Olen ottanut aimo askeleen eteenpäin akateemisessa elämässäni tänään, kun nimeni oli mukana piskuisessa 15 henkilön listassa yleisen kirjallisuustieteen ilmoitustaululla. Minut on valittu luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelijaksi; pääsykoe, tai lähinnä kai kirjoituskoe, sinne oli puolitoista viikkoa sitten, odotus on nyt päättynyt, enkä minä todella uskonut mahdollisuuksiini, sillä vaikka tiedänkin olevani loistava kirjoittaja, minä tiedän myös hajoavani pirstoiksi paineen alla eivätkä koetilanteet täten yleensä sovi minulle.
"Luovan kirjoittamisen" opiskelu yliopistossa saa monet varmasti nyrpistämään nenäänsä. Myönnän auliisti kuuluvani heihin. Ei luovaa kirjoittamista voi yliopistossa opettaa. Jos sitä on opetettava, se pitää tehdä jossain helevatan korvessa sijaitsevassa kansanopistossa, jonne lyödään vuodeksi kirjoittajalinjalle asumaan maailman uskomattomin joukko ihmisiä. (been there, believe me, it was something) Siellä teksti muuttuu todeksi, siellä sanat avautuvat kuin portit, siellä löytyy maailmoja pään sisästä, sieltä löytyy puolisoja. Moralisoinnit nyt kuitenkin sikseen, minä hamstraan näillä opinnoillani läjäpäin opintoviikkoja jotka olisivat muuten jääneet saavuttamatta, ja nyt vaikuttaa siltä, että saatan niukasti selvitä kandinpapereihin asti. Ugus vastaan akatemia -taistelu on nyt hetkellisesti tauolla ja minulla on taas melkein kivaa täällä. Varmaan ainakin siihen asti kun varsinaiset opinnot ensi viikolla alkavat.
(Ja ihan siltä varalta että joku luovan kirjoittamisen opettajista lukee tätä: En tarkoita mitään sanomaani, koskaan.)
17.9.04
16.9.04
Elämää valkokankaalla, eli "Kertomuksia yksityishenkilön hämärtyvästä todellisuudesta"
Eilen näin teatterin eturivipaikasta johtuen melkoisen suurikokoisena elokuvan Tahraton mieli. Se vei mukanaan, ja on nyt ihailemani (tai sanotaan suoraan: kadehtimani) käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin elokuvista paras näkemäni. Ei siinä ollut parasta kiinnostava tarina, eivät unen logiikalla tapahtuneet siirtymät, eivät edes monet varsin mielenkiintoiset ihmisen käyttäytymistä ja parisuhdetta ruotivat tilanteet. Aivan ehdottomasti parasta Tahrattomassa mielessä olivat sen henkilöhahmot. Mutta puhalsiko ne eläviksi Kaufman, olivatko syynä rooleissaan häkellyttävän hienon työn tehneet Jim Carrey ja Kate Winslet ja miksi en edes mainitse ohjaajan nimeä? (koska en muista sitä; eihän ohjaajalla ole Kaufmanin elokuvissa mitään merkitystä)
Hieman elokuvan puolivälin jälkeen tajusin miten paljon päähenkilöissä on minua ja Carmabalia ja meidän välisen suhteemme paitsi tapahtuneita, myös vielä toistaiseksi tapahtumattomia mutta melko varmasti meidät tuntien eteen tulevia tilanteita. Se oli hullua, aiheutti lievän epätoden tunteen, mutta mikäpä ei nykyisin. Me siellä valkokankaalla suurikokoisina olimme, ja aina kun ehdin hämmästyä sitä, miten tarkasti meidän elämäämme on jonkun täytynyt kurkistaa, tuli eteen kohtaus, joka oli vielä paljon edellistä tutumpi.
Jotain merkitystä on silläkin, että näin elokuvan noin vuorokausi sen jälkeen kun olimme käyneet puhelinkeskustelun, joka todennäköisesti ilmestyy poistettuna kohtauksena Tahrattoman mielen dvd-versiolle pikapuoliin. Taide ei enää heijastele elämää, ars & vita longa, ne ovat molemmat nyt yhtä ja samaa. Yhtäkkiä tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Onko sanarivien vähyys merkkinä päänsisäisen sensorin epätoivoisesta yrityksestä jättää tämänkertainen päivitys kesken, vai olenko päätynyt sanakaivoni pohjalle? Hämärtää, silmissäkin.
Älkää kuitenkaan huolestuko.
Minä erotan edelleen sujuvasti toisistaan fiktan ja faktion.
Hieman elokuvan puolivälin jälkeen tajusin miten paljon päähenkilöissä on minua ja Carmabalia ja meidän välisen suhteemme paitsi tapahtuneita, myös vielä toistaiseksi tapahtumattomia mutta melko varmasti meidät tuntien eteen tulevia tilanteita. Se oli hullua, aiheutti lievän epätoden tunteen, mutta mikäpä ei nykyisin. Me siellä valkokankaalla suurikokoisina olimme, ja aina kun ehdin hämmästyä sitä, miten tarkasti meidän elämäämme on jonkun täytynyt kurkistaa, tuli eteen kohtaus, joka oli vielä paljon edellistä tutumpi.
Jotain merkitystä on silläkin, että näin elokuvan noin vuorokausi sen jälkeen kun olimme käyneet puhelinkeskustelun, joka todennäköisesti ilmestyy poistettuna kohtauksena Tahrattoman mielen dvd-versiolle pikapuoliin. Taide ei enää heijastele elämää, ars & vita longa, ne ovat molemmat nyt yhtä ja samaa. Yhtäkkiä tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Onko sanarivien vähyys merkkinä päänsisäisen sensorin epätoivoisesta yrityksestä jättää tämänkertainen päivitys kesken, vai olenko päätynyt sanakaivoni pohjalle? Hämärtää, silmissäkin.
Älkää kuitenkaan huolestuko.
Minä erotan edelleen sujuvasti toisistaan fiktan ja faktion.
15.9.04
Romanttinen komedia
Se on sitä, kun soittaa toiselle myöhään illalla vain koska tuntee päänsä sisäpuolella hiljaa liikuskelevien lasinsirpaleiden riipivän kalloluut hajalle. Ja toisaalta se on sitä, kun katsoo toisen astuvan ulos suihkusta pyyhe hiustensa ympärille kiedottuna ja kävelee tämän luokse, ottaa syleilyynsä ja suutelee.
Viime yönä kello viittä vaille neljä heräsin naapurista hirveään karjaisuun. Avasin silmät, kuulostelin hetken, näin vain huoneen pimeän katon ja tajusin minuutin maattuani että sydämeni hakkaa eksponentiaalisesti nopeutuvaa pulssia. Kohtaus! Kampesin itseni sängystä ylös, uuden tietokoneen verkkovirtayhteydestä viestivä vihreä valopiste näytti huoneessa oudolta, en ole vielä tottunut siihen; "ähhähää, et saa minulla auki vanhoja tekstitiedostojasi", se tuntui ilkkuvan. Leijuin olohuoneeseen. Huokoset puskivat hikeä, eivät jalat kylläkään lattiaa. Mielessäni joku huusi kuin pora. Sohva kaatui eteeni, kaukosäädin lensi käteeni, seuraavan tunnin ajan tuijotin puhuvapäätä, ja kanavasurffailu paljasti herätekarjaisun todennäköisen syyn, jääkiekkopelin, jonka pohjattomasta mitäänsanomattomuudesta sain nähdä viimeiset viisitoista minuuttia muutaman sekunnin pätkissä kun harrastin kanavamatkailua.
Viideltä olin paitsi rauhoittunut, myös hämmästyttävän hereillä. Romanttisen komedian lopputekstit alkoivat rullata silmieni editse kun palasin takaisin sänkyyn ja pakottauduin nukahtamaan. Aamuni koitti vasta lähellä puolta yhtätoista, tuntui kuin päivä olisi ollut jo takanapäin, sitä se on meillä aamuihmisillä. Se on tyypillinen harha. Kahden jälkeen iltapäivällä ei voi enää tehdä mitään. Päivä loppuu siihen.
Viime yönä kello viittä vaille neljä heräsin naapurista hirveään karjaisuun. Avasin silmät, kuulostelin hetken, näin vain huoneen pimeän katon ja tajusin minuutin maattuani että sydämeni hakkaa eksponentiaalisesti nopeutuvaa pulssia. Kohtaus! Kampesin itseni sängystä ylös, uuden tietokoneen verkkovirtayhteydestä viestivä vihreä valopiste näytti huoneessa oudolta, en ole vielä tottunut siihen; "ähhähää, et saa minulla auki vanhoja tekstitiedostojasi", se tuntui ilkkuvan. Leijuin olohuoneeseen. Huokoset puskivat hikeä, eivät jalat kylläkään lattiaa. Mielessäni joku huusi kuin pora. Sohva kaatui eteeni, kaukosäädin lensi käteeni, seuraavan tunnin ajan tuijotin puhuvapäätä, ja kanavasurffailu paljasti herätekarjaisun todennäköisen syyn, jääkiekkopelin, jonka pohjattomasta mitäänsanomattomuudesta sain nähdä viimeiset viisitoista minuuttia muutaman sekunnin pätkissä kun harrastin kanavamatkailua.
Viideltä olin paitsi rauhoittunut, myös hämmästyttävän hereillä. Romanttisen komedian lopputekstit alkoivat rullata silmieni editse kun palasin takaisin sänkyyn ja pakottauduin nukahtamaan. Aamuni koitti vasta lähellä puolta yhtätoista, tuntui kuin päivä olisi ollut jo takanapäin, sitä se on meillä aamuihmisillä. Se on tyypillinen harha. Kahden jälkeen iltapäivällä ei voi enää tehdä mitään. Päivä loppuu siihen.
14.9.04
Rauhallinen kahvihetki päättyi psykoosiin
Lukuja: kuluneen viikon aikana olen juonut noin kymmenenen cappuccinoa (lausutaan "hapukiinjo"), ja kuluneen kuukauden aikana olen viettänyt Turussa noin kaksi vuorokautta, mutta nyt palasin tänne tarkoituksena jäädä. Olen pelkästä ajatuksena niin järkyttynyt, etteivät käteni lakkaa tärisemästä, ja hermoni jättivät viulunkieliasteen taakseen jo kauan sitten. Huudan vastaantulijoille! Potkin seiniä!
Kahvihetkemme päättyi psykoosiin. Kun ajatuksissa velloo toistakymmentä huolta aiheuttavaa asiaa yhtä aikaa, niillä ei yhtäkkiä enää ole yhdelläkään merkitystä. Tuntuu siltä että voi antaa massan vyöryä ylitseen, ei enää muista mikä piti pitää mielessä ja miksi. Koska tämän lukijoissa saattaa olla tietotekniikkaihmisiä, jaan yhden ongelman kanssanne: miten Works 7.0:lla saa auki Works 2.0 -muotoisia tiedostoja? Ei vaikuta suurelta huolelta, mutta kun noita tiedostoja on satoja, kun ne sisältävät tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstejä, kun Works 7 kohtelee niitä kuin ruttoa edes yrittämättä avata... no jaa. Joskus tuntuu että minun elämäni on vain tiedonsiirtomerkkejä, nekin vanhentuneessa muodossa. Ongelma on kuitenkin polttava. Auttakaa.
Viikonloppuna keksin uuden suomenkielisen sanan internetille: UEMAMEMA. Se tulee internetin käyttöä tyhjentävästi kuvaavan lauseen sanojen alkukirjaimista, eikä sitä tarvitse alkaa käyttää ellei halua. Viikonlopun aikana myös minun kaksi harhaluuloani nyt Suomessa pelattavista jääkiekon MM-kisoista oikaistiin; sain nimittäin kuulla, että kyseessä eivät ole MM-kisat eikä niitä pelata Suomessa. Kaikkea sitä. Kiehtovaa tuo urheilu.
Minä olen edelleen hajoamaisillani vähintään seitsaalle. Vartin päästä alkaa japanintunti. Arvatkaa menenkö?
Kahvihetkemme päättyi psykoosiin. Kun ajatuksissa velloo toistakymmentä huolta aiheuttavaa asiaa yhtä aikaa, niillä ei yhtäkkiä enää ole yhdelläkään merkitystä. Tuntuu siltä että voi antaa massan vyöryä ylitseen, ei enää muista mikä piti pitää mielessä ja miksi. Koska tämän lukijoissa saattaa olla tietotekniikkaihmisiä, jaan yhden ongelman kanssanne: miten Works 7.0:lla saa auki Works 2.0 -muotoisia tiedostoja? Ei vaikuta suurelta huolelta, mutta kun noita tiedostoja on satoja, kun ne sisältävät tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstejä, kun Works 7 kohtelee niitä kuin ruttoa edes yrittämättä avata... no jaa. Joskus tuntuu että minun elämäni on vain tiedonsiirtomerkkejä, nekin vanhentuneessa muodossa. Ongelma on kuitenkin polttava. Auttakaa.
Viikonloppuna keksin uuden suomenkielisen sanan internetille: UEMAMEMA. Se tulee internetin käyttöä tyhjentävästi kuvaavan lauseen sanojen alkukirjaimista, eikä sitä tarvitse alkaa käyttää ellei halua. Viikonlopun aikana myös minun kaksi harhaluuloani nyt Suomessa pelattavista jääkiekon MM-kisoista oikaistiin; sain nimittäin kuulla, että kyseessä eivät ole MM-kisat eikä niitä pelata Suomessa. Kaikkea sitä. Kiehtovaa tuo urheilu.
Minä olen edelleen hajoamaisillani vähintään seitsaalle. Vartin päästä alkaa japanintunti. Arvatkaa menenkö?
12.9.04
Viisi vitsausta, eli "Vuosien ajan ovat nämäkin patoumat kertyneet"
Järjestäytyneet uskonnot.
Poliittiset järjestelmät.
Länsimainen tiede.
Markkinatalous.
Armeijat.
...vain viisi asiaa, joista pitäisi päästä eroon ja maailma olisi heti paljon onnellisempi.
Poliittiset järjestelmät.
Länsimainen tiede.
Markkinatalous.
Armeijat.
...vain viisi asiaa, joista pitäisi päästä eroon ja maailma olisi heti paljon onnellisempi.
11.9.04
LOOGINEN JATKUMO KIERTEELLÄ
sitä voi hetkellisesti kuvitella olevansa joku toinen. kuten nyt Ugus. eilen ajattelin itseni solmuun autonavaimen kautta, ja noin kahdeksasosasekunnin ajan luulin todellakin olevani hän.
ymmärtäminen sai naurahtamaan.
on outoa, että ihmiset pelkäävät asioita jälkikäteen. kaikkea sitä, mitä olisi voinut tapahtua. miksi pelätä? edes etukäteen? olen kyllästynyt etsimään selitysmallia, annan asioiden virrata läpi.
ja kuitenkin erehdyn tuomitsemaan. tuomitsemaan miehen, joka jää keskelle suojatietä odottamaan autoja kohdalle; tuomitsemaan yhteen selkeään maailmanselitykseen pyrkiviä ihmisryhmiä. tuomitsemaan muita siitä, etteivät ymmärrä mitä yritän sanoa (ja suuttuvat siitä, ruojat!) ja tuomitsemaan itseäni, kosk'en vieläkään osaa suullisesti ilmaista sitä, mitä ajattelen (ja suututan sillä muut, ruoja!).
sanoja puuttuu, en voi sanoa: "kosk'en", sillä se ei toimi. mutta se sointuu paremmin kuin "koska en".
mutta mutta! uskon loputtomasti ihmisten kykyihin tehdä mitä tahansa (ja tuntea, sillä yliluonnollinen ei ole yli-, se vain on. oma kokemukseni on jatkuvasti liian normaalia selitettäväksi, en halua selittää sitä että kävelen itseäni vastaan tai sitä että jumalalla on huumorintajua... se on normaalia, ei se vaadi minulta yhtenäistä maailmankuvaa, minä luotan kaaokseen ja rakastankin sitä, todellakin, rakastan) ja uskon universumissa sijaitsevaan voimaan. kutsun sitä jumalaksi paremman sanan puutteessa. jumalaksi pienellä kirjaimella, pienet kirjaimet eivät tuomitse.
en siis ole Ugus, vaikka hetkellisesti samaan kirjainten muotoon sijoitunkin. kaikki viittaukset ovat hyviä viittauksia. exme tervehtää, pudottaa kynän lattialle, muovi kilahtaa kuin olisi metallia.
ymmärtäminen sai naurahtamaan.
on outoa, että ihmiset pelkäävät asioita jälkikäteen. kaikkea sitä, mitä olisi voinut tapahtua. miksi pelätä? edes etukäteen? olen kyllästynyt etsimään selitysmallia, annan asioiden virrata läpi.
ja kuitenkin erehdyn tuomitsemaan. tuomitsemaan miehen, joka jää keskelle suojatietä odottamaan autoja kohdalle; tuomitsemaan yhteen selkeään maailmanselitykseen pyrkiviä ihmisryhmiä. tuomitsemaan muita siitä, etteivät ymmärrä mitä yritän sanoa (ja suuttuvat siitä, ruojat!) ja tuomitsemaan itseäni, kosk'en vieläkään osaa suullisesti ilmaista sitä, mitä ajattelen (ja suututan sillä muut, ruoja!).
sanoja puuttuu, en voi sanoa: "kosk'en", sillä se ei toimi. mutta se sointuu paremmin kuin "koska en".
mutta mutta! uskon loputtomasti ihmisten kykyihin tehdä mitä tahansa (ja tuntea, sillä yliluonnollinen ei ole yli-, se vain on. oma kokemukseni on jatkuvasti liian normaalia selitettäväksi, en halua selittää sitä että kävelen itseäni vastaan tai sitä että jumalalla on huumorintajua... se on normaalia, ei se vaadi minulta yhtenäistä maailmankuvaa, minä luotan kaaokseen ja rakastankin sitä, todellakin, rakastan) ja uskon universumissa sijaitsevaan voimaan. kutsun sitä jumalaksi paremman sanan puutteessa. jumalaksi pienellä kirjaimella, pienet kirjaimet eivät tuomitse.
en siis ole Ugus, vaikka hetkellisesti samaan kirjainten muotoon sijoitunkin. kaikki viittaukset ovat hyviä viittauksia. exme tervehtää, pudottaa kynän lattialle, muovi kilahtaa kuin olisi metallia.
10.9.04
Aleksi muisti mainita
Keskustelua käydään nykyään jatkuvasti aiheesta "perinteisen kirjeen kuolema sähköisten medioitten aikakaudella", ja mikäs siinä, kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Kummasti kuitenkin tuntuvat monet unohtaneen sen, että sisältö on tärkein, ei ulkoinen olemus. Minä tulen yhtä onnelliseksi perinteisistä kirjeistä (ja on paskapuhetta ettei niitä enää kukaan kirjoita (kuten yleäksän lahjakkaat teinitoimittajat muistivat eilen kertoa), ainakin allekirjoittaneen postiluukku puolisäännöllisesti kolahtaa) kuin sähköpostistakin jos vain sisältö on kohdallaan. Sähköpostikin on kirje, jos se on ajatuksella tehty, jos se sisältää asioita joita oikeasti haluaa sanoa. Miksi se olisi huonompi vain siksi että paperia säästyy?
Asiaa löytyy ihmiseltä toiselle kummallisia reittejä. Minäkin kirjoitin eilen illalla saunan jälkeen pitkän sähköpostin jossa kertoilin kaikenlaista. Joskus tulee sanomisen tarve, ja kuten Aleksi tänä aamuna muisti mainita, on luottamus toiseen tärkeä asia ja se on paljon jos uskaltaa toisen harteille kasata omia mietteitään. Maaseudulla on rahkeita vaikka mihin. Täällä näkyvät kirkkaampina sekä tähdet että unet, molemmissa oli viime yönä jotain perin outoa.
Asiaa löytyy ihmiseltä toiselle kummallisia reittejä. Minäkin kirjoitin eilen illalla saunan jälkeen pitkän sähköpostin jossa kertoilin kaikenlaista. Joskus tulee sanomisen tarve, ja kuten Aleksi tänä aamuna muisti mainita, on luottamus toiseen tärkeä asia ja se on paljon jos uskaltaa toisen harteille kasata omia mietteitään. Maaseudulla on rahkeita vaikka mihin. Täällä näkyvät kirkkaampina sekä tähdet että unet, molemmissa oli viime yönä jotain perin outoa.
9.9.04
Therme "Loipersdorf" das baut auf
Olen tilassa, elämässä tulee hetkiä. Autolla ajaessa pitää kuunnella jotain Iron Maidenin kaltaista, ei välttämättä bändiä itseään, eikä se kuitenkaan lohduta kun käy tietokoneliikkeessä ilmoittamassa: "ostan yhden sellaisen liittimen, jolla saa vanhan printterin toimimaan USB-portissa" ja saa kuulla ettei sellaista ole olemassa. Erkanevatko minun ja yhä hyvin toimivan Deskjetin polut 11 vuoden rinnakkaiselon jälkeen? Mustetta oli takilla aamulla, ja levyllä lyhin ja pisin kappale ovat aina peräkkäin, katso vaikka itse. Lapsuudenkotini seinällä on kuva, jossa syön autoa. Kissa katoaa aamuisin sanomalehdenhakumatkan aikana, mutta ei se osaakaan lukea. Kannoin eilen kolmannen kerroksen asunnosta alas yli 700 tietokonepeliä. Ne mahtuivat kerralla syliin. Tänään nukutti, ja vampyyriromaani ei etene. Minun opiskelumotivaationi puutteet näkyivät kun kirjallisuuden proseminaari jatkui ja ohjaaja kysyi miten työ on sitten kevään tutkimussuunnitelman jälkeen edennyt. "Ei mitenkään." Olin jopa unohtanut aiheeni. Minusta on liikkeellä liikaa alastonkuvia. Nupit kaakossa, mutta entä jos ajetaan kohti etelää? Tänään syön feta-pinjansiemen-herkkusieni -pastaa. Opiskelijan ruokavalioon saa poikkeamia vain jos joku lahjoittaa rahaa. Unessa minulle sanottiin etten pääse sinne sivuaineeseen, joka pääsykokeessa kävin. Nyt asiaa ei jaksa ajatella, alan koota palapelejä, ulkoinen diskettiasema mahtuisi taskuun. Laiskuus loi tämänkin päivityksen, sen toteen näyttämisen, miten vaikea on päivittäin valita aiheet, joista kirjoittaa. Tätä tämä on Uguksen pään sisällä. Ostoslistaestetiikkaa.
"Is it the roaring of thunder that scares you?"
(Iron Maiden / Lightning strikes twice)
"Is it the roaring of thunder that scares you?"
(Iron Maiden / Lightning strikes twice)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)