tarvitsisi yrittää ajatella. Kun ei se suju.
9.5.06
Tinat tiskiin ja lattamoro
Ei aina tiedä onko hyvä vai huono asia se, että opiskelee yliopistossa niin pientä oppiainetta että tuntuu kuuluvansa jonkinlaiseen perheyhteisöön. Kävin pikemmin kotimaisen kirjallisuuden hämärässä käytävässä vilkuilemassa parin viikon takaisen tentin tuloksia, kun toimistosihteeri astui esiin huoneestaan ja kyseli että mites, sinähän olit sillä ja sillä luentosarjalla. No, niin olin; turha sitä kieltääkään kun juuri killitin kyseisen luentokuulustelun tuloksia, joissa nimeäni ei näkynyt, sen sijaan printin alareunassa tyly teksti: "1 hylätty".
No joo enkä mennyt tentistä läpi, mutisin. Nolotti kyllä, vaikka ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut kun pääaineen tenttejä reputan. Tosin ensimmäinen kerta viidennen vuoden opiskelijana. Ja sen viimeisen uusintakerran ilmoittautumisaikakin jo meni, jatkoi toimistosihteeri. Meni kyllä, totesin, tietäen että siinä välissäkin ehti jo olla yksi uusintakerta. Aloin tehdä lähtöä. Tunsin oloni pikemminkin 19- kuin 29-vuotiaaksi, ajattelin häipyä ennen kuin saan jälki-istuntoa. Tiesin professorien olevan joka tapauksessa huoneissaan kuulolla. Täytäpä kuule tenttikuori, toimistosihteeri totesi, niin laitan sinut vielä mukaan sinne. Ei sitten mene koko luentosarja hukkaan.
Ihan hipihiljaa sitten täytin tenttikuoren ja livahdin tieheni. Siis hyvä asiahan on tämä, että meidän räpeltäen etenevien opiskelijoidenkin asioita joku hoitaa. Mutta huono se, että välillä niin pirusti hävettää.
No joo enkä mennyt tentistä läpi, mutisin. Nolotti kyllä, vaikka ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut kun pääaineen tenttejä reputan. Tosin ensimmäinen kerta viidennen vuoden opiskelijana. Ja sen viimeisen uusintakerran ilmoittautumisaikakin jo meni, jatkoi toimistosihteeri. Meni kyllä, totesin, tietäen että siinä välissäkin ehti jo olla yksi uusintakerta. Aloin tehdä lähtöä. Tunsin oloni pikemminkin 19- kuin 29-vuotiaaksi, ajattelin häipyä ennen kuin saan jälki-istuntoa. Tiesin professorien olevan joka tapauksessa huoneissaan kuulolla. Täytäpä kuule tenttikuori, toimistosihteeri totesi, niin laitan sinut vielä mukaan sinne. Ei sitten mene koko luentosarja hukkaan.
Ihan hipihiljaa sitten täytin tenttikuoren ja livahdin tieheni. Siis hyvä asiahan on tämä, että meidän räpeltäen etenevien opiskelijoidenkin asioita joku hoitaa. Mutta huono se, että välillä niin pirusti hävettää.
7.5.06
Raparperitaivas
Odottamaton kesä, ja lähes dimensioharppaukseksi mieltyvä asuinolosuhdemuutos. Puolitoista vuotta tienmutkaa ja hautausmaata kopperoisen opiskelijayksiöni parvekkeelta katsottuani istuksin yhtäkkiä omalla takapihalla ilta-auringossa, kastelen omassa kasvimaassa kasvavia raparpereja, tarkkailen päiväuneen sulkeutuvan silmän raosta kissan vaeltelua pihassa, haistelen naapurin grillin sytytysnesteen tuoksahdusta tuulettomassa ilmassa, kuuntelen kivenheiton päässä sijaitsevan Halistenkosken padon yllä kirkuvia lokkeja. Rivitaloelämää, ikkunat kahteen suuntaan, kummassakin leikkikenttä.
Vasta nyt tajuan mikä ero on Ylioppilaskylän länsi- ja itäpuolella, tähän asti olen kitkutellut siellä lännessä, nyt olen parisataa metriä lähempänä Helsinkiä ja tuntuu kuin olisi Espooseen muuttanut Vantaalta. Ei tästä nyt ihan rivitaloa saa poistamatta ylempiä kerroksia, mutta melkein tämä sitä itseään jo on, eikä siinä mitään. Tutustuu ihmisiinkin. Istuin tänään pihalla alkuiltapäivän helteenpoikasessa lukemassa, tuumasin kasvimaan kaipaavan vettä ja kävin sisällä täyttämässä kastelukannun. Olin siis pois alle minuutin; tänä aikana takapihalle oli ilmestynyt patsastelemaan pyöreähkö mummo, joka näytti leppoisalta mustassa t-paidassaan ja kukkahameessaan ja jonka oletin pysähtyneen katsomaan naruunsa hiljalleen sotkeutuvaa kissaa.
"Päivää", sanoin mummolle.
"Olen tässä poliisia piilossa", vastasi mummo.
En oikein siihen osannut sanoa mitään, joten aloin kastella kuivunutta multaa.
"En minä mitään pahaa ole kellekään tehnyt, mutta kun siinä oli kaikenlaista", mummo jatkoi. Jossain lähistöllä kulki auto, ja hän hätkähti, pelästyi silminnähden ja ääneen ilmestyi aito hätä. "Oliko se poliisi? Menikö ne siinä nyt?"
Vakuutin auton olleen ihan tavallinen pakettiauto, mitä mummo ei selvästikään näyttänyt uskovan. Ympärilleen kurkistellen hän harppoi pihasta pois, niinkin mummomaiseksi kiitettävää vauhtia pitäen niinkin kovassa helteessä. Hermostuneet askeleet veivät hänet joentöyrästä kohti. Laskin kastelukannun maahan ja irrotin kissan ahdingostaan.
Vasta nyt tajuan mikä ero on Ylioppilaskylän länsi- ja itäpuolella, tähän asti olen kitkutellut siellä lännessä, nyt olen parisataa metriä lähempänä Helsinkiä ja tuntuu kuin olisi Espooseen muuttanut Vantaalta. Ei tästä nyt ihan rivitaloa saa poistamatta ylempiä kerroksia, mutta melkein tämä sitä itseään jo on, eikä siinä mitään. Tutustuu ihmisiinkin. Istuin tänään pihalla alkuiltapäivän helteenpoikasessa lukemassa, tuumasin kasvimaan kaipaavan vettä ja kävin sisällä täyttämässä kastelukannun. Olin siis pois alle minuutin; tänä aikana takapihalle oli ilmestynyt patsastelemaan pyöreähkö mummo, joka näytti leppoisalta mustassa t-paidassaan ja kukkahameessaan ja jonka oletin pysähtyneen katsomaan naruunsa hiljalleen sotkeutuvaa kissaa.
"Päivää", sanoin mummolle.
"Olen tässä poliisia piilossa", vastasi mummo.
En oikein siihen osannut sanoa mitään, joten aloin kastella kuivunutta multaa.
"En minä mitään pahaa ole kellekään tehnyt, mutta kun siinä oli kaikenlaista", mummo jatkoi. Jossain lähistöllä kulki auto, ja hän hätkähti, pelästyi silminnähden ja ääneen ilmestyi aito hätä. "Oliko se poliisi? Menikö ne siinä nyt?"
Vakuutin auton olleen ihan tavallinen pakettiauto, mitä mummo ei selvästikään näyttänyt uskovan. Ympärilleen kurkistellen hän harppoi pihasta pois, niinkin mummomaiseksi kiitettävää vauhtia pitäen niinkin kovassa helteessä. Hermostuneet askeleet veivät hänet joentöyrästä kohti. Laskin kastelukannun maahan ja irrotin kissan ahdingostaan.
3.5.06
Lyhyt ikuinen hetki
Onko teille koskaan käynyt niin, että olette jostain pois ihan pienen hetken vain ja kun palaatte, tuntuu että kaikille on tapahtunut ihan hirveän paljon.
Minä muutin tavarani toiseen paikkaan, ja toisen tavarat, ja kiitos apuna olleille kaikille ihan sydämestä syvältä, ja kun sitten päivä kului ja ehdin sen verran istahtaa että netin sain koneeseen, näytti tuttu ympäristö sellaiselta kuin kaikilla olisi yhtä aikaa mullistuksia elämässään. Kirstillä ja Mealla on menossa muutoksia, pieniä ja suuria, jotain merkittävää selvästi. Työelämään hypännyt Marimba on ihan uudella tarmolla siirtynyt ihan uusiin kuvioihin. Jani kirjoittelee vallan spekulointiin kiihottaen.
Ja tuntuu kuin - - kuin - - tässä ei olisi lainkaan kaikki. Ikään kuin minä en enää tuntisi näitä polkuja, joita pitkin niin kamalan pitkään olen kävellyt. Minulla on sellainen olo, voi tietenkin olla vain muuttoväsymystä tai tunnekuohu uudesta elämäntilanteesta, sitäkin voi tosiaan olla, että on kuin olisi niillä poluillaan ylittänyt sen rajan, jonka kohdalla huomaa, ettei kotiin voi enää palata. Se on samanaikaisesti jotenkin hirmuisen surullinen ja hirmuisen onnellinen tunne. Että elämässä on muutosta. Että voi siirtyä eteenpäin, ja jotenkin kaikki tuntuvat, ja nyt en enää edes puhu vain blogiympäristöstä, kaikki tuntuvat olevan jonkinlaisessa muutoksessa ja matkalla vaiheesta toiseen, ja saattaa tosiaan olla niin, että minä vain heijastan sitä mitä itse käyn läpi.
Minä muutin tavarani toiseen paikkaan, ja toisen tavarat, ja kiitos apuna olleille kaikille ihan sydämestä syvältä, ja kun sitten päivä kului ja ehdin sen verran istahtaa että netin sain koneeseen, näytti tuttu ympäristö sellaiselta kuin kaikilla olisi yhtä aikaa mullistuksia elämässään. Kirstillä ja Mealla on menossa muutoksia, pieniä ja suuria, jotain merkittävää selvästi. Työelämään hypännyt Marimba on ihan uudella tarmolla siirtynyt ihan uusiin kuvioihin. Jani kirjoittelee vallan spekulointiin kiihottaen.
Ja tuntuu kuin - - kuin - - tässä ei olisi lainkaan kaikki. Ikään kuin minä en enää tuntisi näitä polkuja, joita pitkin niin kamalan pitkään olen kävellyt. Minulla on sellainen olo, voi tietenkin olla vain muuttoväsymystä tai tunnekuohu uudesta elämäntilanteesta, sitäkin voi tosiaan olla, että on kuin olisi niillä poluillaan ylittänyt sen rajan, jonka kohdalla huomaa, ettei kotiin voi enää palata. Se on samanaikaisesti jotenkin hirmuisen surullinen ja hirmuisen onnellinen tunne. Että elämässä on muutosta. Että voi siirtyä eteenpäin, ja jotenkin kaikki tuntuvat, ja nyt en enää edes puhu vain blogiympäristöstä, kaikki tuntuvat olevan jonkinlaisessa muutoksessa ja matkalla vaiheesta toiseen, ja saattaa tosiaan olla niin, että minä vain heijastan sitä mitä itse käyn läpi.
30.4.06
Päivän persoona
On mahdollista että seinät aaltoilevat kuin hiljalleen liplattelevan rantaveden alla, tai ehkä olen vain nukkunut liian vähän. Herätys kello 4.30, ei mistään erityisestä syystä, ehkä aivot vain eivät jaksaneet levätä enää. Sellaista sattuu kun on ajateltavaa ja tehtävää. Uni oli mielipuolinen hybridi Iain Banksin romaania, todelliseksi heittäytynyttä tietokonepeliä, sotaa, silkkaa ahdistusta ja villin itsetietoista paranoiaa. Piti nousta kirjoittamaan se muistiin.
Vieläköhän ihmiset seitsemältä nukkuvat? Tekisi mieli alkaa tampata mattoa parvekkeella. Ehkä vain imuroin. Hermot lievästi pinnassa.
Jani kirjoitti tavanneensa bloggaajatoverin. Tuntuu suurelta askeleelta tavata joku sellainen, jonka tuntee vain kirjoitetun sanan kautta, ei sillä etteikö ajatus kiehtoisi. Enkä nyt tarkoita mitään joukkotapaamisia, joita kovasti nykyisin järjestetään. Olen aivan liian epäsosiaalinen osallistuakseni koskaan moiseen, mutta soolona olisi kiva joskus jotakuta nähdä. Toistaiseksi olen tavannut vasta yhden bloggaajan. Kun tutustuu toiseen ensin kirjoitetun kautta, on myöhemmin tutustuttava uudelleen, ellei halua lopun ikäänsä kommunikoida kirjoittaen. Ehkä siksi kynnys kohdata muita toistaiseksi vain tekstinä näytöllä tavattuja ihmisiä on suuri. No, vapun jälkeen muutamme tämän ainoan tavatun kanssa yhteiseen uuteen osoitteeseen asumaan. Siinä mielessä ehkä hyvä, että olen tavannut vain yhden bloggaajan.
Muutto. Minä olen tosissani uskonut omistavani vähän tavaraa, varsinkin sitä ajatellen, että jouduin ihan vain tilanpuutteen takia luopumaan ainakin pakettiautollisesta omaisuutta muuttaessani tähän kopperoon puolitoista vuotta sitten. Ja nyt sitä on, ja sitä on, ja sitä on. Missä se kaikki on majaillut? Kun ottaa huomioon täydellisen säilytystilattomuuden, on häkellyttävää, että onnistun silti kaivamaan jostakin limbosta esiin toistaiseksi 21 pahvilaatikollista tavaraa, ja lisää löytyy. Onko seinässä reikä? Olenko pakannut jo ainakin kahden naapurinkin tavarat? Mistä nämä stringit tulivat?
Tekisi mieli levätä yhtään mitään tekemättä koko päivä, mutta vielä pitää pakata. Ja siivota. Ja pak
at
a
j
Vieläköhän ihmiset seitsemältä nukkuvat? Tekisi mieli alkaa tampata mattoa parvekkeella. Ehkä vain imuroin. Hermot lievästi pinnassa.
Jani kirjoitti tavanneensa bloggaajatoverin. Tuntuu suurelta askeleelta tavata joku sellainen, jonka tuntee vain kirjoitetun sanan kautta, ei sillä etteikö ajatus kiehtoisi. Enkä nyt tarkoita mitään joukkotapaamisia, joita kovasti nykyisin järjestetään. Olen aivan liian epäsosiaalinen osallistuakseni koskaan moiseen, mutta soolona olisi kiva joskus jotakuta nähdä. Toistaiseksi olen tavannut vasta yhden bloggaajan. Kun tutustuu toiseen ensin kirjoitetun kautta, on myöhemmin tutustuttava uudelleen, ellei halua lopun ikäänsä kommunikoida kirjoittaen. Ehkä siksi kynnys kohdata muita toistaiseksi vain tekstinä näytöllä tavattuja ihmisiä on suuri. No, vapun jälkeen muutamme tämän ainoan tavatun kanssa yhteiseen uuteen osoitteeseen asumaan. Siinä mielessä ehkä hyvä, että olen tavannut vain yhden bloggaajan.
Muutto. Minä olen tosissani uskonut omistavani vähän tavaraa, varsinkin sitä ajatellen, että jouduin ihan vain tilanpuutteen takia luopumaan ainakin pakettiautollisesta omaisuutta muuttaessani tähän kopperoon puolitoista vuotta sitten. Ja nyt sitä on, ja sitä on, ja sitä on. Missä se kaikki on majaillut? Kun ottaa huomioon täydellisen säilytystilattomuuden, on häkellyttävää, että onnistun silti kaivamaan jostakin limbosta esiin toistaiseksi 21 pahvilaatikollista tavaraa, ja lisää löytyy. Onko seinässä reikä? Olenko pakannut jo ainakin kahden naapurinkin tavarat? Mistä nämä stringit tulivat?
Tekisi mieli levätä yhtään mitään tekemättä koko päivä, mutta vielä pitää pakata. Ja siivota. Ja pak
at
a
j
27.4.06
Hese
-Päivää, mitäs sulle?
-Päivää. Ajattelin poiketa tosiaan Hesburgeriin nyt kun olen Turussa käymässä, ystävät ovat kehuneet että teillä on mainiota pikaruokaa.
-Näin on! Tosin he ovat saattaneet tarkoittaa Humalistonkatu 5:n toimipistettämme. Tämä on Humalistonkatu 3:n Hese, ei välttämättä aivan yhtä laadukas.
-Ahaa. No jos minä ottaisin -
-Parhaat Heseruuat löytyvät Eerikinkatu 14:n Hesestä. Käännyt vain Yliopistonkatu 23:n Hesen kohdalta, niin sanotusta Hesekulmasta, vasemmalle, kuljet läpi Hesekorttelin ja sitten oikealle. Se on kolmas Hese ennen Kauppahallia.
-Öh, kiitos mutta jos minä nyt ihan täällä vaan.
-Sehän käy. Minkäslainen Heseannos sulle laitetaan?
-No tuota... Jos minä ottaisin... yhden Hesepurilaisen, Hesekebabin, Heseranskikset ja jälkiruuaksi Hesepirtelön. Jaa no, laitetaan vielä pari Heseliittymää mukaan.
-Tämäpä selvä. Se tekis kolkytkaks yheksänkymmentä. Höyläätkö Hesekorttia vai maksatko ihan käteisellä?
-Hesekät, äh. Käteisellä.
-Hesehheh! Hauska lipsahdus teiltä.
-Jep. Ai mutta! Taskun pohjalta löysin tuossa Heseautopesulassa käydessäni Hesekuponkeja. Näillä saa vissiin alennusta.
-Ei. Niillä saa Hesealennusta. Kas noin. Höylätäänpä Hesehinnasta muutama euro pois. Noniin. Halvallapa pääsitte.
* * *
-Päivää taas.
-Hesepäivää. Maistuiko Heseruoka?
-Rasvaista, mautonta ja tahraavaa, muuten hyvää. Koska kuitenkin olen ruokavaliostani hyvin kiinnostunut ihminen, tuli mieleen että en nälissäni muistanut ennen syömistä kysyä, mitä tuo kaikki oikein sisälsi. Voitko kertoa?
-Tietenkin. Hesepurilaisen sämpylä on tehty kauniin maamme ylijäämäviljatuotantovuosikerran 1994 laadukkaimmista jauhoista, Hesepihvi on taidolla teurastettua Hesekoiraa, mehustettu omissa Heseliemissään, käristetty takuulla turkulaisessa Heserasvassa, marinoitu Hese -
-Anteeksi. Vatsassani alkoi kummasti velloa. Missähän päin täällä on vessa? Pitäisi päästä aika pirun nopeasti Hesepaskalle.
-Oven vieressä oikealla.
-Kiitos.
-Eipä Hesekestä.
-Päivää. Ajattelin poiketa tosiaan Hesburgeriin nyt kun olen Turussa käymässä, ystävät ovat kehuneet että teillä on mainiota pikaruokaa.
-Näin on! Tosin he ovat saattaneet tarkoittaa Humalistonkatu 5:n toimipistettämme. Tämä on Humalistonkatu 3:n Hese, ei välttämättä aivan yhtä laadukas.
-Ahaa. No jos minä ottaisin -
-Parhaat Heseruuat löytyvät Eerikinkatu 14:n Hesestä. Käännyt vain Yliopistonkatu 23:n Hesen kohdalta, niin sanotusta Hesekulmasta, vasemmalle, kuljet läpi Hesekorttelin ja sitten oikealle. Se on kolmas Hese ennen Kauppahallia.
-Öh, kiitos mutta jos minä nyt ihan täällä vaan.
-Sehän käy. Minkäslainen Heseannos sulle laitetaan?
-No tuota... Jos minä ottaisin... yhden Hesepurilaisen, Hesekebabin, Heseranskikset ja jälkiruuaksi Hesepirtelön. Jaa no, laitetaan vielä pari Heseliittymää mukaan.
-Tämäpä selvä. Se tekis kolkytkaks yheksänkymmentä. Höyläätkö Hesekorttia vai maksatko ihan käteisellä?
-Hesekät, äh. Käteisellä.
-Hesehheh! Hauska lipsahdus teiltä.
-Jep. Ai mutta! Taskun pohjalta löysin tuossa Heseautopesulassa käydessäni Hesekuponkeja. Näillä saa vissiin alennusta.
-Ei. Niillä saa Hesealennusta. Kas noin. Höylätäänpä Hesehinnasta muutama euro pois. Noniin. Halvallapa pääsitte.
* * *
-Päivää taas.
-Hesepäivää. Maistuiko Heseruoka?
-Rasvaista, mautonta ja tahraavaa, muuten hyvää. Koska kuitenkin olen ruokavaliostani hyvin kiinnostunut ihminen, tuli mieleen että en nälissäni muistanut ennen syömistä kysyä, mitä tuo kaikki oikein sisälsi. Voitko kertoa?
-Tietenkin. Hesepurilaisen sämpylä on tehty kauniin maamme ylijäämäviljatuotantovuosikerran 1994 laadukkaimmista jauhoista, Hesepihvi on taidolla teurastettua Hesekoiraa, mehustettu omissa Heseliemissään, käristetty takuulla turkulaisessa Heserasvassa, marinoitu Hese -
-Anteeksi. Vatsassani alkoi kummasti velloa. Missähän päin täällä on vessa? Pitäisi päästä aika pirun nopeasti Hesepaskalle.
-Oven vieressä oikealla.
-Kiitos.
-Eipä Hesekestä.
24.4.06
Siihen aikaan asui maan päällä jättiläisiä
Löysin viikonloppuna polun viereltä luun, jonka pysähdyin noukkimaan talteen ja joka tämän jälkeen paljastui paitsi ihmisen leukaluuksi, myös muovista valmistetuksi. Se oli osittain maan alle kätketty uskottelemaan mahdolliselle löytäjälleen, että asiat eivät ole sellaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Että löydetty luu ei olekaan luu lainkaan, tai jos on, on joskus kauan sitten tapahtunut jotakin kummallista ja on syntynyt ihminen muovisin luin. Miten hänen leukansa oli päätynyt puistoon keskelle Turkua? Aloin rakentaa mielessäni tarinaa. Luu ei jättänyt minua rauhaan.
Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.
Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.
No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.
Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:
Se vaivaa edelleen, vaikka retkiltäni olen tietenkin jo palannut kotiin. Pesin luun mullasta puhtaaksi ja asetin kirjoituspöydän kulmalle. Vilkaisin sitä vähän väliä pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin. Kirjoja jälleen, omianikin on enemmän kuin muistin. Mitä muuta pitäisikään. Jätepaperilaatikostani kannoin ilmaisjakelulehtiä kierrätykseen, vanhimmat olivat helmikuulta 2005. Suljin itseni ovien keskelle eteiseen ja katsoin lehden päivämäärää. En voinut olla varma oliko lehti juuri tullut luukusta; etten ollut vain kuvitellut kuluneita neljäätoista kuukautta. En voi olla vieläkään varma.
Pakkaaminen oli kuitenkin hetkeksi lopetettava. Istahdin parvekkeelle, nautin siitä kun se minulla vielä on. Savu leijaili naapureiden puolelle, tuuletusikkunat eri puolilla taloa sulkeutuivat kiukkuisesti ja minua hymyilytti. Yhtäkkiä joku alkoi kirkua minigolfradan ruusupensaikon suunnalla. Ääni kuulosti hysteerisen pakokauhuiselta, vaikeni aina hetkeksi, jatkui sitten taas. Kuulosti siltä, että nuorehkoa naisihmistä pahoinpideltiin väkivaltaisesti. Ehkä häntä silvottiin pitkillä ruosteisilla veitsillä. Sen kuuntelemisesta alkoi tulla paha olo. Kolmisen minuuttia. Minun oli pakko kurkistaa kaiteen yli ja näin pienen saparopäisen tytön, joka juoksi ympäri golfradan vieressä sijaitsevaa leikkikenttää pienen hiljaisen pojan kanssa ja kirkui koko ajan.
No, en minä kyllä oikeasti kurkistanut. Palasin sisälle ja suljin ikkunan ettei kirkuminen olisi kuulunut. Viime viikkojen aikana on yhä kalvavammaksi käynyt epämiellyttävä tunne musertumisesta oman itsensä alle. Minussa on liikaa. Jotain pitää menettää, ja mikään ei katoa. Loputtomasti kaikki jatkaa kertymistään raskaaksi painoksi.
Tältä Turussa näytti tänä aamuna kello yhdeksän:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)