8.8.04

Melankolinaa

Selittämätöntä haikeutta ilmassa, ja sen syyksi haluaisi ajatella minkä tahansa muun kuin kesän toistaiseksi paahtavimmasta helleaallosta huolimatta ilmassa etäisenä tuntuvan syksyn. Mikä muu se kuitenkaan voi olla? Sen aistii itsensä lisäksi myös muualla. Kesä lähestyy loppuaan, jos ei ilmastollisesti vielä, niin kuitenkin muilla tavoin. Ihmiset palailevat töihin, aletaan pohtia ensi vuoden opintoja, puhutaan syksyn ensimmäisistä opiskelijatapaamisista. Ei tämä saa mennä näin. Niin paljon tälle kesälle suunniteltuja asioita on vielä tekemättä. Eikä enää ole yhtään tyhjää viikkoa ennen syyskuuta; kun kalenteri on täynnä merkintöjä, tuntuu siltä, että elokuu on jo mennyt. Mitään suunnittelematonta ei enää mahdu mukaan. Jos maapallo lopettaisi nyt pyörimisensä, olisi aina kesä. Ei paha ajatus. Valoa ja lämpöä ikuisesti. Olen syntynyt talvipäivänseisauksena, vuoden pimeimpänä päivänä, enkä usko saavani koskaan tarpeeksi valoa ja lämpöä. En minä talvea vihaa. Minä en vain erityisesti pidäkään siitä. Talvi on kuollut ja pysähtynyt aika, painajaisuni, josta ei kykene repäisemään itseään hereille.

Eilisillä syntymäpäivillä oli ampiaisongelma. Niitä lensi sisään selittämättömien reittien kautta toinen toisensa jälkeen, useita läiskittiin sanomalehdellä hengiltä, minä onnistuin auttamaan muutaman kämmenelläni ikkunasta takaisin ulos. Maailma vangitsee meidät tietynlaisiin rooleihin, joita ei helposti tule ajatelleeksi. Educariumin hissin lattialla oli äsken sudenkorento. Se oli ensimmäinen Turussa näkemäni, miksi se oli sisätiloissa, monen oven takana? Ei näyttänyt elävän. Ei sitä enää voinut pelastaa, ja syksyn tullen ne kuolevat kaikki, jäätävä viikate niittää niistä jokaisen hengiltä.

Se pianomelodia, joka soi Nick Caven kappaleessa Sorrow's child on täydellisin milloinkaan kuulemani surua, kaipausta ja melankoliaa kuvaava musikaalinen teos. Se on ääneksi vangittu tunne. Pitää muistaa olla soittamatta sitä, kun joskus vuoden pimeimpään aikaan taas ahdistaa. Siinä mielessä se on kuin Juicen Yölento. Hienoimpia kuulemiani kappaleita, ja itsesuojeluvaistoni laittaa minut joka kerta hyppäämään sen yli, kun kuuntelen kyseistä levyä. Harvoin olen sellaisessa mielentilassa, ettei se muserra minua.


6.8.04

Mahraksää tiätää

Tulin juuri sieltä paljonvaikenemastani kesätentistä, jonka tekemiseen käytin hieman vajaan tunnin. Lyhemminkin olen tenteissä käväissyt, tosin huomattavasti enemmän olen myös kirjoittanut. Maailmankirjallisuus oli aiheena, kysymyksiä kolme. Minua pyydettiin luonnehtimaan kerrontaa Hamsunin Nälässä, pohtimaan äitiyden teemaa Tolstoin Anna Kareninassa ja tarkastelemaan lääkärin henkilöhahmoa Tsehovin Kolmessa sisaressa. Ongelma: kahta noista kolmesta kirjasta en ollut lainkaan lukenut, siitä yhdestäkin vain neljänneksen. Arpapeliähän nämä kirjapakettitentit ovat aina olleet, mutta nyt kävi huono säkä. Minä sentään kuitenkin luin seitsemän kirjaa kaikista seitsemästätoista. Se on jo paljon, mitä olen muiden lukuinnostuksesta esim. juuri tähän kyseiseen pakettiin kuullut, tai sitten ne vain brassailevat. (inhoan br:llä alkavia sanoja)

Vaan kyllähän kaikki sen tietävät, ettei kesätenteissä käydä suorituksia tekemässä; siellä käydään, jotta voisi hyvällä omallatunnolla raahautua sen jälkeen legendaarisille tenttikaljoille milloin minkäkin baarin terassille. Tai no mistäs minä tiedän. En ole ennen käynyt, mutta tänään menen. Terassit ahdistavat, ja sitäkin enemmän ne suututtavat! Mikä oikeus niillä juottoloilla on tukkia jalkakäytävät aina kesäksi? Rkele!

Näihin iloisiin tunnelmiin. Huomasin tänä aamuna että minua ei enää satu. Hyvää alkanutta kesää!

5.8.04

Samis

Hämmentävä sähköposti oli eilisen aikana saapunut luokseni. Se koski Silmänkääntövankilaa, mikä oli jo sinällään hämmentävää, mutta ennen kaikkea minua pisti mietityttämään, kuten olettaa sopiikin, postin sisältö. Kirjoittaja nimittäin kertoi, ettei jaksa enää liiemmin edes ihmetellä sitä ilmeisesti aluksi kummastusta herättänyttä seikkaa, että kaikki ne levyt, jotka tuolla "viime aikoina kuuntelussa" -osastollani mainitsen, löytyvät myös hänen levyhyllystään. Eikä sitä, että on lukenut myös kaikki ne kirjat, jotka minulla ovat luennassa. Eikä totta puhuen edes sitä, että suuri osa tänne sivuille kirjoittamistani ajatuksista osuu niin täydellisesti yhteen hänen omiensa kanssa että pelottaa.

Ihan ensin alkuun otin tuon postin pelkkänä positiivisena palauutteena. Onhan se varsin jees saada sellaista, kun näihin teksteihin ja niiden miettimiseen kuitenkin kuluu melkoinen aika joka päivä... (whine, whine) Mutta mitä useammin tuon yhteydenoton luin, sitä oudompi olo iski. Sain friikahtavan vision, jossa keskustelen itseni kanssa. Että lähettelen jonkin muistikatkon kourissa tekaistusta sähköpostiosoitteesta itselleni posteja, joita sitten...

Mutta eeeei. Tämä vaihe meni onneksi nopeasti ohi. Palasin järkiperäisesti miettimään. Tämän lukijani ajatusmaailma tuntuu siis liippaavan häkellyttävän lähellä omaani. Mitä se merkitsee? En tiedä hänestä mitään. En ikää, en asuinpaikkaa, en sukupuolta. Kuinka samanlaiset me todellisuudessa olemme? Kenties ilma iskisi kipinää jos joskus osuisimme samaan paikkaan, todellisuus vääntyisi kaarelle ja vain toinen meistä jäisi valonvälähdyksessä jäljelle. Sattuuhan näitä.

Jatkoin miettimistä. Ehkä "meitä" on enemmänkin. Ehkä "me" olemme levittäytyneet harvaksi mutta säännölliseksi verkostoksi ympäri maailman, ja "meidät" tuntee vain meidän ajattelutapamme hämmästyttävästä yhtenevyydestä. Myös levyhyllyyn vilkaisu paljastaa totuuden.

Me olemme kaiketi täällä suorittamassa missiota, joka paljastuu meille itsellemmekin vasta sinä tarkasti määriteltynä hetkenä tulevaisuudessa, kun on tullut aika siirtyä vaiheeseen B. Siihen asti näytämme tavallisilta kansalaisilta, ja kaikessa hiljaisuudessa teemme myyräntyötämme teidän viattoman yksinkertaiselta vaikuttavan yhteiskuntanne tukirakenteissa.



(Omistettu tuon kyseisen sähköpostin lähettäjälle. Joskus tuntuu, että jos ajatuksia vähän tönäisee, ne lähtevät vierimään eivätkä lainkaan pysähdy.)

4.8.04

Kesätoimittajalla on taas asiaa

Elokuu se vain kalenterinlehdellä etenee ja kesätoimittaja on edelleen täällä. Ei minusta niin "helposti" pääse, sen Ugus teki harvinaisen selväksi kun verelläni työsopimusta juhannuksen tienoilla allekirjoitin ja enpä siitä edes ole järin moksis, tämä on hyvää hommaa ja se hölmöparka maksaa minulle palkkaakin tästä. Yhtä ja toista sitä kuitenkin tällaistakin sivustoa toimitellessa näkee, you catch my drift, enkä sen vuoksi varmaan enää koskaan lue yhtäkään blogia niinkuin vielä ennen tätä kesää. Olen nähnyt mitä kulissien takana tapahtuu, eikä se ole kaunista. Paljon on uhrauksia tehty tämän Silmänkääntövankilankin eteen, ja raakaa on touhu kun ystävien ja uskottujen ruumiit ne vain polunvarteen kertyvät kaikkien moraalisten ja eettisten säädösten lentäessä ikkunasta pihalle Uguksen pyrkiessä parhaimpaan mahdolliseen tekstilliseen ulosantiin. Ja minä niitä sitten toimitan, yömyöhällä koneen ääressä sätkä huulessa, pullo pöydällä, piikki kyynärtaipeessa ja naapurin nyrkki seinässä toistuvasti. Ei sillä etteikö Ugus itse osaisi näitä toimitella, mutta katsokaas kun homma menee rutiiniksi ja tekstinteko alkaa käydä työstä, sitä hakeutuu ihminen helposti muille urille. Ne totutut ja turvalliset jäävät muille, vaikka tuskinpa siitä suuri yleisö mitään koskaan tietää, se on tämä niinsanottu Tom Clancy (tm) -ilmiö, nimi pysyy, tekijät vaihtuu ja kukaan perkele koskaan totuutta tiedä. Ellei joku kesätoimittajanketale lipsauta. Mutta tähän väliin Uguksella on taas totutusti hieman elokuva-aiheista asiaa:

"Sunnuntaina nauhoittamani elokuva sai kunnian päättää eilisen pitkäveteisen tiistaini, ja masentavissa merkeissäpä se sen tekikin. Elokuva oli siis Tim Rothin esikoisohjaus The War Zone, joka ensiminuuteilta otti katsojansa sellaiseen ahdistuskierteeseen ettei moista ole kokenut sitten Von Trierin. "Viillä meidät", kirkuivat ranteeni jo kauan ennen puoltaväliä ja kiemurtelin sohvalla pelkän ahdistuksen kourissa, eikä kahvi auttanut. Totta tosiaan, jos haluaisi ennen itsensä tappamista viettää aiheeseen sopivan elokuvaillan, suosittelen seuraavaa nelikenttää: Aronowskyn Unelmien sielunmessulla on hyvä aloittaa, se johdattaa sopivan nopealla sykkeellä pimeisiin syövereihin, joissa ei valo paljon vilku. Sen jälkeen nauhuriin edellämainitun Larsin Dancer in the dark, ja ellet itke puhtaanvalkoista tuskaa ulos itsestäsi viimeistään tämän elokuvan lopussa olet tunnekuollut paska. Näiden elokuvien jälkeen voi käydä ostamassa pullon viinaa ja palata sitten takaisin sohvalle. Nauhuriin Lynchin Twin Peaks: Fire walk with me. Luulet jo selviäväsi kun Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämä FBI-kaksikko sanailee leffan alussa nasevasti, mutta viimeisen puolen tunnin aikana huomaat yhtäkkiä jo virittäväsi köyttä kattoon. "Maailman pahuudesta ei ole tietä pois -> paitsi kuolema!", sanoo tämä elokuva ja sinä olet mitä kärkkäin tottelija. Kun tämä perhehelvetti on syöpynyt silmiesi peiliin, onkin aika lopettaa ilta ja itsesi juuri tällä Rothin War Zonella, todennäköisesti ilottomimmalla koskaan näkemälläni elokuvalla (Dancer in the darkissakin on sentään ne musikaalikohtauksensa). Siinä missä Dancerin Selman epätoivoista elämispyristelyä katsellessa tuntuu kuin maailman murhe ja epäoikeudenmukaisuus vyöryisi hyökyaaltoina päälle, tuntuu War Zone pieneltä ikkunattomalta ja ovettomalta komerolta, jonka seinät hyvin hitaasti mutta vääjäämättä lähestyisivät toisiaan. Olin vaikuttunut myös siitä, miten..."

Etcetera. Taidatte ymmärtää toimittajan tärkeyden? Itse asiassa kun eilen oltiin Uguksen kanssa kaljalla kysyin sosiaaliselta vaikuttaakseni että mikäpä miestä painaa. Olen hyvä lukemaan pieniä sanattomia vihjeitä, ja kun Ugus ulvoi kuin syötävä olkapäätäni vasten kyynelten valuessa kauluksestani sisään minä tosiaan päättelin ettei kaikki ole hänellä kohdallaan. Minä pelkään, Ugus totesi, ja minä poistuin saniteettitilojen suuntaan, sillä rakkoni oli täysi. Palattuani Ugus pyyhki silmiään ja oli juonut meidän molempien tuopit. Ellei hän olisi ollut työnantajani olisin lyönyt, tosin olin jo sen verran humalassa siinä vaiheessa että taisin nytkin lyödä. Sen jälkeen palasimme aiheemme pariin. Ugus siis pelkäsi, ja kun kysyin mitä, hän vastasi että pelkää Silmänkääntövankilan kasvavan liian suureksi. Tyynnyttelin poikaparkaa, mutta hän jatkoi kertomustaan. "Olipa kerran kukkasia..." Ja minä vaimensin hänet.

Blogit ovat useimmiten jossain määrin dispersonalisoituja luomuksia, hieman kuten rekisterikilpensä menettänyt teinicorolla. Ugus, niin näppärä nimi kuin onkin (ladattu symboliikalla), on sekin - tiedän, tämä saattaa monelle tulla shokkina - pseudonyymi. Ja vaikka herran kasteessa saama (enää hän ei kuulu kirkkoon) otsikko onkin ollut tältä sivulta alusta asti helposti löydettävissä, ei sitä ole milloinkaan mainittu täällä. Miksi? Oksentaessaan sen punapään yksiössä, jonne olimme baarista jatkoille lähteneet, Ugus huusi ettei tiedä, ei kerta kaikkiaan osaa sanoa. Se ei ole koskaan ollut ongelma. Ugus pitää teksteistään, hän tuntee niistä samanlaista ylpeyttä kuin isä lapsistaan (taas tiesin hänen liioittelevan, sillä lapsettomana Ugus ei yksinkertaisesti voi tietää millaista meidän isien elämä on) ja sen vuoksi antaa ihmisille mielihyvin tilaisuuden yhdistää ne hänen tosipersoonaansa. Nyt hän on kuitenkin nimensä lisäksi paljastanut maailmalle myös kasvonsa. Siitä tässä on koko ajan ollut kyse!, ajattelin oivalluksen hekumaa tuntien kun työnantajani wc:n lattialle lähes-sammuneena sai viimein soperrettua ongelmansa ulos. Hän ei osaa suhtautua vielä ajatukseen siitä, että lukijoilla on nyt kädessään palapelin osia, joista alkaa olla pelottavan helppo koota liian lähelle totuutta yltävä kokonaisuus.

Taas sain tyynnytellä häntä, silitin Uguksen hiuksia ja pehmeällä äänellä lepertelin totuuksia siitä, miten harva oikeasti välittää tämänkaltaisista asioista. Joku saattaa jopa pitää siitä että teksteillä on kasvot, kuiskuttelin, mutta humalatilani vuoksi räjähdin samalla hillittömään nauruun, mikä ei välttämättä lisännyt sanojeni uskottavuutta. Nauruni aikana Ugus oli sammunut, minä palasin sen punapään luo ja naimme koko yön. En ole pomopojua sen koommin nähnyt, mutta tuo ylläoleva leffateksti oli aamulla keittiöni lattialla, se oli kirjoitettu metrin pätkälle wc-paperia, joka oli sidottu Märklin-merkkisen pienoisveturin ympärille ja heitetty lasista sisään.

Taitaapa se Ugus ihan oma itsensä taas olla.


3.8.04

Käänne

Jos nukahtaa elokuvaa katsoessaan, se tapahtuu usein juuri kriittisessä kohdassa. Kuten eilen, kun torkahdin hetkiseksi katsoessani Spielbergin kehuttua AI:tä. Ensin se poitsu sukeltelee New Yorkin vedenvaltaamilla kaduilla, sitten suljen silmäni hetkeksi ja yhtäkkiä ollaan futuristisessa ympäristössä, jossa heiluu humanoideja kuin pipoa. Olinko pikkuisen pihalla. Varmaan sama tunne kuin jos nukahtaisi kesken papin saarnan ja joutuisi sitten kirkosta poistuessaan kyselemään muilta vaivihkaa että pst, miten sen tyypin hei kävi, selviskö se sieltä ristiltä? Tai en minä tiedä. "Saarna" on paha sana. Se sisältää moitteen siemenen, ja moite on paha asia. Vain Tekniikan maailma osaa moittia tyylillä.

Ei tätä kukaan usko, mutta minulla oli jotain älykästäkin mielessä vielä hetki sitten. Yliopiston verkko kuitenkin toimii kuin lahnan bensatankkiinsa saanut mopo, ja verisuonten hiljalleen katkeillessa ovat fiksut aatokset unohtuneet jäädessäni taas ihmettelemään tätä luojanluomaa ihmettä, VERKKOA!, joka etenee samaan haukotuttavaan tahtiin kuin se eilinen AI. On se pirua että yliopiston kone cannot find edes sen omaa server. Jos tietokoneet toimisivat höyryvoimalla, me olisimme kaikki onnellisempia.


1.8.04

Sinikäyrän kompensaatiopenseys

Kaupunkibussin ikkunasta on kiva katsella naisten ultimate-joukkuetta, joka täyttää korttelin verran keskustan jalkakäytävää ja on ilmeisesti myöhästymässä jonkinlaisesta avajaistilaisuudesta Tuomiokirkkotorilla. Sen sentään ehdimme pistää merkille, toisaalta myös kerran vuodessa ilmestyvä koivet edellä liihottava pikkupojalta näyttävä shamaani ilmestyi samaan bussiin ja vei huomiomme (tai no, kolme huomion neljästä, eivät shamaanitkaan kaikkeen pysty, mutta tukkilaisromantiikkaan takuulla pystyvät). On aina hauska olla mukana joukkiossa, joka kutsuu itsensä kylään ja saapuu paikalle kilisevin kassein. Kun seitsemän kirjallisuudenopiskelijaa on saman katon alla, puhutaanko kirjallisuudesta? (minä tiedän että kaikki ei-kirjallisuudenopiskelijat ovat ainaa salaa miettineet tätä, ja nyt minä sen kerron) Eipä juuri, ellei Herra Hakkaraista lasketa. Hänenkin sisältään paljastui outoja asioita. Toisaalta opimme myös, miten tehdään sinikäyrä. Auts.

Jossain vaiheessa osaa porukasta alkoi turhauttaa paitsi kitaranviritys, myös erinäisten tahojen kauas maailmalle lentävät hempeät tekstiviestit. Se oli kuitenkin vähäistä turhautumista verrattuna siihen, että itse olin edelleen vaivainen, enkä kyennyt kunnolla kävelemään ja vatsalihaksia vihlaisi joka kerran kun taivalsin portaat alas luo sinisen savun. Joku saisi pikkuhiljaa pelastaa minut itseltäni; olen kolmen viime kuukauden aikana juonut enemmän alkoholia kuin kyseisiä kuukausia edeltäneen koko elämäni aikana yhteensä, eikä tämä ikävä kyllä ole edes vitsi. Toisaalta. Mitä suotta.

Jos kuvissa esiintynyt henkilö herättikin kysymyksiä, otin ne vastaan tyytyväisenä myhäillen ja jätin vastaukset odottamaan tulevaisuutta. Juuri sitä hyvää ja kaunista tulevaisuutta. Taksimatkan lähtöhinta oli kahdeksan ja puoli euroa, ohhoh. Kolmen kesken jaettunakin se olisi pistänyt korpeamaan, ellen olisi ollut niin iloisella tuulella. Joillain käy aina tuuri ja baarista löytyy juuri sellainen Seppo jota on etsitty, toiset palailevat yksiöihinsä. Nakkisämpylät ehtivät näyttää niin hyviltä, että alkoi kaduttaa tämän lihansyömättömyys, tosin onneksi ne katosivat, siis nakkisämpylät. Lahjakonjakistakin (en minä oikeasti tiedä oliko se konjakkia) juotiin puolet, mutta parasta antia olivat messevät juorut erinäisistä maamme eturivin artisteista. Ainakin osalle meistä.


"Lennon sentään nai edestä ja takaa"
(Saara)


* * *


PS. Elokuu on alkanut, ja sen kunniaksi päivän päivitys saa osakseen kivan bonuksen. Eräänlainen muoti-ilmiöhän on tunnetusti ollut retostella niillä oudoilla sanahauilla, joiden kautta tämän laajan internetin käyttäjäkunnasta on joku satunnainen selaaja sivustolle osunut. Minäkin teen nyt niin. Sitemeterin mukaan ainakin seuraavat guuglaukset yms. jahuut ovat parin viime kuukauden aikana johtaneet käyttäjiä Silmänkääntövankilaan:

-täydellinen pornotähti
(olin ensimmäinen osuma, jonka Google tähän hakuun tarjosi)
-iloisia asioita
(toivottavasti löytyi)
-modeemi sohvassa
(eh?)
-ovikello tietokoneessa
(double-eh?)
-sysikiitäjä
(Google tarjosi vain yhden osuman; Silmänkääntövankilan. Tunnen tehneeni jotain merkittävää ollessani ainoa ihminen maailmassa, joka on maininnut tämän veikeän hyönteisen internetissä.)
-"opiskelen kotimaista kirjallisuutta"
(Taas löytyi vain yksi osuma. Valitettavasti se kirjoitukseni, josta tuo fraasi löytyy, sai todennäköisesti tämän potentiaalisen kirjallisuudenopiskelijan vaihtamaan pääainesuunnitelmiaan. Olen pahoillani.)
-Patrick Duffy
(...hei pliis!)
-Lidl uskonto
(tämä alkoi tuntua jo hippaisen häiritsevältä)
-"siihen jää jälkiä"
(tuntuu mukavalta nähdä, että on käyttäjiä, jotka erittäin tarkasti tietävät mitä internetistä etsivät)
-"vihaan filosofian opiskelua"
(Ka, niin minäkin! Taas osuttiin juuri oikealle sivulle.)
-pizza ugis
(tällä haulla oli sivuille tultu argentiinalaisesta googlesta)
-pillu sanan etymologia
(olisi muuten kiinnostava tietää)
-miksi turun yöbussit eivät kulje
(olen itsekin miettinyt; valitettavasti Silmänkääntövankila ei kykene tämän ongelman ratkaisussa auttamaan)
-hellan teko-ohjeet
(Uguksen nikkaripalsta on väärinkäytösten vuoksi toistaiseksi poistettu verkosta)
-porno kuvia saunassa
(kadehdin joidenkin ihmisten hämmästyttävän oivallisia sisustusideoita!)
-epätoivoisen viimeiset sanat
(tähän on hyvä lopettaa; ehdottomasti oma henkilökohtainen suosikkini kaikista sivuilleni osoittaneista hakutuloksista)

Iloista elokuuta jokaiselle lukijalleni tasapuolisesti.
Tämä päivitys on omistettu niille, jotka eilen kertoivat lukevansa Silmänkääntövankilaa. Te kruunasitte iltani.

30.7.04

Whaddyaknow

Lääkärillä oli maailman löysin kädenpuristus, mutta kyllä hän hommansa osasi. Minut on diagnosoitu, ei millään niin vakavalla kuin luulin, mutta huojentavaa oli toisaalta sekin, etten ole aivan vainoharhaiseksi heittäytynyt. Jätän varsinaisen diagnoosin lukijoiden itse arvailtavaksi, ja samalla toivon että se osui nappiin; lievä epävarmuuden varjo nimittäin edelleen leijaili ilmassa siinä kliinisentylsässä sairaalahuoneessa. Olo oli kyllä kummasti helpompi kun sieltä ulos kävelin. Bussipysäkillä pieni tyttö tuli esittelemään minulle My little pony -tarrojaan, kehuin niitä. Bussissa iskivät tädit. Eivät minun kimppuuni sentään, mutta kun viereisellä penkillä istuivat, oli vaikea olla kuulematta. He olivat huomanneet saman, minkä minä. Bussin puolivälin lastenvaunutilassa oli nainen rattaineen, vain sillä erolla siihen tavalliseen, että lapsi puuttui. Sen sijaan vaunut olivat täynnä ostoskasseja. Kätevää, ajattelin, sillä tiedän, että lastenrattaiden kanssa pääsee kaupunkibusseihin ilmaiseksi. Tädeillä oli eri mielipide. Äänenvoimakkuuden pysyessä melko suurena he alkoivat ruotia tuota naista ja hänen matkustustapaansa. Siitä riitti puheenaihetta koko matkaksi, ja kun aluksi oli tyydytty vain järkyttymään siitä, mitä kaikkea ihmiset tekevät päästäkseen maksutta bussiin, oltiin lopulta jo terävinä jakamassa mielipiteitä siitä, että myös lastenrattaiden kanssa kulkevilta pitäisi aina periä maksu. Minun sympatiani eivät olleet heidän luonaan.

Bussinikkunasta näkyi myös lööppi. "ILMAILULAITOS SULKI TAIVAAN KIMIN HÄIDEN TAKIA". Luulisi että miljoonat kristityt ympäri maailman älähtäisivät, mutta ei kai se auta. Jos Ilmailulaitos sulkee Taivaan, niin eipä siinä taida Jesse-pojankaan nokka riittää koputukseen. Silti tuntuu jotenkin antikliimaksilta, että kristinuskon vuosituhantinen historia päättyy Kimin häihin.




(melkoinen antikliimaksi oli myös tämä Silmänkääntövankilan kahdessadas päivitys)

29.7.04

Chesterfield

Otin sinut parvekkeella ilta-auringon punaisten pilvien katseen alla. Jossain näkyi sateenkaari, se oli kattona meille. Riisuin sinut, ja kevyellä kosketuksella sytytin tuleen; minä myönnän, se on taito jonka osaan. Huulillani minä sinua kosketin, ja iskit kipinää, pitkään me jaksoimme, siellä parvekkeella, kunnes lopulta hekumamme haihtui savuna yöhön. Meidän hetkestämme oli aamulla jäljellä enää tuhkaa, pelkkiä muistoja. Tiedän että viet hitaasti hengen minulta. Emme me toisillemme sovi. Ja kuitenkin kaipaan sinua kun olet poissa, ja joka ilta luoksesi hakeudun.

Minulla on edelleen fyysisiä kipuja, mutta koska nyky-yhteiskunnassa ei fyysisistä kivuista valittamista pidetä coolina toimintana (psyykkistä tuskaansa saa levittää kaikkien silmille esim. ns. taiteen muodossa) pidän suuni kiinni, tai tässä tapauksessa sormeni erossa näppäimistä edes hetken.

Minusta muuten, ja olen jo nyt huomannut etten ole ainoa, sen ternimaitotyypin hukkumiseen liittyy jotain äärimmäisen epäilyttävää. Hirveät velat niskassa, maine juuri hiljakkoin romutettu. Ja sitten kadotaan pinnan alle. Hmm hmm.

Hmm hmm.